Ei politiikka ole mitään talkoilua vaan jatkuvaa kamppailua

Talkoot. Kukaan vähääkään mediaa seuraava ei ole voinut välttyä tältä poliittisen kielen uudiskäsitteeltä, jolla Juha Sipilän hallitus kuvaa julkisen talouden leikkauksia sekä suunniteltuja kiristyksiä palkkoihin ja etuuksiin.

Poliittisessa retoriikassa talkoot ei ole uusi käsite. Kokoomuksen toivotalkoita järjestettiin jo vuonna 2008. Puolueen mukaan talkoiden taustalla oli suomalaisten oivallus siitä, ettei hyvinvointi rakennu itsestään. Teot olivat puolueelle kauneinta puhetta, Suomea rakennettiin talkoilla kuin taloa.

Toivotalkoilla tuli menestystä. Vuonna 2011 kokoomus voitti eduskuntavaalit, ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Kaikki odottivat, että nyt Suomi tulee kuntoon, olihan takana vaalirahakohun ja pätkäpääministeriyden varjostama vaalikausi.

Kataisen hallitus tuli ja meni. Talkoilun sijaan hallitus keskittyi riitelemään, koska ideologista liimaa ei kuulemma ollut. Sitten keksittiin normitalkoot. Oppositiopuolue keskusta haastoi kansalaisia normitalkoisiin; purkamaan ensi alkuun 101 turhaa normia, jotka olivat Suomen menestyksen ja kilpailukyvyn parantamisen esteenä.

Kokoomus keksi talkoot uudelleen alkuvuodesta 2015. Puolueen eduskuntaryhmä julkaisi vaalien alla normipaperin, jonka mukaan ”Suomessa kaikki on joko kiellettyä tai pakollista”. Tästä mentaliteetista piti päästä eroon.

Hallitusneuvotteluissa Sipilä esitti suomalaisille 10 miljardin talkoita. Niillä saataisiin Suomi kuntoon. Talkoisiin kuului menoleikkauksia, rakenneuudistuksia, sote-uudistus ja veitsi kurkulla elävien kuntien kauan kaipaama tehtävien ja normien purku.

Nyt hallitus on talkoillut reilut neljä kuukautta. Ja ihan putkeen talkoissa ei ole mennyt. Ensin kaatui yhteiskuntasopimus, sitten hallitus päätyi vetämään takaisin palkkojen alennukseen tähdänneet pakkolait. Nyt hallitus veivaa lomarahoja sellaiseen solmuun, ettei kovinkaan ay-jyrä taida pysyä näistä talkoista kärryillä.

Suurin syy talkoiden epäonnistumiseen taitaa olla siinä, että hallitus ymmärsi talkoiden käsitteen väärin. Talkoot nimittäin ovat, kuten suomen kielen sanakirja kertoo, ”vapaaehtoinen, isolla joukolla pidettävä työtilaisuus, jossa usein kestitetään työntekijät”.

Hallituksen esittämiin talkoisiin ei kuulu mitään näistä. Pakottava lainsäädäntö ei perustu vapaaehtoisuuteen. Talkoiden maksumiehiksi ei olisi laitettu isoa joukkoa vaan lähinnä vuoro- ja viikonlopputyötä tekevät kaupan ja julkisen sektorin naiset.

Talkooporukalle luvattiin kuuluisa hillotolppa, mutta vasta neljän vuoden päästä. Se on pitkä aika talkoolaisten odottaa.

Talkoot on hieno asia. Niissä tehdään yhdessä hommia. Järjestetään tapahtumia, autetaan katonkorjauksessa tai pannaan porukalla yhteinen tie kuntoon. Kyse on pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.

Poliitikkojen kielessä talkoot ovat mitä poliittisin käsite. Puhumalla talkoista säästöpäätösten sijaan hallitus pyrkii epäpolitisoimaan politiikkansa; tekemään siitä vain järkeviin ja rationaalisiin valintoihin perustuvaa kansallisen edun ajamista. Talkoilla hallitus yrittää tehdä päätöksistään vapaaehtoisia, kaikkien kansalaisten pyyteettömiä tekoja, vaikka se lähes jokaisella politiikan lohkolla itse vetoaa ulkopuoliseen pakkoon.

