Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi, mutta miksi ihmeessä?

Maaliskuun alussa 2021 minut nimettiin Kuopion vihreiden kuntavaaliehdokkaaksi. Olen aika ajoin pyöritellyt mielessäni ehdokkuutta kuntavaaleissa, varsinkin asuessani Joensuussa ja ollessani mukana ainejärjestö toiminnassa ja opiskelijapolitiikassa. En ole kuitenkaan kuulunut mihinkään puolueeseen, joten asia on jäänyt ajatuksen asteelle. Tänä keväänä sain kuitenkin tarvitsemani potkun kohti ehdokkuutta, kun minua lähestyttiin asiassa ja pyydettiin ehdolle. Muutaman päivän harkinta-ajan jälkeen ilmoitin, että asia kiinnostaa ja mielelläni olen mukana tekemässä vihreää kuntavaalivoittoa Kuopioon.

On varmaan vähän hullua hypätä politiikkaan, edes kuntatasolla, aikana, jolloin populismi, vastakkainasettelu, yksinkertaistukset ja somehuutelut ovat lisääntyneet. Mutta juuri sen vuoksi päätin lähteä. Haluan olla omalta osaltani rakentamassa eteenpäin katsovaa, tulevaisuuteen uskovaa ja keskustelevaa politiikkaa. Elämme keskellä koronakriisiä, mutta myös ilmasto- ja ympäristökriisiä. Kuopio, Suomi, Eurooppa ja maailma tulevat kohtaamaan suuria haasteita, jotka voivat järisyttää nykyisenkaltaisen sivilisaatiomme perusteita tavalla, jota emme edes vielä ymmärrä. Näiden haasteiden ratkaisemista ei edistä lainkaan populistinen ”öyhötys” tai tarkoitushakuinen vastakkainasettelu. Kuopio on pisara tässä meressä, mutta jostain on aloitettava. Jos voin omalla toiminnallani vahvistaa edes hitusen sitä, että kuopiolaisessa kuntapolitiikassa tehdään päätöksiä, jotka on perusteltu hyvin, jotka ovat ympäristön kannalta kestäviä ja vahvistavat yhteiskunnan tasa-arvoa, olen tyytyväinen.

Miksi juuri vihreät?

Puoluetunnuksen alla kampanjointi ja vaikuttaminen on tuntunut pitkään vieraalta ajatukselta. Olinhan ylioppilaskuntapoliitikkonakin Puolueettomat-edustajistoryhmän edaattorina. Useissa vaaleissa olen kuitenkin päätynyt äänestämään vihreitä. Puolueen arvot ja tavoitteet ovat itselleni kaikista lähimpänä omaa arvomaailmaa. Viimeisen parin vuoden aikana ympäristöasioista on tullut itselleni entistä tärkeämpi. Kolmen lukukauden ajan olen opettanut maantieteen opettajakollegani kanssa yhteiskurssia, jossa olemme käyneet läpi maailmanhistoriaa alkuhämäristä nykypäivään ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat tulleet entistä vahvemmin agendalle myös omassa ajattelussa, kun olemme yhdessä opiskelijoiden kanssa ihmetelleet sitä, miksi mitään ei tehdä, kun tiedämme miten huonossa jamassa asiat ovat. Luontodokumenttien legendan sir David Attenborough’n uusi dokumentti maailman luontokadosta oli varsin ravisteleva kokemus. Olemmeko jo liian myöhässä?

Kun lähtökohta osallistua poliittiseen toimintaan, laittaa naamansa ja nimensä likoon yhteisten asioiden puolesta, kumpuaa huolesta ympäristömme tilasta, oli vihreät varsin looginen ja selkeä valinta. Kuopion vihreiden vaalitavoitteet ovat myös erinomaiset. Itselleni tärkeitä asioita kotikunnassani ovat koulutukseen, lähiluontoon ja liikkumiseen liittyvät teemat. Kaikki nämä ovat vihreiden vaaliohjelman ytimessä, joten on helppoa olla mukana porukassa, joka haluaa tehdä politiikkaa samojen tavoitteiden edistämiseksi. Vaalitavassamme henkilökohtainen vaalitulos on keskeinen osa yhteistä vaalitulosta, joten tässä tehdään yhteistä työtä tavoitteiden eteen.

Kunnissa tehdään vuosittain isoja päätöksiä siitä, millaista meidän arkemme on: paljon rahaa käytetään koulutukseen, millaisilla resursseilla lastensuojelutyötä tehdään, tarjotaanko nuorille maksutonta ehkäisyä, miten kaupungin metsiä hoidetaan tai mihin kasvava kaupunki seuraavaksi laajenee tai tiiviistyy.Kuntapolitiikkaa ei pidä tehdä populistisia ja halpahintaisia väitteitä esittämällä. Asioihin perehtyminen, perusteltujen näkemysten esittäminen, mielipiteiden kuuntelu ja kompromissien tekeminen kuitenkin itselle tärkeitä arvoja edistäen – tämä on politiikkaa, jota minä osaltani haluan olla tekemässä.

Itselleni tärkeimpiä asioita ovat koulutukseen, lähiluontoon ja tasapainoiseen kaupunkikehitykseen liittyvät teemat. Koulutuksesta säästämisen aika pitää jättää taaksepäin. Kuopiossa tarvitaan suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa, jotta kaupungin talous selviää edelleen tulevien vuosien kasvavista investointitarpeista. Ryhmäkoot, opiskelun ja oppimisen tuki, ohjaus sekä muut opiskeluhuollon palvelut on oltava kunnossa. Lähiluonnon tulee olla saavutettavaa ja monipuolista. Tarvitsemme niin suojeltua luontoa kuin hoidettua metsää, jossa pääsee retkeilemään ja virkistymään. Kaupunginosien kehittämisen pitää olla tasapainoista. Asuntorakentaminen ei saa viedä kaupunginosien virkistysalueita, eikä palveluita pidä unohtaa. Monipaikkainen kaupunki mahdollistaa myös ekologisesti kestävämmän arjen. Liikkumisessa on pyrittävä löytämään lisää kannustimia joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun lisäämiseksi. Sähköautoilun yleistyminen tulee ottaa myös huomioon, kun rakennetaan uutta.

Kuopio on hyvän elämän pääkaupunki, mutta meidän pitää tehdä siitä vielä parempi.

