Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.
Näin meidän turvallisuuspoliittinen statuksemme määritellään Sipilän hallituksen ohjelmassa. Nato-kumppanuuden lisäksi turvallisuuspoliittista statustamme määritetään pohjoismaisen yhteistyön ja Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeen” kautta.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti suurlähettiläspäivien puheessaan kantaa Ukrainan kriisin myötä lisääntyneisiin puheisiin Suomen roolista Baltian puolustuksessa. Niinistön mukaan Suomi ei ole siinä asemassa, jossa se voisi antaa Baltian maille turvatakuita, joita sillä itsellään ei ole.
Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) on todennut jo aiemmin selväsanaisesti, ettei Suomella ole mitään velvoitteita Baltian puolustuksen suhteen. Puolustusministeri korosti, että Nato-jäsenyytensä myötä Viro, Latvia ja Liettua saavat turvan mahdollisessa kriisissä Natolta, eivät Suomelta.
Kyse on sinänsä selvästä asiasta. Nato-kumppanuus ei velvoita Suomea puolustamaan Baltiaa, ja kääntäen maat ovat liittyneet Natoon juuri saadakseen itselleen laajemmat puolustukselliset hartiat.
Monimutkaiseksi kuvion tekee kuitenkin EU:n rooli. Presidentti Niinistö on korostanut Ukrainan kriisin aikana EU-jäsenyyden tuomaa turvallisuuspoliittista suojaa Suomelle. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö korosti, että unioni on myös turvallisuusratkaisu ja vetosi yhteiseen solidaarisuuteen jäsenmaiden kesken. Mitä unionista jäisi, jos jäsenmaat eivät hädän hetkellä auttaisi toisiaan, presidentti pohti.
EU ei ole turvallisuuspoliittinen unioni. Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Niinistön vetoaminen eurooppalaisen keskinäissolidaarisuuteen on enemmän toiveajattelua ja identiteettipuhetta, kuin turvallisuuspoliittista realismia. Se ei tarkoita, etteikö eurooppalaista solidaarisuutta tarvittaisi – tai etteikö sitä voisi mahdollisen kriisin hetkellä löytyä. Nyt vallitsevassa tilanteessa EU ei sisäisen hajanaisuutensa ja YUTP:n kehittymättömyyden vuoksi kuitenkaan tarjoa kenellekään turvatakuita.
Presidentti Niinistön tuorein kannanotto kirvoitti jo reaktioita Suomenlahden eteläpuolella. Liettuan puolustusministeri Juozas Olekas kommentoi, ettei maan velvoitteisiin kuulu Suomen auttaminen, vaikka maa todennäköisesti pyrkisikin niin tekemään, mikäli tilanne vaatisi.
Niinistön puheessaan korostama näkökulma Suomen suhteesta Baltian puolustukseen rapauttaa EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Se rapauttaa turvallisuuspoliittista pilaria, jota presidentti itse on aiemmin korostanut. Siksi on kummeksuttavaa, että presidentti päätti merkittävässä puheessan alleviivata sitä, ettei Suomella ole turvatakuita, eikä se voi sellaisia muille antaa.
EU:n solidaarisuus perustuu ennen kaikkea poliittiseen tahtoon. Keskinäisiä suhteita valtioiden välillä hiertävät monet seikat, kuten talouskriisi, Kreikka ja pakolaisten lisääntyvä määrä Euroopassa. Perinteinen turvallisuuspolitiikka on painunut kesän aikana agendalla alaspäin Ukrainan tilanteen jähmettymisen ja pakolaistilanteen vuoksi.
Niinistön ulostulo rapauttaa solidaarisuutta ja keskinäistä poliittista tahtoa. Ei Suomessa voida olettaa, että solidaarisuus on yksisuuntaista. Jos Suomesta annetaan signaaleja, että emme muuten hädän hetkellä auta, niin ei täällä voida olettaa samanaikaisesti saatavan apua muualta. Solidaarisuuteen tarvitaan aina kaksi.
Miika Raudaskoski 
Kirjoitus osoittaa hienolla tavalla yhden monista ristiriitaisuuksista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Olen ollut havaitsevinani Suomen linjassa, erityisesti TP:n ulostuloissa, yhä enemmän Venäjän intressit ennakoivia ja huomioivia painotuksia. Baltian turvatakuita koskevan huomautuksen lisäksi hän on painottanut useaan otteeseen, ettei Venäjä ole suinkaan ainoa aktiivinen osapuoli Itämeren alueella. Vaikka hän ei suoraan sitä sanokaan, hän antaa ymmärtää, että USA / Nato on aivan yhtä paljon vastuussa kiristyneestä tilanteesta kuin Venäjäkin. Mielestäni tämä on aivan käsittämätön näkökanta.
Lisäksi TP on aktiivisesti ollut tyrehdyttämässä TURPO -keskustelua niin Nato -jäsenyyden kuin julkisuudessa esille tulleiden strategisten skenaarioidenkin osalta. Suoremmin sanottuna, TP haluaa vaientaa Nato keskustelun ja luoda kansalaisille turvallisuuden illuusion torppaamalla asiantuntijoiden ulostulot erilaisista sotilaallisista uhkakuvista.
Vastaavia esimerkkejä löytyy lisääkin. Esim. turpo -ulottuvuuden kieltäminen Fennovoiman osalta, vaikka muuten ollaan puheiden tasolla huolissaan riippuvuudesta ja huoltovarmuudesta.
Voisikohan syynä edellämainittuihin (ja muihin vastaaviin linjauksiin) olla se, että TP on tullut ilmeiseen johtopäätökseen, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on lähes toivoton. Ainoa kestävä ratkaisu – Nato -jäsenyys – on tehty TP:n edeltäjien ja mm. Tuomiojan toimesta käytännössä lähes mahdottomaksi. Hakuprosessi olisi aivan liian riskialtis:
– Venäjän vastatoimien mahdollisuus (Krim/Ukraina -tyyppinen häiriköinti)
– Hakemus ei välttämättä menisi läpi Nato -maiden parlamenteissa.
Suomella olisi ollut mahdollisuus minimoida em. riskit myös nykyisen TP:n kaudella, mutta esim. EU -politiikka on hyvä osoitus siitä, ettei sitä ole ilmeisesti edes yritetty. Baltian turvatakuita koskeva kommentti osoittaa, ettei suhteiden vaaliminen Nato -maihin ole edelleenkään mikään prioriteetti.
Vielä huolestuttavampaa on, jos TP ei ole edes pohtinut vakavasti Nato -jäsenyyden hakemista ja keinoja minimoida siihen liittyviä riskejä. Se osoittaisi, että hänen peräänkuuluttamansa realismi ja itsekriittinen analyysi ovat vain tyhjää puhetta.
Oli miten oli, Suomen EU -politiikka, Nato -politiikka, sarkatakki-linja puolustusvoimien kehittämisessä ja monet muut seikat osoittavat ainakin koordinaation ja kokonaisvaltaisen näkemyksen puutetta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdossa. Ja se on todella huolestuttavaa.
TykkääTykkää
Paluuviite: Suomi, Smart Power ja kadonnut kompassi | RAJA HAJATUKSIA
Paluuviite: Missä on Suomen ulkopolitiikan linja? | RAJA HAJATUKSIA