Epäpolitisointi on vanha politiikan teon tapa. Jo Carl Schmitt kirjoitti vuonna 1932, että vastustajan pitäminen poliittisena ja itsensä epäpoliittisena on tyypillistä ja intensiivistä politiikan harjoittamista.

Talkoopuhe edustaa myös talouspoliittista realismia. Vaihtoehdottomuutta. Tehdään vapaaehtoisesti yhdessä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä talkoopuhe uppoaa suomalaisiin tehokkaasti siksi, että reaalipolitiikka ja kansallisen konsensuksen henki on iskostettu meihin jo äidinmaidossa?

Suomalainen poliittinen keskustelu kaipaa erilaisia näkemyksiä. Yhtä totuutta ei ole. Keskustelua helpottaisi epäpolitisoivan politikoinnin lopettaminen. Politiikka ei ole talkoita, se on ideologioiden, mielipiteiden, käsitteiden ja vallankäytön kamppailua.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 16.10.2015.

Advertisement

Pelastavatko yhteiset EU:n rajajoukot Schengenin?

 

EU:n vuoden 2015 viimeisessä huippukokouksessa jäsenmaat ovat näyttäneet vihreää valoa unionin yhteisille rajavalvontajoukoille. Käytännössä uudet joukot korvaisivat Frontexin ja mahdollisuus yhteisten rajajoukkojen lähettämiseksi jäsenmaiden avuksi voisi tapahtua ilman kyseisen jäsenmaan suostumusta. Tähän saakka Frontexilta on saanut tukea pyydettäessä.

EU on pakolaiskriisin edessä yrittänyt epätoivoisesti löytää keinoja hillitä tulijoiden määrää. Paniikkinappulaa on painettu moneen kertaan ja kesästä asti on käyty köydenvetoa jopa Schengen-järjestelmän romuttamisesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk luonnehti tilannetta marraskuussa kilpajuoksuksi aikaa vastaan.

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen rajojen turvallistaminen, sulkeminen ja valvonta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Erilaisten rajamuurien määrä maailmassa on kasvanut. EU on 2000-luvulla pyrkinyt vahvistamaan ulkorajojensa valvontaa Schengen-alueen haavoittumisen vuoksi. Erityisesti Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen valvontaa on ulotettu maarajoilta lentokentille, asemille – yhteiskunnan sisään. Rajat valvonnan, kontrollin ja turvallistamisen paikkoina ovat kaikkialla.

Pakolaiskriisin myötä ”perinteinen” ajatus valtiollisista rajoista turvavyöhykkeinä on palannut keskustelun ytimeen. Poliitikkoja on helppo ymmärtää, sillä monimutkaisen globaalin ongelman edessä heidän täytyy yrittää tehdä jotain. Jäsenmaissa kärsivällisyys on jo loppunut, raja-aitoja rakennetaan Euroopan ytimessä ja populistiset, EU-kriittiset ja maahanmuuttajavastaiset puolueet menestyvät eri puolilla.

Monimutkaisiin ongelmiin ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuita. Siksi EU:n ulkorajojen valvonnan kiristäminen, tai edes täydellinen sulkeminen eivät ratkaise pakolaiskriisiä. Toimilla voidaan hillitä tulijoiden määrää, mutta reittejä löytyy aina. Euroopan vetovoima talousongelmista ja kasvavasta muukalaisvihamielisestä ilmapiiristä huolimatta on edelleen kova. Haaveet, illuusiot, kotimaan epätoivo ja suoranainen kuoleman uhka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Tiukka rajavalvonta ja vaikeus löytää laillisia maahantuloreittejä ajavat nämä ihmiset salakuljettajien armoille.

Yhteisten rajavalvontajoukkojen perustaminen vaikeassa tilanteessa on loppujen lopuksi pienin paha, mikäli se pelastaa vapaan liikkuvuuden Schengenin. Euroopalla ei ole edes taloudellisesti varaa sulkea sisärajojaan ja palata ajassa taaksepäin. Yhteiset rajavalvontajoukot olisivat olleet tarpeen kesällä, jotta tilanne esimerkiksi Unkarissa olisi voitu ottaa unionin hallintaan. Nyt koordinoitujen toimien puute on edesauttanut aitojen rakentamista ja kansallisia toimia. Tämä hajottaa unionia, mitä on vaikea pitää pidemmän päälle hyvänä ja kestävänä ratkaisuina.

