Rapauttaako presidentti EU:n turpo-elementin pohjaa?

Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Näin meidän turvallisuuspoliittinen statuksemme määritellään Sipilän hallituksen ohjelmassa. Nato-kumppanuuden lisäksi turvallisuuspoliittista statustamme määritetään pohjoismaisen yhteistyön ja Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeen” kautta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti suurlähettiläspäivien puheessaan kantaa Ukrainan kriisin myötä lisääntyneisiin puheisiin Suomen roolista Baltian puolustuksessa. Niinistön mukaan Suomi ei ole siinä asemassa, jossa se voisi antaa Baltian maille turvatakuita, joita sillä itsellään ei ole.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) on todennut jo aiemmin selväsanaisesti, ettei Suomella ole mitään velvoitteita Baltian puolustuksen suhteen. Puolustusministeri korosti, että Nato-jäsenyytensä myötä Viro, Latvia ja Liettua saavat turvan mahdollisessa kriisissä Natolta, eivät Suomelta.

Kyse on sinänsä selvästä asiasta. Nato-kumppanuus ei velvoita Suomea puolustamaan Baltiaa, ja kääntäen maat ovat liittyneet Natoon juuri saadakseen itselleen laajemmat puolustukselliset hartiat.

Monimutkaiseksi kuvion tekee kuitenkin EU:n rooli. Presidentti Niinistö on korostanut Ukrainan kriisin aikana EU-jäsenyyden tuomaa turvallisuuspoliittista suojaa Suomelle. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö korosti, että unioni on myös turvallisuusratkaisu ja vetosi yhteiseen solidaarisuuteen jäsenmaiden kesken. Mitä unionista jäisi, jos jäsenmaat eivät hädän hetkellä auttaisi toisiaan, presidentti pohti.

EU ei ole turvallisuuspoliittinen unioni. Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Niinistön vetoaminen eurooppalaisen keskinäissolidaarisuuteen on enemmän toiveajattelua ja identiteettipuhetta, kuin turvallisuuspoliittista realismia. Se ei tarkoita, etteikö eurooppalaista solidaarisuutta tarvittaisi – tai etteikö sitä voisi mahdollisen kriisin hetkellä löytyä. Nyt vallitsevassa tilanteessa EU ei sisäisen hajanaisuutensa ja YUTP:n kehittymättömyyden vuoksi kuitenkaan tarjoa kenellekään turvatakuita.

Presidentti Niinistön tuorein kannanotto kirvoitti jo reaktioita Suomenlahden eteläpuolella. Liettuan puolustusministeri Juozas Olekas kommentoi, ettei maan velvoitteisiin kuulu Suomen auttaminen, vaikka maa todennäköisesti pyrkisikin niin tekemään, mikäli tilanne vaatisi.

Niinistön puheessaan korostama näkökulma Suomen suhteesta Baltian puolustukseen rapauttaa EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Se rapauttaa turvallisuuspoliittista pilaria, jota presidentti itse on aiemmin korostanut. Siksi on kummeksuttavaa, että presidentti päätti merkittävässä puheessan alleviivata sitä, ettei Suomella ole turvatakuita, eikä se voi sellaisia muille antaa.

EU:n solidaarisuus perustuu ennen kaikkea poliittiseen tahtoon. Keskinäisiä suhteita valtioiden välillä hiertävät monet seikat, kuten talouskriisi, Kreikka ja pakolaisten lisääntyvä määrä Euroopassa. Perinteinen turvallisuuspolitiikka on painunut kesän aikana agendalla alaspäin Ukrainan tilanteen jähmettymisen ja pakolaistilanteen vuoksi.

Niinistön ulostulo rapauttaa solidaarisuutta ja keskinäistä poliittista tahtoa. Ei Suomessa voida olettaa, että solidaarisuus on yksisuuntaista. Jos Suomesta annetaan signaaleja, että emme muuten hädän hetkellä auta, niin ei täällä voida olettaa samanaikaisesti saatavan apua muualta. Solidaarisuuteen tarvitaan aina kaksi.

Advertisement

Väyrynen pelaa piilotetuilla turpo-korteilla

Hallituspaikan karattua hyppysistä europarlamenttiin palannut Paavo Väyrynen kiertää jälleen ahkerasti Suomea. Nyt markkinamies-Väyrynen pyrkii saamaan riittävän määrän eli 50 000 kansalaisen nimen aloitteeseen, joka esittää kansanäänestystä Suomen euro-jäsenyydestä.

Väyrynen kampanjoi itse voimakkaasti niin sanotun erillisvaluutta-mallin puolesta, eli hänen mukaansa Suomen tulisi ottaa euron rinnalle käyttöön markka. Osana kampanjaansa Väyrynen kirjoitti 20.8. blogissaan, että euroalueen puolustajat ovat kaivaneet turvallisuuspoliittisen kortin esiin puolustaessaan Suomen pysymistä eurossa.

Väyrysen syytökset kumpuavat katkeruudesta vuoden 1994 kansanäänestyksen tulosta kohtaan, mikä käy ilmi hänen kirjoituksensa alusta. Väyrynen syyttää EU-jäsenyyttä tuolloin kannattaneita turpo-kortin pelaamisesta, mikä hänen mukaansa käänsi lopullisesti äänestäjien enemmistön kannattamaan jäsenyyttä. Intoutuupa Väyrynen esittämään, että kyseinen turpo-kortti varmisti myös Ruotsin jäsenyyden esimerkin voimalla.

Kymmenen vuotta sitten turpo-korttia pelattiin. Se oli yksi olennainen osa EU-keskustelua 1990-luvun alkupuolella, ja kuten Sami Moisio on väitöskirjassaan osoittanut, geopoliittinen argumentaatio oli käytössä molemmissa ”leireissä”. Turpo-kortin ohella pelattiin paljon myös identiteettipoliittista pokeria, jossa EU oli Suomen länsimaisuuden mittari. Samanlaista korttipeliä on nähty myös Nato-keskustelussa.

