Ehdolla Kuopiossa kestävämmän tulevaisuuden puolesta – äänestä 306

Olen ehdolla kuntavaaleissa numerolla 306 Kuopion vihreiden listalla. Haluan olla rakentamassa kestävämpää tulevaisuutta ja entistä parempaa Kuopiota. Omat vaaliteemani kietoutuvat laadukkaan koulutuksen, lähiluonnon ja kestävän kaupunkisuunnittelun ympärille. Teemoja olen avannut some-kanavissani tarkemmin.

Vaalilupaukset:

Jos tulen valituksi, lupaan

👉 tehdä politiikkaa ratkaisukeskeisesti ja analyyttisesti. Tulevan valtuustokauden päätösten seuraukset kantavat pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle. Tarvitaan suunnitelmallista ja eteenpäin katsovaa politiikkaa.

👨‍🏫 puolustaa koulutuksen arvoa ja merkitystä. Kuopiossa on edessä isoja investointitarpeita kouluihin. Päätökset tulee tehdä faktojen pohjalta kokonaisuus huomioiden. Yksittäisten koulupäätösten sijaan tarvitaan ratkaisuita, jotka tukevat parhaiten kuopiolaisten arkea ja kaupungin kokonaiskehitystä. Otetaan myös opettajat, oppilaat ja huoltajat mukaan suunnitteluun.

🚴edistää pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen edellytyksiä Kuopiossa. Paljon hyvää on tehty, mutta töitä riittää pyörätieverkoston kehittämiseksi, pyörien pysäköinnin parantamiseksi ja bussivuorojen laajentamiseksi. Näin saadaan luotua mahdollisuuksia ympäristöystävällisemmälle liikenteelle.

💚 puolustaa lähiluontoa ja ympäristöarvoja päätöksenteossa. Kuopiolaisilla on jatkossakin oltava mahdollisuus päästä luontoon helposti ja nopeasti. Kaupunkikehityksessä tulee aina ottaa huomioon luontoarvot, ei vain sanoissa vaan myös teoissa. Ilman luontoa ei ole tulevaisuutta.

Allekirjoittamani sitoumukset

Olen kuntavaaliehdokkaana allekirjoittanut seuraavat sitoumukset ja tahdon edistää näiden tavoitteiden toteutumista Kuopion kuntapolitiikassa. Minulle vihreissä toimimisen ytimessä ovat ympäristöasioiden ja tasa-arvon edistäminen sekä kestävämmän tulevaisuuden rakentaminen. Siksi alla mainittuihin tavoitteisiin on helppo sitoutua, sillä tavoitteita edistävä toiminta on omien arvojen mukaista.

Vaalikonevastaukset

Alta löydät kootusti linkit vaalikonevastauksiini:

Lisää vaaliteemoistani blogissa ja sosiaalisen median kanavilla

Joka kolmas lukiolainen Kuopiossa kääntyy kannoillaan ruokalan ovella – ”Voisiko toimia siten, että opiskelija ilmoittaisi etukäteen, mikäli hän ei aio syödä kouluruokaansa?”

Eurot vilisevät, kun laitoskeittiössä heitetään roskiin syömätöntä ruokaa. Luonnonvarakeskuksen vuonna 2020 julkaiseman tutkimuksen mukaan ravitsemuspalveluissa ruokahävikki on vuodessa noin 70-80 miljoonaa kiloa.

Muutaman vuoden takaisten Luonnonvarakeskuksen (Luke) arvioiden mukaan yksistään kouluruokailussa syntyvät hävikkikustannukset ovat yli 100 000 euroa päivässä ja vuositasolla noin 25 miljoonaa euroa.

Ruokahävikki on ympäristön kannalta haaskausta, sillä biojätteeseen päätyvä ruoka on kuluttanut resursseja täysin turhaan. Mitä pidemmälle jalostettua ruoka on, sen suurempia ovat ekologiset kustannukset.

Kyse on myös isosta taloudellisesta ongelmasta, sillä laitosruoasta maksetaan palveluntuottajille riippumatta siitä, päätyykö ruoka suuhun vai roskiin.

Kunnissa pitäisi kiinnittää myös huomiota siihen, millaisia taloudellisia kustannuksia hävikistä aiheutuu ja miten niitä voitaisiin aktiivisesti vähentää. Kouluruoka on tästä yksi hyvä esimerkki. Hävikki koostuu lautasjätteestä eli ruoasta, jonka oppilas ottaa lautaselleen, mutta jättää syömättä, sekä syömättömistä annoksista, jotka päätyvät suoraan biojätteeseen kulkematta lautasen kautta.

Kouluterveyskyselyn mukaan Kuopiossa noin 30 prosenttia lukiolaisista ei syö päivittäin kouluruokaa. Servican kertoman mukaan hävikkiä syntyy noin 16 kiloa koulua kohti päivässä, mutta vaihtelu on suurtaKuopiossa noin 30 prosenttia lukiolaisista ei syö päivittäin kouluruokaa.

Käytännössä Kuopion lukioissa jätteeksi saattaa päätyä siis päivittäin jopa satoja syömättömiä ruoka-annoksia. Kaupunki maksaa Servicalle kouluruoasta noin kolme euroa annokselta. Lukioissa hävikin kustannukset voivat olla viikossa helposti tuhansia euroja, vuositasolla satojatuhansia euroja.

Ruokahävikistä säästyvällä rahalla järjestettäisiin useita lukiokursseja tai palkattaisiin lisää opiskeluhuollon henkilöstöä.

Kouluterveyskyselyiden perusteella lukiolaisten päätös jättää kouluruoka syömättä liittyy muun muassa ruokalan ahtauteen, ruoan laatuun tai siihen, etteivät kaveritkaan syö. Esimerkiksi ruokalatilojen viihtyisyyteen panostamalla voidaan lisätä lukiolaisten halukkuutta syödä koululounasta päivittäin.

Valistuspuheella ja hävikkiseurannalla voidaan saada jotain aikaan, mutta muitakin toimia tarvitaan.

Kuopion strategian toiminta-ajatus, ”lupa ajatella toisin”, mahdollistaisi hävikin vähentämisen. Voisiko lukioissa toimia siten, että opiskelija ilmoittaisi etukäteen ruokalistan perusteella, mikäli hän ei aio syödä maksutonta kouluruokaansa? Näin kouluille voitaisiin tilata optimaalisempi määrä ruokaa, jolloin hävikkiä saataisiin vähennettyä. Säästynyt raha voitaisiin siirtää opetukseen, ohjaukseen ja opiskeluhuoltoon.

Kirjoittaja on kuopiolainen kuntavaaliehdokas (vihr.)

Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 16.5.2021

Oppivelvollisuus pitenee, mutta mikä muuttuu toisella asteella?

Tänä keväänä peruskoulunsa päättävät nuoret ovat historiallista ikäluokkaa. Heidän oppivelvollisuutensa jatkuu 18-vuotiaaksi saakka. Lisäksi he saavat maksuttomuuden myötä opiskeluun tarvittavat välineet. Muutosta on markkinoitu historiallisena, peruskoulu-uudistukseen rinnastettavana mullistuksena. Onko näin? Mikä oikeastaan muuttuu, kun oppivelvollisuus ulottuukin jatkossa 18 ikävuoteen?

Tilastokeskuksen tuoreiden tietojen mukaan tutkintoon johtavat opintonsa lukuvuonna 2018/19 keskeytti ammattikoululaisista 8,8 % ja lukiolaisista 1,6%. Oppivelvollisuusiän noston keskeisenä tavoitteena on nostaa suomalaisten koulutusastetta ja estää se, etteivät nuorten opinnot päättyisi peruskouluun tai keskeytyisi toisella asteella.Oppivelvollisuuden pidentymisen myötä yhdeksäsluokkalaisten täytyy nyt hakeutua johonkin perusasteen jälkeiseen koulutukseen, mutta opintojen keskeyttämisen uhkaan oppivelvollisuuden pidentäminen ei tuo suoraa ratkaisua. Toisen asteen tutkinto ei nimittäin yleensä valmistu vielä siinä vaiheessa, kun nuori tulee täysi-ikäiseksi. Näin ollen opinnot voivat edelleen keskeytyä ilman tutkinnon suorittamista. Oppivelvollisuus takaa ainoastaan sen, että nuori viettää jossain opinnoissa kaksi vuotta nykyistä pidempään.

Riittääkö uudistus turvaamaan sen, että opinnot suoritetaan loppuun? Ei tietenkään. On vaikea uskoa, että mekaaninen uudistus lisää opiskelumotivaatiota tai edellytyksiä tutkinnon suorittamiseen niillä nuorilla, joiden opinnot ovat keskeytymisvaarassa. Joissain tapauksissa velvoite hakeutua edes joihinkin opintoihin peruskoulun jälkeen voi olla tarpeellinen sysäys eteenpäin. Vuosi valmentavassa koulutuksessa on hyvä kasvun paikka ja voi parhaimmillaan tukea nuoren opiskeluvalmiuksien kehittymisen ohella myös kasvua ihmisenä. Tämä vaatii kuitenkin resursseja, jotta kaikissa peruskoulun jälkeisissä opinnoissa on tarjolla riittävää ja oikeanlaista tukea. Syyt opintojen keskeyttämiseen liittyvät nimittäin nuorisobarometrien mukaan oppimisen ja opiskelun haasteisiin.

