Ajatuksia liikennepolitiikasta ja sähköautoista

Kävin koeajamassa paria sähköautoa ihan kokemusmielessä. Ajoltaan positiivisia yllätyksiä molemmat, reagointi kaasupolkimeen on välitön ja ajaminen todella vaivatonta. 

Jäin koeajojen jälkeen pohdiskelemaan liikennepolitiikkaa. Budjettiriihen päätöksillä sähköistymistä tuetaan poistamalla autovero, joka laskee edullisempien sähköautojen hintaa noin 800-1500€. Kun hinnat pyörivät 40 000€ ylöspäin, mikäli toimintasädettä tarvitsee muuhunkin kuin kaupunkiajeluun, ei autokanta näillä toimin voimakkaasti sähköisty. Kyse on toki kädenojennuksesta oikeaan suuntaan, joskin euromääräisen investoinnin vaikuttavuutta voi arvioida kriittisesti.

Omaa ostopäätöstä jarruttaa toki hinta, mutta velka on siitä jännää, että sähköautoon olisi sinänsä mahdollista päästä käsiksi. Ongelmallisempaa on edelleen pelko toimintamatkasta eritoten talvella. Pohdin, että toisen koeajamani e-C4:n toimintasäde riittäisi valtaosaan arkiajosta, mutta eritoten talvella toimintamatkan jäädessä luultavimmin noin 200 kilometriin, olisi pidempien reissujen tekeminen vielä liiaksi latauskikkailua. Esimerkiksi matka Kainuuseen isovanhempieni luokse onnistuisi juuri ja juuri, mutta talvella auto pitäisi ajaa ladattavaksi mökille. Matkalla ainoa latauspiste on nimittäin Iisalmessa. Kun autoon investoisi yli 35000€ rahaa, niin toimintamatkan pitäisi olla hieman pidempi, jotta ostopäätöksen uskaltaisi tehdä huolettomammin. Vastaavasti toinen yksilö eli ID3 pompsahtaa isommalla akulla ja varusteilla pitälti yli 40 000€ ja jo maassa olevia autojakin saa odotella yli puoli vuotta. Ainakin minulle se on ostopäätöstä rajoittava tekijä.

Toiseksi sähköautolla ajaminen oli niin mukavaa, että se omassa käytössäni lisäisi arkiajoa autolla ja vähentäisi bussilla tai pyörällä kulkemista. Olisiko kyseessä ekoteko vai ei? Toisaalta kaikki nykyisin polttomoottoriautolla tehtävät kauppa- ja retkireissut olisivat sitten päästöttömiä.

Sähköautoista ajatus valui väkisin muuhun liikenteeseen. Lueskelin suorastaan vihamielisen aggressiivisesti hallituksen liikennepolitiikkaan suhtautuvan Olli Koivusalon pääkirjoitusta Tuulilasi-lehdestä (10/21), jossa oli artikkeli myös ruuhkamaksuista. Jäin miettimään, mihin ruuhkamaksut ovat jääneet liikennepoliittisesta keskustelusta? Onko ongelmana sana ”ruuhka”, joita ei Suomessa globaalissa vertailussa lainkaan esiinny. Ruuhkamaksujen sijaan on puhuttu polttoaineiden päästökaupasta ja monimutkaisen kuuloisista polttoaineiden hintojen kompensaatiojärjestelmistä. Minusta nämä ehdotukset tuntuvat turhan kovilta tai monimutkaisilta ajatellen sitä, että iso joukko suomalaisista joutuu käyttämään autoa, koska vaihtoehtoa ei ole. Sähköistyminen etenee, mutta autotekniikan kehittymisen, autojen saatavuuden ja hintatason vuoksi siirtymiseen kuluu aikaa.

Voisiko ruuhkamaksut, tai mieluummin kaupunkiliikenteen päästömaksut, olla yksinkertaisempi ohjauskeino tehdä liikkumisesta autolla vähemmän kannattavaa siellä, missä vaihtoehtoja on? Suurimmat kaupungit voisi jakaa vyöhykkeisiin, joiden sisäisestä autoliikenteestä maksettaisiin CO2-päästöihin perustuva maksu. Näin kannustin olisi siirtyä sisäisillä matkoilla pyörään tai bussiin. Käyttäjien lisääntyminen mahdollistaisi joukkoliikennereittien kehittämisen ja palvelutaso paranisi. Kaupunkien ulkopuolelta töihin tulevat voidaan vyöhykemallissa vapauttaa maksuista, joillain ei syntyisi pelättyä työssäkäyntiveroa. 

Liikennepolitiikassa on hukattu vuosikymmen pohdintaan ja yksioikoiseen polttoaineiden hintaan vaikuttamiseen. Samalla on tuettu maakuntien lentokenttiä sen sijaan, että raideinfraan olisi tehty satsauksia, joilla juna olisi kaukoliikenteen ykkösvaihtoehto. Valitettavasti budjettiriihestä ei tämän suhteen tupsahtanut ulos mitään kovinkaan innovatiivista.