Kultarannassa kaivettiin poteroita, ei noustu tähystämään eteenpäin

Kultaranta-keskustelut ovat vakiintumassa tärkeäksi osaksi suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämän vuoden keskustelut eivät ainakaan näin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tuoneet kovin paljon uutta Euroopan mutkikkaaseen turvallisuustilanteeseen.

Paljon mediahuomiota sai kolmen kansainvälisen tason keskustelijan, Store Talbottin, Aleksei Kudrinin ja Wolfgang Ischingerin sessio, joka keskittyi lähinnä Ukrainan kriisin kärjistämän EU-USA-Venäjä -troikan suhteiden ympärille. Valitettavasti keskustelu ei antanut mitään uutta toivoa siitä, että kriisissä oltaisiin etenemässä kohti ratkaisua. Roolit olivat ennalta-arvatut, eikä kukaan lähtenyt omasta poterostaan tähyilemään laajempia näkymiä.

Talbott edusti yhdysvaltalaista linjaa, jonka mukaan Naton ja USA:n tulisi lisätä läsnäoloaan mm. Baltiassa Venäjän uhkan vuoksi. Kudrin, jonka talouspoliittiset näkemykset eivät edusta Venäjän eliititn valtavirtaa, paalutti Kremlin viestin Naton ekspansiota pelkäävästä Venäjästä. Ischinger yritti olla toiveikas, että jossain vaiheessa Minskin sopimuksen kautta saavutettaisiin tuloksia.

Mitä tällainen keskustelu palveli? Ei oikeastaan ketään tai mitään. Vallitsevien roolien ja kertomuksen vahvistaminen Kultarannan areenalla ei edistä sen paremmin kansallista turpo-keskustelua kuin kansainvälispoliittisen tilanteen ratkaisemista. Se päinvastoin maalaa varsin synkän kuvan siitä umpikujasta, johon Euroopassa on ajauduttu.

Sotilaallinen aktiivisuus on lisääntynyt ja vastakkainasettelu eritoten Itämerellä näyttää kasvavan. On selvää, että USA:n lisätessä mahdollisesti panostustaan Baltiassa, Venäjä vastaa joukkojen keskityksillä Kaliningradiin ja läntisen rajansa läheisyyteen. Tilanne on lukkiutunut ja eräänlainen uusi kauhun tasapaino on palaamassa lähialueillemme.

Toisaalta poliittinen tilanne on sekin edelleen syvässä umpikujassa. Kudrin toi keskusteluun selvän viestin Kremlistä, joka jatkoi tuttuja latujaan Minskin sopimuksen noudattamisesta ehtona kriisin ratkaisulle. Suurin este Minskin sopimukselle on kuitenkin Venäjä, joka on jatkanut Itä-Ukrainan kapinallisten tukemista ja sotilaallisen voiman keskittämästä rajaseudulle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt aitoon poliittiseen dialogiin ja diplomaattiseen ratkaisuun, koska se pakottaisi maan hallinnon myöntymään virhearvioihin sotilaallisessa toiminassaan, jota virallisesti ei ole tapahtunut.

Eurosentrismi ja Ukrainan ongelma

Keskustelut pyörivät myös, odotetusti, Euroopan ja transatlanttisen yhteistyön akuuteissa ongelmissa suhteessa Venäjään. Globaali perspektiivi jäi valitettavan vähälle. Se ei ole yllätys, vaan heijastelee viimeisten vuosien kehitystä, jossa Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on laajemmin käperdytty sisäänpäin. Suomi muiden joukossa tuntuu unohtaneen rikkaan lännen ’vastuun’ globaalien haasteiden ratkaisemisessa. 2000-luvun alusta on kuljettu valitettavan pitkä matka taakse päin.

Ukrainan kriisi kaikkine vaikutuksineen sotatilasta kansainväliseen kriisiin on haaste maanosallemme. Kriisin rauhanomainen ja kestävä ratkaiseminen on elintärkeää, mutta samalla globaalien haasteiden määrä kasvaa. Euroopan lähialueet ovat ajautumassa entistä syvemmälle heikkojen hallintorakenteiden, autoritaaristen hallintojen ja väkivallan kierteeseen. Pakolaisongelma pahenee kuukausi kuukaudelta, ilmastonmuutokset vaikutukset aiheuttavat humanitaarisia katastrofeja eri puolilla maapalloa ja YK:n toimintakyvyttömyys vain pahenee.