Akuutin kriisin jälkeen pitää kuitenkin mennä eteenpäin. EU-maissa tulee ymmärtää, että vastakkainasettelun, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin ja sulkeutumisen tien päässä ei ole hillotolppa odottamassa. Poliittisen, henkisen ja kulttuurisen kuilun kasvattaminen ”Euroopan” ja muun maailman välillä ei palvele kenenkään etuja. Vastakkainasettelusta poikii katkeruutta, katkeruudesta väkivaltaa. Eurooppalaisten jos joidenkin pitäisi tajuta millainen helvetin logiikka tässä piilee.

Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Suomi tarvitsee uuden Forssan

”Sosialidemokratinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokrattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.”

Näin julistettiin Forssan kokouksessa elokuussa 112 vuotta sitten. Suomalaisen työväenliikkeen historiassa käännettiin uusi lehti, kun Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi.

Viimeisen sadan vuoden ajan työväenliike on ollut keskeinen tekijä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Forssan ohjelmassa esiteltiin useita sellaisia tavoitteita, jotka sittemmin ovat tulleet osaksi hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita. Lapsityövoimakysymys, työajan lyhentäminen ja niin edelleen.
****

Vuoden 2015 aikana työväenliike ja elinkeinoelämä ovat yrittäneet sorvata yhteiskuntasopimusta. Useista yrityksistä ja hallituksen maalaamasta synkästä ”tilannekuvasta” huolimatta aina on päädytty umpikujaan. Viimeisin, ja kenties ratkaisevaan umpikujaan ajettiin eilen.

Neuvotteluosapuolet syyttelivät toinen toisiaan epäonnistumisesta. EK:n mukaan syy oli ammattiyhdistysliikkeessä, eritoten Auto- ja kuljetusalan liitossa AKT:ssa. SAK:n mukaan taas EK ilmoitti katkaisevansa neuvottelut. Puheenjohtaja Lauri Lyly oli kuitenkin sanoissaan maltillinen, ja silmin nähden pettynyt myös omien rivien hajoamiseen. AKT:n puheenjohtaja Marko Piirainen, joka on hyvää vauhtia antamassa kasvot ay-liikkeen sisäiselle hajoamiselle, taaseen vyörytti vastuun yksin EK:n harteille.

STTK:n ja Akavan puheenjohtajat olivat Lylyn tapaan pettyneitä tulokseen. Sekä Antti Palola että Sture Fjäder kantoivat huolta siitä, että neuvotteluiden kariutumisen maksajiksi joutuvat nyt julkisen alan koulutetut (naisvaltaiset) alat. Sairaanhoitajien suunnalta on kuulunut jo ansaittua huolta siitä, kuinka todennäköisesti tulevat ”pakkolait” iskevät alalle. Kyse ei ole vain lomien menetyksestä, vaan koko alipalkatun ja raskaan hoiva- ja hoitoalan vetovoimasta.

Koko yhteiskuntasopimus-saaga on ollut kiharainen, ja neuvottelujen julkikuvaa on leimannut luottamuksen puute. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ei onnistunut luomaan luottamuksen ilmapiiriä, vaikka ennen vaaleja saarnasikin juuri luottamuksen tärkeydestä politiikassa.

****

Neuvotteluiden kariutuminen, mikäli enää ei yritetä ja onnistuta, voi olla käänteentekevä hetki suomalaisten työmarkkinoiden historiassa. Hallituksen valmistelemat ”pakkolait” eivät vain kajoa työntekijöiden lomiin ja lomarahoihin, vaan myös suomalaisen työmarkkinamekanismin ytimeen. Työehdoista on sovittu perinteisesti ay-likkeen ja työnantajien edustajien kesken. Kolmikantajärjestelmässä hallituksen rooli on ollut tukea työmarkkinaratkaisuita esimerkiksi verotuspäätöksillä.

