Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka?

Keskustelu nykylukiosta on jälleen kiihtynyt, ainakin jos Twitter-kuplani on jonkinlainen mittari. Uusimman keskustelupyräyksen yhtenä katalyyttina on toiminut värikkäästä kielestään tunnettu Arno Kotro, jonka kolumnit ovat viime vuosina käsitelleet nykylukiota hyvin kriittiseen sävyyn. Kotro kirjoitti Suomen Kuvalehden julkaisemassa esseessään Lukio meni rikki (SK 12.3.2021) näkemyksiään siitä, miten lukio on muuttunut ”ylioppilaskirjoituksiin valmentavaksi hikipajaksi”. Jaoin itsekin tuota esseetä, koska sen osin turhan kärjistävän ja retorisesti värikkään kielen takaa löytyy nykylukion kipukohtia. Olen keskustellut tästä teemasta sosiaalisen median alustoilla ja erilaisissa koulutus- ja keskustelutilaisuuksissa viime vuosina varsin ahkerasti. Lukion opinto-ohjaajana ja aineenopettajana uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista asiantuntemusta osallistua tähän keskusteluun. Twitterin merkkimäärä tuntui kuitenkin kovin lyhyeltä moniulotteisen teeman käsittelyyn, joten päätin ottaa hieman kantaa Kotron näkemyksiin ja itse aiheeseen: Onko lukiosta tullut stressaava painekattila vai onko se mainettaan parempi paikka?

Mikä ihmeen lukiouudistus?

Aloitetaan lyhyesti taustoituksella. Lukiouudistus lähti liikkeelle Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen jälkeen vuonna 2017 ja oli yksi edellisen hallituksen koulutuspoliittisista kärjistä. Perusteluna #uusilukio -aihetunnisteen alla kulkeneelle lukioreformille oli ”lisätä lukion vetovoimaa yleissivistävänä, korkeakouluihin jatko-opintokelpoisuuden antavana koulutusmuotona” ja tietenkin osaltaan edistää julkisen talouden kestävyysvajetta nopeuttamalla nuorten siirtymistä jatko-opintoihin ja sitä kautta työelämään. Lukiouudistus sattui lukioiden arjen kannalta kiireiseen aikaan, sillä syksystä 2016 alkaen ylioppilastutkinto oli alkanut asteittain muuttumaan digitaaliseksi, otettiin käyttöön vuonna 2015 laaditut opetussuunnitelman perusteet ja joissain lukiossa lähdettiin mukaan myös reaaliaineiden opiskelua valinnaisemmaksi muuttamaan tuntijakokokeiluun. Lukiouudistuksen, jos sillä tarkoitetaan lukiolain uudistamista, rinnalla jatkettiin ylioppilastutkinnon päivittämistä ja tehtiin korkeakoulujen valintauudistusta. Paljon siis tapahtui ja on tapahtunut. Uusi lukiolaki tuli voimaan syksyllä 2019, yli puolet hakijoista valittiin korkeakouluihin ylioppilastutkintotodistuksen arvosanoilla keskellä koronakriisiä keväällä 2020 ja kaiken uudistusmyllyn keskellä teimme jo seuraavaa opetussuunnitelmaa, joka otetaan lukioissa käyttöön syksystä 2021 alkaen. Lukioissa on tapahtunut paljon, mikä on kuormittanut opettajia, opinto-ohjaajia, rehtoreita ja opiskelijoita. Ehkä yksi syy varsin kriittiseen kommentointiin eri foorumeilla on juuri tämä muutosnopeus ja muutosten määrä, joita muutaman viime vuoden aikana lukioissa on koettu.