Elämme maailmassa, jossa tikittäviä aikapommeja on joka puolella. Martti Ahtisaari ja Tuija Talvitie peräänkuuluttivat 12.6. HS:n kolumnissaan Suomen ulkopolitiikalta globaalia vastuuta kriisien ratkaisuissa. On helppo toivoa samaa, mutta valitettavasti toiveikkuutta on kovin vähän. Juha Sipilän hallituksen ulkopolitiikka on kovin kansallisvaltiokeskeistä ja keskittyy ensisijaisten, lyhyen perspektiivin ’kansallisten etujen’ ajamiseen. Suomella ei näytä olevan kiinnostusta sen paremmin EU:n kehittämiseen kuin pakolaispolitiikan kestävien ratkaisujen hakemiseen. Ulkoministeri Timo Soinin (ps.) mauttomat heitot huolettomuudesta perussuomalaisten menestyksen keskellä kertovat jotain siitä, missä kuuluisa rauhanvälittäjä-imagomme juuri nyt makaa.

Talouskriisi on halvaannuttanut eurooppalaisten valtioiden toimintakyvyn. EU:sta on tullut Kreikan kansantaloutta ylläpitävä hengityskone, jolta puuttuu täysin suuntaa siitä, mihin tässä ollaan menossa. Olin viime viikolla Jyväslylässä pohtimassa Europeanisation-teemaa ja EU-politiikan teorioita, sekä niiden käytännön relevanssia. Näkemykset EU:n tulevaisuudesta toimivana, muuttuvana ja kehittyvänä orgaaninan vaihtelivat pessimismistä varovaiseen optimismiin.On helppo kallistua pessimistiksi, kun visiot puuttuvat. Kestävä EU-Eurooppa ei voi levätä Angela Merkelin aktiivisuuden varassa, vaan toimijuutta kaivataan kaikilta. Nyt se toimijuus vain näyttää niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa kulminoituvan omien, lyhyen tähtäimen kansallisten intressien hoitamiseen.

Kultaranta-keskustelut eivät tarjonneet visioita, näkemyksiä ja odotushorisontteja globaalien kysymysten ratkaisemiseen. Olemassaolevien poteroiden syventämisessä ja Suomen talouden synkkien ennusteiden toistelemisessa sen sijaan tuli merkittäviä tuloksia. Jätän toivoni tämän kesän osalta Porin Suomi Areenaan, joka toivottavasti nostaisi agendalle myös isommat kysymykset, jotka koskevat myös Suomen ja muun Euroopan tulevaisuutta.

Advertisement

Talvisodan ihmettä on syytä ravistella

Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska se toisi kustannushyötyjä ja vahvistaisi Pohjois-Euroopan ja Baltian turvallisuutta. Näin voi kiteyttää Atlantic Council –ajatushautomon tutkijan Mark Seipin sikäli tutut argumentit, jotka hän esittää tuoreessa (3.6.2015) kirjoituksessaan.

Seip esittää Suomen tilanteen eräänlaisena pakkorakona Naton ja ”harmaan alueen” välillä. Vaihtoehtoina kiristyneessä kansainvälisen politiikan tilanteessa on joko jäsenyys tai epäselvä rooli Naton kumppanuusmaana. Seipin mukaan Suomen jäsenyys toisi selkeyden ja tukisi osaltaan merkittävästi Baltian puolustusta.

On selvää, että jäsenyys selkeyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Kyse ei ole jäsenyyden arvottamisesta hyväksi tai huonoksi ratkaisuksi, vaan tosiasian toteamisesta. Mikäli Suomi päättäisi jäsenyyttä hakea, ja joskus jäseneksi hyväksyttäisiin, juupas-eipäs-asetelma poistuisi turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Vastaavasti Suomen toteamus Nato-jäsenyyden hylkäämisestä, vaikkakin tietyksi määräajaksi, selkeyttäisi tilannetta vain osittain. Naton kumppanuusmaana Suomen kytkökset sotilasliittoon ovat jo pitkällä, joten tilanne olisi hieman hankalasti määriteltävissä. Tällaisessa todellisuudessa elettiin vaalikausi 2011-2015, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin negatiivinen Nato-kanta. Ratkaisu oli kompromissi ja sen kanssa pystyi elämään suhteellisen vakaan kv.poliittisen tilanteen aikana.

