Voima ja vastavoima

”Peace of our time”. Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain sanoi nuo historiaan jääneet sanat 30.9.1938 Lontoossa. Hän oli juuri palannut Münchenistä, jossa oli sovittu Tsekkoslovakiaan kuuluneiden sudeettialueiden liittämisestä Saksaan. Chamberlainin jälkimaine on tyly ja pääministeriä on pidetty sinisilmäisenä ja naiivina sätkynukkena, joka luuli saaneensa rauhan. Vuoden kuluttua Saksa hyökkäsi Puolaan ja pian Neuvostoliitto Baltiaan ja Suomeen.

Chamberlainin ja länsivaltojen myönnytyspolitiikkaan ei ole tässä tarpeen mennä sen syvemmälle. Kunhan vain huomiona mainittakoon, miten helppoa meidän on jälkikäteen tuomita poliittisia johtajia tekemisistä tai tekemättäjättämisistä. Vielä kolmisen viikkoa sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistöä luonnehdittiin ”Putin-kuiskaajaksi”, jonka avulla totalitariselle Venäjälle voidaan viedä vakauden viestiä. Nyt tuo analyysi on vanhentunut pahasti, sillä ansiokkaista yrityksistä huolimatta sen paremmin Putinin kuiskailu kuin taloudellinen integroiminen Eurooppaan eivät estäneet Vladimir Putinin hallintoa laajentamasta Ukrainassa vuonna 2014 aloitettua sotaa laajamittaiseksi hyökkäys- ja tuhoamissodaksi. Historiaa kirjoitetaan aikanaan myös näistä ajoista. Aika näyttää, miten armollisia 2000-luvun päättäjille ollaan, vai saavatko he paikkansa Chamberlainin joukossa vähemmän arvostettuina ja sinisilmäisinä johtajina.

Historiankirjoituksen tehtävä ei ole tuomita, vaan jäsentää asioita kontekstiin. Demokratioissa harvoin halutaan sotaa, ja pyritään tekemään kaikki toimet sen välttämiseksi. Totalitaristisissa yhteiskunnissa kynnys sodan aloittamiseen on historiallisesti matalampi. Tilanne on kaikin puolin hankala siellä, missä demokratian ja totalitarismin raja kulkee. Tällä hetkellä se kulkee Ukrainassa, jossa Venäjä pyyhkii sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä lattiaa. Vain voima ratkaisee ja sillä voimalla Venäjä pyrkii lyömään Ukrainan niin polvilleen, ettei maa tule enää koskaan haikailemaan jäsenyyttä NATO:ssa, Euroopan unionissa tai muussakaan läntiseksi katsomassaan organisaatiossa.

Länsi (tiedostaen käsitteen ongelmallisuuden, käytän sitä tässä välttääkseni toisteisuutta), Euroopan unioni ja Yhdysvallat etunenässä, ovat selkeäsanaisesti tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Moraalisen tuen ja solidaarisuuden osoitusten lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua. Tämä on enemmän kuin Putin luultavasti kuvitteli, olihan hänen todellisuudessaan länsi epäyhtenäinen ja liberaalin ajattelun mädättämä. Kahden sotaviikon jälkeen Ukrainan taistelutahto on edelleen korkealla, eivätkä Venäjän hyökkäykset asiantuntijoiden mukaan etene toivotulla tavalla. Eilisten (9.3.2022) uutisten perusteella Venäjä on siirtynyt maahyökkäyksen takutessa taktiikkaan, jota se on soveltanut aiemmissa sodissaan, viimeksi Syyriassa. Pommituksilla tuhotaan kaikkea vastaan tulevaa. Eroa ei ole sotilas- tai siviilikohteilla. Eiliset kuvat Mariupolin lastensairaalaan tuhoamisesta menivät syvälle ihon alle. Tuhovoiman edessä sanat katoavat, jää vain tyhjä järkytys. Se on eittämättä myös Venäjän tavoite: tuhota mahdollisimman suurella voimalla siviilikohteita Ukrainan taistelutahdon murtamiseksi. Pidäkkeitä ei ole. Siksi tiedustelutiedot suunnitelmista käyttää kemiallisia aseita tuntuvat entistä huolestuttavimmilta.