Mikäli haluat seurata kampanjaani ja ajatuksiani kevään aikana, laita seurantaan myös sosiaalisen median kanavat. Vastaan myös mielelläni kommentteihin, ajatuksiin ja kysymyksiin eri kanavilla:

Facebook: https://www.facebook.com/raudaskoskimiika/

Instagram: https://www.instagram.com/miikaraudaskoski/

Advertisement

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2

Kirjoitin viikko sitten blogitekstin, jonka kimmokkeena toimi Arno Kotron Suomen Kuvalehdessä julkaistu essee lukion stressaavasta vaikutuksesta. Tuossa tekstissä pohdiskelin mikä kritiikissä osui, mikä meni ohi ja miten paljon stressiä tuottaakaan todistusvalinnan pisteytysmalli. Sen jälkeen todistusvalintaa on syytetty esimerkiksi vieraiden kielten opiskelun suosion laskemisesta (HS 19.3.2021), mutta siinä aihetta tarkasteltiin kuitenkin hieman laajemmasta näkökulmasta. Suomen Kuvalehti jatkaa keskustelua pääkirjoituksessaan (SK 19.3.2021), jonka Matti Kalliokoski on otsikoinut Kotroa mukaillen Aikuiseksi painekattilassa. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas kommentoi HS:n uutista ansiokkaasti Twitterissä ja Lukiolaiston liitto kommentoi Kalliokosken esittämiä väitteitä twiittiketjussa.

Vedin hetken henkeä, kun avasin Suomen Kuvalehden ja luin pääkirjoituksen. Ensimmäinen ajatus oli, että joko taas ja miksi juuri nyt – keskellä koronapandemian värittämiä ylioppilaskirjoituksia ja etäopiskelua. Eikö lukiolaisilla ole jo riittävästi haasteita ilman, että stressiä pitää koko ajan lietsoa? Koska ajattelen, että maailmaa muutetaan mieluummin kunnioittavalla dialogilla kuin tunnepohjaisella näpäyttelyllä (Vaikka siihenkin saatan joskus sortua), niin jäsentelin ajatuksiani tähän blogiin. Erittelen tässä joitain osia Kalliokosken pääkirjoituksesta. Haluan tuoda esiin lukion opinto-ohjaajan näkökulmaa todistusvalintaan ja nykylukioon ilman turhaa pelon ja huolen lietsontaa tai sinänsä toimivan todistusvalintajärjestelmän perusteetonta murjomista.

Kommentti 1. Kannustimet ja lukion muuttuminen.

Kalliokoski lähtee liikkeelle pohtimalla kannustimien vaikutusta ihmisten toimintaan ja käyttää esimerkkeinä ruotsin poistamista pakollisten yo-kokeiden joukosta vuonna 2005 ja ainereaalikokeen tuloa osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 2007. Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoista selviää, että ruotsin kokeen poistaminen on selvästi vähentänyt kirjoittamääriä. Kehitys on tasoittunut vuoden 2016 jälkeen ja noin 14 000 ilmoittautumisen (syksy+kevät, sisältää uusijat) paikkeille. En tiedä, mistä Kalliokoski tällä haluaa todistaa kuin siitä, että pakollinen koe on pakollinen ja valinnainen koe on valinnainen. Mielestäni ylioppilastutkinnossa lisätty valinnaisuus, jossa äidinkieli/S2-koe on ainoa pakollinen, on hyvä uudistus. Opiskelijoilla on valinnan varaa rakentaa tutkintoaan vapaammin valmistumisen reunaehdot huomioiden ja näin he pystyvät ylioppilastutkinnossa keskittymään paremmin vahvimpiin aineisiinsa. Lukion oppimäärä sisältää kuitenkin myös niitä pakollisia ruotsin kursseja. Valinnaisuus lisääntyy hieman vielä keväästä 2022 alkaen, kun tutkinnon pakollisia ja valinnaisia kokeita ei tarvitse enää valita etukäteen. Tämä helpottaa erityisesti niiden opiskelijoiden stressiä, joille kolmikossa pitkä vieras kieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka on vain haasteellisia oppiaineita.

Samassa yhteydessä Kalliokoski esittää esimerkkinä kannustimesta, kuinka terveystiedosta tuli nopeasti suosituin ainereaalin koe. En tiedä mistä kannustimesta tämä on todiste? Ainereaalikokeena on voinut vuoden 2007 jälkeen kirjoittaa biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, katsomusaineen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian, filosofian tai terveystiedon. Aineraaliin siirtyminen on ollut kannustin valita yksi tai useamia reaaliaineita, joita opiskelee entistä vahvemmin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen Uudistukset vaikuttivat kokelasmääriin, mutta kuten YTL:n tilastossa todetaan, ne tasoittuivat hyvin nopeasti aineraalin tulon jälkeen. Suosion syiksi arveltiin uutta oppiainetta ja kurssien vähäistä määrää, koetta pidettiin ehkä helppona. Oliko kannustin siis (kuviteltu) kurssimääriin perustuva helppous vai ainereaalikoeuudistus? Vaikea sanoa, mitä Kalliokoski tällä yritti perustella.

Kommentti 2. Ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen

Seuraava Kalliokosken huomio koskee yliopplaskirjoitusten painoarvon lisäämistä yliopistojen sisäänotossa. Tällä hän viittaa ilmeisesti vuonna 2017 käynnistyneeseen uudistukseen korkeakoulujen valintojen uudistamiseksi. Tätä uudistusta käsittelin jo aiemmassakin blogissani, mutta siitä täytyy tässä kirjoittaa muutama sananen. Kalliokoski tuo pääkirjoituksessaan esille jo liiankin tutuksi tulleen väitteen, että ”erityisen paljon hyötyä on pitkästä matematiikasta. Niinpä lukiolaisen voimat kuluvat matematiikkaan.” Tämän väitteen ympärillä olen puhunut muutamissa vanhempainilloissa ja olemme omassa lukiossani järjestäneet aiheesta myös vanhemmille keskustelutilaisuuden, jossa mukana olivat ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajat.

Asiaa käydään joka vuosi läpi opotunneilla, koska väite elää sitkeästi pääkirjoitusten, mielipidekirjoitusten, somekeskusteluiden ja monien muiden debattien kestoaiheina. Näinpä siihen törmäävät myös lukio-opintoja pohtivat peruskoululaiset ja lukio-opintonsa aloittavat nuoret. Ohjauksessa tehdään töitä sen eteen, että jokainen nuori löytäisi lukiossa omia vahvuuksiaan toteuttavia ainevalintoja, saisi onnistumisen kokemuksia eri oppiaineissa, sivistyisi, kasvaisi ja saisi tietenkin hankittua lukion yleissivistävyyden rinnalla tarjoamat valmiudet korkea-asteen opintoihin. Miksi tätä väitettä pitää siis oikoa, sillä eikös se nyt kuitenkin ole niin, että pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa vain kaikille, niin ovet korkeakouluihin aukeavat?