Sotilasliittoon kuulumattomuus yhdistettynä pitkälle vietyyn Nato-kumppanuuteen vaatii tarkemmat määrittelyt siitä, miten pitkälle Suomi olisi mahdollisen kriisin hetkellä valmis menemään. Mikä olisi Suomen rooli konfliktissa, jossa Nato-maa olisi osapuolena? Toki samankaltaista määrittelyä jouduttaisiin tekemään myös 5. artiklan soveltamisessa, mutta reunaehdot olisivat siinä selvemmät. Kumppanuusmaan velvoitteet ovat olennaisesti kapeammat.

Tähän dilemmaan myös Seip kiinnittää huomiota. Hän pohtii Suomen ja Ruotsin roolia mahdollisessa kriisitilanteessa todeten, että pitkälle viedyn yhteistyön perusteella paineet Naton suuntaan olisivat suuret, mikäli maat joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi. Samaa pitänee siis Seipin mukaan olettaa toiseenkin suuntaan.

Seip esittää myös, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa olisivat ajaneet Suomen lähemmäs Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Tai ainakin olosuhteet Nato-selvitykselle ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Tässä osassa Seipin analyysi lähtee hieman keulimaan.

Hallitusohjelman kirjaukset turvallisuuspolitiikasta ovat kovin perinteisiä, ja pelkän selvityksen tekeminen ei vielä osoita perustavanlaatuista muutosta Suomen poliittisessa linjassa. Jo normaali sykli olisi antanut olettaa, että tällä vaalikaudella tehdään ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys. Muuttunut turvallisuustilanne Euroopassa on toki vahvistanut tätä tarvetta.

Seip näkee hallituksen Nato-myönteisempänä kuin kansan, mikä on sekin ylitulkintaa. Vaaliohjelmien perusteella Natoon olisi menossa vain kokoomus, ja sekään ei tehnyt asiasta kynnyskysymystä. Vaikka hallituksen takinkäännöissä on menossa jonkin sortin maailmanennätys, ei liene odotettavissa radikaaleja muutoksia Nato-politiikan suhteen. Pysyvyys näyttää vakiintuvan Suomen ratkaisuksi.

Seipin kirjoitus on kirjoitettu yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, ja se hahmottaa turvallisuuspoliittisen kehityksen mustavalkoisemmin kuin suomalaisessa tai eurooppalaisessa keskustelussa on totuttu. Mustavalkoisten lasien takaa löytyy kuitenkin ajatuksia, joita tulisi ruotia avoimemmin myös kotimaisessa turpo-keskustelussa.

Suomen ja Ruotsin rooli Baltian turvallisuudessa on yksi, ja sitä onkin Ukrainan kriisin myötä nostettu agendalle entistä enemmän. Toinen on Seipin alussa esiin tuoma toteamus, ettei Suomen sinänsä vaikuttava armeija riittäisi Venäjän mahdollisen hyökkäyksen tai Ukrainan kaltaisen hybridisodankäynnin vastustamiseen.

Tämä on Suomessa ollut pyhä lehmä. Puolustusvoimien määrärahoista kyllä kannetaan huolta ja säännöllisin väliajoin kovemmin. Puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps.) kysymys on tärkeä, vaikkakin hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on syntynyt kiistaa todellisten määrärahalisäysten suuruudesta.

Silti kotimaisessa keskustelussa elää edelleen kansallinen myytti talvisodan ihmeestä, joka vaikuttaa myös puolustuspoliittisiin ratkaisuihin. Raatteen tien sankarilliset taistelut tai Tali-Ihantalan torjuntavoitot pelastivat toki Suomen neuvostomiehitykseltä 1940 ja 1944. Ne on vaan kansallisessa kertomuksessa taidokkaasti irroitettu laajemmasta kontekstista: II maailmansodan kokonaiskuvasta, Neuvostoliiton puna-armeijan iskukyvystä Stalinin puhdistusten jälkeen tai Saksan aseavusta.

