Ruotsi on jälleen saanut hienoista loiskintaa suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja eritoten sen osioon ”Nato”. Olihan tässä jo tovin hiljaisempaa, kun palsta- ja minuuttitila on mennyt pakolaiskriisin uutisointiin.
Ruotsin keskustapuolueen johtotroikka kirjoitti Svenska Dagbladetissa, että Ruotsin pitäisi liittyä Naton jäseneksi. Heidän mukaansa Ruotsin pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittisia etuja palvelisi Nato-jäsenyys, joka toteutuisi samanaikaisesti Suomen kanssa. Heidän mukaansa Suomen ja Ruotsin jäsenyys lisäisi turvallisuuden lisäksi myös yhteispohjoismaalaista ääntä Natossa, ja mahdollistaisi paremman vaikuttamisen sotilasliiton kehitykseen.
Keskustelu on herättänyt déjà-vu-tuntemuksia, sillä EU:n jäseneksi mentiin aikanaan yhtäaikaa. Silloin tosin Ruotsi pääsi yllättämään Suomen poliittisen johdon hakemuksellaan, mikä sai aikaan varsin vauhdikkaan ja nopean poliittisen prosessin Suomessa hakemuksen jättämiseksi. Tuolloin ajateltiin, ettei Ruotsin kelkasta pidä jäädä. Jäsenyyden puolustajat esittivät, kuinka Suomi jäisi ”kakkoskoriin” yhdessä entisten sosialistimaiden kanssa.
Nyt ruotsalainen keskustelu on ollut avoimemmin tulkittavissa. Keskustapuolueen siirtyminen Nato-jäsenyyden taakse vahvistaa porvariallianssin turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä, muttei vielä tarkoita, että Ruotsi olisi jäsenhakemusta jättämässä. Turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti myös Ruotsissa tehty konsensuksella, eikä punavihreä hallituskoalitio toistaiseksi liputa jäsenyyden puolesta. Mikäli Euroopan turvallisuustilanne jatkuu heikkona, Nato tulee kuitenkin olemaan polttava kysymys kolmen vuoden päässä odottavissa vaaleissa.
Suomella pitäisi siis olla hyvin harkinta-aikaa, eikä vuoden 1991 kaltaista ”housut kintuissa” -yllätystä ole tulossa. Hallituksen lupaama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tulee osaltaan jatkamaan keskustelua, ja toivottavasti sen pohjalta kyetään arvioimaan tasapainoisesti ja moniulotteisesti turvallisuusympäristön muutoksia ja haasteita.
Porvariallianssin Nato-yhtenäisyyden voimistuminen kuitenkin muuttaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymiä. Näin arvioivat mm. Mika Aaltola ja Tuomas Forsberg tuoreeltaan keskustan avausta. Suomen turvallisuuspoliittisen jakkaran jalat näyttävät näin hieman irtoilevan liitoksistaan. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö jo irroittelu liimauksia toteamalla, ettei Suomella ole mitään turvatakeita, joita se voisi Baltian suuntaan jakaa. Monitulkintainen lausunto rapautti osaltaan EU:n solidaarisuus-ajattelua, jolle Niinistö on omaa turpo-linjaansa rakentanut. Nyt myös kohuttu pohjoismainen puolustusyhteistyö saa erilaisia näköaloja, kun ruotsalainen Nato-politiikkaa ottaa uusia kierroksia.
Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on myös kommentoinut ruotsalaisen sisarpuolueen lausuntoja. Puheessaan Paasikivi-seurassa hän korosti, että Suomen linja on tässä selkeä ja luettavissa hallitusohjelmasta. Jotain uutta Sipilä kuitenkin toi esille. Hän puhui, että Suomen keskeinen pilari ”maailman megatrendien” keskellä on ”Smart Power – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia”.
En nyt ihan kaatanut aamukahveja näppäimistölle, mutta melkein. Jäin miettimään. Siis Suomen maailmanpoliittinen vahvuus on kyky ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia. Okei. Se on loistava verbaalinen yhdistelmä insinööritaitoa (pragmatismi, käytännönläheisyys) ja maailmanpolitiikkaa, jossa myös käsite ”wicked problem” on tunnettu.
Toivoisin, että Suomi olisi Sipilän kuvaama maa. Mutta minun on kovin vaikea hahmottaa, että me todella olisimme sellainen. Euroopalla on tälla haavaa ratkaistavana monenlaisia ”visaisia ongelmia”. Pakolaistilanne ja poliittis-sosiaalinen kaaos EU:n lähialueilla, Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen, naapuruuspolitiikan uudelleenarviointi, EU-kriittisen poliittisen massan kasvaminen, ilmastonmuutos, luonnonvarojen vähentyminen, talouskriisi, työttömyys ja niin edelleen.
Mitä Suomi on tehnyt edistääkseen näiden ongelmien ratkaisuja? Ulkoministerimme oli hiljan Alaskassa arktisen alueen kokouksessa kättelemässä Barack Obamaa. Sen jälkeen hän totesi, että ei periaatteessa vastusta turvapaikanhakijoiden suosimista uskonnon perusteella. Esimerkiksi Slovakian tukemaa politiikkaa oli jo aiemmin esittänyt perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Maahanmuuttoviraston ja oikeusoppineiden mukaan menettely olisi laiton. Sitä voi myös pitää varsin vakavana flirttailuna rasismin kanssa.
Näin Suomen ulkoministeripuolue toimii ”smart powerin” edistämiseksi. Samalla hallitus leikkaa kehitysavusta ja satsaa entistä enemmän Finnfundiin, eli yksityiseen ”kehitysapuun”, jota voisi myös kutsua markkinavoimien toiminnan edistämiseksi globaalilla tasolla. Ei erityisen innovatiivinen ratkaisu visaisten ongelmien hoitoon.
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen liturgia on täynnä turvasanoja ja satuja, joilla pyritään vahvistamaan uskoa ja luottamusta omaan turvallisuuteen. Tältä osin keskustelukulttuurimme poikkeaa ruotsalaisten tavasta, vaikka heilläkin toki omat ristinsä on kannettavanaan. Sipilän ”smart power” vaikuttaa juuri tällaiselta sadulta, turvasanalta, jolla korostetaan oman ontologisen turvallisuudentunteen vahvistamista – yhteistä kertomusta Suomesta globaalina toimijana, rauhanvälityksen pienenä suurvaltana. Tämähän on tuttua jo oikeastaan ETYKin ajoilta asti.
Turvallisuudentunteessa vellominen on ihan kivaa. On mukava ajatella olevansa tärkeä ja merkityksellinen globaalilla pelikentällä. Vielä mukavampaa kuitenkin olisi, että hallitus oikeasti kantaisi globaalia vastuuta ja toimisi visaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt ei ole edes visioita, on vain päämäärättömyyttä ja ikävästi vahvistuvaa nationalistista tendenssiä ”hoidetaan vain omat asiamme”. Valitettavasti sillä tavoin Suomi jää omien satujensa vangiksi, ja muut maat toimivat visaisten ongelmien ratkaisemiseksi omalla tavallaan.
Miika Raudaskoski 