Tässä Vipunen-tietokannasta koostetussa datapaketissa (kiitos linkistä Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä) on avattu hieman dataa opiskelijoiden valikoitumisesta jatko-opintoihin. Tilastoja tulkitessa on syytä pitää mielessään, että uudistettu todistusvalinta on ollut käytössä nyt laajasti vasta yhden kerran keväällä 2020. Tuota kevättä sotki koronapandemia, jonka vuoksi osa aloista joutui muuttamaan valintaperusteitaan eli opiskelijoita valittiin enemmän todistuksella ja myös valintakokeet muuttuivat. Todistusvalinnan vaikutuksien arviointi on siis vielä hieman haastavaa, koska vertailuaineistoa nykymallista on vähän. Asiaa kuitenkin tutkitaan ja selvityksiä on tulossa.

Mutta se matematiikka. Kalliokoski ei tässä viittaa siihen, että korkeakouluihin pääsevät vain laudaturin ylioppilaat. Todettakoon kuitenkin, että kuten datapaketin sivulta 9 voi tutkailla, miten paljon eri aloilta korkeakoulupaikan vastaanottaneiden arvosanoista oli asteikon parhaimpia arvosanoja (L, E, M). Alla oleva tilasto kuvaa korkeakouupaikan vastaanottaneiden L-arvosanojen määrää vuonna 2020.

Yhteiskuntaiteteelliselle alalle korkeakoulupaikan vastaanottaneista opiskelijoista noin puolella ei ollut yhtään laudaturia, kasvatusalalla lähes 85 prosentilla ei ollut todistuksessa yhtään laudaturia. Kun rajataan tarkastelu vain yliopistoihin, joihin Kalliokoskikin viittaa, näyttää kuvio tältä:

Yliopistoissa paikan vastaanottaneista laudatureja on useammilla, mutta edelleen monella alalla yli puolella valituista ei ole todistuksessa lainkaan laudatureita. Näin se menee, koska ylioppilaita ei valita vain ylioppilastodistuksen perusteella, vaan käytössä on edelleen valintakoevalinta sekä muita valintatapoja kuten valintakursseja tai avoimen yliopiston väyliä. Kun kuviota edelleen tarkastellaan todistusvalinnan osalta, niin laudaturin kirjoittajien määrä kasvaa.

Nyt erityisesti hakupainealoilla on jo huomattavissa selkeää yhteyttä paikan vastaanottaneiden ja laudaturin kirjoittajien välillä. Mutta eikös tämä ole yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista? Hyvästä ylioppilastodistuksesta saa entistä enemmän hyötyä opiskelijavalinnassa. Enää ei tarvitse hakea yhteispistein eli raskaan ylioppilaskevään jälkeen alkaa vielä päntätä valintakokeisiin. Ja pahimmillaan kävisi niin, että kun voimia valintakokeisiin ei enää löytynyt, hyvä yo-todistus ei taannutkaan vanhassa valintatavassa opiskelupaikkaa. Tilastot kertovat, että paikkoja riittää muillekin kuin laudaturin ylioppilaille.

Mutta entä se matematiikka, pitääkö sitä nyt sitten opiskella niin, että ”voimat kuluvat”? Datapaketin sivulla 10 voi tarkastella matematiikan laajuutta suhteessa korkeakouluvalintoihin. Alla oleva tilasto kuvaa sitä, millä joukolla yliopistoon hakijoista, hyväksytyistä ja paikan vastaanottaneista oli lyhyt tai pitkä matematiikka ylioppilastutkinnossaan vuonna 2020.

Paljon huomiota saanut pitkä matematiikka oli hakijajoukosta hieman alle puolella, kun taas 15,6% ei ollut kirjoittanut lainkaan matematiikkaa. Paikan vastaanottaneista matematiikaa ei ollut lainkaan kirjoittanut 9,5%, joten selkeästi matematiikan kirjoittaminen on kannattavaa, muttei pakollista, kun puhutaan yleisesti korkea-asteelle valituksi tulemisesta. Pitkä matematiikka oli hieman yli puolella valituista ja paikan vastaanottaneista, joten sekin kannattaa kirjoittaa, mutta se ei ole missään määrin pakollista.

Matematiikan osalta on luonnollisesti isoja alakohtaisia eroja, sillä monelle alalle matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden opiskelu on varsin perusteltua ja järkevää. Diplomi-insinööriksikin voi päästä opiskelemaan lyhyellä matematiikalla, samoin lääketieteeseen, mutta kyllähän näille aloille ensisijaisesti haluavan kannattaa matematiikkaa opiskella sen pidemmän oppimäärän mukaan.

Näitä kuvioita on helppo tarkastella tarkemmin tuolta datapaketista erilaisia suodatuksia käyttäen. Keskeisin huomio tässä on nyt kuitenkin se, että matematiikka on keskusteluissa nostettu vähän liiankin merkitykselliseen asemaan. Sitä kannattaa opiskella, ja sitä on pakko opiskella. Matematiikka kannattaa kirjoittaa, koska ammattikorkeakouluissa se katsotaan yhtenä todistusvalinta-aineena kaikille, mutta ei siihen kannata uuvuttaa voimiaan. Laudaturin saa vain pieni joukko kirjoittajista ja lyhytkin matematiikka voi riittää. Viestini lukiolaisille on: lue siis matematiikkaa omien voimavarojesi mukaan ja juuri siinä laajuudessa kuin se sinulle opinnoissasi sopii.

Kalliokoski esittää, että matikka ja todistusvalinta ovat syöneet ”kieltenopiskelun asemaa”. Tämä vaatisi laajempaa tutkimista, sillä kielten opiskelun murros ja dramaattiset kirjoittamäärien laskut johtunevat monista tekijöistä. Osa niistä liittyy jo peruskoulun kielivalintoihin. Tätä aihepiiriä on avattu jonkin verran HS:n artikkelissa, johon on linkki tekstin alussa. Pidän kuitenkin todella yksipuolisena Kalliokosken väitettä, että koska todistusvalinta lisää matikan opiskelua, niin se suoraan johtaisi kielten opiskelun vähenemiseen. Syitä voinee etsiä lukiossa ainakin ainereaalikokeesta ja aivan liian täyteen ahdetun kurssimuotoisen lukion opetussuunnitelmista, jotka heijastuvat opiskelijoiden valintoihin ja jaksamiseen.

Väite 3. Koulutuksen pullonkaula.