Kolmikantajärjestelmää ei tarvita järjestelmän itsensä vuoksi. Historialliseen perinteeseen vetoaminen ei ole kovin hedelmällistä, mikäli järjestelmä ei toimi. Silloin pitää keksiä uusi tapa sopia asioista. Kolmikantaa ei myöskään pitäisi romuttaa ideologisista syistä, ei halusta päästä eroon ammattiyhdistysliikkeestä. Jokaisen osapuolen tulisi ajatella järjestelmän toimivuutta.

Entinen valtakunnansovittelija Juhani Salonius totesi taannoin YLE:n tv-uutisissa, että työrauhajärjestelmä ei toimi. On helppo yhtyä Saloniuksen sanoihin. Järjestelmä on rikki. Työmarkkinasuhteet ovat erittäin tulehtuneet ja juopia on syntynyt paitsi ay-puolen ja EK:n välille, myös ay-likkeen sisälle. Monen akavalaisen, STTK-laisen ja myös SAK-laisen on varmasti vaikea ymmärtää AKT:n järkähtämättömyyttä viime päivinä. Keskinäinen solidaarisuus on enemmän kuin koetuksella, kun yksi ammattiliitto katsoo asiakseen asettua muiden yläpuolelle ja sitä kautta ainakin antaakseen vähintään tekosyyn neuvotteluiden kuoppaamiselle.

Eritoten korpeaa, kun tiedetään AKT:n neuvotteluaseman valttikortit suhteessa julkisen alan liittoihin. AKT voi pysäyttää Suomen. Ja ei ole vaikea uskoa, etteikö AKT sitä myös syksyllä tee. Liittokierroksesta tulee kuuma ja postilakko tai syksyn yhden päivän ”yleislakko” ovat kevyttä kauraa siihen verrattuna, mitä pahimmillaan tulee. Negatiivinen ennuste työmarkkinasyksystä 2016 ilmentää sitä, kuinka työmarkkinatilanne on lukossa. Se todistaa Saloniuksen sanat oikeiksi.

Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa puhtaita papereita ei voi jakaa kenellekään. EK:n aiempi ilmoitus lopettaa tupo-tyylisten ratkaisuiden tekeminen, AKT:n päätös jäädä neuvotteluiden ulkopuolelle, Sipilän hallituksen pakkolainsäädäntö ja heikko poliittinen johtajuus. Jokainen osapuoli joutuu katsomaan peiliin.

****

112 vuotta Forssasta. Hätänumerovuodet kuvastavat tilannetta hyvin. Työväenliike on vajunut alennustilaan, jossa siltä puuttuu visio tulevaisuuden työelämästä. EK saarnaa uusliberalismin opinkappaleita vimmalla, vaikka globaalin talouden syvät rakenteelliset ongelmat kertovat, että koko järjestelmä kaipaa remonttia. Ja hallitus.

Hallitukselta puuttuu tässäkin visio. Tulevaisuuden kuva. Näky siitä, millainen on 2020- tai 2030-luvun Suomi. Säästöjen, amputointien tekeminen niiden itsenstä vuoksi on näköalatonta politiikkaa. Tien päässä ei odota hillotolppa, vaan uudet leikkaukset.

Eikä oppositiokaan ole pekkaa parempi. Suomalainen vasemmisto katsoo peräpeiliin. Haikailee menneen perään, ei ole aidosti valmis uudistamaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja ymmärtämään työelämän muutoksia. Ituja on, mutta kokonaisvaltainen visio puuttuu.

Aikamme kaipaisi edistyspuoluetta. Tulevaisuuteen, sivistykseen ja humaanisuuteen pohjaavaa poliittista liikettä. Uutta Forssaa.

 

Vastaanottokeskusten suurin turvallisuusuhka tulee ulkoapäin

Turvapaikanhakijoita majoittavien vastaanottokeskusten turvallisuus on puhuttanut viime päivinä taajaan. Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) kertoi viime viikolla, että jatkossa vastaanottokeskusten perustamisvaiheessa tehdään kiinteää yhteistyötä poliisin kanssa. Syynä on halu turvata vastaanottokeskusten turvallisuus, eikä uusia keskuksia ole tarkoitus enää perustaa esimerkiksi poliisittomiin kuntiin. Myös ”väärissä paikoissa” olevia vastaanottokeskuksia aiotaan sulkea.