Opinto-ohjaajana näen kasvavan tuen tarpeen päivittäisessä työssäni. Lukion opetussuunnitelma vaatii yhä vahvempia itseohjautuvuuden ja oppimisen taitoja. Samaan aikaan tutkimukset ja kyselyt osoittavat, että lukiolaiset ovat yhä kuormittuneempia. Stressi, jaksamiseen liittyvä haasteet ja opiskelumotivaation lasku ovat yhä yleisempiä. Lisäksi nuorten tuen tarve oppimisen ja opiskelun taitoihin liittyen on yleistynyt. Vuoden 2019 kouluterveyskyselyn mukaan lukion opiskelijoista jopa puolet kokivat tarvitsevansa tukea juuri oppimisen taitojen vahvistamiseen. Siirtyminen toisen asteen opintoihin on iso harppaus peruskoulusta, sillä kurssimuotoisen lukion opiskelutahti on peruskoulua hektisempi ja opinnot etenevät vauhdilla ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Lukioon tullaan lisäksi erilaisilla valmiuksilla. Keskiarvorajat vaihtelevat valtakunnallisesti paljon, eikä peruskoulusta tuttu kolmiportainen tuki jatku toisen asteen koulutuksessa. Lukion alussa korostuvatkin perusvalmiuksien ja opiskelutaitojen vahvistaminen.

Tuen tarpeeseen vastaaminen on kiinni resursseista. Ollaan siis kuntapolitiikan ytimessä: kuinka paljon olemme valmiit kunnan budjetista kohdentamaan lasten ja nuorten tulevaisuuteen? Koulutussektori ei ole välttynyt Kuopiossakaan viime aikojen leikkauksilta. Edellisellä yt- ja säästökierroksella kasvun ja oppimisen palvelualueelle kohdistuneet säästöt johtivat pienempien opiskeluryhmien lakkauttamiseen ja tukiopetuksesta tinkimiseen. Tämä suunta on väärä. Tarvitaan panostuksia siihen, että lukioissa ryhmäkoot saadaan kohtuullisemmiksi. Nyt peruskurssien opiskelijamäärä keskusta-alueen lukioissa on liian usein yli 32 opiskelijaa. Opettajan resurssit eivät riitä oppimisen taitojen tukemiseen, jos ryhmäkoko on liian suuri. 

Lisäksi tarvitaan pelimerkkejä lukiouudistuksen vaatimuksiin vastaamiseen. Lukiolaisella on uuden lain myötä oikeus opinto-ohjaukseen ja kunnalla velvoite järjestää erityisopetusta. Kuopiossa tilanne on ohjauksen osalta kohtuullisen hyvä, sillä satsauksia on tehty ja lukuvuonna 2021-2022 päästään jo lähelle Suomen opinto-ohjaajat ry:n suositusta 200 ohjattavasta opiskelijasta yhtä opinto-ohjaajaa kohti. Erityisopetuksen osalta tilanne on parantunut toisen lukion erityisopettajan viran perustamisen myötä. Kuusi lukiota työllistävät molemmat erityisopettajat nyt kokonaisvaltaisesti, eli tarvetta on vähintään kolmannelle ammattilaiselle. Erityisopettajan tuki lukiossa on erittäin tärkeää juuri oppimisen ja opiskelun taitojen vahvistamisessa ja harjaannuttamisessa. Pahin resurssivaje meillä on opiskeluhuollon puolella, jossa yhtä työntekijää kohti on suosituksiin nähden kaksinkertainen määrä opiskelijoita. 

Oppivelvollisuusuudistus ei pääse tavoitteeseensa ilman panostuksia. Valtio korvaa uudistuksen kustannuksia kunnille, mutta ne eivät paikkaa aiempien säästöjen jättämää aukkoa. Oppilaitoksiin tarvitaan riittävä määrä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotta nuorten oppimisen ja kasvun tukeminen on mahdollista. Uudistuksen laadukas toteutus vaatii sen, että nuoret saavat tarvitsemansa tuen, eivätkä opinnot keskeydy. Kyse on satsauksesta tulevaisuuteen, sillä ilman koulutusta työllistyminen tulevaisuuden muuttuville työmarkkinoille on erittäin haasteellista.

Näissä vaaleissa äänestetään koulutuksen puolesta. Minä sitoudun puolustamaan koulutusta nyt ja tulevaisuudessa! 

Kaupungin rakentamisessa huomioitava monipuolisuus

Kuopion seuraava suuri kaupunginosahanke on etenemässä Itkonniemellä, kuten saimme Savon Sanomista (12.3.2021) lukea. Kaupunkirakennelautakunta käsitteli 17.3. alueen rakentamisen aiesopimusta. Tavoitteena on luoda uusi asuinalue, jossa asuinrakentaminen, palvelut ja virkistysalueet muodostavat viihtyisän kokonaisuuden. Erityisen ilahduttavaa suunnitelmassa on ranta-alueiden varaaminen virkistyskäyttöön, kaupunkilaisten yhteiseksi alueeksi. 

Suunnitelmista pitää kuitenkin edetä käytäntöön, jottei Itkonniemestä synny uutta hengetöntä asuinaluetta keskustan tuntumaan. Viime vuosina vauhdilla kasvaneessa Kuopiossa tilaa on löytynyt kaupunginosien asuinrakentamiselle, mutta ovatko virkistysalueet ja palvelut pysyneet perässä? Täällä Saaristokaupungissa odotellaan edelleen, yli 10 vuotta asuntomessujen jälkeen monipuolisempia palveluita. Edistysaskelia tässä saatiin syksyllä 2019, kun tontinluovutuskilpailun jälkeen Keilankantaan pitäisi tulla liiketilaa myös kahvila- ja ravintoatoiminnalle. Palveluiden kehitys on huolestuttavaa myös vanhemmissa kaupunginosissa. Tästä tuoreimpana esimerkkinä Särkiniemi, jossa pitseriayrittäjä joutuu lopettamaan toimintansa, koska alueelle ei rakenneta korvaavaa liiketilaa kaupan yhteyteen. 

Kaupunkisuunnittelun tehtävänä on huolehtia siitä, että palveluille löytyy asuinalueilta tilaa. Yrittäjiltä tarvitaan rohkeutta investoida ja meiltä kaupunkilaisilta tietenkin halua käyttää näitä palveluita. Kuntavaaliehdokkailta kannattaakin kysyä kantoja kaupunkisuunnitteluun: haluatko edistää vain nukkumalähiöiden 

asuintuotantoa vai monipuolisen ja elävän, monipaikkaisen kaupungin rakentumista? 

Itkonniemen osalta asemakaavassa tulee varmistaa, että suunnitelmat myös konkretisoituvat ja tehdasmiljööseen syntyy uusi ja monipuolinen kaupunginosa. Samalla on syytä kehittää myös “vanhoja” kaupunginosia.

Opettajien palkkaepätasa-arvosta

Helsingin Sanomissa on keskusteltu viime päivinä opettajien palkkauksesta. Historian ja yhteiskuntaopin opettaja Antti Koskinen (HS Mielipide 3.5.) toi esiin niin sanotun ikuisuusaiheen, jossa sijaisopettaja palkataan koko vuoden sijaan vain lukuvuoden ajaksi. Näin hän tekee koko lukuvuoden työt, mutta saa palkkaa vain osasta kalenterivuotta. Kyse on siis palkkahalpuutuksesta, jossa sijaisena toimiva opettaja tekee työt halvemmalla kuin vakituisessa työsuhteessa oleva kollegansa.

Tämä ei ole vastuullista toimintaa työnantajalta, sillä palkanmenetyksen lisäksi sijaisopettajalla ei ole palkallista suunnitteluaikaa ennen lukuvuoden alkua. Oppimisen turvaamiseksi vastuullinen kunta palkkaa opettajat aina vuodeksi kerrallaan. Jos sijaisen työsuhde alkaa vasta 1-2 päivää ennen koulutyön alkua, ei työnantaja voi millään tasolla olettaa sijaisopettajan valmistautuvan lukuvuoden alkuun omalla ajallaan. Koulutyössä ei ole niin sanottua pehmeää laskeutumista, vaan lukuvuosi pyörähtää käyntiin nopeasti ja suunnitelmat ensimmäisille oppitunneille, materiaalien valmistelut, kurssisuunnitelmat ja muut työt olisi syytä olla valmiina. Muuten on vaarana, että lukuvuosijuna liikkuu liian nopeasti eikä sijaisopettaja ehdi lainkaan kyytiin.