Kalliokoski maalailee kotromaisia kuvia kilpailukyky-Suomesta ja elinkeinoelämän vaatimuksista, joihin en nyt tässä syvenny sen enempää. Joku muu osaa varmasti pohtia niitä minua fiksummin. Sen sijaan kommentoin Kalliokosken esiin nostamaa ongelmaa, jonka mukaan ”siirtyminen opintoihin on ahdas pullonkaula”. Tämä on juuri se syy, miksi vuonna 2017 aloitettiin valintauudistus. Suomessa on siirrytty korkea-asteen opintoihin keskimäärin melko vanhana. Linkin takaa löytyvän valintauudistusraportin mukaan ”toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirrytään Suomessa verrattain vanhana. Keskimääräinen aloittamisikä on 24 vuotta (keskiarvo). Mediaani on yliopistojen osalta 20,9 vuotta ja ammattikorkeakoulujen osalta 22,7 vuotta (2014).” Kalliokosken mainitseman pullonkaulan leventämiseksi tehtiin siis uudistus, jota hän pääkirjoituksessaan Kotron tavoin kritisoi. On vielä mahdotonta sanoa, vaikuttaako uudistus pullonkaulaan vai ei. Ensimmäiset, ja todellakin hyvin alustavat ja vain yhteen erikoislaatuisen kevään otantaan perustuvat havainnot kertovat, että ”edelliseen syksyyn verrattuna syksyllä 2020 aloittaneiden ikäryhmäosuudet ovat säilyneet lähes ennallaan ammattikorkeakouluissa, mutta yliopistoissa alle 21-vuotiaiden aloittaneiden osuus kasvoi silmin nähden aikaisemmasta.” Kuten tekijät muistuttavat, vielä ei voida päätellä onko uudistus aidosti toiminut, mutta tämä on ensimmäinen havainto.

En siis ihan tavoita mitä Kalliokoski haluaa kritisoida? Sitä, että meillä on vaikeaa päästä korkeakouluun vai sitä, että valintatapa on hänen mielestään väärä? Hän toteaa myöhemmin, että entä jos ”opiskelupaikkoja olisi enemmän tarjolla”. Tämä on tietenkin oikeastaan ainoa tapa laventaa pullonkaulaa hakupainealoilla eli niillä, joille on säännönmukaisesti enemmän hakijoita kuin paikkoja. Ylen uutinen vuodelta 2019 muistuttaa, että alakohtaiset ja korkeakoulukohtaiset erot ovat kuitenkin isoja. Tällä hallituskaudella on myös päätetty yhdessä korkeakoulujen kanssa lisätä 10 000 aloituspaikkaa vuosina 2020-2022, eli Kalliokosken innovatiivinen ajatus on jo hallituksessa kuultu ja siihen on reagoitu. Toki edelleen hakijoita on varmasti enemmän kuin paikkoja, joten kilpailua on. Kilpailusta päästään eroon vain, jos jokainen hakija valitaan sinne minne hän haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti järkevää, koska tarvitsemme eri alojen osaajia. Lisäksi kaikissa valintatavoissa on omat etunsa ja haasteensa. Täydellisen mallin rakentaminen ei ole mahdollista. Ehkä nyt rauhassa katsotaan, mitä tälle todistusvalinta+pääsykoevalinta+muut reitit -mallille tapahtuu. Pistetaulukkoa voisi jo nyt entrata, mutta ehkä senkin osalta vaikutuksia voi vielä seurata, jotta päätös perustuisi tietoihin eikä yleiseen käsitykseen.

Väite 4. Jos voisin vaihtaa opintosuuntaa…

Lopuksi Kalliokoski pohtii, että entäpä jos ”olisi hyväksyttyä vaihtaa opintosuuntaa, kun kuva omista vahvuuksista kirkastuu”. Niin, entäpä jos tosiaan näin. Hetken mietin ja totesin, että tässähän sitä ollaan ohjauksen ytimessä. Tästä minulle maksetaan palkkaa. Tätä opotunneilla muun muassa mietitään ja ohjauskeskusteluissa pohditaan. Ei sitä, olisitko sinä nyt hyvä lääkäri vai arkkitehti, vaan sitä millaisia vahvuuksia sinulla on, missä sinä olet parhaimmillasi, mistä nautit, mitä haluat työelämältä ja mitä tekisit seuraavaksi? Ei, mitä tekisit isona, loppuelämäsi kun olet valmistunut, vaan seuraavaksi. En tiedä miksi Kalliokoski haluaa maalata tulevaisuudesta kovin perinteisen kuvan, jossa valitaan koulutus ja työ, ja sitten tehdään pitkä virkaura ennen eläkettä, koska hän itsekin toteaa tällaisen maailman olevan mennyttä. Mihin unohtui jatkuva oppiminen? Työelämä muuttuu, ja murros voi olla entistä nopeampi. Tulevaisuudessa on pakko hankkia uutta osaamista ja päivittää vanhaa. Oma työurani ei ole vielä niin pitkä kuin Kalliokoskella, mutta minäkin olen jo kokenut aika monta muutosta ja istunut koulutuksissa. Tarvetta olisi jatkuvalle osaamisen päivittämiselle, ja työelämän toivoisi mahdollistavan tämän jatkossa entistä paremmin.

Ja mitä tulee siihen lukion painekattilaan, niin lukiossa juuri pitää opiskelijalle kirkastaa se, että lukion jälkeen valitaan seuraava suunta. Ja sitä suuntaa voi muuttaa. Lukion jälkeen voi ja pitää uskaltaa tehdä valintoja hakeutua opiskelemaan. Valintoja kannattaa tehdä myös, vaikkei ole ihan varma alasta, kuten opokollegani Lauri Lehikoinen blogissaan pohdiskeli. Tällaista valintojen tekemistä ei vaan auta tippaakaan hysteriaa tihkuvat pelottelukirjoitukset lukion ultimaattisesta vaikeudesta ja höpinät pakkomatematiikoista ja pakkovalinnoista. Lukiossa voi ja pitää tutustua itseensä, omiin vahvuuksiinsa ja niiden pohjalta tapahtuu sitä ihmisenä kasvua, sivistymistä ja ehkä tulevaisuuden suunnan kirkastumistakin. Olen toki kovin huolestunut lukiolaisten uupumisesta ja jaksamisesta, mikä on aito ongelma. Mutta sitä ei kyllä ratkaista puolivillaisiin heittoihin tai värikkääseen retoriikkaan perustuvilla kauhukertomuksilla siitä, miten kamala paikka lukio nyt onkaan ja kyllä ennen oli paremmin.

