Ei tässä näin pitänyt käydä.
Koko 1990-luku meille opetettiin, että kansallisvaltiot poistuvat, maailmasta tulee verkostojen tilkkutäkki ja ihmisten välinen kanssakäyminen yli hämärtyvien valtiollisten rajojen lisääntyy. Kansainväliset instituutiot vahvistuvat, maailmanpolitiikasta tulee moninapaista.
Olen syntynyt vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kylmän sodan konkreettisin ja symbolisin rajamuuri on minulle historiaa. Vuosi sitten marraskuussa sain tilaisuuden olla Berliinissä juhlimassa Mauerfallin 25-vuotisjuhlallisuuksia. Tunnelmat olivat ristiriitaisia, ja ovat edelleen.
Rajamuurit eivät ole vähentyneet, vaan päinvastoin. Erilaisten aitojen ja muurien rakentaminen valtioiden rajoille tai sisälle on kasvanut räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kansallisvaltioiden kuolinkouristelu on jatkunut pidempään kuin kiivaimmat jälkikansalliset teoreetikot 1990-luvulla ennustivat. Eikä koko kansallisvaltiollinen olemassaolo ole vielä alkanut kaikkialla, vaan siitä taistellaan ja kamppaillaan edelleen.
EU:n uuden naapuruuspolitiikan, ENP:n, piti tuoda varautta ja poliittista vakautta lähialueille. Vaan kuinka on käynyt. Naapurivaltiot ovat kaaoksessa idässä, kaakossa ja etelässä. Poliittiset järjestelmät eivät toimi, hallinto on heikkoa tai olematonta, demokratia on vain sana sanakirjassa ja humanitaarinen kärsimys arkipäiväistä.
Maailmaa koettelee ennennäkemättömän laaja pakolaisten liikehdintä. Epävakaus, epätoivo ja kaaos ajavat ihmisiä liikkeelle. Moni pyrkii epätoivoissaan Euroopan unionin jäsenmaihin, mutta paine kehittyvissä maissa on vielä suurempi.
Samaan aikaan meillä vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa käydään sellaista maahanmuuttajia, pakolaisia ja siirtolaisia koskevaa keskustelua, joka saa lähinnä voimaan pahoin. Kuten Pekka Mykkänen Helsingin Sanomissa kirjoitti, tuntuu kuin suomalaiset olisivat sairastuneet ihmisarvon kieltämiseen.
Erilaisilla foorumeilla levitetään suorastaan valheellista tietoa pakolaisten kalliista iPhoneista tai suomalaisen tukijärjestelmän rahoilla maksetuista uusista tietokoneista. Vallalla on kummallinen kateus pakolaisia kohtaan.
Tilanne on vastenmielinen ja järkyttävä. Kuinka kukaan suojatussa suomalaisessa yhteiskunnassa elävä ihminen voi olla kateellinen pakolaiselle, joka on joutunut jättämään kotimaansa? Pakenemaan sotaa, sortoa ja toivottomuutta.
Ei ole helppoa asettua pakolaisen asemaan, en siihen pysty itsekään. Silti halveksin suuresti sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät omaa aikaansa ja sananvapauden suomia mahdollisuuksia perättömien huhujen levittämiseen ja sairaalloisen kateuden levittämiseen.
Suomessa on helppo unohtaa, mitä hätä tarkoittaa. Keskuslämmitetyssä asunnossa lämmintä ruokaa syödessä on helppo ummistaa silmänsä pakomatkan vaaroilta. On vaikea edes yrittää ymmärtää millaista elämä pakolaisena on.
Sen sijaan on helppo sanoa, että meillä ei ole varaa. On helppo sanoa, että ei pakolaisten vastaanottaminen mitään auta. On helppo keuhkota, että me emme tarvitse pakolaisia kun ongelmia on omasta takaa.
Totta. Emme tarvitse pakolaisia. Kaikista ihanteellisin tilanne olisi, että meille ei tulisi yhtään pakolaista. Silloin ei olisi epävakaita valtioita, humanitaarista hätää ja inhimillistä kärsimystä Lähi-idässä tai Afrikassa. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus rakentaa turvallista ja ihmisarvoista arkeaan omissa kotimaissaan. Heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi, he voisivat halutessaan lähteä siirtolaisiksi. Aivan kuten me suomalaiset lähtiessämme opiskelemaan tai työskentelemään ulkomaille.
Pakolaiskriisi ei ratkea sillä, että EU jakaa pakolaisia tasaisesti jäsenmaihin. Kyse on oireen hoidosta. Inhimilliseltä kannalta vaihtoehdot ovat vähissä. Itse ongelman ytimeen tarkoittaa globaalia politiikkaa, jolla pyritään tukemaan kriisivaltioiden sisäistä kehitystä.
Suomi on pieni maa, mutta ollut ylpeä roolistaan kriisinvälittäjänä. Nykyinen ulkopolitiikka ajaa meitä kuitenkin nuivien eurooppalaisten valtioiden ryhmään. Kehitysavusta leikataan, kaikenlaista yhteisvastuullisuutta Euroopan tasolla kritisoidaan ja kansallismielinen populismi rehottaa.
Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa pakolaisia halveksivaa viestiä, yritä edes asettua heidän asemaansa. Mieti, jos eläisimme sodan ja kurjuuden keskellä. Mieti, jos sinun vaihtoehtosi olisi hidas näivettyminen hengiltä tai salakuljettajan laivaan hyppääminen. Mieti, jos eurooppalainen rikas valtio sanoisi sinulle, ettet ole tervetullut. Olet taakka. Ja sinulla on kaikenlisäksi iPhone.
Miika Raudaskoski 