Tämä ei ole kylmä sota, sillä vanhat käsitteet eivät tässä ajassa riitä

Kylmän sodan päättymisajankohdasta on useita eri tulkintoja. Yhtäältä sen arvioidaan päättyneen Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton romahdukseen 1990-luvun taitteessa. Toisaalta vasta Naton ja EU:n ”itälaajentumista” vuonna 2004 on pidetty päätepisteenä, kun Baltian maat ensimmäisinä entisinä neuvostotasavaltoina liittyivät jäseniksi.

Edward Lucas esitti vuonna 2008 kirjassaan The New Cold War kylmän sodan paluuta.

Venäjän politiikassa oli paljon piirteitä suurvalta-aseman havittelusta. EU:n ja Venäjän suhteet olivat heikentyneet, mikä näkyi käytännön ongelmina esimerkiksi rajaliikenteessä. Viimeistään Georgian sota sai myös Suomessa aikaan keskustelua kylmän sodan jälkeisen poliittisen järjestyksen romuttumisesta.

Vielä voimallisemmin ajatus kylmän sodan paluusta on noussut esiin Ukrainan kriisin myötä. Kylmän sodan sanastosta tutut käsitteet – itä, länsi, etupiirit, geopolitiikka, puolueettomuus – ovat palanneet poliittiseen kielenkäyttöön.

Osin vastuussa ovat olleet Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin kaltaiset kylmän sodan ulkopolitiikan dinosaurukset, mutta on vanhojen käsitteiden ongelmaton esiin kaivaminen osattu myös Suomessa.

Olin maaliskuun lopulla Turussa järjestetyillä politiikantutkimuksen päivillä, joilla käytiin hyviä keskusteluja muun muassa kylmän sodan käsitteiden paluusta.

Professori Tuomas Forsberg piti hyvän esitelmän suomettumiskeskustelusta pohtien käsitteen sisältöä ja merkitystä. Tällaista analyyttista ja kriittistä pohdintaa kaivataan, sillä ajankohtainen keskustelu uhkaa yksinkertaistaa sekä kylmän sodan käsiteperheen että ymmärryksen tämänhetkisestä kansainvälispoliittisesta tilanteesta.

Me emme nimittäin ole palanneet kylmään sotaan. Tuo historiallinen vaihe päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, koska toinen vastakkainasettelun osapuolista lakkasi olemasta. Kylmän sodan maailma oli jännittyneisyydestään huolimatta staattinen.

Neuvostoliitto oli jäykkä monoliitti, jossa muutokset tapahtuivat äärimmäisen hitaasti.

Venäjä sen sijaan on ketterä, amebamainen järjestelmä, josta on vaikea saada otetta. Myös nationalismin ja äärimmäisen kansallismielisyyden uhon nousu erottaa maata sosialistisesta edeltäjästään.

Venäjän toimintaan liittyy paljon enemmän arvaamattomia ja huolestuttavia piirteitä kuin staattiseen Neuvostoliittoon. Siksi myös kriisiytynyt poliittinen tilanne on monimutkaisempi ja vaikeammin ennakoitava kuin kylmä sota.

Vanhojen käsitteiden omaksuminen nykypäivän politiikan kieleen sellaisenaan yksinkertaistaa maailmankuvaa ja ymmärrystä. Puhuminen idästä ja lännestä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta.

Länttä ei enää kylmän sodan merkityksessä ole olemassa, ja transatlanttinen yhteys on vuosien mittaan saanut säröjä – ei vähiten Irakin sodan vuoksi. Institutionaalisen integraation ja laajentumisen lisäksi Eurooppa on jakautunut. EU on pirstaleisempi kuin 1980-luvulla, ja rajoja on piirretty sekä unionin sisälle että sen ulkopuolelle.

Puolueettomuus näyttäytyy sekin ongelmallisena käsitteenä uudessa poliittisessa järjestyksessä. EU-jäsenyys ja Nato-kumppanuus ovat vesittäneet käsitteen sisällön Suomen ja Ruotsin kontekstissa.

Käsitteeseen yritetään puhaltaa uutta eloa esimerkiksi vasemmistoliiton vaaliohjelmassa. Sisältö kaipaisi kuitenkin radikaalia uudelleenmäärittelyä, mikäli sen käyttö katsotaan edelleen tarpeelliseksi.

Vanhat käsitteet tukevat myös vanhoja toimintatapoja. Ratkaisumallien etsiminen vastakkainasettelun maailmasta ei palvele tarkoitustaan globaalistuneessa maailmassa. Kansainvälinen politiikka on kriisissä, mutta kriisistä selviytymiseen tarvitaan uusia käsitteitä ja uutta ajattelua.

EU:n on osaltaan mietittävä Venäjä-strategiansa uudelleen, mutta sen ei pidä tapahtua kylmän sodan ajatusmalleista käsin.  Muuttunut maailma tarvitsee muuttuneet käsitteet, sillä vain niiden avulla voidaan muuttaa toimintatapoja ja politiikkaa.

(Julkaistu Karjalaisessa 1.4.2015)

Advertisement