Ongelman taustalla on usein se, että erilaisissa perhevapaasijaisuuksissa varsinainen viranhaltija palaa työhön kesäkuukausiksi. Tätä on helppo ihmetellä tyrmistellen, mutta opetustyössä lomien siirtäminen ei ole mahdollista, joten kohtuullista ei ole sälyttää vastuuta kesätyöttömyydestä myöskään vakinaisen viranhaltijakunnan niskoille. Solidaarisuuden vaatiminen voi tuntua hurskaalta tavoitteelta, mutta ei se poista periaatteellista ongelmaa, joka meidän palkkaus- ja lomajärjestelmään liittyy. OAJ ei kikkailua hyväksy (HS Mielipide 5.5.), mutta edistystä asian ratkaisemiseksi ei ole monien kymmenien vuosien odotuksesta huolimatta tapahtunut. Työnantaja katsoo usein toimivansa oikein, joten neuvottelujen käyminen aidosti näyttää olevan haastavaa. Kunnille kyse on tietysti usein myös säästötoimesta, mitä ei voi pitää kovinkaan vastuullisena perusteluna.

Palkkaukseen liittyy myös toinen iso haaste, jonka historian ja yhteiskuntaopin opettaja Aino Markow (HS Mielipide 5.5.) otti esille eli opetusvelvollisuustyöajan. Tällä hetkellä opettajien peruspalkan pohjana oleva opetusvelvollisuus vaihtelee opetettavan aineen mukaan 16 vuosiviikkotunnista 23 vuosiviikkotuntiin. Järjestelmä on pahasti epätasapainossa. Opetusvelvollisuustyöaika oli ehkä toimiva silloin, kun opetustyö oli vahvemmin opettamista ja sen lopuksi pidettävän testin tai kokeen arviointia. Nykyisen opsin vaatimukset ovat aivan toisesta maailmasta. Jatkuva arviointi, monialaisten oppimiskokonaisuuksien tai laaja-alaisen osaamisen osa-alueiden huomioiminen opetustyössä on muuttanut opetustyön luonnetta. Tuskin enää missään aineessa voi ajatella, että opettajan valmistautuminen kurssiin on kerran tehtävä työ ja sen jälkeen itse opettaminen performanssi, jonka päätteeksi osaaminen testataan tai mitataan. Jatkuva arviointi ja palautteen anto ei tarkoita jatkuvaa mittaamista, mutta kuitenkin sitä, että opiskelijan etenemistä tulee opintojen aikana seurata. Palautetta voivat tuottaa opettajien lisäksi kanssaopiskelijat ja opiskelija itse, mutta näidenkin kriteerien laadinta vie opettajalta aikaa. Monissa oppiaineissa on myös sellaisia oppisisältöjä, joiden vertaisarviointi ei voi korvata opettajan antamaa palautetta ja arviointia.

Pian väistyvänä reaaliaineenopettajana opetusvelvollisuuteni on lukiossa 21 vvt, kun se esimerkiksi äidinkielen opettajalla on 16 vvt. Äidinkielen opettajien kirjallisen arvioinnin määrä lienee kiistataa omassa luokassaan, mutta kovin paljon tehtävää on kyllä historian ja yhteiskuntaopin kurssien opettamisessa. Historian lähdepohjaisuuden vahvistuminen lukiossa vaatii etsimään entistä monipuolisempia aineistoja hyödynnettäväksi oppitunneilla. Aineistoiden etsiminen on haastavaa ja harva oppimateriaali on aidosti laadukas ja hyödyksi tässä työssä. Aineistoihin pitää tutustua, usein niitä voi joutua suomentamaan, niistä on laadittava mielekkäitä harjoituksia ja opiskelijoiden tuotoksia usein myös arvioitava. Yhteiskuntaopissa haasteena on oppisisällön ajankohtaisuus, eli käytännössä asiat muuttuvat jatkuvasti. Usein oppikirja sisältää jo painosta tullessaan vanhaa tietoa, joten ajan tasalla on pysyttävä, jotta hallituksen ministerit olisivat kutakuinkin oikein. Esimerkkitehtävien etsiminen ajankohtaisista aiheista vaatii myös jatkuvaa hereilläoloa. Pahimmillaan tai parhaimmillaan saman kurssin oppimateriaalit pitää päivittää lukuvuoden aikana kerran jaksossa, välillä hallitus saattaa kaatua jopa kesken kurssin.

Jatkuva arviointi on tuonut myös omat haasteensa. Haluan tehdä oman työni hyvin ja tukea opiskelijoita erilaisten oppiaineilleni tyypillisten tehtävien teossa. Nämä ovat kirjallisia tuotoksia: esseitä, aineistotehtävien vastauksia tai erilaisia analyyseja. Luettavaa kertyy yhdestä tehtävästä helposti 1-2 sivua. Isossa lukiossa opetusryhmien koko voi olla helposti 30-36 opiskelijaa. Jos kurssilla kirjoitetaan vaikkapa kolme laajempaa vastausta kurssin aikana, on luettavaa usein kerralla noin 40-60 sivua ja koko kurssin aikana 120-180 sivua. Samassa jaksossa aineenopettajan kurssimäärä on opetusvelvollisuuden täyttämiseksi helposti noin 5 kurssia, joten luettavaa piisaa.

Opetusvelvollisuustyöaika ja opettajien monimutkainen palkkausjärjestelmä TVA-perusteineen on muutenkin raskas ja hankalasti hahmoteltava. Se ei ole omiaan luomaan oppilaitosten ja kuntien välistä tasa-arvoa siihen, millaisilla korvauksilla mitäkin työtä katetaan. Lisäksi palkkajärjestelmä on vähän kömpelö korvaamaan sitä tosiasiaa, että koulutyö ei ole enää vain pelkkää opettamista. Kehittämiseen pitäisi pystyä myös ostamaan työaikaa, koska ei ole reilua olettaa opettajien kouluttautumisen lisäksi kehittävän oppilaitostaan omalla ajallaan vailla korvausta

Tiedän, että moni kollega suhtautuu vuosityöaikaan varsin skeptisesti. Tälle on varmasti omat perustelunsa, mutta ei nykyinen menokaan voi ikuisesti jatkua. Opetusvelvollisuuksien tarkastelu olisi ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Ei pienempiä opetusvelvollisuuksia kasvattaen, vaan korkeampia laskien.

Olisin toki kiinnostunut kuulemaan miten muut kollegat tai asiaan vihkiytyneet asiaan suhtautuvat. Onko muutokselle tarvetta ja miten muutos voitaisiin tehdä?

Mitä kuuluu lukioiden opiskeluhuollolle Kuopiossa?

Työskentelen lukion opinto-ohjaajana ja teen sitä kautta tiivisti yhteistyötä opiskeluhuollon muun henkilöstön kanssa. Opiskeluhuollolla on kiinteä paikka lukiolaisten turvaverkostona. Tavoitteena on toimiva järjestelmä, jossa yhdessä psykologit, kuraattorit ja terveydenhuoltohenkilöstö työskentelevät tiiviisti yhteistyössä opetus- ja ohjaushenkilöstön kanssa. Opiskeluhuollon keskeisenä tehtävänä on tarjota opiskelijoille niin yhteisöllistä kuin yksilöllistä tukea erilaisissa opintoihin tai muuhun elämään liittyvissä haasteissa.

Huhtikuussa julkaistu Kuopion hyvinvointikertomus kertoo osittain huolestuttavaa viestiä opiskeluhuollollisten haasteiden lisääntymisestä ja toisaalta opiskeluhuollon resursseista toisen asteen oppilaitoksissa. Oma arkikokemus tukee hyvinvointikertomuksen havaintoja siitä, että nuorten erilaiset haasteet jaksamisen, yksinäisyyden, mielenterveyden ja esimerkiksi päihteiden käytön osalta ovat lisääntyneet. Näitä tuloksia olemme viimeisten vuosien aikana lukeneet THL:n teettämistä kouluterveyskyselyistä, joista on noussut esiin esimerkiksi huumausaineiden käytön hyväksynnän kasvu lukioikäisten nuorten keskuudessa. Myös huumekokeilut näyttävät lisääntyneet. Lukiolaisten kohdalla korostuvat erityisen voimakkaasti myös jaksamiseen liittyvät haasteet, jotka osin johtuvat lukio-opintojen koetusta vaativuudesta ja varmasti myös laajemmin kiristyvistä paineista liittyen jatko-opintoihin hakeutumiseen.

Lukion yhteisöllisessä opiskeluhuoltotyössä näistä aiheista keskustellaan säännöllisesti. Lukuvuosittain joitain kertoja kokoontuvat oppilaitoskohtaiset opiskeluhuoltotyöryhmät ovat avainasemassa käytännön toimien suunnittelussa. Ryhmään kuuluu opinto-ohjaajien, erityisopettajan, rehtorin, kuraattorin, psykologin ja terveydenhoitajan lisäksi myös opettajien, opiskelijoiden ja huoltajien edustus. Tahtotila ryhmissä on yhteinen: tarvitaan ennaltaehkäisevää, laaja-alaista ja konkreettista työtä, jolla voidaan vähentää lukiolaisten kuormitusta, tukea nuorten kasvua kohti aikuisuutta ja terveitä elämäntapoja. Paljon on meilläkin tehty: yhteisiä tunteja opiskeluhuollon henkilökunnan kanssa, tietoiskuja esimerkiksi ajanhallinasta ryhmänohjauksissa ja keskustelu/valistustilaisuuksia nuorille ja heidän huoltajilleen.