Omassa blogikirjoituksessaan Väyrynen itse sortuu siihen, mistä hän euro-kannattajia syyttää, eli pelaa piilotetuilla ja merkatuilla turpo-korteilla. Hän syyttää tekstissään selväsanaisesti Suomen EU-jäsenyyttä siitä, että suhteet Venäjään ovat heikentyneet ja taloudelliset pakotteet vastapakotteineen kohtelevat talouttamme kohtuuttomasti.

Väyryseltä on tainnut jäädä huomaamatta pakotteiden todellinen syy. Kyse ei ole Suomen EU-jäsenyydestä, vaan Venäjän etupiiripolitiikasta ja Krimin laittomasta miehityksestä. Pakotteet on laadittu, koska EU ei ole hyväksynyt tällaista ETYJ:n periaatteiden vastaista miehitystä ja laitonta alueliitosta.

Mikäli Suomi ei olisi EU:n jäsen, vaan pitäytynyt vain ETA-jäsenyydessä, liikkumavara ei olisi sen suurempi. Suomen ei toki olisi tarvinnut keskustella EU:ssa pakotepolitiikasta ja päättää siihen osallistumisesta, mutta samalla Suomelta puuttuisi laajempi viiteryhmä. Puolueeton, sotilasliittoihin kuulumaton ja taloudellisesti vain välillisesti EU:hun integroitunut Suomi olisi vielä hauraampi ulkonaiselle painostukselle.

Kiristyneessä poliittisessa tilanteessa Suomi olisi joutunut myös päättämään missä joukoissa se seisoo: hyväksyykö se Venäjän suurvaltapoliittisen käyttäytymisen ja laittoman miehityksen jatkamalla ”business as usual” -linjalla, vai lähteekö se omin toimin tukemaan EU:n pakotepolitiikkaa ja näin ilmaisee vastustuksensa voimapolitiikalle.

Erityisen sydämistynyt Väyrynen on siitä, että keskellä euron kriisiä yhteisvaluutta on alettu puolustaa samoilla merkatuilla turpo-korteilla kuin 1990-luvulla. Todisteluketju jää kovin ohkaiseksi, kun ainoa viittaus on Stefan Törnqvistin haastattelu Uudessa Suomessa. Väyrysen mukaan Venäjällä pelottelu on turhaa, ja rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen olisi turvallisuuspoliittisesti järkevä teko.

Näin Väyrynen pelaa korttinsa esiin, ja lopputuloksena on turpo-täyskäsi. Turpo onkin se viimeinen sana, jonka Väyrynen kansalaisaloitteensa ja oman rinnakkaisvaluutta-mallinsa puolesta onnistuu esiin kaivamaan. Suomella on siis jonkinlainen eurosta aiheutuva turvallisuustyhjiö, jonka rinnakkaisvaluutta täyttäisi. Kummallista.

Törnqvistin näkemys eurokysymykseen on hieman analyyttisempi. Hän katsoo tilannetta kokonaisuutena, jossa on mukana EU:n yhtenäisyys, Venäjän politiikan aiheuttama turvallisuusvaje sekä euron ongelmat. Törnqvist uskoo, että euroalueen hajoaminen erilaisin olisi lottovoitto Vladimir Putinin hallinnolle. On helppo olla samaa mieltä. Venäjä etsii Euroopasta valtioita ja poliittisia ryhmiä, jotka vastustavat integraatiota ja vallitsevaa politiikkaa. Venäjä ei halua yhtenäistä ja poliittisesti vahvaa Eurooppaa, vaan hajanaisen Euroopan, jossa suhteet hoidetaan suoraan valtiotasolla.

Euro ei kuitenkaan ole Suomelle turvatae. Se ei takaa, että mahdollisen kriisin eskaloituessa pystyisimme puolustautumaan sen paremmin kuin markassa, tai päinvastoin. Euron valuvikoja ja euroalueen vallitsevaa talouspoliittista linjaa pitää muuttaa, mutta se on helpompi järjestelmän sisällä kuin ulkona.

Rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen ei ole erityisen rakentava, tai eurooppalainen ratkaisu.  Se suuntaisi Suomen politiikkaa EU:ta hajottavaan ja valtiollisuutta vahvistavaan suuntaan, eikä edistäisi esimerkiksi demokratiaa tai kansalaisten osallisuutta lisäävää politiikkaa.

Euroerosta haaveilun sijaan tulisi keskittyä euroalueen pelisääntöjen korjaamiseen ja talouspoliittisen linjan muuttamiseen. Kreikan tukeminen on väistämätöntä, jos maan ei haluta ajautuvan täydelliseen sekasortoon, jota unionin rajoilla on jo riittämiin.

en sijaan on vastuutonta EU-kansalaisia kohtaan tukea lainojen takaisinmaksua lainoittajille verorahoin. Se kierre ei pääty koskaan, ja johtaa pahimmillaan euroalueen kaatumiseen. Silloin eurosta voi tulla myös turvallisuuspoliittinen riski.

Olemmeko unohtaneet mitä hätä, ihmisarvo ja humaanisuus oikein tarkoittaa?

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Koko 1990-luku meille opetettiin, että kansallisvaltiot poistuvat, maailmasta tulee verkostojen tilkkutäkki ja ihmisten välinen kanssakäyminen yli hämärtyvien valtiollisten rajojen lisääntyy. Kansainväliset instituutiot vahvistuvat, maailmanpolitiikasta tulee moninapaista.

Olen syntynyt vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kylmän sodan konkreettisin ja symbolisin rajamuuri on minulle historiaa. Vuosi sitten marraskuussa sain tilaisuuden olla Berliinissä juhlimassa Mauerfallin 25-vuotisjuhlallisuuksia. Tunnelmat olivat ristiriitaisia, ja ovat edelleen.