Uudistusähky itsessään on vähän kehno syys kritiikkiin. Itse peräänkuulutan asiaperustaista argumentointia, ja lukiouudistukseen liittyy ulottuvuuksia, joita voi ja pitää kritisoida, jotta niitä voidaan muuttaa. Lukiouudistus ei kuitenkaan ollut pelkkää epäonnistumista, eikä se ole ensisijainen syy Kotron kuvailemaan murrokseen, jossa ”hyvän elämän ihanne saa antaa tilaa tehoihmiselle, homo industriukselle. Nuoret pitää saada vikkelästi vientiteollisuuden tuloksentakojiksi ilman että aikaa hukataan tyhjänpäiväisyyksiin.” Tämä on ehkäpä laajempi trendi kestävyysvajeen kanssa painiskelevassa yhteiskunnassa.

Lukiouudistus toi kuitenkin mukanaan paljon hyviä asioita, joilla ei lisätä lukiolaisten stressiä tai tehdä lukiosta muuta yhteiskuntaa kummempaa painekattilaa. Ylioppilastutkinnon uusimiskäytänteitä muutettiin ja nyt hyväksytyn arvosanan saa uusia rajoituksetta. Tällä on pyritty vähentämään yhteen koesuoritukseen liittyvää stressiä. Uusimismäärät ovatkin jonkin verran lisääntyneet, ja luultavasti lisääntyvät lähivuosinakin. Mahdollisuutta käytetään hyödyksi, ja hyvä niin. Onnistumisen paikkoja on aiempaa enemmän ja tämä lisää tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Uusimismääriin liittyen on vielä ratkottavia haasteita liittyen opettajien kasvavaan työtaakkaan, kun valvonnat ja korjausmäärät lisääntyvät kokelaiden määrän kasvaessa. Näihin on löydettävä ratkaisut, mutta se ei tee uudistuksesta huonoa, sillä tavoite oli parantaa kokelaiden asemaa. Korkeakoulu- ja työelämäyhteistyön vaatimus tuotiin vahvemmin osaksi lukioiden arkea. Tiedän, että osan mielestä tällainen yhteistyö on juuri sitä homo industriuksen rakentamista ja elinkeinoelämän intressien vahvistamista, mutta juuri tämä osa-alue on ollut lukiossa hieman lapsipuolen asemassa. Yhteistyö ei tarkoita, että lukiosta rakennetaan elinkeinoelämän valmennuskeskus, vaan tarjotaan lukiolaisille parempia mahdollisuuksia tutustua jatko-opintoihin ja työelämään. Mikäli intoa ja jaksamista riittää, lukiolainen voi tutustua korkeakouluopintoihin esimerkiksi niin sanottujen kurkistuskurssien tai avoimen yliopiston tarjoamien opintojaksojen kautta. Työelämäyhteistyö mahdollistaa erilaisten työelämän kurkistuskurssien, TET-jaksojen tai oppiaineisiin integroitavien työelämäyhteistyökuvioiden rakentamisen. Tähän asti nämä ovat olleet hyvin vahvasti lukiokohtaisia, uudistus velvoittaa kaikkia lukioita edistämään tätä yhteistyötä. Oma haaveeni on, että meillä Kuopiossakin olisi jossain vaiheessa lukio-TET. On nimittäin melkoista kylmään veteen heittämistä, jos nuoren ainoa kurkistus työelämään ennen korkeakouluopintojen harjoittelua on peruskoulun TET-jakso.