Yhteisöllisen opiskeluhuoltotyö nivoutuu kiinteästi yksilökohtaiseen opiskeluhuoltotyöhön, joka on yksittäisen opiskelijan tukemiseksi tehtävää työtä. Tämä voi tarkoittaa kuraattorin tai psykologin tapaamisia, yhteisiä tukitoimien suunnittelua esimerkiksi opon, kuraattorin ja erityisopettajan kesken tai tarvittaessa yhteistyötä opiskeluhuollon ulkopuolisten toimijoiden, kuten nuorisopsykiatrian kanssa. Yksilötyö on pitkälti kohtaamistyötä. Tavoitteena on tarjota opiskelijoille mahdollisimman matalan kynnyksen mahdollisuuksia keskustella erilaisista opintoihin tai elämään liittyvistä huolista jonkun aikuisen kanssa. Kohtaamisten mahdollistamiseksi opiskeluhuollon henkilöstön pitää olla kiinteä osa oppilaitoksen arkea.

Miltä arki Kuopiossa sitten näyttää?

Jokaisella lukiolla on nimetty terveydenhoitaja, kuraattori ja psykologi, jonka vastuulle oppilaitoksen yhteisöllinen ja yksilökohtainen työ osaltaan kuuluu. Lain mukaan nuoren pitää päästä palveluiden piiriin viimeistään 7 arkipäivän kuluessa kontaktista. Hyvinvointikertomuksen mukaan tähän päästään melko hyvin, joskaan vuonna 2020 aikaa ei kyetty tarjoamaan ajoissa 14 % asiakkaista. Tässä on 14 % liikaa, sillä erityisesti mielenterveyden haasteiden osalta odotusajan venyminen muutamalla päivälläkin voi pahentaa nuoren tilannetta. Viimeisimmän kouluterveyskyselyn (2019) perusteella lukiossa psykologille ei päässyt 9% opiskelijoista, vaikka heillä olisi ollut tarvetta. Kuraattorityön osalta tämä luku on 3%. Tilanne on heikompi perusasteen puolella, jossa resurssipula näyttää olevan tältä osin akuutimpi. Noin joka viides peruskoululainen ei päässyt viime syksynä kuraattorille lain säätämässä ajassa, joten korona-aika näyttää pahentaneen tilannetta. 

Tilanne on haastavampi kun otetaan vastaanotolle pääsyn rinnalle tarkasteltavaksi opiskelijamäärä per kuraattori tai psykologi. Tämä luku on Kuopiossa viime vuosina hieman vaihdellut, mutta kuraattorin osalta puhutaa noin 1300 opiskelijasta ja psykologin osalta noin 1200 opiskelijasta. Käytännössä yhdellä toimijalla on siis vastuullaan useampien oppilaitosten opiskelijoita. YLE:n viime vuotisen uutisen (YLE 19.10.2020) perusteella tilanne ei ole maan pahimmasta päästä, sillä paikoin opiskelijamäärä voi olla lähes 2000 per kuraattori tai psykologi, mutta ei meillä ole tämän suhteen kyllä varaa röyhistellä rintaakaan. 

Arkityön kannalta tällainen tilanne heijastuu väkisin saavutettavuuteen arjen tasolla. Kun asiakkaina on nuoria erilaisista ja hieman eri paikoissa sijaitsevista oppilaitoksista, on kuraattorin tai psykologin päivittäinen tai edes lähes päivittäinen läsnäolo oppilaitoksessa käytännön syistä mahdotonta. Kuopion kouluissa on myös isoja eroja sen suhteen, millaisia tiloja vastaanottojen pitämiseen on. Työtilojen tulee tietenkin olla asianmukaiset ja tämä tulee jatkossa ottaa huomioon peruskorjausten ja uudisrakentamisen suunnittelussa.

Nuoren yksilökäynnin kannalta tämä ei ole välttämättä ongelma, sillä käynnille pääsee kätevästi muihinkin tiloihin, mutta yhteisöllisen työn näkökulmasta tilanne on kaukana ideaalista. Jos opiskeluhuollon henkilöstö on selkeästi osa oppilaitoksen arkea työskentelemällä samoissa tiloissa, on yhteistyö akuuttien haasteiden osalta paljon luontevampaa ja tehokkaampaa. Tällä hetkellä tilanne on se, että tilanteessa, jossa opiskelija saa esimerkiksi paniikkikohtauksen kesken päivän, ei koululta löydy välttämättä ketään ammattilaista, joka tilanteessa voisi toimia opiskelijan tukena. Rooli jää meille opoille tai aineenopettajille, jotka pyrimme tekemään parhaamme, mutta emme ole kovinkaan koulutettuja toimimaan näissä tilanteissa. Yhteistyötä on onneksi pystytty tiivistämään ja tekemään kaikki, mikä resurssien puitteissa on mahdollista ja esimerkiksi meillä kuraattori ja psykologi ovat koululla vähintään päivän viikossa.

Mitä pitäisi tehdä?

Vastaus on oikeastaan aika yksinkertainen: tarvitaan lisää resursseja eli rahaa ja sitä pitää käyttää henkilöstön palkkaamiseen. Koronatuella Kuopiossakin on saatu lisää tekijöitä opiskeluhuoltotyöhön, jolla on päästy vahvistamaan yhteisöllistä työtä ja nopeuttamaan nuorten pääsyä vastaanotolle. Koulukuraattorit ry:n mukaan mitoitus tulisi olla enintään 600 opiskelijaa ja kolme oppilaitosta yhtä kuraattoria kohti. Psykologiliiton näkemyksen mukaan 500 opiskelijaa olisi hyvä enimmäismäärä. Näistä luvuista Kuopiossa ollaan siis reilusti jäljessä, opiskelijamäärä on tällä hetkellä yli kaksinkertainen suositukseen nähden.

Opiskeluhuollon osalta eletään kuntapolitiikan näkökulmasta murrosvaihetta, sillä hallituksen suunnittelemassa sote-uudistuksessa opiskeluhuolto olisi siirtymässä hyvinvointialueiden vastuulle. Tähän on suhtauduttu hyvin varauksellisesti esimerkiksi opiskeluhuollon asiantuntijoiden edunvalvontajärjestöissä. Esiin nousee huoli siitä, erkaantuuko opiskeluhuoltotyö koulujen arjesta ja siirtyykö esimerkiksi psykologien tehtäväkenttä enemmän yksilötason palveluihin ennaltaehkäisevän ja yhteisöllisen työn sijaan. Suhtaudun itse hyvin varauksellisesti siihen, että opiskeluhuolto olisi erillisen järjestäjän alaisuudessa kuin opetustoimi. Psykologiliiton esiinnostamat vaarat ovat silloin ilmeisiä. Uudistuksilla pitäisi pyrkiä päinvastoin tiivistämään entisestään yhteistyötä koulujen opetus- ja ohjaushenkilöstön kanssa-

Hallitus on myös luvannut säätää opiskeluhuoltoon kuraattori/psykologimitoituksen ja esitys on tulossa eduskuntaan vielä tämän vuoden aikana. Odotellessa tarvitaan jo toimia kuntatasolla. Kuopion lukiokoulutuksessa opiskelee noin 2400 päivälukio-opiskelijaa neljässä keskusta-alueen lukiossa sekä Juankosken ja Nilsiän lukioissa. Tämän kevään yhteishaussa lukioihin oli kaupungin tasolla yli 100 ensisijaista hakijaa enemmän kuin aloituspaikkoja on tarjolla, joten opiskelijamäärä pysyy samalla tasolla. Lisäksi opintojaan 3,5 tai 4 vuoteen pidentävien opiskelijoiden määrissä on ollut kasvua. Tällä opiskelijamäärällä suositusten mukainen mitoitus olisi 4-5 kuraattoria ja psykologia, eli määrä pitäisi käytännössä tuplata nykyisestä.

Lukiokoulutuksessa ollaan koulutuspoliittisen ohjelman mukaisesti luomassa kahden kampuksen mallia, jossa keskusta-alueilla lukioiden yhteistyötä ollaan näiltä näkymin tiivistämässä (Lyseo ja Lumit, Kallaveden lukio ja Klassikka), jolloin muodostuu noin 1000 opiskelijan kampukset. Suositusten mukaisella resurssilla meillä tulisi siis olla kaksi psykologia ja kaksi kuraattoria per kampus. 

Miksi opiskeluhuollon resurssointi on tärkeää?