Rajamuurit eivät ole vähentyneet, vaan päinvastoin. Erilaisten aitojen ja muurien rakentaminen valtioiden rajoille tai sisälle on kasvanut räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kansallisvaltioiden kuolinkouristelu on jatkunut pidempään kuin kiivaimmat jälkikansalliset teoreetikot 1990-luvulla ennustivat. Eikä koko kansallisvaltiollinen olemassaolo ole vielä alkanut kaikkialla, vaan siitä taistellaan ja kamppaillaan edelleen.

EU:n uuden naapuruuspolitiikan, ENP:n, piti tuoda varautta ja poliittista vakautta lähialueille. Vaan kuinka on käynyt. Naapurivaltiot ovat kaaoksessa idässä, kaakossa ja etelässä. Poliittiset järjestelmät eivät toimi, hallinto on heikkoa tai olematonta, demokratia on vain sana sanakirjassa ja humanitaarinen kärsimys arkipäiväistä.

Maailmaa koettelee ennennäkemättömän laaja pakolaisten liikehdintä. Epävakaus, epätoivo ja kaaos ajavat ihmisiä liikkeelle. Moni pyrkii epätoivoissaan Euroopan unionin jäsenmaihin, mutta paine kehittyvissä maissa on vielä suurempi.

Samaan aikaan meillä vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa käydään sellaista maahanmuuttajia, pakolaisia ja siirtolaisia koskevaa keskustelua, joka saa lähinnä voimaan pahoin. Kuten Pekka Mykkänen Helsingin Sanomissa kirjoitti, tuntuu kuin suomalaiset olisivat sairastuneet ihmisarvon kieltämiseen.

Erilaisilla foorumeilla levitetään suorastaan valheellista tietoa pakolaisten kalliista iPhoneista tai suomalaisen tukijärjestelmän rahoilla maksetuista uusista tietokoneista. Vallalla on kummallinen kateus pakolaisia kohtaan.

Tilanne on vastenmielinen ja järkyttävä. Kuinka kukaan suojatussa suomalaisessa yhteiskunnassa elävä ihminen voi olla kateellinen pakolaiselle, joka on joutunut jättämään kotimaansa? Pakenemaan sotaa, sortoa ja toivottomuutta.

Ei ole helppoa asettua pakolaisen asemaan, en siihen pysty itsekään. Silti halveksin suuresti sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät omaa aikaansa ja sananvapauden suomia mahdollisuuksia perättömien huhujen levittämiseen ja sairaalloisen kateuden levittämiseen.

Suomessa on helppo unohtaa, mitä hätä tarkoittaa. Keskuslämmitetyssä asunnossa lämmintä ruokaa syödessä on helppo ummistaa silmänsä pakomatkan vaaroilta. On vaikea edes yrittää ymmärtää millaista elämä pakolaisena on.

Sen sijaan on helppo sanoa, että meillä ei ole varaa. On helppo sanoa, että ei pakolaisten vastaanottaminen mitään auta. On helppo keuhkota, että me emme tarvitse pakolaisia kun ongelmia on omasta takaa.

Totta. Emme tarvitse pakolaisia. Kaikista ihanteellisin tilanne olisi, että meille ei tulisi yhtään pakolaista. Silloin ei olisi epävakaita valtioita, humanitaarista hätää ja inhimillistä kärsimystä Lähi-idässä tai Afrikassa. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus rakentaa turvallista ja ihmisarvoista arkeaan omissa kotimaissaan. Heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi, he voisivat halutessaan lähteä siirtolaisiksi. Aivan kuten me suomalaiset lähtiessämme opiskelemaan tai työskentelemään ulkomaille.

Pakolaiskriisi ei ratkea sillä, että EU jakaa pakolaisia tasaisesti jäsenmaihin. Kyse on oireen hoidosta. Inhimilliseltä kannalta vaihtoehdot ovat vähissä. Itse ongelman ytimeen tarkoittaa globaalia politiikkaa, jolla pyritään tukemaan kriisivaltioiden sisäistä kehitystä.

Suomi on pieni maa, mutta ollut ylpeä roolistaan kriisinvälittäjänä. Nykyinen ulkopolitiikka ajaa meitä kuitenkin nuivien eurooppalaisten valtioiden ryhmään. Kehitysavusta leikataan, kaikenlaista yhteisvastuullisuutta Euroopan tasolla kritisoidaan ja kansallismielinen populismi rehottaa.

Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa pakolaisia halveksivaa viestiä, yritä edes asettua heidän asemaansa. Mieti, jos eläisimme sodan ja kurjuuden keskellä. Mieti, jos sinun vaihtoehtosi olisi hidas näivettyminen hengiltä tai salakuljettajan laivaan hyppääminen. Mieti, jos eurooppalainen rikas valtio sanoisi sinulle, ettet ole tervetullut. Olet taakka. Ja sinulla on kaikenlisäksi iPhone.

Suomesta on tullut rikas ja itsekäs kansakunta

Kuluva kesä on ollut poikkeuksellisen viileä. Aurinko on näyttäytynyt kovin harvoin, eikä lämpötila ole noussut hellelukemiin kuin parina päivänä.

Kesän säätrendiä heijastelee myös vallitseva poliittinen tilanne. Lomallakaan ei kyennyt välttämään uutisia, joissa ilmoitettiin raja-aitojen rakentamisesta, maahanmuuttovastaisten voimien menestyksestä parlamenttivaaleissa, EU:n ja Venäjän välisten suhteiden viileydestä tai Isisin etenemisestä Lähi-idässä. Loman lopuksi perussuomalaisten Olli Immonen päätti vielä julkaista Facebookissa taistelukutsun monikulttuurisuutta vastaan ja uusnatsit pahoinpidellä marssillaan sivullisia Jyväskylässä.

