Viikonloppu oli varsin kreikkainen. Brysselissä neuvoteltiin kuumeisesti Kreikan tulevaisuudesta eli mahdollisesta lisälainasta. Suomen kerrottiin ajaneen varsin tiukkaa linjaa, eli ei lisää rahaa Kreikkaan. Lopputulemana on jonkinlainen laiha sopu, jossa Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa vastineeksi julkisen sektorin menojen kaventamisesta ja käytännössä vaaditaan Kreikkaa pääomittamaan pankkeja myymällä valtion omaisuutta.
On vaikea uskoa tai edes toivoa, että nyt sovittu ja jäsenvaltioiden käsiteltäväksi menevä ohjelma ratkaisisi Kreikan ja euroalueen ongelmia. Tähän asti Kreikalle lainatut rahat ovat lähinnä menneet pankkien taseisiin ja kreikkalaisille on jäänyt käteen vain murskattu elintaso ja olemattomat kasvun mahdollisuudet.
Kysymysmerkkejä on kaiken kaikkiaan aivan liikaa. Eihän juuri nyt ole edes selvää hyväksyvätkö jäsenmaat johtajiensa neuvottelemaa sopimusta, saati hyväksyykö Alexis Tsiprasin hallitus pakettia. Tilanne vaikuttaa kaikin puolin samalta, jollainen se on ollut jo vuosien ajan: Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa lainojensa maksamiseen, ja muutaman kuukauden kuluttua ollaan jälleen samassa tilanteessa.
EU on nyt kovissa ristipaineissa. Kreikka nakertaa yhtenäisyyttä ja koko järjestelmän legitimiteettiä kaakossa, Venäjän toimet aiheuttavat epävakautta idässä, Iso-Britannia tykyttää hermosärkyä lännessä eikä pidä unohtaa Unkaria, joka rakentaa rajoilleen muureja pitääkseen ei-toivomansa ihmiset rajojensa ulkopuolella.
Tässä ei nyt puhuta vain Kreikasta ja maan tulevaisuudesta, vaan myös laajemmin EU:sta. Siksi tulokulmaa koko keskustelussa tulisi muuttaa. Sen sijaan, että puhuttaisiin lainaohjelmista ja lainan maksamisesta lainalla, pitäisi puhua demokratiasta ja kansanvallasta. Mikä on EU:n tulevaisuus? Miltä EU näyttää 2020-luvulla, ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on demokratian, markkinoiden, EU:n ja pääoman välinen suhde?
Seitsemän vuotta kansainvälisen talouskriisin räjähtämisen jälkeen on selvää, etteivät tähänastiset toimet ole auttaneet Kreikkaa. Velkaosuus BKT:sta on kasvanut, (nuoriso)työttömyys on räjähtänyt käsiin ja elintaso on monella romahtanut. Enää pankkiautomaateista ei saa edes nostaa rahaa, vaikka sitä tilillä olisi.
Ongelma on, että Kreikalle lainatut rahat ovat kiertäneet takaisin lainoittajille. Rahoja ei ole käytetty mahdollistamaan kasvua, rakenneuudistuksia ja Kreikan talouden tervehdyttämistä.Tätä ongelman ydintä tuorein sopuesitys ei ratkaise. On jotensakin käsittämätöntä, kuinka EU ja IMF jatkavat epäonnistuneeksi todettua reseptiään. Vuosien austerity-politiikka ja lainarahan pumppaaminen lainanmaksuun ovat itse asiassa kurjistaneet Kreikan tilannetta.
Miksi EU ja IMF haluavat jatkaa epäonnistunutta politiikkaa? Syy on yksinkertaisesti se, että hintalappu euroalueen yhtenäisyydelle, vakaudelle ja uskottavuudelle ei ole tullut vielä vastaan. Mikäli Kreikan euroero, Grexit, olisi Saksan mielestä edullisempi ja parempi ratkaisu kuin lainarahan pumppaaminen Kreikkaan vastineeksi julkisen sektorin romuttamiselle, se olisi jo toteunut.
Julkisuuteen ei tihkunut viikonloppuna vaihtoehtoja. Vastakkain näyttivät olevan saman menon jatkaminen tai lainoituksen lopettaminen. On surullista, että innovatiivisuus on kadonnut. Rampa EU-ankka jatkaa toivotonta taivallustaan onnistumatta hoitamaan ainoatakaan kipupistettä.
Tulevaisuus näyttää utuisalta, koska kenelläkään ei tunnu olevan halua palata piirrustuspöydän ääreen miettimään miten tästä oikeasti mentäisiin eteenpäin tekemällä asioita eri tavoin kuin ennen.
Miika Raudaskoski 