Opiskeluhuoltotyön lähtökohtana on ennaltaehkäisevyys ja tukeminen opiskelun arjessa. Vastaanottotoiminnan pitää toimia matalan kynnyksen periaatteella, jossa ajanvarausten lisäksi on mahdollista myös piipahtaminen juttelemassa ilman ajanvarausta kesken koulupäivän. Lisäresurssit mahdollistaisivat myös opiskeluhuoltotyön nivomisen tiukemmin osaksi muuta lukion toimintaa. Opiskeluhuollon henkilöstö pystyisi tukemaan myös opettajia arkityössä esiin nousevissa huolissa, osallistumaan ryhmänohjaustoiminnan kehittämiseen ja toteuttamiseen entistä vahvemmin opiskelijoiden hyvinvointia tukevaksi ja olemaan vahvemmin mukana myös erilaisten hyvinvointia tukevien oppituntien, työpajojen, tietoiskujen tai kokonaisten opintojaksojen/kurssien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Tällä hetkellä Kuopiossa lasten ja nuorten pääsy avun piiriin erilaisissa mielenterveyden haasteissa on hyvin haastavaa. Käyntimäärät ovat todella korkeita niin perusterveydenhoidossa kuin erikoissairaanhoidon puolellakin ja tilanne on verrokkikaupunkeihin verrattuna hälyyttävä. Käytännössä opiskeluhuollon palvelusta nuori ohjataan jatkohoitoon mikäli apu ei ole riittävää hänen tilanteessaan. Vaihtoehtoina ovat kaupungin mielenterveyspalvelut tai erikoissairaanhoidon puolella nuorisopsykiatria. Hoitojonot ovat kuitenkin erittäin pitkiä, jopa kuukausia. Kaupungin mielenterveyspalveluissa pahimmillaan yli puoli vuotta.

Mielenterveysoireiden kanssa painivalle jo kolme kuukautta voi olla aivan liian pitkä aika ja oireet voivat pahentua niin, että myös viimein hoitoon pääsyn myötä myös hoitojaksojen pituus kasvaa. Tilanteesta kirjoitettiin esimerkiksi Savon Sanomissa 14.4.2021. Käytännössä tämä näkyy lisääntyneenä kuormituksena opiskeluhuollossa, johon pääsy on tällä hetkellä kaikista kohtuullisimmalla tasolla.

Pidän hyvinvoivan yhteiskunnan ja kunnan mittarina sitä, kuinka hyvin se huolehtii lapsista, nuorista ja vanhuksista. Kuopion slogan ”hyvän elämän pääkaupunkina” ei tältä osin pidä paikkaansa. Korona-ajan myötä lasten ja nuorten hyvinvoinnin haasteet tulevat lisääntymään ja vaikutukset heijastuvat vielä pitkälle. Siksi meidän on reagoitava jokaisella tasolla ennaltaehkäisevästä työstä alkaen. 

Tehdään Kuopiosta aidosti hyvän elämän pääkaupunki!

Ratkaisukeskeinen tekijä Kuopion valtuustoon

Haluaisitko sinä olla mukana tukemassa kampanjaani? Helppo tapa on tukea lahjoittamalla kampanjan tekemiseen eli mainontaan. Lahjoittaminen onnistuu helposti Kuopion vihreiden sivujen ehdokasgalleriasta, jossa on lahjoituslinkki.

Pienikin summa auttaa saamaan näkyvyyttä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Myös kaikenlaiset ideat kampanjoinnista näin eriskummallisina aikoina otetaan vastaan. Viestiä ehdokkuudesta saa myös levittää: tykkää ja kommentoi päivityksiä, jaa mielestäsi tärkeitä ja hyviä juttuja eteenpäin. Laitetaan sana yhdessä kiertämään.

Miksi sitten kannattaisi tukea ja äänestää?

👉Tehdä politiikkaa ratkaisukeskeisesti ja analyyttisesti. Tulevan valtuustokauden päätösten seuraukset kantavat pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle. Tarvitaan suunnitelmallista ja eteenpäin katsovaa politiikkaa.

👨‍🏫 Puolustaa koulutuksen arvoa ja merkitystä. Kuopiossa on edessä isoja investointitarpeita kouluihin. Päätökset tulee tehdä faktojen pohjalta kokonaisuus huomioiden. Yksittäisten koulupäätösten sijaan tarvitaan ratkaisuita, jotka tukevat parhaiten kuopiolaisten arkea ja kaupungin kokonaiskehitystä. Otetaan myös opettajat, oppilaat ja huoltajat mukaan suunnitteluun.

🚴Edistää pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen edellytyksiä Kuopiossa. Paljon hyvää on tehty, mutta töitä riittää pyörätieverkoston kehittämiseksi, pyörien pysäköinnin parantamiseksi ja bussivuorojen laajentamiseksi. Näin saadaan luotua mahdollisuuksia ympäristöystävällisemmälle liikenteelle.

💚 Puolustaa lähiluontoa ja ympäristöarvoja päätöksenteossa. Kuopiolaisilla on jatkossakin oltava mahdollisuus päästä luontoon helposti ja nopeasti. Kaupunkikehityksessä tulee aina ottaa huomioon luontoarvot, ei vain sanoissa vaan myös teoissa. Ilman luontoa ei ole tulevaisuutta.

Jos koet, että minulla olisi Kuopiolle annettavaa, lahjoita kampanjaan tai laita somekanavani seurantaan. Tehdään Kuopiosta yhdessä vihreä!

Facebook: https://www.facebook.com/raudaskoskimiika

Instagram: https://www.instagram.com/miikaraudaskoski/

Twitter: https://twitter.com/raudasmiika

Kommentteja ja kysymyksiä voi heittää myös tänne blogiin, sillä mikäs sen mukavampaa kuin tulevaisuuden Kuopiosta keskusteleminen.

Voiko vihreä ajaa autoa – eli ajatuksia autoista, liikenteestä ja kuntapolitiikasta

Tämä kirjoitus on muhinut mielessä jo pidemmän aikaa ja nyt on aika avata hieman ajatuksiani autoilusta. Olen Instagramin puolella tarinoinutkin hieman autoiluun ja liikenteeseen liittyvistä ajatuksistani. Jutut löytyvät kohokohtien puolelta. Tiistaina 13.4. on myös klo 19 luvassa IG-live, jossa pohdimme kuntavaaliehdokkaana olevien Laura Kuuselan ja Antti Yrjölän kanssa kysymystä: ”Vihreä autoilu – onko sitä?”

Miksi kuntavaalien yhteydessä pitää keskustella autoista? Tietenkin siksi, että liikennekokonaisuus on yksi kuntapolitiikkaan olennaisesti liittyvistä teemoista. Kuntatasolla voidaan tehdä arjen liikkumisen kannalta merkittäviä toimia, jotta esimerkiksi hallitusohjelman tavoitteet kotimaan liikenteen hiilidioksipäästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä voisivat toteutua. Hallituksen kevättalvella lausuntokierroksella olleessa fossiilittoman liikenteen tiekarttaluonnoksessa esiteltiin joitain keinoja ja suunnitelmia liikennepäästöjen vähentämiseksi. Liikenneverkon kehittämiseen, sähköautojen latausinfran kehittämiseen sekä joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun edellytysten parantamiseen voidaan tehtä töitä myös kuntapolitiikassa.

Vihreiden 100 keinoa torjua ilmastonmuutosta kunnissa -listalta löytyy useita konkreettisia tapoja edistää fossiilittoman liikenteen tavoitteita ja samalla myös Kuopion oman ilmasto-ohjelman toteutumista käytännössä. Omat vaaliteemani rakentuvat kolmen kokonaisuuden ympärille: laadukkaan koulutus- ja koulupolitiikan, lähiluonnon säilyttämisen ja kestävän kaupunkikehityksen. Viimeksi mainittuun kuuluu keskeisesti myös liikenne. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että Kuopiossa tehdään aidosti ja entistä kunnianhimoisemmin töitä sen eteen, että joukkoliikenne, pyöräily ja kävely olisivat yhä vahvemmin osa kuopiolaisten arkipäivän liikennettä. Näitä tavoitteita voidaan edistää esimerkiksi tiivistämällä entisestään joukkoliikenteen vuoroväliä esimerkiksi ruuhkaisimpina aikoina, lisäämällä tarvittaessa uusia työmatkaliikkumista paremmin tukevia vuoroja ja satsaamalla baanaverkoston kehittämiseen. Kaupunkipyörät löivät kesällä 2020 vahvasti läpi, mikä osoittaa Kuopiossa olevan paljon pyöräilypotentiaalia. Lisäoppia voisi käydä hakemassa vaikka Oulusta, jossa pyöräreitteihin ja opasteisiin on panostettu.

Tästä seuraa tietenkin helposti moittivaan sävyyn esitetty kommentti, että tässä sitä taas yksi etuoikeutettu bussipysäkin lähellä asuva elitistinen kaupunkivihreä on kieltämässä autoilun ja pakottamassa kaikki ajamaan bussilla tai pyörällä. Ei ymmärrä tuokaan lehtori mitään tavallisen kuopiolaisen elämästä. Ainakin some-alustoilla tällainen suhtautuminen vihreiden toimijoiden liikennepoliittisiin pohdintoihin on kovin tavallinen. Koen ehdottomasti olevani etuoikeutettu, koska olen voinut valita asuinpaikkani siten, että pystyn kulkemaan työmatkani bussilla tai pyörällä todella helposti. Haja-asutusalueena kasvamisesta huolimatta olen tietenkin kaupunkivihreä, koska asun kaupungissa ja matkaa mualiman navalle on vain seitsemisen kilometriä. En kuitenkaan tunnustaudu liikenne-elitistiksi tai ihmiseksi, joka ei ymmärrä mitään siitä, että autoa tarvitaan arkipäivän ajoihin. Omistan itsekin auton ja käytän sitä arjen asioiden hoitamiseen. Olen toki viime vuosina vähentänyt paljon arkiajoja ja siirtynyt työmatkoilla bussiin. Lapsettomassa taloudessa autosta luopuminen voisi olla jo hyvinkin mahdollista, mutta retkeilypaikkoihin on kovin hankalaa päästä ilman autoa ja monesti reissuissa kulkee mukana myös pyörät ja muuta varustetta.