Elämme vaikeita aikoja. Pakolaisten määrä on suurempi kuin koskaan tilastoidun historian aikana. EU on syvimmässä poliittisessa ja taloudellisessa kriisissä perustamisensa jälkeen. Terrorismi ja sodat kylvävät tuhoa lähialueillamme ja kauempana. Humanitaarisia katastrofeja olisi hoidettavaksi enemmän kuin on halukkaita, auttavia käsiä.

Kesällä toimeensa astunut Juha Sipilän keskustaoikeistolainen hallitus näyttää olevan valitettavan haluton reagoimaan globaalien ongelmien kasvuun. Kehitysavusta leikkaaminen osoittaa, että oma maa on mansikka. Kotimaisilla talouteen ja yhteiskunnan rakenteisiin liittyvillä ongelmilla pyritään perustelemaan se, ettei Suomi (taaskaan) voi kantaa rikkaana länsimaana globaalia vastuuta.

Samaan aikaan perussuomalaisten johdolla vaaditaan kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan. Yhteisvastuuta EU-alueelle pyrkivistä pakolaisista ei haluta kantaa, vaan ongelma sysätään eteläisten rajavaltioiden kuten Kreikan ja Italian harteille. Solidaarisuutta on vähän, lähinnä sitä kuulee juhlapuheissa, joissa pyritään kääntämään säästöpäätökset rakenneuudistuksiksi.

Suomi ei ole muusta maailmasta irrallinen saareke, joka voisi käpertyä maantieteellisten rajojensa sisäpuolelle vaalimaan jotain myyttistä suomalaiskansallista yhtenäiskulttuuria. Suomi ei ole koskaan sellainen ollutkaan, vaikka edelleen verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan, Yhdysvalloista puhumattakaan, olemme suhteellisen homogeeninen ihmisjoukko täällä periferiassa.

Suomeen on kautta historian tultu muualta ja täältä on aina lähdetty: elintasopakolaisiksi, poliittisiksi siirtolaisiksi, uudisraivaajaksi – milloin mihinkin ihan vaan uteliaiksi siirtolaisiksi kokemaan ja näkemään uutta.

Aina ei ole mennyt putkeen. Amerikassa katsottiin mongoloidi-suomalaisia kieroon, Ruotsissa paikka kansankodin jäsenenä ei kaikille auennut ja moni hukutti ongelmansa viinaan. Neuvostoliitossa monen kovan kommunistin kohtalo oli vielä kurjempi.

Viimeisin keskustelu monikulttuurisuudesta on saanut miettimään miten suomalaisten integroituminen on tapahtunut. Meillä kerrotaan ylpeys äänessä tarinoita pikku-Suomesta ja saunoista, joita mainarit ja metsurit rakensivat uusille kotiseuduilleen Pohjois-Amerikkaan. Sehän oli juuri sitä oman kulttuurin vaalimista ja erityispiirteiden säilyttämistä, mitä nyt ”puhdasta suomalaista yhtenäiskulttuuria” peräänkuuluttavat henkilöt kovasti kritisoivat.

Suomella on edelleen varaa auttaa muita. On suurinta typeryyttä sulkea silmät globaaleilta ongelmilta, silloin ne varmimmin tulevat kotiovelle. Pakolaispolitiikka, jossa halutaan pitää rajat kiinni ja samalla vähentää kehitysapua on hölmöläisten politiikkaa. Siinä kannetaan valoa säkillä pimeyteen. Mikäli ihmisiä ei auteta lähtömaissa kohentamalla elinolosuhteita, he lähtevät liikkeelle.

Toinen vaihtoehto on toki valita nuivan politiikan tie. Autetaan vain itseämme. Silloin käännämme selän sekä vallitseville olosuhteille että historialle.

Suomenniemi on historiallisesti kurja ja köyhä Euroopan kolkka. Olemme nousseet hyvinvoivaksi kansakunnaksi myös muiden avustamalla. Se on hyvä muistaa.

Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 17.8.2015.

Entä jos en enää tunne isänmaatani?

Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.

Näin todetaan Juha Sipilän hallituksen ohjelman ensimmäisellä sivulla. Kyse on visiosta vuodelle 2025. Visioinnin perspektiivi on pidempi kuin Sipilän hallituksen kausi tulee olemaan. Se on kuitenkin kirjattu pääpaikalle, ensimmäiselle sivulle. Siksi lukijat – äänestäjät, kansalaiset – voivat odottaa, että hallitus myös toimii tavoitteen edistämiseksi.

Hallitus on ollut nyt pystyssä pari kuukautta, joten on kohtuutonta tuomita sitä täysin epäonnistuneeksi. Aikaa tavoitteiden edistämiseen, ja jopa toteuttamiseen on vielä jäljellä. Askelmerkit eivät kuitenkaan lupaa hyvää.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) nosti ministeriönsä budjettiesityksestä kolmen pointin sijaan neljä keskeistä säästökohdetta. Toiseksi suurimpia säästöjä esitetään kehitysapuun, josta leikkuri veisi 200 miljoonaa euroa. Jos olisin ministeri, en ilkeäisi erikseen tiedotustilaisuudessa mainostaa, kuinka tässä nyt leikataan kehitysavusta ja rankasti. Mutta Stubb ja muu hallitus kehtaavat.

Hallitusneuvotteluiden tuloksen ratkettua käytiin keskustelua siitä, miten uutta hallituspohjaa tulisi kutsua. Itse nimitin sen tuoreeltaan keskustaoikeistolaiseksi konservatiivihallitukseksi. Ensimmäiset toimintakuukaudet osoittavat, että nimitys sopii hallitukselle kuin nenä päähän.