Moni asiantuntija on tämän kahden viikon aikana pohtinut kysymystä siitä, mihin tämä kaikki päättyy. Arviot ovat melko synkkiä. Todennäköiseltä näyttää, että potentiaalisia vaihtoehtoja on vähän:

1. Ukraina taistelee katkeraan loppuun saakka, kunnes se joutuu antautumaan ja tyytymään Venäjän sille asettamiin ehtoihin.
2. Ukraina saa lisää sotilaallista apua NATO-mailta (esim. joukot, aseistus, lentokieltoalue), minkä Venäjä tulkitsee provokaatioksi ja sota eskaloituu arvaamattomasti.
3. Venäjällä tapahtuu sisäinen vallankeikaus, jolla Putin siirretään syrjään ja sota päättyy.

Näistä inhorealistisesti olen taipuvainen ajattelemaan, että potentiaalinen vaihtoehto on ensimmäinen. Toiselle kynnys on äärimmäisen korkea ja kolmannen osalta kyse on toiveajattelusta, että taloudelliset sanktiot johtavat nopeaan ja lännen kannalta toivottuun muutokseen Venäjällä.

Mitä länsi voi tehdä enemmän? Eiliset kuvat lastensairaalan pommituksesta, samanlaiset joita olemme nähneet viime vuosina Syyriassa, saivat varmasti yhä useamman kysymään onko Ukraina saanut riittävästi apua. Akuutein kysymys liittyy Volodymyr Zelenskyin vaatimuksiin lentokieltoalueen perustamisesta Ukrainan ylle. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat torjuneet tämän jo äänekkäästi, vaikka entinen NATO-kenraali Philip Breedlove on sitä näkyvimmin puolustanut. Venäjä on ilmaissut, että lentokieltoalueen perustaminen johtaisi NATO:n sekaantumiseen konfliktiin ja Venäjä katsoisi sen osapuoleksi. Riski sodan laajenemisesta NATO-maihin on siis ilmeinen. Venäjällä ei välttämättä ole enää sellaisia pidäkkeitä, jotka estäisivät sitä suistamasta Eurooppaa laajamittaisempaan suursotaan. Omiin valheisiin ja propagandaan uskova poliittinen johto on kautta historian ollut vaarallinen yhdistelmä.

Lentokieltoalueen lisäksi on ollut keskustelua Ukrainan ilmavoimien tukemisesta. Puola ehätti jo tällä viikolla lupaamaan Ukrainalle MIG-hävittäjiään Yhdysvaltain kautta kierrätettynä, mutta tämä ajatus torjuttiin nopeasti Yhdysvaltain puolelta. Mahdollisuudet lisäapuun ovat siis hyvin rajalliset. Lännessä ei ole halua konfliktin laajentamiseen, mutta samalla se tarkoittaa ukrainalaisten siviilien kärsimyksen syventymistä. Ase- ja materiaaliavun saamista perille Ukrainaan on vauhditettava, jotta Ukraina voi torjua laajentuvaa ja pitkittyvää hyökkäystä. Samalla joudutaan kuitenkin pohtimaan sitä, miten paljon siviilien kärsimystä ukrainalaisilta voidaan vaatia Euroopan puolustamiseksi? Onko voimalle vastavoimaa?

Advertisement

Natoon – nyt tai ei koskaan?