Lopuksi onkin syytä mainita asia, josta juuri ei enää puhuta, mutta joka edelleen vaikuttaa ja voi jotakuta stressata. Ensikertalaiskiintiöiden, eli tietty määrä paikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville, vaikutus on ollut melko maltillinen tai vaikuttavuudesta on vaikea sanoa mitään. Tarkoitus on hyvä eli purkaa juuri lukionsa päättäneiden pullonkaulaa, mutta vaikutus on ollut myös negatiivinen. Paikan vastaamottamista pelätään, kun ei olla varmoja alavalinnasta tai ei päästä juuri siihen ykköstoiveeseen. Tämä lisää välivuosia ja vaikuttaa hakijoiden uskallukseen hakea niihin toissijaisiin vaihtoehtoihinsa tosissaan. Ehkäpä luopuisimme tästä, koska todistusvalinnan myötä siirtyminen jatko-opintoihin todennäköisesti sujuvoituu ilman kyseistä kiintiötäkin?

Tällaisia aatoksia tällä kertaa. Saa mielellään kommentoida blogissa tai somekanavilla. Keskustelu valinnoista jatkukoon, mutta ei kauhukuvia ja paniikkia lietsoen.

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka?

Keskustelu nykylukiosta on jälleen kiihtynyt, ainakin jos Twitter-kuplani on jonkinlainen mittari. Uusimman keskustelupyräyksen yhtenä katalyyttina on toiminut värikkäästä kielestään tunnettu Arno Kotro, jonka kolumnit ovat viime vuosina käsitelleet nykylukiota hyvin kriittiseen sävyyn. Kotro kirjoitti Suomen Kuvalehden julkaisemassa esseessään Lukio meni rikki (SK 12.3.2021) näkemyksiään siitä, miten lukio on muuttunut ”ylioppilaskirjoituksiin valmentavaksi hikipajaksi”. Jaoin itsekin tuota esseetä, koska sen osin turhan kärjistävän ja retorisesti värikkään kielen takaa löytyy nykylukion kipukohtia. Olen keskustellut tästä teemasta sosiaalisen median alustoilla ja erilaisissa koulutus- ja keskustelutilaisuuksissa viime vuosina varsin ahkerasti. Lukion opinto-ohjaajana ja aineenopettajana uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista asiantuntemusta osallistua tähän keskusteluun. Twitterin merkkimäärä tuntui kuitenkin kovin lyhyeltä moniulotteisen teeman käsittelyyn, joten päätin ottaa hieman kantaa Kotron näkemyksiin ja itse aiheeseen: Onko lukiosta tullut stressaava painekattila vai onko se mainettaan parempi paikka?

Mikä ihmeen lukiouudistus?

Aloitetaan lyhyesti taustoituksella. Lukiouudistus lähti liikkeelle Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen jälkeen vuonna 2017 ja oli yksi edellisen hallituksen koulutuspoliittisista kärjistä. Perusteluna #uusilukio -aihetunnisteen alla kulkeneelle lukioreformille oli ”lisätä lukion vetovoimaa yleissivistävänä, korkeakouluihin jatko-opintokelpoisuuden antavana koulutusmuotona” ja tietenkin osaltaan edistää julkisen talouden kestävyysvajetta nopeuttamalla nuorten siirtymistä jatko-opintoihin ja sitä kautta työelämään. Lukiouudistus sattui lukioiden arjen kannalta kiireiseen aikaan, sillä syksystä 2016 alkaen ylioppilastutkinto oli alkanut asteittain muuttumaan digitaaliseksi, otettiin käyttöön vuonna 2015 laaditut opetussuunnitelman perusteet ja joissain lukiossa lähdettiin mukaan myös reaaliaineiden opiskelua valinnaisemmaksi muuttamaan tuntijakokokeiluun. Lukiouudistuksen, jos sillä tarkoitetaan lukiolain uudistamista, rinnalla jatkettiin ylioppilastutkinnon päivittämistä ja tehtiin korkeakoulujen valintauudistusta. Paljon siis tapahtui ja on tapahtunut. Uusi lukiolaki tuli voimaan syksyllä 2019, yli puolet hakijoista valittiin korkeakouluihin ylioppilastutkintotodistuksen arvosanoilla keskellä koronakriisiä keväällä 2020 ja kaiken uudistusmyllyn keskellä teimme jo seuraavaa opetussuunnitelmaa, joka otetaan lukioissa käyttöön syksystä 2021 alkaen. Lukioissa on tapahtunut paljon, mikä on kuormittanut opettajia, opinto-ohjaajia, rehtoreita ja opiskelijoita. Ehkä yksi syy varsin kriittiseen kommentointiin eri foorumeilla on juuri tämä muutosnopeus ja muutosten määrä, joita muutaman viime vuoden aikana lukioissa on koettu.

Uudistusähky itsessään on vähän kehno syys kritiikkiin. Itse peräänkuulutan asiaperustaista argumentointia, ja lukiouudistukseen liittyy ulottuvuuksia, joita voi ja pitää kritisoida, jotta niitä voidaan muuttaa. Lukiouudistus ei kuitenkaan ollut pelkkää epäonnistumista, eikä se ole ensisijainen syy Kotron kuvailemaan murrokseen, jossa ”hyvän elämän ihanne saa antaa tilaa tehoihmiselle, homo industriukselle. Nuoret pitää saada vikkelästi vientiteollisuuden tuloksentakojiksi ilman että aikaa hukataan tyhjänpäiväisyyksiin.” Tämä on ehkäpä laajempi trendi kestävyysvajeen kanssa painiskelevassa yhteiskunnassa.