Hallituksen ulkopolitiikka edustaa, kuten jo hallitusohjelmasta ja puolueiden vaaliohjelmista pystyi päättelemään, konservatiivista ja osin varsin nuivaa nationalistista pohjavirettä. EU-politiikassa Suomesta on tullut aiempaa kriittisempi jäsenmaa, jonka politiikka ei tähtää yhteisen eurooppalaisen ”edun” tavoittelemiseen, vaan kansallisten erityisetujen vaalimiseen.

Mikä isänmaa?

Isänmaan edusta on tullut hallituksen tunnuslause. Sipilä julisti heti vaalien jälkeen, että se menee ylitse kaikesta. Alexander Stubb, ehkäpä suomen EUrooppalaisin poliitikko, on hänkin alkanut korostaa isänmaan etua. Timo Soinin suusta käsitepari on totuttu kuulemaan useammin.

Mutta mikä on isänmaan etu? Onko isänmaan etu leikata 210 miljoonaa euroa tulevaisuuden kivijalasta, koulutuksesta? Onko isänmaan etu leikata 200 miljoonaa euroa kehitysavusta ja samalla sulkea ovet sotaa, nälkää, toivottomuutta ja yletöntä kurjuutta pakenevilta pakolaisilta? Onko isänmaan etu toivoa vähemmän Eurooppaa ja enemmän kansallista päätöksentekoa?

Kysymyksiin on varmasti yhtä monta vastausta kuin on vastaajaa. Mikäli asiaa yrittää tarkastella akateemisesta näkövinkkelistä, ensin täytyy määritellä mitä käsitteellä ”isänmaa” tarkoitetaan. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sen valtioksi tai maaksi, johon ihminen tuntee kuuluvansa. Se voi olla myös synnyinmaa, kotimaa tai oma maa. Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan isänmaa tarkoittaa maata, jossa joku on syntynyt tai jonka hän kokee omakseen, johon hän tuntee kuuluvansa.

Isänmaahan täytyy siis joko syntyä tai tuntea kuuluvansa. Ensimmäinen on asia, johon me emme itse voi vaikuttaa. Määritelmä pitää automaattisesti sisällään vain kaikki ne, jotka ovat putkahtaneet maailmaan Suomenniemellä. Toisaalta määritelmä sulkee ulkopuolelle ne, jotka ovat syntyneet muualla – vaikka heidän vanhempansa olisivat suomalaissyntyisesti suomalaisia.

Näin päästään toiseen määritelmään, joka perustuu tuntemukseen tai kokemukseen. Kyse on vahvasti subjektiivisesta määrittämisestä, jota toki kollektiivisesti voidaan tukea ja ohjata. Tuore esimerkki tästä oli Prinssi Jusufin kavereineen ottama kuva, jossa hän yhdessä kahden muun maahanmuuttajakaverinsa kanssa poseerasi ”Isänmaan puolesta” –muistomerkillä. Syntyi kohu, kun kuvaa paheksuttiin epäisänmaalliseksi. Kuvan kommenttiketju ei kaikilta osin sovi heikkohermoisille.

Prinssi Jusuf on asunut Suomessa 2-vuotiaasta saakka. Hän on suorittanut asevelvollisuuden, tykkää saunomisesta, makkaranpaistosta ja Röllistä. Mutta kaikkien mielestä hän ei ole riittävän isänmaallinen saadakseen ottaa itsestään kuvan sotamuistomerkillä. He ovat väärässä. Prinssi Jusuf on juuri niin isänmaallinen suomalainen, kun hän itse kokee. Sanakirjan määritelmän mukaan hän on isänmaallinen – hänellä on tuntemus ja kokemus. Sen vähättelyyn tai arvosteluun ei ole oikeutta kenelläkään.

Mikäli isänmaallisuutta aletaan tulkita ahtaasti ja kapeasti jonkin mystisen yhtenäiskulttuurisen ajattelutavan kautta, liikutaan heikoilla jäillä. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat kielipoliittisessa ohjelmassaan korostaneet suomen kielen asemaa yhteiskuntaa ja kansalaisia yhdistävänä tekijänä. He myös määrittävät suomalaisen identiteetin kielen kautta vain suomenkieliseksi, sillä se voi olla olemassa ilman ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria.

Monikulttuurinen Suomi jo vuodesta x

Perussuomalaiset vetoavat perinteisiin ja historiaan, mutta todellisuudessa he tavoittelevat isänmaata, jollaoista ei ole koskaan ollut olemassa. Vuonna 1917 itsenäistynyt Suomi on aina ollut monikielinen. Suomen ja ruotsin taitoisten lisäksi eritoten saksankielisillä on ollut suuri merkitys Suomen talous- ja kulttuurielämässä. Sellaiset suuret yritykset kuin Stockmann, Stora Enso (ent. Wilh.Gutzeit&Co.), Hackman, Rosenlew ja Berner eivät olisi olemassa ilman monikulttuurista Suomea.

Norjalaiset maahanmuuttajat Sören Berner ja Hans Gutzeit hakivat Suomesta uusia markkinoita yrityksilleen. Berner möi kalaa, Gutzeit ymmärsi Suomen metsävarojen tärkeyden sahatoimintansa laajentamiselle.  Saksalaiset G.F. Stockmann ja Johan Friedrich Hackman tulivat Saksasta kaupankäyntiin Helsinkiin ja Viipuriin. Rosenlewien aatelissuvun tie Suomeen kävi Ruotsin suurvalta-ajan armeijan kautta.

Itsenäisyyspäivänä lauletaan Maamme-laulua, jonka sävelsi Hampurissa syntynyt Friederich Pacius. Suurena sotasankarina lähes palvotaan marsalkka Mannerheimia, joka palveli vuosikymmenet Venäjän tsaarin armeijassa, ja joka Rosenlewien ja monien muiden aatelisten tavoin omasi saksalaiset sukujuuret. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koko ajatus Suomen kansasta ja kansakunnasta on ruotsinkielisen sivistyneistön keksintöä, ja vaikutukset tulivat – yllätys, yllätys – Saksasta.