Lukiouudistuksen myötä myös ohjauksen ja tuen tarpeet ovat nousseet vahvemmin osaksi lukiokoulutusta. Oppimisen tuen tarpeet eivät katoa kesän aikana, kun nuori siirtyy peruskoulusta lukioon. Erityisopettajan tukea tarvitaan myös lukiossa, jotta varsin nopeatahtisessa ja pitkälti luokattomuuteen perustuvassa oppilaitosmuodossa kukaan ei jää oppimisen haasteidensa kanssa yksin. Vanhassa lukiolaissa ei ollut velvoitetta erityisopetuksen järjestämiseen ja sen laajuus oli täysin riippuvaista koulutuksen järjestäjän panostuksista. Uuden lukiolain 28§ määrittelee erityisopetuksen lukiolaisen oikeudeksi ja tätä kautta jokaisella koulutuksen järjestäjällä on velvollisuus tarjota riittävät erityisopetuksen resurssit. Lukiossa yhteistyö aineenopettajien kanssa korostuu entisestään ja tämä ei ole mahdollista ilman erityisopettajan läsnäoloa lukioiden arjessa. Tuskinpa kukaan voi väittää, että tämä uudistus olisi huono tai muuttaisi lukiota stressaavampaan suuntaan? Uuden opetussuunnitelman myötä vahvistetaan edelleen tukea ja ohjausta, joihin toki tarvitaan myös koulutuksen järjestäjien ohjaamat resurssit. Henkilökohtainen opiskelusuunnitelma vahvistaa ajatusta siitä, että lukio-opintoja suunnitellaan alusta asti yhteistyössä opinto-ohjaajan kanssa. Tukea tarvitsevat saavat tarpeidensa mukaista apua erityisopettajalta, aineenopettajilta ja opiskeluhuollon henkilöstöltä. Lukiouudistus antaa selkänojan opiskelijan etua tukevalle toiminnalle, johon koulutuksen järjestäjien on kohdennettava riittävät resurssit. Tässä tulevat kuntavaalit ovat tärkeä vaikuttamisen paikka.

Mikä sitten meni pieleen?

Jotain kuitenkin meni pieleen, sillä kaikki kritiikki, jota opettajat, opiskelijat, opot, psykologit tai muut keskustelijat esittävät, ei ole muutosvastarintaa tai väysymystä uudistuksien vyöryyn. Kotro nostaa esseessään esiin todistusvalinnan kaiken pahan alkuna ja juurena: ”Ensin keksittiin, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä pitää nostaa. Tämä lisää nuorten stressiä, ja lukiosta tulee entistä puhtaammin pelkkä kirjoituksiin preppaava painekattila.” Tällä hän viittaa lukiouudistuksen rinnalla kulkeneeseen korkeakoulujen valintauudistukseen, jossa tavoitteeksi tuli valita vähintään 51 prosenttia uusista opiskelijoista ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Aiemminhan valinnat tapahtuivat lähinnä valintakokeiden tai valintakokeen+ylioppilastutkinnon arvosanojen yhteispisteiden perusteella. Vain pieni joukko opiskelijoita pääsi suoraan korkeakouluun yo-arvosanoilla. Tämä tarkoitti sitä, että pahimmillaan yo-kirjoituksissa laudaturrivistön kirjoittaneen nuoren piti yo-kirjoitusten jälkeen alkaa valmistautua valintakokeeseen. Monella alalla se tarkoitti satojen ja satojen sivujen tieteellisen tekstin lukemista muutaman kuukauden aikana. Lukiosuorituksensa jälkeen väsyneet abit antoivat vääjäämättä tasoitusta välivuotta viettäneille, jotka olivat kenties lukeneet valintakokeisiin vuoden ajan. Valmennuskursseilla luvattiin nopeaa oppimista ja hyviä tuloksia valintakokeista selviämiseen.