Suomen kaltaisessa maassa autoilusta luopuminen on tällä hetkellä mielestäni epärealistinen tavoite, eikä sellaista toki vihreissäkään ole vaadittu. Asutus on Suomessa kovin hajallaan ja kaupunkiseudutkin kansainvälisesti arvioiden pieniä. Tämä tekee kannattavasta joukkoliikenteestä haastellista toteuttaa. Jokainen itäsuomalainen, joka on edes teoriassa yrittänyt matkustaa itä-länsi-suunnassa junalla tai bussilla ymmärtää, mistä on kyse. Reitit ovat hankalia, hitaita ja vaihtoja on tehtävä useita. Auto on nopeampi kulkuväline, ei siitä pääse yhtään mihinkään. Raideliikenteen osalta olisin kaivannut jo vuosia sitten kunnianhimoisempaa investointisuunnitelmaa, jossa rataverkkoa vahvistettaisiin siten, että matka-ajat nopeutuisivat ja junasta tulisi selkeästi järkevin vaihtoehto matkata esimerkiksi Kuopiosta tai Joensuusta Helsinkiin. Maakuntalentokenttiin upotetuilla julkisilla euroilla olisi varmasti rakennettu aika paljon uusia kiskoja tai sähköistyksiä. Matkustajapotentiaali maailmalla on toki ihan erilainen, mutta kyllähän meilläkin tilanne pitäisi olla se, että Kuopiosta Helsinkiin aktiivinen matka-aika junalla olisi sama kuin lentokoneella (huomioiden kentällä kuluva aika) kuten se on vaikkapa Pariisista Lyoniin. Työreissulla tein aikanaan matkan toisen suuntaan lentokoneella ja toiseen TGV-junalla. Juna oli nopea, helppo ja vaivaton vieden suoraan kaupungin keskustan tuntumaan.

Haja-asutushaasteiden lisäksi kaupunkisuunnittelua on tehty aivan liian kauan yksityisautoilun ympärille. Kun lukee keskusteluja vaikkapa Espoon kokoisen kaupungin haasteista liikkua paikasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä, ei voi kuin huokaista syvään ja valitella miten pieleen on voitu mennä. Tai jos miettii Kuopion osalta Matkuksen ostoskeskuksen rakentamista ”keskelle ei-mitään” Ikean naapuriin. Eipä tarvitse ihmetellä, jos asiointivirta autoilun varaan rakennetuilta alueilta suuntautuu keskustan sijaan sinne, missä pysäköinti on maksutonta. Mennyttä ei saa kuitenkaan takaisin, eikä jälkiviisaus ole rakentavin tapa tehdä politiikkaa, joten pitää katsoa eteenpäin. Lähtökohdan kuntapolitiikassa pitää olla, ettei enää yhtään kaavoitusratkaisua, kaupungin laajentumissuunnitelmaa tai kaupunkirakenteen tiivistämiseen tähtävää strategiaa laadita siten, että pääasiallinen tapa liikkua paikasta toiseen olisi yksityisauto. Tällainen politiikka ei ole yksityisautoilun kieltämistä tai autoteistä luopumista, tarvitaanhan näitä väyliä väistämättä myös julkisen liikenteen, yritysten ja myös osin asioinnin tarpeeseen. Kyse on edellytysten luomisesta sille, että kaupunkiseudulla yhä harvemman tarvitsee omistaa kahta autoa arjen pyörittämiseen ja yhä useampi voisi aidosti harkita autosta luopumista vaikka kokonaan. Autoilun sähköistymisen myötä osa siirtyy joka tapauksessa päästöttömämpään autoiluun, mutta ympäristön kannalta tarvitaan myös autoilun vähentymistä.

Liikenne muodostaa Suomen hiilidioksidipäätöistä noin 1/5. Liikenteessä voidaan siis tehdä merkittäviä tekoja päästöjen vähentymiseksi, mutta yksin liikenne ei ratkaise päästöongelmaa. Energiantuotanto on aivan keskeisessä roolissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikenteelle pidä tehdä jotain. Maapallo ei kestä nykyistä menoa ja meillä ylikuluttavilla länsimaalaisilla on todellakin velvollisuus tehdä jotain. Toimien oikeudenmukaisuus on tietenkin tärkeää ja suosin mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Toimia pitää kohdistaa voimakkaammin sinne, missä autolle on vaihtoehtoja eli kaupunkiseuduille. Tällöin voidaan tarvita myös jonkin verran sitä keppiä, kuten erilaisia päästö- ja ruuhkamaksuja, jotka ovat tuttuja monessa maassa. Suomessa tällaisia ei ole saatu edes pääkaupunkiseudun ydinkeskustan alueelle. Liikennemäärien vähentäminen keskustoissa ei ole vain ilmastonmuutosasia, vaan sillä on merkittävä rooli terveydelle haitallisten hiukkaspäästöjen ja meluhaittojen vähentämisessä.

Kuntatasolla edellytysten luomisessa eli porkkanoissa on olennaista jo aiemmin esiin nostamani asiat kuten joukkoliikenneverkoston tiheys ja asianmukaiset pyöräilyväylät. Myös palveluverkosto on olennainen osa edellytysten vahvistamista. Miten helposti lapsiperheen logistiikka vanhempien työpaikalle ja lapsen päiväkotiin onnistuu? Tällä hetkellä monessa tapauksessa liian huonosti. Kuopiossakin lähipäiväkodit ovat tupaten täynnä ja paikan saaminen on hankalaa. Jos lapsi on vietävä päiväkotiin ihan toiseen suuntaan tai jopa toiselle puolelle kaupunkia kuin työmatka muuten veisi, on auto ainoa mahdollisuus saada lapsiperheen arki pyörimään. Autoiluun itsekin tottuneena voin sanoa, että siirtymä ei tapahdu sormia napsauttamalla niin, että aiemmin matkan autolla taittanut ottaisi räntä- tai lumituiskussa pyörän alleen ja veisi lapsensa sillä päivähoitoon. Ainakaan tämän varaan ei voida laskea liikenteen päästövähennyksiä. On luotava edellytykset sille, että arki toimii vähemmällä autoilulla helposti ja vaivattomasti. Omalla asuinalueellani Kuopion Saaristokaupungissa konkretisoituu selvästi se, miten kaupunkisuunnittelua on tehty asumisen ja autoilun ehdoilla. Joukkoliikenneverkosto on toki varsin hyvä ja myös pientaloalueelta voi kulkea aidosti bussilla, mutta ne palvelut. Pursuilevat päiväkodit ja koulut löytyvät, samoin muutama ruokakauppa ja kauneudenhoitoalan yritys. Mutta ravintolapalvelut? Suunnittelilla on liikerakennus, mutta toistaiseksi se on vasta suunnitelma. Kirjastoa ei ole. Kyse on siis kokonaisuudesta. Kaupunkia tulisi rakentaa suunnitelmallisesti, ympäristön kannalta kestävästi ja vaihtoehtoisia liikkumisen tapoja edistäen – siis kokonaisuutena.

Voiko vihreä ajaa autoa?

Tähän kysymykseen vastauksen saamiseksi suosittelen tulemaan kuulolle ensi tiistain IG-liveen. Ainakin itse lähden siitä, että vihreä voi ajaa autoa. Kyse on siitä, miten autoa arjessaan käyttää? Miten liikkumisen kokonaisuus ensin yksilötasolla ja edelleen yhteisötasolla muodostuu? Tavoite on päästöjen vähentäminen ja sitä tavoitetta varten tarvitaan myös yksityisautoilun vähentämistä.

Kovin tuomitseva, leimaava tai syyttelevä asenne vie autoilun vähentämistä eteenpäin. Vastareaktio voi olla hyvinkin voimakas, koska autoiluun liittyy paljon tunnepohjaista suhtautumista ja esimerkiksi ajatus vapaudesta. Haastan kuitenkin jokaista meistä autoilijoista pohtimaan omaa suhdettaan nelipyöräiseen kulkuneuvoon tai kenties useampaan. Milloin tarvitsen autoa matkan tekemiseen? Voisinko tehdä osan matkoistani jollain muulla tavalla? Uskaltaisinko kokeilla, miltä työmatkan kulkeminen bussissa tuntuu? Mitä, jos ajaisin töihin jonain päivänä pyörällä tai kävisin kaupassa pyörällä? Ehkä lomareissun Helsinkiin voisi tehdä auton sijaan junalla? Näin se omankin ajattelun ja toiminnan muuttuminen lähti liikkeelle. Aiemmin valitsin poikkeuksetta auton, nykyään yhä useammin bussin, junan tai pyörän. Enää se syksyisessä pimeydessä Helsinkiin ajaminen ei olekaan niin houkutteleva vaihtoehto, kun voin sen sijaan istahtaa junan kyytiin, tehdä kenties vähän rästitöitä tai suunnitella loppuun maanantain tunnit, ottaa jopa torkut tai lukea hyvää kirjaa. Nautin silti edelleen autolla ajamisesta ja haaveilen sähköautosta.