Suomi ei ollut monokulttuurinen umpio edes ennen ensimmäisiä ristiretkiä ja Pähkinäsaaren rauhaa 1323. Silloin tällä maaläntillä asui sekalainen seurakunta ihmisiä, jotka raapivat elantoaan kalastamalla, metsästämällä, kaskeamalla ja yrittämällä käydä vähäistä kauppaa kahden valtakeskittymän – Ruotsin ja Novgorodin – välisellä raja-alueella.

Isänmaan etu on historiallisesti siis vaatinut maahanmuuttoa, kulttuurisia ja taloudellisia yhteyksiä yli valtiollisten rajojen, kaupankäyntiä lokaalisti ja globaalisti. Näin on, jos isänmaan etu tarkoittaa sitä, että on tavoiteltu Suomi-nimisen valtion vaurastumista ja kansalaisten hyvinvointia. Suomi, jollaista Sipilän hallitus visio vuodelle 2025 oli olemassa jo 1700-1800-luvuilla. Tuolloin metsäisestä ja varsin kehittymättömästä maata teollistettiin ulkomaalaisten voimin. Ruotsin ja Venäjän hallinnot eivät olleet niin kiinnostuneita rajamaansa teollisten olojen parantamisesta, että Suomi olisi noussut kukoistukseensa ilman ulkopuolista pääomaa.

Yritykset löysivät toiminta-alueen ja menestyivät kuka paremmin, kuka huonommin. Aika kului ja yrityksistä tuli suomalaisia. Stockmann, Hackman ja Rosenlew ovat olleet jo pitkään olennainen osa Suomi-brändiä. Ne eivät syntyneet täällä, mutta ne ovat tunteneet kuuluvansa ja ne on myös hyväksytty kuulumaan isänmaahan nimeltä Suomi.

Nuiva isänmaallisuus

Talousvaikeuksistaan huolimatta Suomi on edelleen vauras ja vakaa maa. Absoluuttista köyhyyttä ei juuri ole, suhteellista toki aivan liikaa. Siksi Suomi ei saa sulkea silmiään siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Suomi on historiallisesti ollut altis ja avoin kansainvälisille virtauksille. Tämä koskee niin hyviä kuin huonoja asioita. Siksi Suomi ei voi ummistaa silmiään myöskään historian pahimmalta pakolaiskatastrofilta.

Valitettavasti isänmaan etua mielestään ajava hallitus tekee juuri näin. Leikkaamalla kehitysavusta, leikataan mahdollisuuksista auttaa ihmisiä heidän kotimaissaan. Heidän isänmaissaan. Vaatimalla tiukennuksia maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan heikennetään heidän mahdollisuuksiaan ihmisarvoiseen elämään.

Vähentämällä maahanmuuttajien kotoutumiseen varatuista resursseista heikennetään integraatiota ja samalla heikennetään monikulttuurisen politiikan onnistumisen mahdollisuuksia. Ehkä tukahdutetaan jonkun uuden Stockmannin tai Hackamnin syntyminen.

Vaatimalla EU:n eteläisiltä rajavaltioilta enemmän vastuuta pakolaiskysymyksessä, ja kieltäytymällä tasapuolisemmasta ”taakanjaosta” (ruma sana) pahennetaan pakolaiskatastrofia. Se lisää humanitaarista hätää, mutta on myös turvallisuuspoliittinen riski. ISISin kaltaiset järjestöt värväävät jäseniä paitsi koulutetuista länsimaihin turhautuneista nuorista, niistä elämässään vain epätoivoa ja toivottomuutta nähneistä ihmisistä.

Vaatimalla vähemmän yhteiseurooppalaista ja enemmän kansallista hallitus nakertaa pohjaa Euroopan tasapainolta. EU ei ole täydellinen ja ongelmaton yhteisö, päinvastoin. Se vaatii kehittämistä ja parantamista, mutta sitä ei tapahdu, jos jäsenmaat syyttävät ongelmista unionia ja käpertyvät nuivaan kansallismielisyyteensä.

Suomesta on tulossa tällä vauhdilla isänmaa, jossa olen syntynyt, mutta jota en enää tunne omakseni. Ehkäpä joku perustaa vielä ”eroa isänmaasta” –portaalin, jossa voi irtisanoa yhteiskuntasopimuksensa tuntemuksen ja kokemuksen kadottua.

Ahvenanmaa ja perussuomalaiset – mahdoton yhtälö?

Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ahkeraan. Puoluekokouksessa puolustusministeri Jussi Niinistö päästi suustaan sammakon, tai huonosti harkitun mielipiteen, toteamalla kysyjälle, ettei Ahvenanmaata puolusteta sen asukkaiden vaan strategisen merkityksen vuoksi.

Puolustusministeri selitteli lausuntoaan pian huonosti muotoilluksi lausunnoksi. Hän paikkaili syyttämällä kysyjää arvoväritteisestä kysymyksestä ja vakuutteli maanpuolustuksen koskevan kaikkia kansalaisia – myös ahvenanmaalaisia. Ulkoministeri ja puheenjohtaja Timo Soini selitteli myös toteamalla, että Niinistö varmaan tarkoitti, että kaikkia suomalaisia puolustetaan – ei erikseen ahvenanmaalaisia, savolaisia tai karjalaisia.

Selityksiä perussuomalaisilla on riitänyt. Tämäkin lausunto saatiin kerrotuksi parhain päin vetoamalla huonoon muotoiluun, aiemmin on puhuttu aina yksityisajattelusta. Oppositiosta hallitusvastuuseen nousseen puolueen kohdalla yksityisajattelun rajoja koetellaan. Populistit ovat tottuneet laukomaan julkisuuteen mitä sylki suuhun tuo.