Liittoutuminen Naton kanssa ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan sen tulee olla kokonaisratkaisu. Hyödyt ja haitat on punnittava, ja onhan niitä jo 1990-luvulta asti punnittukin ahkerasti. Toisaalta liittoutumattomuus ei sekään saa olla historiallisiin myytteihin tai viholliskuviin perustuva valinta. Myös ne edut ja haitat on syytä arvioida, ilman takaraivossa olevaa mielikuvaa talvisodan ihmeestä.

Mukana voisi pitää vaikka Seipin ilmoille heittämää väitettä puolustusvoimien todellisesta iskukyvystä mahdollisen hyökkäyksen edessä.

Hallituksen ensimmäinen päätös: murskataan luottamus

”Suomi tarvitsee nyt luottamusta” on ollut pääministeri Juha Sipilän tunnuslause jo ennen vaaleja, mutta myös hallitusneuvottelujen jälkeen. Luottamus on mainittu Ratkaisujen Suomi –hallitusohjelmassa yhdeksän kertaa. Se on yksi kärkitermeistä, kun hallitus visio Suomea vuonna 2025.

Ratkaisujen Suomen mukaan Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus vuonna 2025. Sipilän hallitus on uudistuksiin kykenevä ratkaisujen hallitus, joka vahvistaa luottamusta. (s.6) Yhteiskuntasopimus lisäisi luottamusta (s. 8), luontopolitiikkaa tehdään luottamuksella (s. 23), Suomen ketterää uudistumista tuetaan luottamukseen perustuvalla johtamiskulttuurilla (s. 24) ja kansalaisten luottamusta vaaditaan myös EU:lta. (s.30)

Mitä luottamus sitten on? Kielitoimiston sanakirjan mukaan luottamus on luottamista, tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, tai että joku ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Miten paljon Sipilän hallituksella muutaman olemassaolonsa päivän aikana on kertynyt tätä luottamusta? Kovin vähän. Eduskunnan ensimmäistä keskustelua hallitusohjelmasta leimasi syvä vastakkainasettelu ja opposition kovasanainen ryöpytys petetyistä vaalilupauksista. Kärki laajassa kritiikissä on kohdistunut koulutusleikkauksiin.

Koulutusleikkaukset symboloivat sitä luottamuspulaa, jonka Sipilän hallitus on koulutukseen kohdistuvilla säästöillä aiheuttanut. Ennen vaaleja koko trio Sipilä, Soini, Stubb lupasi, ettei koulutuksesta leikata. He antoivat koulutuslupauksen.

Vaalikeskustelujen ja –ohjelmien perusteella äänestäjä tiesi mitä sai, kun antoi valtakirjansa oikeistokolmikolle. Koulutussäästöjen osalta kyse on kuitenkin selvästi vaalilupausten ja –linjausten vastaisesta toiminnasta. Kuten Paavo Arhinmäki osuvasti kysyi, kenen kanssa hallitus teki kompromissin, kun ennen vaaleja kukaan ei halunnut tehdä lisäsäästöjä koulutukseen?

Lupaus tarkoittaa sanakirjan mukaan sitoumusta tai vakuutusta, jolla joku lupaa (tehdä) jotakin tai lupautuu johonkin. Hallituspuolueiden puheenjohtajat siis antoivat vakuutuksen ennen vaaleja, etteivät leikkaa koulutuksesta. Hallitusohjelmassa puheet eivät muuttuneet teoiksi, vaan he pettivät lupauksensa. Kyse on, Paavo Arhinmäkeä lainatakseni, petoksesta eli pettämisestä, petollisesta teosta, petkutuksesta tai hujiauksesta. Näin sen sanakirja määrittelee.

Hallitus siis vaatii kovaan ääneen luottamuksen rakentamista ja rakentumista. Lienee syytä tässä kertoa Sipilälle ja kumppaneille, että luottamus ei synny yksipuolisella sanelemisella tai kiristämällä. Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkin voi luottaa. Petetyt koulutuslupaukset osoittavat monelle äänestäjälle, ettei hallitukseen voi luottaa. Tunne ja varmuus ovat romuttuneet.

Hallitusohjelmassa on vielä yksi merkittävä kirjaus luottamuksesta. Se on sivulla 7 nelikenttäisessä Suomen SWOT-analyysissa. Suomen heikkoudeksi hallitus määrittää Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.