On pelkästään hyvä asia, että ylioppilastutkinnolla on painoarvoa jatko-opintoihin hakeutumisessa. Valintakoe on ehkä vielä korostuneemmin yksittäinen suoritus, jossa päivän kunto ratkaisee. Valitettavasti useissa kolumneissa, pääkirjoituksissa ja muissa ulostuloissa annetaan ymmärtää, että vain ja ainoastaan yo-kirjoitukset ratkaisevat. Jos näin olisi, uudistus olisi surkea ja se pitäisi kumota. Nyt monelle alalle 49 prosenttia opiskelijoista valitaan muilla tavoilla, eli usein valintakokeen perusteella, mutta käytössä on myös aiempien opintojen väyliä, valintakursseja ja muita vaihtoehtoisia tapoja. Nyt yo-kirjoituksissa hyvin menestynyt hakija saa opiskelupaikan todistuksella, mikä on vähintään kohtuullinen palkinto menestyksestä. Vastaavasti yo-kokeissa heikommin arvosanoilla mitattuna menestynyt opiskelija saa mahdollisuuden näyttää taitonsa valintakokeessa tai vaikkapa valintakurssissa. Kun valintakokeet ovat myös muuttuneet joko lukion oppimääriin, yksittäisiin kursseihin, lyhyeen ennakkoaineistoon tai kokeessa jaettavaan aineistoon perustuviksi, ovat valmistuvat nuoret samalla viivalla välivuoden pitäneiden kanssa. Pitkän valmistautumisen merkitys on selvästi vähentynyt. Eikö tämä ole hyvä asia?

Miten sitten se Kotron, ja monen muunkin kritisoima pisteytystyökalu? Mielestäni juuri tähän kiteytyy haukutun reformin suurimmat ongelmat.

Ammattikorkeakouluissa otettiin käyttöön tasa-arvoisempi pisteytystyökalu, jossa jokaiselle alalle pisteytetään viisi ylioppilastutkinnon arvosanaa: äidinkieli, matematiikka, vieras kieli / toinen kotimainen kieli ja kaksi reaaliainetta / vierasta kieltä. Jokaisesta reaaliaineesta fysiikasta terveystietoon pisteitä saa saman asteikon mukaan. Malli kannustaa kirjoittamaan viisi ainetta, kuten keväällä 2022 tutkintonsa aloittavien nuorten tuleekin tehdä. Se kannustaa valitsemaan matematiikan, mutta ei pakota valitsemaan pitkää matematiikkaa. Reaaliaineiden ja kielten osalta se kannustaa opiskelemaan juuri niitä aineita, jotka nuorelle ovat mieluisia, joissa hän pääsee näyttämään parhaiten taitojaan ja vahvuuksiaan. Hän voi yleissivistyä ja luottaa siihen, että hyvä arvosana terveystiedosta on samalla viivalla hyvän uskonnon arvosanan kanssa. Molemmat oppiaineet vahvistavat yleissivistystä ja niissä opiskellaan korkeakouluissa tarvittavia taitoja.

Yliopistoissa taas pisteytystyökalua sovelletaan alakohtaisemmin. Käytössä on perusmallit, joissa voidaan korostaa valinnan mukaan matemaattis-luonnontieteellisiä aineita, kieliä tai koulutusalakohtaisesti valittuja aineita. Ainoastaan äidinkieli tai suomi toisena kielenä on kaikille aloille pisteytettävä aine, onhan se tutkinnon ainoa pakollinen koe. Korkeakoulutu päättävät perusteista, mutta OKM on ainakin minun ymmärrykseni perusteella käyttänyt aika voimakasta ohjausta ja tarjoillut yliopistoille paketit hyväksyttäväksi. Tämä perustuu kuitenkin vain keskusteluihin eri tavalla prosesseissa mukana olleiden kanssa käytyihin keskusteluihin, koska virallisten dokumenttien mukaan korkeakoulut päättävät. Koska syyllisten hakeminen ei ole rakentavaa, niin kerron mieluummin miksi valittu tapa pisteyttää aineita on huono ja miksi yliopistot toivoni mukaan korjaavat mallia jatkossa.