Enää ei näin ole. Toiseksi suurin hallituspuolue miehittää ja naisittaa keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan salkkuja. Siksi puolustusministeri ei voi edes puoluekokouksessa sanoa mitä yksityisesti ajattelee, eikä vedota kysyjän arvoväritteisyyteen.

Niinistö on muiden perussuomalaisten ministerien tavoin vannonut virkavalan, jossa hän on luvannut toimia ”oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi”. Lupaus koskee myös ahvenanmaalaisia, vaikka heidän kotiseutunsa onkin demilitarisoitu.

Huhtikuussa 1990 silloisen SMP:n kansanedustaja Marita Jurva esitti, että Ahvenanmaan voisi vaihtaa Karjalaan. Jurvan mukaan ”valtiomme rahoja tuhlataan Ahvenanmaalle yhä enemmän ja enemmän samalla, kun heikäläiset saavat nauttia emämaan eduista ja turvallisuudesta, pitää itse laivayhtiöittensä tuotot jne”

Kyse oli etuoikeuksista, jotka hiersivät Jurvaa ja taitavat hiertää Niinistöä, samoin montaa muuta perussuomalaista. Toinen kivi kengässä liittynee ruotsin kieleen. Puolue on kielipoliittisessa ohjelmassaan linjannut: ”Suomenkielinen suomalainen voi olla identiteetiltään osa yhteiskuntaa ja sen rakentajana ilman, että siihen kuuluu ruotsin kieli tai ruotsinkielinen kulttuuri.. Suurin osa suomalaisista kokee identiteetikseen olla suomenkielinen, eurooppalainen kansalainen.”

Kyse ei näyttäisi olevan vain yksityisajattelusta tai huonosti muotoillusta lausunnosta. Perussuomalaisilla on tavoitteita ruotsin kielen suhteen, eivät ne ole mikään valtakunnan salaisuus.

Kyse on myös siitä, mitä ministeri voi sanoa. Hallitustyö on vielä perussuomalaisilta opettelua, mutta oppiakseen täytyy myös saada opetusta. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ollut kovin hiljaa.

Aikanaan Harri Holkeri (kok.) ripitti Jurvaa tämän lausunnoista ja vaatii eduskuntaryhmältä selväsanaista irtautumista kannanotosta. Pelissä oli SMP:n hallituspaikka. Holkeri varjeli ulkopoliittisen linjan yhtenäisyyttä, johon kuului kaikenlainen vaikeneminen Karjala-kysymyksestä.

Elämme toisenlaisia aikoja, mutta ministerin vala ja asema velvoittaa. Perussuomalaisten tulee oppia käyttäytymään aseman vaatimalla tavalla. Ja tarvittaessa pääministerin tulee ojentaa. Myös yksityisajattelijoita, ja eritoten huonosti muotoiltuja lausuntoja.

Huomioita monikulttuurisuudesta ja sen liepeiltä

Olli Immosen sodanjulistus-päivitys Facebookissa on saanut aikaan lumipalloefektin. Monikulttuurisuudesta ja rasismista on keskusteltu viimeisen viikon aikana paljon. Valitettavasti keskustelu on paikoin mennyt metsään kehnon argumentaation ja täydellisten väärinymmärtämisten takia.

Viikonloppuna rasismi purkautui myös väkivallantekoina, kun Jyväskylässä marssineet Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsit pahoinpitelivät sivullisia. Tapahtuma on herättänyt sekä huolta ja pelkoa että erikoista vähättelyä. Sen sijaan, että uusnatsien väkivaltaiseksi äitynyt mielenilmaus olisi laajasti tuomittu, on mediassa julkaistu kirjoituksia, joissa on oltu huolissaan ’Meillä on unelma’ -mielenilmauksesta.

Rasismin salonkikelpoistamista

Immonen ja muut ’monikulttuurikriitikot’ ovat osin saavuttaneet tavoitteensa. Rasismista on tullut salonkikelpoista, kun sen vastainen mielenilmaus saa osakseen enemmän paheksuntaa.

Yksi hutilaukauksista tuli Jyrki Lehtolalta Ilta-Sanomissa lauantaina 1.8. Lehtola käsitteli kolumnissaan Meillä on unelma -mielenilmausta varsin setämäiseen tyyliin ja sai sen näyttämään vain hyvältä syyltä bilettämiseen. On varsin vastenmielistä, että yksi maan suurilevikkisimmistä julkaisuista – olkoonkin keltaista lehdistöä – julkaisee tällaisia kirjoituksia.

Lehtola ilmeisesti yritti kritisoida rasismia vastustavia henkilöitä tekojen puutteesta, mutta viesti meni kyllä pöpelikköön. Lehtola vahvisti sitä kupla-ajattelua, joka eduskuntavaalien jälkeen on ollut pinnalla. Hän sai mielenilmauksen näyttämään helsinkiläisten punavihervassarihipstereiden kokoontumisajoilta ja oman egon nostatustapahtumalta. Iljettävää, kuinka rasismin vastustaminen voidaan tulkita näin. Ehkäpä Lehtolalalla itsellään on asian suhteen kolkuttava omatunto, joka purkautui näin?

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Kristiina Markkanen yritti niin ikään lauantaina 1.8. tarkastella monikulttuurisuus-debattia tutkimuksen vinkkelistä käsin. Valitettavasti lopputulos jäi heikoksi ja sisälsi kovin paljon argumenttivirheitä. Markkanen antoi ymmärtää, että monikulttuurisuuspolitiikka ja sen epäonnistuminen olivat syitä Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneeseen terroritekoon tai Kanadan ja Ranskan lähiömellakoihin. Varmasti poliititset virheet näissä maissa ovat osaltaan vaikeuttaneet maahanmuuttajien integroitumista, mutta yksi yhteen syy-seuraus-suhteen rakentaminen vaatii jo melkoista rohkeutta.