Hallitus on muutaman toimintapäivänsä jälkeen omilla toimillaan osoittanut, että näin todella on. Luottamuksen horjuminen päätöksentekoon

Koti, uskonto, isänmaa – Sipilä I:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomi on siirtynyt Sipilän valtakaudelle, kun keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus vannoi viime viikolla virkavalansa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valtikka on uudessa hallituksessa perussuomalaisilla, jotka miehittivät sekä ulkoasian- että puolustusministeriön. Timo Soini ja Jussi Niinistö ovat sektoreillaan jo ansioituneita poliitikkoja, joten sisältöpuolen omaksuminen ei ole kummallekaan haaste.

Haastavat ovat sen sijaan ajat Euroopassa. Ukrainan kriisissä eletään jonkinlaista kyttäysvaihetta, eikä toiveita Minskin sopimuksen toteutumisesta ole juurikaan olemassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on siis olennaisesti muuttunut siitä, kun Jyrki Kataisen hallitus neljä vuotta sitten aloitti työnsä.

Uusi hallitus tunnistaa muuttuneen tilanteen ja hallitusohjelmassa todetaan Ukrainan kriisin sekä EU-Venäjä-suhteiden heikentymisen laaja-alaiset vaikutukset. Tilanne on kriisiytyneempi kuin koskaan kylmän sodan jälkeisellä kaudella, mutta silti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on hyvin perinteinen.

Perinteinen linja on vaalituloksen mukainen, joskin on vaikea sanoa, millä vaalituloksella suuntaan olisi suuria reivauksia edes tehty. Jo puolueiden hallitustunnustelijalle esittämien vastausten pohjalta oli nähtävissä, että mikään tuskin muuttuu. Ja hallitusneuvottelujen jälkeen on ollut helppo tulla samaan johtopäätökseen.

EU-ytimistä rationaalisen viileäksi arvostelijaksi?

Uutta hallitusohjelmaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi vaihtoehto on laittaa se kylmän sodan jälkeiseen jatkumoon ja verrata keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kirjauksia edeltäviin ohjelmiin. Tällöin päällimmäinen huomio on kansallisten etujen ja intressien korostuminen sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa että hallituksen uusissa EU-linjauksissa.

Sipilän hallitus palaa kansallista etua korostavan EU-politiikan linjauksissa 1990-luvun puoliväliin, jolloin Suomi otti ensiaskeliaan unionin jäsenmaana. Paavo Lipposen I sateenkaarihallitus linjasi EU-jäsenyyden avaavan Suomelle uusia mahdollisuuksia edistää kaikille kansoille avointa yhteistyötä. Lähtökohtana oli kehittää EU:ta itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä¸ eikä ylikansallisena toimijana.

Myöhemmät hallitukset eivät ole nähneet syytä korostaa EU:n roolia valtioliittona. Lipposen II hallitus pyrki jo ”ytimiin”, eli Suomen tuli olla mukana kehittämässä EU:n rakenteita ja vahvistamassa osaltaan EU:n kansainvälistä toimijuutta. Samalla linjalla jatkoivat Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen punamultahallitukset. Suomi matkasi 1990-2000-lukujen taitteessa Euroopan ”laidalta” ytimeen.

Hallitusohjelma-kirjausten tasolla Suomen EU-politiikka saavutti ”eurooppalaistuneen” huipentumansa Vanhasen ja Mari Kiviniemen porvarihallitusten kirjauksessa, jonka mukaan ”Euroopan unioni on Suomen tärkein ulkosuhteiden viitekehys ja vaikutuskanava”. Suomi oli osa EU:ta, ja politiikan lähtökohtana oli yhteisten hartioiden vahvistaminen myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Jyrki Kataisen ”sixpackin” hallitusohjelma on yhtä monisanainen ja lavea kuin oli hallituksen ideologinen pohjakin. EU:n suhteen keskeinen ajatus oli, että EU on Suomelle luonteva polittinen yhteisö, jonka kehittäminen vahvistaa Suomen vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Hallituksen tehtävänä oli johtaa Suomea aktiivisena ja aloitteellisena EU:n jäsenenä.

Karkeasti Lipposen II hallituksen ohjelmasta lähtien EU:n rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kasvanut. Vahva EU näyttäytyi Suomen kansallisten etujen kannalta hyödyllisenä toimijana ja hallitusohjelmissa pyrittiin linjaamaan Suomen aktiivista osallistumista EU:n toimijuuden vahvistamiseksi. Hallitusohjelmakirjausten tasolla Suomi ”eurooppalaistui”, tuli osaksi unionia ja myös näki itsensä osana EU:ta. Näin unionista tuli välinearvon sijaan laajempi kollektiivinen toimintaympäristö, jossa toimiminen oli Suomen etujen mukaista.