Isoin ongelma on reaaliaineiden erilainen painotus. Jos haluat opiskelemaan fysiikkaa, on ymmärrettävää, että fysiikan yo-arvosana olisi painoarvoltaan suurempi kuin vaikkapa yhteiskuntaopin arvosana. Fysiikan alan pistetaulukossa fysiikka onkin ns. painotettu aine. Sen laudaturista saa 34 pistettä, äidinkielestä 33. Tämä kuulostaa ihan loogiselta. Kotro nosti esseessään esiin suomen kielen ja kirjallisuuden, jonne pitkästä matematiikasta saa enemmän pisteitä kuin äidinkielestä. Näin tosiaan on. Äidinkielen laudatur antaa 33 pistettä, pitkän matematiikan laudatur 36,1 pistettä. Pitkä matematiikka on kuitenkin vaihtoehtoinen, äidinkielestä annetaan pisteet kaikille hakijoille. Pitkän matematiikan laudatureita ei kuitenkaan jaeta määrättömästi, joten suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteeseen hakee paljon nuoria, jotka eivät kirjoittaneet laudaturia matematiikasta tai eivät ehkä kirjoittaneet pitkää matematiikkaa lainkaan. Matikka ei ole alalle hakeutumiseen pakollinen, ja opiskelemaan pääsee ilman sitäkin.

Mainitun suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteiden pistetaulukossa äidinkielen lisäksi annetaan pisteet neljästä muusta yo-arvosanasta. Reaaliaineista parhaat pisteet saisi fysiikasta (28,5p) ja huonoimmat terveystiedosta (17,3p). Tämä sama ilmiö toistuu monella muulla alalla ja on mielestäni isoin ongelma koko tässä uudistusten vyyhdissä. Tämä ohjaa opiskelijoita katsomaan mekaanisesti pistemääriä ja valitsemaan niitä aineita, joista he teoriassa saavat eniten pisteitä hakiessaan koulutukseen. Omassa työssäni olen nähnyt, miten tämä viesti on iskostunut monen lukion aloittavan mieleen ja sitten ohjauksessa pyritään purkamaan tätä myyttiä. Se kuitenkin ohjaa valitsemaan fysiikkaa, vaikkei aine sujuisi. Opiskeluun käytetään paljon aikaa, muiden aineiden opiskelu voi kärsiä ja silti arvosanat jäävät heikoiksi. Opiskelija kirjoittaa fysiikasta lopulta B:n ja saa siitä 8,8 pistettä. Hän olisi ehkä menestynyt hyvin maantieteessä, kirjoittanut E:n ja saanut siitä 16,7 pistettä. Niillä pisteillä tekee todistusvalinnassa paljon paljon enemmän.

Pisteytykset valittiin oppiaineiden kurssimäärien myötä. Eli tuntijako ohjaa sitä, mitä reaaliaineita taulukot arvostavat. Tämä on jo vääristävä lähtökohta. Yhden pakollisen kurssin oppiaineissa, kuten maantieteessä ja terveystiedossa olisi paljon sisältöjä, joita lukiossa voitaisiin opettaa mikäli näille oppiaineille olisi annettu tuntijaossa vaikkapa lyhyen matematiikan kuuden kurssin verran pakollisia kursseja. Fysiikalla on tuntijaossa yhteensä seitsemän kurssia, joista toki kuusi on valinnaisia. Yhteiskuntaopin, filosofian ja maantieteen on ollut tyytyminen neljään. Sisältöjä olisi varmasti siihen seitsemään. En väitä, että fysiikka ei ansaitse seitsemää kurssiaan, mutta jo lähtökohta vääristää: kun perustana on tuntijakoon vuosien saatossa tullut oppiainejako, jakautuvat oppiaineet väkisin eliittiaineisiin ja rupuaineisiin. Pistetaulukon myötä tämä jako vääristyy todistusvalinnassa rajusti. Lukiolaisten ainevalintoja on tullut ohjaamaan työkalu, johon lukioilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia tai joka on täysin lukiolain ja opetussuunnitelman ulkopuolella.