Keskustelu roihahti, kun Kempeleessä ja Raisiossa tapahtuneista raiskauksista epäillään turvapaikanhakijoita. Lisäksi vastaanottokeskuksissa on ilmennyt pienempiä rähinöitä, joihin poliisi on joutunut puuttumaan.

Turvallisuuden takaaminen niin turvapaikanhakijoille, vastaanottokeskusten työntekijöille ja vapaaehtoisille kuin paikkakuntalaisille on ehdottoman tärkeää. Turvapaikanhakijoiden tulomäärien tasaantuessa viranomaisilla on nyt hyvä hetki pysähtyä tarkatselemaan kokonaisuutta ja tehdä tarvittavat toimet, jotta turvallisuus säilyy.

Suuria otsikoita, kohua ja kohinaa revitään usein, kun turvapaikanhakija syyllistyy – tai hänen epäillään syyllistyneen rikokseen. Nämä, kuten muutkin rikokset Suomessa tulee tutkia ja syylliset saattaa vastuuseen. Peittelyyn ei ole syytä, muttei myöskään pelotteluun.

Varhain joulukuun 1. päivän aamuna Niinisalossa paloi vastaanottokeskukseksi kaavailtu puukerrostalo. Poliisilla on vahvat epäilyt, että teko on tahallinen. Hallituksella olisi nyt syytä kriisikokoukseen, sillä Niinisalon tapaus ei ole ensimmäinen laatuaan.

Ruotsissa vastaavia tapauksia on sattunut jo lukuisia, eivätkä vastaanottokeskukset ole välttyneet väkivallanteoilta tai ilkivallalta Suomessakaan. Tilanteen ei saa antaa kärjistyä, vaan viranomaisten tulee tehdä kaikkensa suojellakseen turvapaikanhakijoita, vapaaehtoisia ja työntekijöitä. Punaisella ristillä on erityissuojeluksensa myös ”sodan säännöissä”, joten ei ole hyväksyttävää, että rauhan aikana keskellä siviiliyhteiskuntaa joudutaan elämään pelon ja väkivallan uhan keskellä.

Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) kyllä tuomitsi Niinisalon epäillyn tuhopolton. Sanat kumisevat tyhjyyttä, jos teot ovat muuta. YLE Uutisten mukaan Lindström ei juurikaan uusia turvapaikanhakijoiden työllistämissuunnitelmia esitellessään heille arvoa antanut, positiivisten mielikuvien luominen jäi virkamiesten vastuulle.

Perussuomalaiset ovat rakentaneet menestyksensä osin maahanmuuttokritiikin ja suoranaisen xenofobian varaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa piilorasistisesta agendasta on tullut valitettavan hyväksyttävää, ja ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta, jota turvapaikanhakijat jollain tapaa uhkaavat on saanut jalansijaa. Tästä osoituksena esimerkiksi ministeri Lindströmin esittämä ”sopeuttamissopimus”, jossa turvapaikanhakijat allekirjoittaisivat ”suomalaisuuden säännöt”.

Mitä säännöt sitten tarkoittavat, jäi vielä epäselväksi. Naisten äänioikeutta? Humalassa puukolla tehtyjä henkirikoksia? Perheväkivaltaa? Sananvapautta? Suomalaisuuteen voidaan yhdistää monenlaisia arvoja, asetelmia ja toimintakulttuureja. Ei siis ole mitään homogeenista suomalaisuutta, joka voitaisiin kirjata paperille. Tai jos on, tutustun tuohon hallituksen laatimaan asiakirjaan mielelläni.

Sitoumuspaperien sijaan nyt pitäisi keskittyä kitkemään vastaanottokeskusten ympärille kasvava rikollisuus heti alkuunsa. Suomi ei saa muuttua maaksi, jossa rasistinen rikollisuus ja väkivalta rehottavat. Ei maaksi, jossa sotaa, väkivaltaa ja epätoivoa pakenevat ihmiset joutuvat väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Ei maaksi, jossa luodaan syvä juopa ”meidän kantasuomalaisten” ja ”heidän maahanmuuttajien” välillä.

Suomessa yhdenkään vastaanottokeskuksen työntekijän, vapaaehtoisen tai asukkaan ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta. Hallituksen ja viranomaisten tehtävänä on varmistaa tämä sekä sanoin että teoin.