Heikki Kerkkänen kirjoitti Markkaselle avoimen kirjeen blogissaan ja tuo siinä oikeastaan esille ihan riittävästi dataa purkamaan Markkasen ylemmyydentuntoisen kolumnin argumentaatiovirheitä ja yksipuolista tutkimuksen ylimalkaista tulkintaa. Markkanen kirjoitti Hesarissa näkyvällä paikalla ja teki kirjoituksellaan ”nuivien” harjoittamasta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikistä jälleen hitusen salonkikelpoisempaa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkea politiikkaa tulee ja pitääkin arvostella. Maahanmuuttopolitiikka tai multikulttuurinen politiikka eivät tee poikkeusta. Arvostelun, varsinkin jos se tulee poliittisilta päättäjiltä tai näkyvillä paikoilla julkaisevilta toimittajilta, tulisi perustua edes suurimmassa määrin saatavilla oleviin faktoihin ja dataan ylimalkaisten yleistysten sijaan.

Perussuomalaisia on Immos-kohussa kohdeltu kyllä silkkihansikkain. He ovat päässeet mediassa uhrin asemaan, selittämään, etteivät he oikeasti ole rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä. Ehkä heidän selittäessään yhteyksiä Immosen mielipiteiden ja puolueohjelman välillä olisi ollut hyvä keskustella enemmän siitä, että ohjelma on ainakin muukalaisvastainen ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Poliittisen korrektiuden liikakäyttöä

Poliittiseen korrektiuteen on paikkansa ja aikansa, mutta liiallisella käytöllä on ei-toivottuja vaikutuksia. Petri E. Korhonen avasi tätä problematiikkaa HS Illan kolumnissaan 3.8. hyvin. Käsitteet eivät ole merkityksettömiä, vaan sillä on väliä millä käsitteellä ilmiöistä puhutaan. Vai kuka voi väittää, ettei ”kansallismielinen” olisi salonkikelpoisemman kuuloinen termi kuin ”uusnatsi”?

Jyväskylässä mellakoineet SVL:n henkilöt ovat kyllä ihan rehellisiä uusnatseja. Kuvankaappaus heidän sivustoltaan kertoo, että heidän tavoitteenaan on SVL:n muodostama kansallinen hallitus. Ideologiset juuret ovat kansallissosialismissa.

’

Juuri siksi heitä saa kutsua uusnatseiksi. Kansallismielisiksi, tai edes äärikansallismielisiksi en heitä kutsuisi. Kyse on kuitenkin myös koko Pohjolaa koskevan kansallissosialistisen valtakunnan tavoittelemisesta. Ei median tule olla niin poliittisesti korrekti, ettei se voisi käyttää käsitteitä, jotka asiayhteyteen sopivat.

Vaan on osin silkkihansikkaita käyttänyt mediamme saanut puolustajansakin. Timo Vihavaisen mielestä Immos-kohussa mentiin äärestä laitaan, eli media lietsoi kohun asiasta, joka ei ole kohu. Hänen mukaansa lehdistö ei edes pyri totuuden välittämiseen, vaan ainoastaan poliittiseen taisteluun.

Hän on myös esittänyt, että Immonen on joutunut eräänlaisen median ajojahdin uhriksi. On vaikea nähdä missä kohdin Immosesta tuli uhri. Hän julkaisi Facebookissa kirjoituksen, joka oli selväsanainen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Hän ei määrittänyt sitä monikulttuurisuuspolitiikaksi, vaan käytti nimenomaan monitulkintaisempaa ja yleisemmän tason multiculturalism-käsitettä. Päivitystä seuranneessa keskustelussa hän lietsoi taisteluhenkeä kanssakeskustelijoissa. Kyse ei siis millään muotoa ollut vain yöllä tehdystä päivityksestä, vaan selvästi tietoisesta toiminnasta.

Vihavainen on tehnyt tästä demokratia-kysymyksen. Sitä se ei ole. Vain harvat, ja tuskin kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista on vaatinut Immosen erottamista kansanedustajan toimesta. Iltapäivälehtien gallupit eivät tässä suhteessa ole legitiimejä demokratian mittareita.

Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö Immonen erottaa eduskuntaryhmästä. Tässä on kyse eri asiasta, eikä se toteutuessaan osoittaisi demokratian heikentymistä Suomessa. Eduskuntaryhmästä erottamisia on nähty ennenkin, edellisellä vaalikaudella sekä perussuomalaisissa että vasemmistoliitossa. James Hirvisaari sai potkut koko puolueesta kuvattuaan Seppo Lehdon natsitervehdyksen eduskunnassa. Puolue määritti rajat käytökselle, jota se kansanedustajiltaan – ja myös jäseniltään – edellyttää.

Vasemmistoliitto puolestaan erotti JyrkiYrttiahon ja Markus Mustajärven eduskuntaryhmästään, koska he äänestivät pääministerivalintaa ja hallitusohjelmaa vastaan. Rike oli paljon pienempi, kuin Immosen taistelujulistus tai hänen toimintansa Suomen Sisun ja SVL:n piirissä. Olisin demokratian ja poliittisen ilmaisun- ja mielipiteenvapauden puolustajana huomattavasti enemmän huolissani tiukan ryhmäkurin vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon.

Immosen asia tulee perussuomalaisten eduskuntaryhmän käsittelyyn. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Mikäli Immonen saa jatkaa ryhmän jäsenenä, on se selvä tuen osoitus hänen poliittiselle agendalleen. Se kertoo, että hallituspuolueessa on tilaa kansanedustajille, jotka kuuluvat uusnatsistisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin. Se kertoo, että hallituspuolue hyväksyy monikulttuurisuudenvastaisen taistelun lietsomisen.

Tässä on vielä välissä myös perussuomalaisten puoluekokous. Mielenkiinto on varmasti tapissaan. Ei Immosen kirjoituksen ajoitus sattumaa ollut. Viikonloppuna nähdään, kuka harjaa ja ketä.