Ongelma olisi minusta melko helposti korjattavissa. AMK-taulukko perustaksi yliopistoille. Reaaliaineet samalle viivalle. Jokainen ala saisi valita yhden painotettavan aineen (kieli, matematiikka, reaali). Tällöin opiskelijoille jäisi mahdollisuus keskittyä entistä vahvemmin niihin aineisiin, joita he motivoituvat opiskelemaan. He voisivat avoimemmin mielin opiskella eri oppiaineita ja kiinnostuakin jostain sellaisesta oppiaineesta, joka peruskoulussa oli pakkopullaa. Näitä tarinoita kohtaan arjessa jo nyt, mutta niitä tarvitaan enemmän.

Kenellä on vastuu stressistä?

Kun ongelma on nyt ratkaistu, niin vielä lopuksi lyhyesti siitä, kenellä on vastuu siitä, että lukiolaisten väsymys ja stressaantuminen ovat selkeästi nousseet. Tämä näkyy arjen työssä, kouluterveyskyselyissä, lukiolaisbarometrissä ja niin edelleen. Olisi helppo syyttää edellistä hallitusta, mutten halua poliittisesta viiteryhmästän huolimatta sortua tällaiseen helppoon kritiikkiin.

Nostankin esiin sen, miten me puhumme lukiosta. Lukiopuheessa korostuu jatkuvasti kiire, väsymys, paineet ja stressi. Viimeksi hämeenlinnalaisten abien bileitä kommentoinut Hämeen Sanomien pääkirjoitus (13.3.2021) oli otsikoitu raflaavaasti ja täysin virheellisesti: ”Ylioppilaskirjoituksiin on ladattu paljon paineita, kun ainoastaan kirjoitusten arvosanoilla on merkitystä jatko-opintoihin pyrkiessä”. Että minua otti päähän. Tämä ei ole ainoa otsikko, pääkirjoitus, somekommentti tai muu, jossa vedetään virheellisiä yhtäläisyysmerkkejä todistusvalinnasta. Yo-kirjoituksilla on väliä, enemmän kuin aikaisemmin, mutta jatko-opintoihin ei haeta ainoastaan niiden perusteella. Ei se ihme, jos jo peruskoulussa stressitasot nousevat, kun nuoret lukevat eri lähteistä miten yo-kokeet määrittävät heidän tulevaisuutensa, miten vain pitkä matematiikkaa ratkaisee pääsyn haluttuun paikkaan ja niin edelleen.

Toinen suosittu väite koskee, että jo kasilla tarvitaan valmennuskurssi, jotta pääsee haluamaansa lukioon ja osaa tehdä ainevalinnat oikein. Suomessa lukiokoulutus on laadukasta kaikkialla. Keskiarvorajat eivät sinällään kerro siitä, onko lukio niin sanottu eliittilukio vai ei. Ne eivät korreloi opetuksen laadun kanssa, tämä on nähtävissä erilaisissa vertailuissa, joita tehdään yo-tutkintojen tuloksista. Ensimmäinen vuosi lukiossa opiskellaan pakollisia aineita, esimerkiksi meillä fysiikan ja kemian osalta pitää osata valita ensimmäisenä vuonna kakkoskurssit. Nämäkin opiskellaan yleensä vasta keväällä, eli valinnan ehtii tehdä lukiovuoden aikana. Lukioon tullessa ei siis tarvitse tietää, mitä haluat isona tehdä.

Ohjauksessa näitä myyttejä saa sitten purkaa koko lukioajan: tunnista vahvuutesi ja ole avoin. Pisteitä ei anneta oppiaineiden lukemisesta, vaan arvosanoista. Opiskele siis mieluummin kiinnostavia oppiaineita. Menestyminen niissä on todennäköisempää kuin hampaat irvessä luetuissa, mutta parhaimmillaan huippupisteet antavissa oppiaineissa. Ihmettele. Muuta valintojasi. Jos yo-kokeet menevät penkin alle, mene valintakokeisiin tai uusi koe. Mahdollisuuksia on.