Venäjä aloitti 23.2.2022 laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne muuttui yhdessä yössä. Huolimatta siitä, että Venäjä on jo vuosia miehittänyt Krimin niemimaata ja pitänyt separatisteja tukemalla sotatilaa Itä-Ukrainassa, oli näin laajamittainen hyökkäys yllätys. Yhtä kaikki, valhelliseen propagandaan perustuva hyökkäys on repinyt rikki Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen suhteet Venäjään. Toisin kuin Vladimir Putin taisi kuvitella, EU ja Yhdysvallat monen muun valtion tukemana ovat seisseet yhtenä rintamana Ukrainan takana. Pakoitteiden lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua sekä pyritään parhaiden kykyjen mukaan huolehtimaan akuutista pakolaiskriisistä Keski-Euroopassa.

Olen aloittanut mielessäni monta kirjoitusta tilanteesta, mutta järkytys, epäusko, pelko ja hämmennys ovat sumentaneet ajattelua. Venäjän sotatoimien julmuus on toki samanlaista, kuin aiemmin on todistettu Syyriassa tai Tsetseniassa. Silti julmat asuinalueiden pommitukset, siviilikohteisiin tehdyt iskut ja ydinturvallisuuden kanssa uhittelu tulevat eri tavalla iholle, kun ne tapahtuvat Euroopan ydinalueilla. Toisessa rajanaapurimaassa.

Venäjän toimilla on suorien vaikutusten lisäksi seurauksia, joita on vaikea ennakoida. Taloudelliset ja poliittiset suhteet Venäjään ovat murskana. Eurooppa etsii pakotteiden vahvistukseksi ja oman turvallisuuspoliittisen asemansa vahvistamiseksi keinoja vähentää taloudellista riippuvuutta Venäjästä. Erityisesti riippuvuuksia on muodostunut energiasektorille. Turvallisuuspoliittinen suunnanmuutos on myös tapahtumassa, kun kukkaronnyörejä tiukalla pitänyt Saksa ilmoitti lisäävänsä puolustusbudjettiaan.

Hyökkäyssota on herättänyt keskustelun Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta. Presidentti Sauli Niinistön hahmottelemasta neljän jalan turvallisuuspolitiikasta on jäänyt jäljelle vain rippeet. Kirjoitin huhtikuussa 2016 The Ulkopolitist -verkkojulkaisussa tekstin, jossa pohdin Niinistön nelijalkaisen jakkaran horjumista. Huoli siitä, ovatko jalat meidän turvallisuuspoliittisen asemamme kannalta riittävän kestäviä Euroopan turvallisuustilanteen heiketessä, oli jo tuolloin olemassa. Nyt se jakkara keikkuu. Yksi jaloista (toimiva Venäjä-suhde) on Marko Junkkarin (HS 6.3.2022) sanoin katkennut kertaiskulla ja toinen (kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä) vähintään murtunut. Jalkojen korjaussarjaa on siis etsittävä. Ensimmäisiä askelia tähän otettiin, kun Niinistö vieraili Yhdysvalloissa rakentamassa tietä tiiviimmälle yhteistyölle Yhdysvaltojen kanssa. Samaan völjyyn ollaan ottamassa Ruotsia, jonka turvallisuuspoliittinen selkänoja Suomen tavoin on horjumassa.

Suomalainen keskustelu liittyy tietenkin vahvasti sotilasliitto NATO:on. Olemmehan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa aktiivisesti liittoutuneet Euroopan unionin jäsenyyden myötä niin sanottuihin läntisiin poliittisiin rakenteisiin. Lissabonin sopimuksen myötä liittoutumattomuuspolitiikkamme muuttui sotilasliittoon kuulumattomuudeksi, mikä tietyssä mielessä on hieman hämäräkin linja. Kumppanuuksien kautta olemme sotilasliiton eteisessä, mutta emme kuitenkaan astuneet ovesta sisään saadaksemme 5. artiklan muodostamia turvatakuita. Ei ole siis ihme, että tällä hetkellä turvallisuuspoliittista linjanmuutoskeskustelua on tarpeettomampaa käydä niissä Venäjän rajanaapurimaissa, jotka liittyivät aikanaan NATO:n jäseniksi.