Lukiouudistus toi kuitenkin mukanaan paljon hyviä asioita, joilla ei lisätä lukiolaisten stressiä tai tehdä lukiosta muuta yhteiskuntaa kummempaa painekattilaa. Ylioppilastutkinnon uusimiskäytänteitä muutettiin ja nyt hyväksytyn arvosanan saa uusia rajoituksetta. Tällä on pyritty vähentämään yhteen koesuoritukseen liittyvää stressiä. Uusimismäärät ovatkin jonkin verran lisääntyneet, ja luultavasti lisääntyvät lähivuosinakin. Mahdollisuutta käytetään hyödyksi, ja hyvä niin. Onnistumisen paikkoja on aiempaa enemmän ja tämä lisää tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Uusimismääriin liittyen on vielä ratkottavia haasteita liittyen opettajien kasvavaan työtaakkaan, kun valvonnat ja korjausmäärät lisääntyvät kokelaiden määrän kasvaessa. Näihin on löydettävä ratkaisut, mutta se ei tee uudistuksesta huonoa, sillä tavoite oli parantaa kokelaiden asemaa. Korkeakoulu- ja työelämäyhteistyön vaatimus tuotiin vahvemmin osaksi lukioiden arkea. Tiedän, että osan mielestä tällainen yhteistyö on juuri sitä homo industriuksen rakentamista ja elinkeinoelämän intressien vahvistamista, mutta juuri tämä osa-alue on ollut lukiossa hieman lapsipuolen asemassa. Yhteistyö ei tarkoita, että lukiosta rakennetaan elinkeinoelämän valmennuskeskus, vaan tarjotaan lukiolaisille parempia mahdollisuuksia tutustua jatko-opintoihin ja työelämään. Mikäli intoa ja jaksamista riittää, lukiolainen voi tutustua korkeakouluopintoihin esimerkiksi niin sanottujen kurkistuskurssien tai avoimen yliopiston tarjoamien opintojaksojen kautta. Työelämäyhteistyö mahdollistaa erilaisten työelämän kurkistuskurssien, TET-jaksojen tai oppiaineisiin integroitavien työelämäyhteistyökuvioiden rakentamisen. Tähän asti nämä ovat olleet hyvin vahvasti lukiokohtaisia, uudistus velvoittaa kaikkia lukioita edistämään tätä yhteistyötä. Oma haaveeni on, että meillä Kuopiossakin olisi jossain vaiheessa lukio-TET. On nimittäin melkoista kylmään veteen heittämistä, jos nuoren ainoa kurkistus työelämään ennen korkeakouluopintojen harjoittelua on peruskoulun TET-jakso.

Lukiouudistuksen myötä myös ohjauksen ja tuen tarpeet ovat nousseet vahvemmin osaksi lukiokoulutusta. Oppimisen tuen tarpeet eivät katoa kesän aikana, kun nuori siirtyy peruskoulusta lukioon. Erityisopettajan tukea tarvitaan myös lukiossa, jotta varsin nopeatahtisessa ja pitkälti luokattomuuteen perustuvassa oppilaitosmuodossa kukaan ei jää oppimisen haasteidensa kanssa yksin. Vanhassa lukiolaissa ei ollut velvoitetta erityisopetuksen järjestämiseen ja sen laajuus oli täysin riippuvaista koulutuksen järjestäjän panostuksista. Uuden lukiolain 28§ määrittelee erityisopetuksen lukiolaisen oikeudeksi ja tätä kautta jokaisella koulutuksen järjestäjällä on velvollisuus tarjota riittävät erityisopetuksen resurssit. Lukiossa yhteistyö aineenopettajien kanssa korostuu entisestään ja tämä ei ole mahdollista ilman erityisopettajan läsnäoloa lukioiden arjessa. Tuskinpa kukaan voi väittää, että tämä uudistus olisi huono tai muuttaisi lukiota stressaavampaan suuntaan? Uuden opetussuunnitelman myötä vahvistetaan edelleen tukea ja ohjausta, joihin toki tarvitaan myös koulutuksen järjestäjien ohjaamat resurssit. Henkilökohtainen opiskelusuunnitelma vahvistaa ajatusta siitä, että lukio-opintoja suunnitellaan alusta asti yhteistyössä opinto-ohjaajan kanssa. Tukea tarvitsevat saavat tarpeidensa mukaista apua erityisopettajalta, aineenopettajilta ja opiskeluhuollon henkilöstöltä. Lukiouudistus antaa selkänojan opiskelijan etua tukevalle toiminnalle, johon koulutuksen järjestäjien on kohdennettava riittävät resurssit. Tässä tulevat kuntavaalit ovat tärkeä vaikuttamisen paikka.

Mikä sitten meni pieleen?

Jotain kuitenkin meni pieleen, sillä kaikki kritiikki, jota opettajat, opiskelijat, opot, psykologit tai muut keskustelijat esittävät, ei ole muutosvastarintaa tai väysymystä uudistuksien vyöryyn. Kotro nostaa esseessään esiin todistusvalinnan kaiken pahan alkuna ja juurena: ”Ensin keksittiin, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä pitää nostaa. Tämä lisää nuorten stressiä, ja lukiosta tulee entistä puhtaammin pelkkä kirjoituksiin preppaava painekattila.” Tällä hän viittaa lukiouudistuksen rinnalla kulkeneeseen korkeakoulujen valintauudistukseen, jossa tavoitteeksi tuli valita vähintään 51 prosenttia uusista opiskelijoista ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Aiemminhan valinnat tapahtuivat lähinnä valintakokeiden tai valintakokeen+ylioppilastutkinnon arvosanojen yhteispisteiden perusteella. Vain pieni joukko opiskelijoita pääsi suoraan korkeakouluun yo-arvosanoilla. Tämä tarkoitti sitä, että pahimmillaan yo-kirjoituksissa laudaturrivistön kirjoittaneen nuoren piti yo-kirjoitusten jälkeen alkaa valmistautua valintakokeeseen. Monella alalla se tarkoitti satojen ja satojen sivujen tieteellisen tekstin lukemista muutaman kuukauden aikana. Lukiosuorituksensa jälkeen väsyneet abit antoivat vääjäämättä tasoitusta välivuotta viettäneille, jotka olivat kenties lukeneet valintakokeisiin vuoden ajan. Valmennuskursseilla luvattiin nopeaa oppimista ja hyviä tuloksia valintakokeista selviämiseen.

On pelkästään hyvä asia, että ylioppilastutkinnolla on painoarvoa jatko-opintoihin hakeutumisessa. Valintakoe on ehkä vielä korostuneemmin yksittäinen suoritus, jossa päivän kunto ratkaisee. Valitettavasti useissa kolumneissa, pääkirjoituksissa ja muissa ulostuloissa annetaan ymmärtää, että vain ja ainoastaan yo-kirjoitukset ratkaisevat. Jos näin olisi, uudistus olisi surkea ja se pitäisi kumota. Nyt monelle alalle 49 prosenttia opiskelijoista valitaan muilla tavoilla, eli usein valintakokeen perusteella, mutta käytössä on myös aiempien opintojen väyliä, valintakursseja ja muita vaihtoehtoisia tapoja. Nyt yo-kirjoituksissa hyvin menestynyt hakija saa opiskelupaikan todistuksella, mikä on vähintään kohtuullinen palkinto menestyksestä. Vastaavasti yo-kokeissa heikommin arvosanoilla mitattuna menestynyt opiskelija saa mahdollisuuden näyttää taitonsa valintakokeessa tai vaikkapa valintakurssissa. Kun valintakokeet ovat myös muuttuneet joko lukion oppimääriin, yksittäisiin kursseihin, lyhyeen ennakkoaineistoon tai kokeessa jaettavaan aineistoon perustuviksi, ovat valmistuvat nuoret samalla viivalla välivuoden pitäneiden kanssa. Pitkän valmistautumisen merkitys on selvästi vähentynyt. Eikö tämä ole hyvä asia?