Toki hakupainealoille tarvitaan nappionnistuminen kirjoituksissa, usein pitkää matematiikkaa, ja vähintään loistosuoritus valintakokeissa. Mutta onko syy lukiouudistuksen? Ei. Syy on siinä, että näille aloille on jatkuvasti aivan liikaa hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin. Jos tälle halutaan tehdä jotain, niin valintauudistus ei ole ratkaisu, vaan aloituspaikkojen lisääminen. Sen järkevyys on taas laajemman koulutuspoliittisen keskustelun aihe.

Loppusanat

Mukavaa, jos jaksoit lukea tänne asti. Kirjoitus oli hieman polveileva, koska asiaa olisi paljon, mutta yritin tiivistää ja tuoda esiin olennaisen. Kirjoitin tämän, koska aihe on merkittävä ja Kotrokin kannusti meitä opetusalan ammattilaisia keskustelemaan: ”Opettajat ovat turhan kiltisti alistuneet siihen, että koulukeskustelussa heitä kohdellaan kelkasta pudonneina kiusankappaleina, jos he nyt ylipäätään kelkkaan kelpaavat. Opetusalan asiantuntijaksi tuntuu käyvän kuka hyvänsä muu kuin se, joka opetustyötä tekee.” Halusin tuoda keskusteluun näkökulman, jossa tunnistan lukioreformin ja rinnakkaisuudistusten haasteet, mutta avaan niitä syyttelyn sijaan. Tämä kirjoitus ei käsittellyt lukio-opettajien työmäärän kasvua, uudistustahdin vaikutuksia opettajien ja opiskelijoiden jaksamiseen tai laajemmin nuorten stressaantumiseen. Ne ovat tärkeitä asioista, joista kannan isoa huolta. Kirjoitan niistä jossain vaiheessa lisää.

Nyt toivon, että kommentoit kirjoitustani ja ajatuksiani. Olenko ihan väärässä vai kenties jäljillä? MItä ajatuksia todistusvalinta ja lukion uudistaminen sinussa herättää? Voiko puhetapa lisätä stressiä ja vähentää arvostusta? Olisiko esittämäni todistusvalinnan pisteytysmalli tasa-arvoinen? Keskustelussa on muutosvoima, joten jatketaan sitä.

5 kommenttia artikkeliin ”Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka?

  1. Hyvä Miika! Kirjoituksesi on täyttä asiaa ja hyvin perusteltu. Olisin voinut itsekin kirjoittaa aivan samat lauseet. Me, jotka olemme työssämme näiden asioiden äärellä, näemme tämän todellisuuden. Minusta harmittavinta ja vahingollista on median yksioikoinen asioiden kauhistelu. Lukiossa ON vaihtoehtoja ja nuorilla on täysi vapaus tehdä valintoja. Umpiperiä ei suomalaisessa koulutusjärjestelmässä onneksi ole.

    Tykkää

  2. Oikein hieno kirjoitus. Mitä mieltä olisit siitä, että korkeakoulujen opiskelijavalintaa ei ohjattaisi, vaan koulut itse kokeilisivat ja iteroisivat erilaisia ylppärin pisteytyssysteemejä? Ainoana vaatimuksena olisi, että se 51% pitää ottaa pelkästään ylppärin perusteella.

    Tykkää

    • Näinhän nytkin toimitaan. OKM ei ole päättänyt kriteereitä, vaan ne ovat korkeakoulujen päätettävissä. Ammattikorkeat ovat tehneet tässä enemmän yhteistyötä. Jätin viitteen huhuun poliittisesta ohjauksesta, koska osa yliopistoväestä on sanonut taulukoiden tulleen ”valmiina”. OKM kiistää ohjauksen. Mutta virallisesti päätlsvalta on siis korkeakouluilla.

      Muutoksia toivottavasti tulee, mutta niiden pitää olla myös ennakoitavia opiskelijoiden valintojen vuoksi.

      Tykkää

  3. Paluuviite: Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2 | Miika Raudaskoski

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s