Sipilän konservatiivihallituksen Suomi on EU:ssa aktiivinen, käytännönläheinen ja ratkaisuhakuinen jäsenvaltio. Näennäisesti kirjaus on pitkän linjan mukainen, mutta hallitusohjelma alistaa EU-politiikan kansallisille eduille voimakkaammin kuin edeltävät ohjelmat. EU:n tulee keskittyä ohjelman mukaan olennaisiin, eikä integraation syventäminen ole tarpeen kaikilla osa-aluille. Hallitusohjelmaan on myös kirjattu varaus esimerkiksi nettomaksuosuuden kohtuullisena pitämisestä. Tällaisia rajoitteita ei ole aiemmin kirjattu.

Hallitusohjelma heijastelee kasvanutta EU-kriittisyyttä jäsenmaissa. Suomi ei ole enää se aktiivinen jäsenmaa, joka pyrkii ytimiin vahvistamaan EU:n toimijuutta. Nyt Suomi on rationaalinen, omia intressejä ensisijaisesti ajava jäsenmaa, joka toimii EU:n kehittämisessä näistä lähtökohdista käsin.

Lisäksi hallitusohjelmassa on kokoomukselle tärkeä kirjaus EU:sta läntisenä arvoyhteisönä, samoin turvallisuusyhteisöä korostava keskustalaisia miellyttävä kirjaus. Nämä linjaukset ovat toteamuksia, ja varsinkin jälkimmäisellä on kovin vähän todellista painoarvoa. Solidaarisuuslauseke näyttää heikolta turvatakuulta yhdellekään jäsenmaalle. Ne heijastelevat Ukrainan kriisin myötä kiihtynyttä keskustelua, jossa identiteettipolitiikka ja Suomen määrittäminen osaksi ”länttä” on noussut uudelleen keskiöön.

EU-politiikan osalta Sipilän hallitus kyllä näkee unionilla paljon tehtävää esimerkiksi demokratian, kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien vahvistajana, sekä globaalin vastuun kantajana. Hallitusohjelma kuitenkin ulkoistaa nämä velvoitteet EU:lle. Kun Kataisen hallitusohjelmassa oli vielä sivun verran tekstiä pelkästään globaalista vastuusta, Sipilän hallitus katsoo nämä asiat kuuluvan ensisijaisesti EU:lle. Suomen ollessa EU:n jäsenmaa, olisi vähintään kohtuullista uhrata pari riviä sille, miten Suomi toimii EU:n toimijuuden vahvistamiseksi näillä sektoreilla.

Suomen EU-politiikan perusteet on kirjattu uudelleen, joten odotettavissa on kriittisemmän EU-politiikan ajanjakso. Tämä trendi on Euroopassa vankistunut ja Kreikan talousongelmat ovat piirtäneet syvän juovan unionin sisäiseen yhtenäisyyteen.

Jos Suomi aiemmin löysi hengenheimolaisia Saksan ja Alankomaiden kaltaisista jäsenmaista, tulevalla hallituskaudella Suomi lienee enemmän siinä korissa, joka vaatii kansallisia poikkeuksia ja vähäisempää säätelyä. Mieleen tulee Iso-Britannia, jonka erivapauksia ulkoministeri Soini on aiemmin kovaan ääneen arvostellut.

Kansallisista eduista kansallisiin etuihin – ulkopolitiikan ympyrä sulkeutuu

Harto Hakovirta on luonnehtinut ulkopolitiikan yleisen määritelmän politiikaksi, jota valtiovalta harjoittaa pyrkiessään suhteuttamaan valtioyhteisöä kansainväliseen ympäristöön. (Hakovirta 2012, 87) Kyse on ulkosuhteista, niiden järjestämisestä toisiin valtioihin ja kansainvälisiin, sekä alueellisiin yli- tai monikansallisiin toimijoihin.