Miten sitten se Kotron, ja monen muunkin kritisoima pisteytystyökalu? Mielestäni juuri tähän kiteytyy haukutun reformin suurimmat ongelmat.

Ammattikorkeakouluissa otettiin käyttöön tasa-arvoisempi pisteytystyökalu, jossa jokaiselle alalle pisteytetään viisi ylioppilastutkinnon arvosanaa: äidinkieli, matematiikka, vieras kieli / toinen kotimainen kieli ja kaksi reaaliainetta / vierasta kieltä. Jokaisesta reaaliaineesta fysiikasta terveystietoon pisteitä saa saman asteikon mukaan. Malli kannustaa kirjoittamaan viisi ainetta, kuten keväällä 2022 tutkintonsa aloittavien nuorten tuleekin tehdä. Se kannustaa valitsemaan matematiikan, mutta ei pakota valitsemaan pitkää matematiikkaa. Reaaliaineiden ja kielten osalta se kannustaa opiskelemaan juuri niitä aineita, jotka nuorelle ovat mieluisia, joissa hän pääsee näyttämään parhaiten taitojaan ja vahvuuksiaan. Hän voi yleissivistyä ja luottaa siihen, että hyvä arvosana terveystiedosta on samalla viivalla hyvän uskonnon arvosanan kanssa. Molemmat oppiaineet vahvistavat yleissivistystä ja niissä opiskellaan korkeakouluissa tarvittavia taitoja.

Yliopistoissa taas pisteytystyökalua sovelletaan alakohtaisemmin. Käytössä on perusmallit, joissa voidaan korostaa valinnan mukaan matemaattis-luonnontieteellisiä aineita, kieliä tai koulutusalakohtaisesti valittuja aineita. Ainoastaan äidinkieli tai suomi toisena kielenä on kaikille aloille pisteytettävä aine, onhan se tutkinnon ainoa pakollinen koe. Korkeakoulutu päättävät perusteista, mutta OKM on ainakin minun ymmärrykseni perusteella käyttänyt aika voimakasta ohjausta ja tarjoillut yliopistoille paketit hyväksyttäväksi. Tämä perustuu kuitenkin vain keskusteluihin eri tavalla prosesseissa mukana olleiden kanssa käytyihin keskusteluihin, koska virallisten dokumenttien mukaan korkeakoulut päättävät. Koska syyllisten hakeminen ei ole rakentavaa, niin kerron mieluummin miksi valittu tapa pisteyttää aineita on huono ja miksi yliopistot toivoni mukaan korjaavat mallia jatkossa.

Isoin ongelma on reaaliaineiden erilainen painotus. Jos haluat opiskelemaan fysiikkaa, on ymmärrettävää, että fysiikan yo-arvosana olisi painoarvoltaan suurempi kuin vaikkapa yhteiskuntaopin arvosana. Fysiikan alan pistetaulukossa fysiikka onkin ns. painotettu aine. Sen laudaturista saa 34 pistettä, äidinkielestä 33. Tämä kuulostaa ihan loogiselta. Kotro nosti esseessään esiin suomen kielen ja kirjallisuuden, jonne pitkästä matematiikasta saa enemmän pisteitä kuin äidinkielestä. Näin tosiaan on. Äidinkielen laudatur antaa 33 pistettä, pitkän matematiikan laudatur 36,1 pistettä. Pitkä matematiikka on kuitenkin vaihtoehtoinen, äidinkielestä annetaan pisteet kaikille hakijoille. Pitkän matematiikan laudatureita ei kuitenkaan jaeta määrättömästi, joten suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteeseen hakee paljon nuoria, jotka eivät kirjoittaneet laudaturia matematiikasta tai eivät ehkä kirjoittaneet pitkää matematiikkaa lainkaan. Matikka ei ole alalle hakeutumiseen pakollinen, ja opiskelemaan pääsee ilman sitäkin.

Mainitun suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteiden pistetaulukossa äidinkielen lisäksi annetaan pisteet neljästä muusta yo-arvosanasta. Reaaliaineista parhaat pisteet saisi fysiikasta (28,5p) ja huonoimmat terveystiedosta (17,3p). Tämä sama ilmiö toistuu monella muulla alalla ja on mielestäni isoin ongelma koko tässä uudistusten vyyhdissä. Tämä ohjaa opiskelijoita katsomaan mekaanisesti pistemääriä ja valitsemaan niitä aineita, joista he teoriassa saavat eniten pisteitä hakiessaan koulutukseen. Omassa työssäni olen nähnyt, miten tämä viesti on iskostunut monen lukion aloittavan mieleen ja sitten ohjauksessa pyritään purkamaan tätä myyttiä. Se kuitenkin ohjaa valitsemaan fysiikkaa, vaikkei aine sujuisi. Opiskeluun käytetään paljon aikaa, muiden aineiden opiskelu voi kärsiä ja silti arvosanat jäävät heikoiksi. Opiskelija kirjoittaa fysiikasta lopulta B:n ja saa siitä 8,8 pistettä. Hän olisi ehkä menestynyt hyvin maantieteessä, kirjoittanut E:n ja saanut siitä 16,7 pistettä. Niillä pisteillä tekee todistusvalinnassa paljon paljon enemmän.

Pisteytykset valittiin oppiaineiden kurssimäärien myötä. Eli tuntijako ohjaa sitä, mitä reaaliaineita taulukot arvostavat. Tämä on jo vääristävä lähtökohta. Yhden pakollisen kurssin oppiaineissa, kuten maantieteessä ja terveystiedossa olisi paljon sisältöjä, joita lukiossa voitaisiin opettaa mikäli näille oppiaineille olisi annettu tuntijaossa vaikkapa lyhyen matematiikan kuuden kurssin verran pakollisia kursseja. Fysiikalla on tuntijaossa yhteensä seitsemän kurssia, joista toki kuusi on valinnaisia. Yhteiskuntaopin, filosofian ja maantieteen on ollut tyytyminen neljään. Sisältöjä olisi varmasti siihen seitsemään. En väitä, että fysiikka ei ansaitse seitsemää kurssiaan, mutta jo lähtökohta vääristää: kun perustana on tuntijakoon vuosien saatossa tullut oppiainejako, jakautuvat oppiaineet väkisin eliittiaineisiin ja rupuaineisiin. Pistetaulukon myötä tämä jako vääristyy todistusvalinnassa rajusti. Lukiolaisten ainevalintoja on tullut ohjaamaan työkalu, johon lukioilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia tai joka on täysin lukiolain ja opetussuunnitelman ulkopuolella.