Suomalaista keskustelua on leimannut vahvasti pyrkimys kansalliseen konsensukseen, joka on rakennettu sotilasliittoon kuulumattomuuden ympärille täydennettynä NATO-optiolla. Onko tuo optio ollut vain keskustelun väline, jolla on voitu välttää suuremmat linjariidat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa? Onhan se nimittäin tarjonnut NATO:n jäsenyyteen nihkeästi suhtautuville mahdollisuuden todeta, ettei nyt ole tarvetta jäsenyydelle ja toisaalta muille mahdollisuuden joko aktiivisesti liputtaa jäsenyyden puolesta tai olla toteamatta mitään. Toisaalta optio on hämärtänyt tarpeen perustella olemassa oleva linja siinä missä sen muuttaminenkin. NATO:n kannattajille on kaadettu koko todistustaakka siitä, miksi vallitsevaa linjaa pitäisi muuttua maailman muuttuessa ympärille. Konkretian sijaan onkin jääty jankkaamaan ehkä liiaksi identiteettopoliittiista ja historiapoliittisista näkökulmista. Vuoden 2014 jälkeen merkittävästi kiristyneessä, mutta Suomen näkökulmasta jotakuinkin vakaasssa tilanteessa olisimme tarvinneet selvityksen sekä jäsenyyden että liittouman ulkopuolelle jäämisen eduista ja haitoista. Sen sijaan saimme vuonna 2016 melko monitulkintaisen ja proosallisenkin NATO-selvityksen.

Oliko 23.2.2022 sitten käänteentekevä päivämäärä myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle? Kenties. Ainakin aktiivinen turvallisuuden vahvistaminen ja kumppanuuksien hakeminen on alkanut. Itse olen kallistunut kannattamaan NATO-jäsenyyttä 2010-luvun kuluessa. Venäjän sotilaallinen voimistuminen, valittu länsi-vastainen propagandistinen ulkopolitiikka, sisäinen kehitys ja opposition määrätietoinen vaimentaminen ja vuodesta 2014 käyty sota Itä-Ukrainassa ovat osoittaneet, ettemme voi enää luottaa kylmän sodan jälkeisen status quon säilymiseen Euroopassa. Suomen, kuten Ukrainankin, etu on sääntöperusteinen maailmanjärjestys. Konfliktien välttäminen sopimalla ja rauhan edistäminen ovat asioita, joissa meidän tulee tehdä oma työmme. Vain rauhalla rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja voidaan vastata yhteiskuntien olemassaoloa uhkaaviin ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Rauhan rakentaminen ei kuitenkaan onnistu, jos toisella osapuolella ei ole vilpitöntä tahtoa. Siksi rauhanpolitiikan epäonnistumisen varalle on oltava vakuudet. NATO-jäsenyys toisi Suomelle turvatakuut ja sitoisi meidät vahvemmin Euroopan kollektiiviseen puolustukseen. Totta kai se samalla voisi asettaa meidät tilanteeseen, jossa päädymme kolmansien maiden välisen konfliktin osapuoleksi, mutta voimmeko välttää sitä tilannetta sotilasliiton ulkopuolellakaan? EU:n solidaarisuuslauseke sitoo meidät jo unionimaiden puolustukseen. Venäjän silmissä olemme ei-toivottu maa, vaikka olemmekin osaltamme olleet rajanaapureista ongelmattomin. Tällä hetkellä saatamme olla asemassa, jossa kumppanuus tuo meille negatiivisia turvallisuusvaikutuksia ja jäsenyyden hakemattomuus puolestaan estää meitä saamasta niille turvallisuustakeita. Kynnys hyökätä NATO-liittoumaa kohtaa on korkealla, ja niin sen kuuluukin. Ukrainan tilanteesta näemme, että sotilasliittojen ulkopuolella oleva maa saa sympatiaa ja tukeakin, mutta taistelunsa se joutuu käymään yksin.