Miten sinä voisit muuttaa omaa liikkumistasi siten, että tavoite hiilineutraalista liikenteestä vuonna 2045 olisi mahdollinen? Muutenkin kommentit ja ajatukset pohdinnoista ovat tervetulleita. Keskustelu jatkuu IG liven merkeissä tiistaina 13.4. klo 19 ja blogiin luvassa lisää juttua autoilusta kommenttina Tuulilasi-lehden pääkirjoitukseen (4/2021).

Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi, mutta miksi ihmeessä?

Maaliskuun alussa 2021 minut nimettiin Kuopion vihreiden kuntavaaliehdokkaaksi. Olen aika ajoin pyöritellyt mielessäni ehdokkuutta kuntavaaleissa, varsinkin asuessani Joensuussa ja ollessani mukana ainejärjestö toiminnassa ja opiskelijapolitiikassa. En ole kuitenkaan kuulunut mihinkään puolueeseen, joten asia on jäänyt ajatuksen asteelle. Tänä keväänä sain kuitenkin tarvitsemani potkun kohti ehdokkuutta, kun minua lähestyttiin asiassa ja pyydettiin ehdolle. Muutaman päivän harkinta-ajan jälkeen ilmoitin, että asia kiinnostaa ja mielelläni olen mukana tekemässä vihreää kuntavaalivoittoa Kuopioon.

On varmaan vähän hullua hypätä politiikkaan, edes kuntatasolla, aikana, jolloin populismi, vastakkainasettelu, yksinkertaistukset ja somehuutelut ovat lisääntyneet. Mutta juuri sen vuoksi päätin lähteä. Haluan olla omalta osaltani rakentamassa eteenpäin katsovaa, tulevaisuuteen uskovaa ja keskustelevaa politiikkaa. Elämme keskellä koronakriisiä, mutta myös ilmasto- ja ympäristökriisiä. Kuopio, Suomi, Eurooppa ja maailma tulevat kohtaamaan suuria haasteita, jotka voivat järisyttää nykyisenkaltaisen sivilisaatiomme perusteita tavalla, jota emme edes vielä ymmärrä. Näiden haasteiden ratkaisemista ei edistä lainkaan populistinen ”öyhötys” tai tarkoitushakuinen vastakkainasettelu. Kuopio on pisara tässä meressä, mutta jostain on aloitettava. Jos voin omalla toiminnallani vahvistaa edes hitusen sitä, että kuopiolaisessa kuntapolitiikassa tehdään päätöksiä, jotka on perusteltu hyvin, jotka ovat ympäristön kannalta kestäviä ja vahvistavat yhteiskunnan tasa-arvoa, olen tyytyväinen.

Miksi juuri vihreät?

Puoluetunnuksen alla kampanjointi ja vaikuttaminen on tuntunut pitkään vieraalta ajatukselta. Olinhan ylioppilaskuntapoliitikkonakin Puolueettomat-edustajistoryhmän edaattorina. Useissa vaaleissa olen kuitenkin päätynyt äänestämään vihreitä. Puolueen arvot ja tavoitteet ovat itselleni kaikista lähimpänä omaa arvomaailmaa. Viimeisen parin vuoden aikana ympäristöasioista on tullut itselleni entistä tärkeämpi. Kolmen lukukauden ajan olen opettanut maantieteen opettajakollegani kanssa yhteiskurssia, jossa olemme käyneet läpi maailmanhistoriaa alkuhämäristä nykypäivään ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat tulleet entistä vahvemmin agendalle myös omassa ajattelussa, kun olemme yhdessä opiskelijoiden kanssa ihmetelleet sitä, miksi mitään ei tehdä, kun tiedämme miten huonossa jamassa asiat ovat. Luontodokumenttien legendan sir David Attenborough’n uusi dokumentti maailman luontokadosta oli varsin ravisteleva kokemus. Olemmeko jo liian myöhässä?

Kun lähtökohta osallistua poliittiseen toimintaan, laittaa naamansa ja nimensä likoon yhteisten asioiden puolesta, kumpuaa huolesta ympäristömme tilasta, oli vihreät varsin looginen ja selkeä valinta. Kuopion vihreiden vaalitavoitteet ovat myös erinomaiset. Itselleni tärkeitä asioita kotikunnassani ovat koulutukseen, lähiluontoon ja liikkumiseen liittyvät teemat. Kaikki nämä ovat vihreiden vaaliohjelman ytimessä, joten on helppoa olla mukana porukassa, joka haluaa tehdä politiikkaa samojen tavoitteiden edistämiseksi. Vaalitavassamme henkilökohtainen vaalitulos on keskeinen osa yhteistä vaalitulosta, joten tässä tehdään yhteistä työtä tavoitteiden eteen.

Kunnissa tehdään vuosittain isoja päätöksiä siitä, millaista meidän arkemme on: paljon rahaa käytetään koulutukseen, millaisilla resursseilla lastensuojelutyötä tehdään, tarjotaanko nuorille maksutonta ehkäisyä, miten kaupungin metsiä hoidetaan tai mihin kasvava kaupunki seuraavaksi laajenee tai tiiviistyy.Kuntapolitiikkaa ei pidä tehdä populistisia ja halpahintaisia väitteitä esittämällä. Asioihin perehtyminen, perusteltujen näkemysten esittäminen, mielipiteiden kuuntelu ja kompromissien tekeminen kuitenkin itselle tärkeitä arvoja edistäen – tämä on politiikkaa, jota minä osaltani haluan olla tekemässä.

Itselleni tärkeimpiä asioita ovat koulutukseen, lähiluontoon ja tasapainoiseen kaupunkikehitykseen liittyvät teemat. Koulutuksesta säästämisen aika pitää jättää taaksepäin. Kuopiossa tarvitaan suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa, jotta kaupungin talous selviää edelleen tulevien vuosien kasvavista investointitarpeista. Ryhmäkoot, opiskelun ja oppimisen tuki, ohjaus sekä muut opiskeluhuollon palvelut on oltava kunnossa. Lähiluonnon tulee olla saavutettavaa ja monipuolista. Tarvitsemme niin suojeltua luontoa kuin hoidettua metsää, jossa pääsee retkeilemään ja virkistymään. Kaupunginosien kehittämisen pitää olla tasapainoista. Asuntorakentaminen ei saa viedä kaupunginosien virkistysalueita, eikä palveluita pidä unohtaa. Monipaikkainen kaupunki mahdollistaa myös ekologisesti kestävämmän arjen. Liikkumisessa on pyrittävä löytämään lisää kannustimia joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun lisäämiseksi. Sähköautoilun yleistyminen tulee ottaa myös huomioon, kun rakennetaan uutta.

Kuopio on hyvän elämän pääkaupunki, mutta meidän pitää tehdä siitä vielä parempi.

Mikäli haluat seurata kampanjaani ja ajatuksiani kevään aikana, laita seurantaan myös sosiaalisen median kanavat. Vastaan myös mielelläni kommentteihin, ajatuksiin ja kysymyksiin eri kanavilla:

Facebook: https://www.facebook.com/raudaskoskimiika/

Instagram: https://www.instagram.com/miikaraudaskoski/

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2

Kirjoitin viikko sitten blogitekstin, jonka kimmokkeena toimi Arno Kotron Suomen Kuvalehdessä julkaistu essee lukion stressaavasta vaikutuksesta. Tuossa tekstissä pohdiskelin mikä kritiikissä osui, mikä meni ohi ja miten paljon stressiä tuottaakaan todistusvalinnan pisteytysmalli. Sen jälkeen todistusvalintaa on syytetty esimerkiksi vieraiden kielten opiskelun suosion laskemisesta (HS 19.3.2021), mutta siinä aihetta tarkasteltiin kuitenkin hieman laajemmasta näkökulmasta. Suomen Kuvalehti jatkaa keskustelua pääkirjoituksessaan (SK 19.3.2021), jonka Matti Kalliokoski on otsikoinut Kotroa mukaillen Aikuiseksi painekattilassa. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas kommentoi HS:n uutista ansiokkaasti Twitterissä ja Lukiolaiston liitto kommentoi Kalliokosken esittämiä väitteitä twiittiketjussa.