Ulkopolitiikka osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta näyttäytyy tulkinnasta riippuen erisuuruisessa roolissa. Perinteisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ulkopolitiikka toimii eräänlaisena suojakuorena muille politiikan lohkoille, sillä huono ulkopolitiikka vaarantaa tuloksellisen sisäpolitiikan. (Limnéll 2009, 51-52)

Kylmän sodan lopulla, 1980-1990-lukujen taitteessa Suomen ulkopolitiikan peruskivet olivat muuttumattomia. Harri Holkerin sinipunahallitus sai kunnian olla viimeinen, jonka ohjelmassa mainittiin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittäjinä.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet olivat hyvien ja luottamouksellisten naapuruussuhteiden ylläpitäminen, YYA-sopimuksen puitteissa toimiminen sekä rauhanomainen yhteistyö kaikkien kanssa. Esko Ahon porvarihallitus astui tehtäväänsä myllerryksen vuonna 1991, siivosi Kekkosen ja Paasikiven pois ohjelmastaan, mutta oli muuten varsin maltillinen. YYA-sopimus mainittiin, samoin kuin luottamukselliset suhteet – viimeistä kertaa.

Esko Ahon hallitus lähti kansallisten etujen turvaamisesta ja kansainvälisen aseman vahvistamisesta. Samalle perustella rakentui Holkerin hallituksen ohjelma, mutta vuoden 1991 ohjelma syntyi erilaisessa tilanteessa. Poliittinen ympäristö oli muutoksessa, joten Ahon hallituksen täytyi kirjata reaktiivisemmin: seurataan kehitystä ja toimitaan sen mukaisesti.

Sipilän hallitusohjelma näyttäytyy tässä valossa kovin staattiselta. Poliittinen ympäristö on muutoksessa, mutta reaktioksi siihen riittää pitkän linjan ylläpitäminen. Esimerkiksi Nato-jäsenyyden, jota voi joltain osin verrata EY-kysymykseen Ahon hallituksen aikana, osalta kirjaus on ympäripyöreä. Se ei sulje mitään pois, muttei toisaalta ole reaktiivinen, kuten Ahon EY-kirjaus. Tuolloin hallitus katsoi, että sen on tehtävä johtopäätöksiä, mikäli EY:n tilanne muuttuu ja Suomen kansalliset edut vaativat poliittista suunnanmuutosta.

Paavo Lipposen hallitukset kirjasivat vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteet Suomen turvallisuuden ja kansainvälisen vaikutusvallan vahvistamisesta käsin. Kansallisten intressien turvaaminen muuttuvassa, globalisoituvassa ympäristössä tapahtui EU:n ja muiden tärkeiden toimijoiden kuten YK:n ja ETYJ:n kautta.

Suuri muutos on luettavissa 2000-luvun alussa. Jäättenmäen ja Vanhasen hallitusohjelmien ulkopolitiikan kulmakivenä olikin globaalin hallinnan edistäminen. Hallitusohjelmissa kirjattiin, että hallituksen tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, vakautta ja turvallisuutta kansainvälisessä yhteisössä (Jäätteenmäki 2004, Vanhanen I 2004) sekä Suomi toimii aktiiviesti osana kansainvälistä yhteisöä kantaen osansa maailmanlaajuisesta yhteisvastuusta ja huolehtien omista vaikutusmahdollisuuksista. (Vanhanen II 2007)

Lähtökohta oli ensisijaisesti globaali, kansalliset edut olivat riippuvaisia globaalin politiikan onnistumisesta. Vielä Lipposen hallituksissa ajateltiin kansallisten etujen vahvistamisen olevan ensisijaista siten, että toimitaan aktiivisesti kansainvälisessä yhteistyössä.

Jyrki Kataisen hallitus jatkoi vielä samalla pohjalla, vaikka EU:n ja Venäjän heikentyneet välit sekä EU:n sisäinen poliittinen kriisi jo olivatkin päällä. Sixpackin lähtökohta oli edelleen kansainvälisen vakauden vahvistaminen. Ulkokehä ulkopolitiikalle oli kansainvälisen politiikan onnistuminen.

Sipilän hallitus palaa tässä suhteessa 1990-luvun alun linjoille. Ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata maamme itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä parantaa suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. (Sipilä 2015) Toki Suomi edelleen korostaa monenkeskisen kansainvälisen järjestelmän tukemista, mutta tulokulma ulkopolitiikkaan on jälleen kansallisvaltiokeskeinen.

Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne on saanut näiltä osin palaamaan perinteisiin. Kansallisvaltio on ytimenä ja lähtökohtana, kansainvälinen toiminta on toissijaista ja sen tulee palvella kansallisvaltion etujen ajamista. Globaali vastuu nähdään tärkeänä, muttei elintärkeänä. Se on ulkoistettu toiminnallisesti EU:lle, ja käytännön tasolla toimintaedellytykset heikkenevät kehitysyhteistyövarojen leikkaamisena.

Alueellinen koskemattomuus on mainittu hallitusohjelmassa ensimmäistä kertaa tarkastelujaksollani 1987-2015. Käsite on keskeinen Westfalenin rauhan jälkeisessä valtiomuodostuksessa ja toisen maailmansodan jälkeen vahvistetuissa ETYJ:n periaatteissa. Se myös korostaa itsenäisten valtioiden suvereniteettia suhteessa toisiinsa. Krimin miehitys loukkasi alueellista koskemattomuutta räikeästi, mikä on nostanut jälleen käsitteen kansainvälisen politiikan keskiöön.

Kansallinen katse ja sen sietämätön kapeus?

Vaalien jälkeen on meuhkattu kuplista ja sanansäilä on viuhunut sekä kuvitteellisista kuplista ulos, että sisään. Hallitusta ei saisi kaikkien mielestä sanoa konservatiiviseksi tai oikeistolaiseksi. Vanhoista ajatusmalleista pitäisi kuulemma päästä eroon.

Hallitusohjelmaa lukiessa tulee paradoksaalinen olo. Tekstissä on pyritty selvästi kohti strategiadokumenttia, mikä ei ole kovin onnistunut lopputulos. Nimittäin hallitusohjelma on valitettavan tyypillinen strategiapaperi, jossa luvataan kymmenen kaunista tavoitetta ilman konkreettisia toimeenpanoa edistäviä kirjauksia.

Lisäksi hallitusohjelma on sisällöltään sekä konservatiivinen että oikeistolainen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole enää keskiössä, vaan siitä puhutaan kiertoilmaisuilla kuten toisista välittämisellä ja luottamuksella. Moni talouspäätös tulee romuttamaan hyvinvointivaltion rakenteita. Jo hallitusneuvottelun alkajaisiksi hyvinvointivaltio julistettiin kahleeksi – ja niitä kahleita Sipilän hallitus nyt alkaa purkaa. Diskursiivinen muutos on valtava, ja se uhkaa hallituksen toimien myötä muuttua myös todelliseksi muutokseksi. Hallitusohjelma on oikeistolainen.

Lisäksi hallitusohjelma on konservatiivinen. Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg (1996, 108-109) kirjoittavat, että 1800-1900-lukujen taitteen eurooppalaisessa konservatismissa korostui erilaisten normiyhteisöjen (koti, uskonto, isänmaa) eettinen merkitys ja niiden omaksuminen. Lisäksi valtion keskisenä roolina oli kurin ja järjestyksen ylläpitäminen. Hallituksen linjauksissa lisärahat menevät puolustus- ja sisäministeriöille. Vaalikonevastauksien perusteella koti, uskonto ja isänmaa ovat tarpeellisia arvoja 2010-luvulla.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikaltaan hallitusohjelma on konservatiivinen ja oikeistolainen. Se on myös EU-kriittinen. Kansallisen edun korostaminen, kansallisvaltion roolin vahvistaminen ja kansainvälisen yhteistyön toissijaistaminen rikkovat kehityskulun, joka on jatkunut 2000-luvun alusta alkaen hallitusohjelmien kirjauksissa.

Suomi ei enää ensisijaisesti ole globaali toimija, joka tavoittelee tasa-arvoisempaa maailmaa. Suomi näyttäytyy entistä voimakkaammin oman edun tavoittelijana, joka kyllä pitää globaalia vastuunkantoa tärkeänä, muttei kovin mielellään tekisi asialle mitään. Peseekö Sipilän hallitus globaalista vastuunkannosta kätensä kuten Pontius Pilatus aikanaan?

Kirjallisuus

Hakovirta, Harto (2012). Maailmanpolitiikkaa. Teoria ja todellisuus. (2. uudistettu painos). Kustannus 54, Jyväskylä.

Limnéll, Jarmo (2009). Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1996). Politiikan perusteet. WSOY, Porvoo.