Ongelma olisi minusta melko helposti korjattavissa. AMK-taulukko perustaksi yliopistoille. Reaaliaineet samalle viivalle. Jokainen ala saisi valita yhden painotettavan aineen (kieli, matematiikka, reaali). Tällöin opiskelijoille jäisi mahdollisuus keskittyä entistä vahvemmin niihin aineisiin, joita he motivoituvat opiskelemaan. He voisivat avoimemmin mielin opiskella eri oppiaineita ja kiinnostuakin jostain sellaisesta oppiaineesta, joka peruskoulussa oli pakkopullaa. Näitä tarinoita kohtaan arjessa jo nyt, mutta niitä tarvitaan enemmän.

Kenellä on vastuu stressistä?

Kun ongelma on nyt ratkaistu, niin vielä lopuksi lyhyesti siitä, kenellä on vastuu siitä, että lukiolaisten väsymys ja stressaantuminen ovat selkeästi nousseet. Tämä näkyy arjen työssä, kouluterveyskyselyissä, lukiolaisbarometrissä ja niin edelleen. Olisi helppo syyttää edellistä hallitusta, mutten halua poliittisesta viiteryhmästän huolimatta sortua tällaiseen helppoon kritiikkiin.

Nostankin esiin sen, miten me puhumme lukiosta. Lukiopuheessa korostuu jatkuvasti kiire, väsymys, paineet ja stressi. Viimeksi hämeenlinnalaisten abien bileitä kommentoinut Hämeen Sanomien pääkirjoitus (13.3.2021) oli otsikoitu raflaavaasti ja täysin virheellisesti: ”Ylioppilaskirjoituksiin on ladattu paljon paineita, kun ainoastaan kirjoitusten arvosanoilla on merkitystä jatko-opintoihin pyrkiessä”. Että minua otti päähän. Tämä ei ole ainoa otsikko, pääkirjoitus, somekommentti tai muu, jossa vedetään virheellisiä yhtäläisyysmerkkejä todistusvalinnasta. Yo-kirjoituksilla on väliä, enemmän kuin aikaisemmin, mutta jatko-opintoihin ei haeta ainoastaan niiden perusteella. Ei se ihme, jos jo peruskoulussa stressitasot nousevat, kun nuoret lukevat eri lähteistä miten yo-kokeet määrittävät heidän tulevaisuutensa, miten vain pitkä matematiikkaa ratkaisee pääsyn haluttuun paikkaan ja niin edelleen.

Toinen suosittu väite koskee, että jo kasilla tarvitaan valmennuskurssi, jotta pääsee haluamaansa lukioon ja osaa tehdä ainevalinnat oikein. Suomessa lukiokoulutus on laadukasta kaikkialla. Keskiarvorajat eivät sinällään kerro siitä, onko lukio niin sanottu eliittilukio vai ei. Ne eivät korreloi opetuksen laadun kanssa, tämä on nähtävissä erilaisissa vertailuissa, joita tehdään yo-tutkintojen tuloksista. Ensimmäinen vuosi lukiossa opiskellaan pakollisia aineita, esimerkiksi meillä fysiikan ja kemian osalta pitää osata valita ensimmäisenä vuonna kakkoskurssit. Nämäkin opiskellaan yleensä vasta keväällä, eli valinnan ehtii tehdä lukiovuoden aikana. Lukioon tullessa ei siis tarvitse tietää, mitä haluat isona tehdä.

Ohjauksessa näitä myyttejä saa sitten purkaa koko lukioajan: tunnista vahvuutesi ja ole avoin. Pisteitä ei anneta oppiaineiden lukemisesta, vaan arvosanoista. Opiskele siis mieluummin kiinnostavia oppiaineita. Menestyminen niissä on todennäköisempää kuin hampaat irvessä luetuissa, mutta parhaimmillaan huippupisteet antavissa oppiaineissa. Ihmettele. Muuta valintojasi. Jos yo-kokeet menevät penkin alle, mene valintakokeisiin tai uusi koe. Mahdollisuuksia on.

Toki hakupainealoille tarvitaan nappionnistuminen kirjoituksissa, usein pitkää matematiikkaa, ja vähintään loistosuoritus valintakokeissa. Mutta onko syy lukiouudistuksen? Ei. Syy on siinä, että näille aloille on jatkuvasti aivan liikaa hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin. Jos tälle halutaan tehdä jotain, niin valintauudistus ei ole ratkaisu, vaan aloituspaikkojen lisääminen. Sen järkevyys on taas laajemman koulutuspoliittisen keskustelun aihe.

Loppusanat

Mukavaa, jos jaksoit lukea tänne asti. Kirjoitus oli hieman polveileva, koska asiaa olisi paljon, mutta yritin tiivistää ja tuoda esiin olennaisen. Kirjoitin tämän, koska aihe on merkittävä ja Kotrokin kannusti meitä opetusalan ammattilaisia keskustelemaan: ”Opettajat ovat turhan kiltisti alistuneet siihen, että koulukeskustelussa heitä kohdellaan kelkasta pudonneina kiusankappaleina, jos he nyt ylipäätään kelkkaan kelpaavat. Opetusalan asiantuntijaksi tuntuu käyvän kuka hyvänsä muu kuin se, joka opetustyötä tekee.” Halusin tuoda keskusteluun näkökulman, jossa tunnistan lukioreformin ja rinnakkaisuudistusten haasteet, mutta avaan niitä syyttelyn sijaan. Tämä kirjoitus ei käsittellyt lukio-opettajien työmäärän kasvua, uudistustahdin vaikutuksia opettajien ja opiskelijoiden jaksamiseen tai laajemmin nuorten stressaantumiseen. Ne ovat tärkeitä asioista, joista kannan isoa huolta. Kirjoitan niistä jossain vaiheessa lisää.

Nyt toivon, että kommentoit kirjoitustani ja ajatuksiani. Olenko ihan väärässä vai kenties jäljillä? MItä ajatuksia todistusvalinta ja lukion uudistaminen sinussa herättää? Voiko puhetapa lisätä stressiä ja vähentää arvostusta? Olisiko esittämäni todistusvalinnan pisteytysmalli tasa-arvoinen? Keskustelussa on muutosvoima, joten jatketaan sitä.