Vedin hetken henkeä, kun avasin Suomen Kuvalehden ja luin pääkirjoituksen. Ensimmäinen ajatus oli, että joko taas ja miksi juuri nyt – keskellä koronapandemian värittämiä ylioppilaskirjoituksia ja etäopiskelua. Eikö lukiolaisilla ole jo riittävästi haasteita ilman, että stressiä pitää koko ajan lietsoa? Koska ajattelen, että maailmaa muutetaan mieluummin kunnioittavalla dialogilla kuin tunnepohjaisella näpäyttelyllä (Vaikka siihenkin saatan joskus sortua), niin jäsentelin ajatuksiani tähän blogiin. Erittelen tässä joitain osia Kalliokosken pääkirjoituksesta. Haluan tuoda esiin lukion opinto-ohjaajan näkökulmaa todistusvalintaan ja nykylukioon ilman turhaa pelon ja huolen lietsontaa tai sinänsä toimivan todistusvalintajärjestelmän perusteetonta murjomista.

Kommentti 1. Kannustimet ja lukion muuttuminen.

Kalliokoski lähtee liikkeelle pohtimalla kannustimien vaikutusta ihmisten toimintaan ja käyttää esimerkkeinä ruotsin poistamista pakollisten yo-kokeiden joukosta vuonna 2005 ja ainereaalikokeen tuloa osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 2007. Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoista selviää, että ruotsin kokeen poistaminen on selvästi vähentänyt kirjoittamääriä. Kehitys on tasoittunut vuoden 2016 jälkeen ja noin 14 000 ilmoittautumisen (syksy+kevät, sisältää uusijat) paikkeille. En tiedä, mistä Kalliokoski tällä haluaa todistaa kuin siitä, että pakollinen koe on pakollinen ja valinnainen koe on valinnainen. Mielestäni ylioppilastutkinnossa lisätty valinnaisuus, jossa äidinkieli/S2-koe on ainoa pakollinen, on hyvä uudistus. Opiskelijoilla on valinnan varaa rakentaa tutkintoaan vapaammin valmistumisen reunaehdot huomioiden ja näin he pystyvät ylioppilastutkinnossa keskittymään paremmin vahvimpiin aineisiinsa. Lukion oppimäärä sisältää kuitenkin myös niitä pakollisia ruotsin kursseja. Valinnaisuus lisääntyy hieman vielä keväästä 2022 alkaen, kun tutkinnon pakollisia ja valinnaisia kokeita ei tarvitse enää valita etukäteen. Tämä helpottaa erityisesti niiden opiskelijoiden stressiä, joille kolmikossa pitkä vieras kieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka on vain haasteellisia oppiaineita.

Samassa yhteydessä Kalliokoski esittää esimerkkinä kannustimesta, kuinka terveystiedosta tuli nopeasti suosituin ainereaalin koe. En tiedä mistä kannustimesta tämä on todiste? Ainereaalikokeena on voinut vuoden 2007 jälkeen kirjoittaa biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, katsomusaineen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian, filosofian tai terveystiedon. Aineraaliin siirtyminen on ollut kannustin valita yksi tai useamia reaaliaineita, joita opiskelee entistä vahvemmin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen Uudistukset vaikuttivat kokelasmääriin, mutta kuten YTL:n tilastossa todetaan, ne tasoittuivat hyvin nopeasti aineraalin tulon jälkeen. Suosion syiksi arveltiin uutta oppiainetta ja kurssien vähäistä määrää, koetta pidettiin ehkä helppona. Oliko kannustin siis (kuviteltu) kurssimääriin perustuva helppous vai ainereaalikoeuudistus? Vaikea sanoa, mitä Kalliokoski tällä yritti perustella.

Kommentti 2. Ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen

Seuraava Kalliokosken huomio koskee yliopplaskirjoitusten painoarvon lisäämistä yliopistojen sisäänotossa. Tällä hän viittaa ilmeisesti vuonna 2017 käynnistyneeseen uudistukseen korkeakoulujen valintojen uudistamiseksi. Tätä uudistusta käsittelin jo aiemmassakin blogissani, mutta siitä täytyy tässä kirjoittaa muutama sananen. Kalliokoski tuo pääkirjoituksessaan esille jo liiankin tutuksi tulleen väitteen, että ”erityisen paljon hyötyä on pitkästä matematiikasta. Niinpä lukiolaisen voimat kuluvat matematiikkaan.” Tämän väitteen ympärillä olen puhunut muutamissa vanhempainilloissa ja olemme omassa lukiossani järjestäneet aiheesta myös vanhemmille keskustelutilaisuuden, jossa mukana olivat ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajat.

Asiaa käydään joka vuosi läpi opotunneilla, koska väite elää sitkeästi pääkirjoitusten, mielipidekirjoitusten, somekeskusteluiden ja monien muiden debattien kestoaiheina. Näinpä siihen törmäävät myös lukio-opintoja pohtivat peruskoululaiset ja lukio-opintonsa aloittavat nuoret. Ohjauksessa tehdään töitä sen eteen, että jokainen nuori löytäisi lukiossa omia vahvuuksiaan toteuttavia ainevalintoja, saisi onnistumisen kokemuksia eri oppiaineissa, sivistyisi, kasvaisi ja saisi tietenkin hankittua lukion yleissivistävyyden rinnalla tarjoamat valmiudet korkea-asteen opintoihin. Miksi tätä väitettä pitää siis oikoa, sillä eikös se nyt kuitenkin ole niin, että pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa vain kaikille, niin ovet korkeakouluihin aukeavat?

Tässä Vipunen-tietokannasta koostetussa datapaketissa (kiitos linkistä Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä) on avattu hieman dataa opiskelijoiden valikoitumisesta jatko-opintoihin. Tilastoja tulkitessa on syytä pitää mielessään, että uudistettu todistusvalinta on ollut käytössä nyt laajasti vasta yhden kerran keväällä 2020. Tuota kevättä sotki koronapandemia, jonka vuoksi osa aloista joutui muuttamaan valintaperusteitaan eli opiskelijoita valittiin enemmän todistuksella ja myös valintakokeet muuttuivat. Todistusvalinnan vaikutuksien arviointi on siis vielä hieman haastavaa, koska vertailuaineistoa nykymallista on vähän. Asiaa kuitenkin tutkitaan ja selvityksiä on tulossa.

Mutta se matematiikka. Kalliokoski ei tässä viittaa siihen, että korkeakouluihin pääsevät vain laudaturin ylioppilaat. Todettakoon kuitenkin, että kuten datapaketin sivulta 9 voi tutkailla, miten paljon eri aloilta korkeakoulupaikan vastaanottaneiden arvosanoista oli asteikon parhaimpia arvosanoja (L, E, M). Alla oleva tilasto kuvaa korkeakouupaikan vastaanottaneiden L-arvosanojen määrää vuonna 2020.

Yhteiskuntaiteteelliselle alalle korkeakoulupaikan vastaanottaneista opiskelijoista noin puolella ei ollut yhtään laudaturia, kasvatusalalla lähes 85 prosentilla ei ollut todistuksessa yhtään laudaturia. Kun rajataan tarkastelu vain yliopistoihin, joihin Kalliokoskikin viittaa, näyttää kuvio tältä:

Yliopistoissa paikan vastaanottaneista laudatureja on useammilla, mutta edelleen monella alalla yli puolella valituista ei ole todistuksessa lainkaan laudatureita. Näin se menee, koska ylioppilaita ei valita vain ylioppilastodistuksen perusteella, vaan käytössä on edelleen valintakoevalinta sekä muita valintatapoja kuten valintakursseja tai avoimen yliopiston väyliä. Kun kuviota edelleen tarkastellaan todistusvalinnan osalta, niin laudaturin kirjoittajien määrä kasvaa.

Nyt erityisesti hakupainealoilla on jo huomattavissa selkeää yhteyttä paikan vastaanottaneiden ja laudaturin kirjoittajien välillä. Mutta eikös tämä ole yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista? Hyvästä ylioppilastodistuksesta saa entistä enemmän hyötyä opiskelijavalinnassa. Enää ei tarvitse hakea yhteispistein eli raskaan ylioppilaskevään jälkeen alkaa vielä päntätä valintakokeisiin. Ja pahimmillaan kävisi niin, että kun voimia valintakokeisiin ei enää löytynyt, hyvä yo-todistus ei taannutkaan vanhassa valintatavassa opiskelupaikkaa. Tilastot kertovat, että paikkoja riittää muillekin kuin laudaturin ylioppilaille.

Mutta entä se matematiikka, pitääkö sitä nyt sitten opiskella niin, että ”voimat kuluvat”? Datapaketin sivulla 10 voi tarkastella matematiikan laajuutta suhteessa korkeakouluvalintoihin. Alla oleva tilasto kuvaa sitä, millä joukolla yliopistoon hakijoista, hyväksytyistä ja paikan vastaanottaneista oli lyhyt tai pitkä matematiikka ylioppilastutkinnossaan vuonna 2020.

Paljon huomiota saanut pitkä matematiikka oli hakijajoukosta hieman alle puolella, kun taas 15,6% ei ollut kirjoittanut lainkaan matematiikkaa. Paikan vastaanottaneista matematiikaa ei ollut lainkaan kirjoittanut 9,5%, joten selkeästi matematiikan kirjoittaminen on kannattavaa, muttei pakollista, kun puhutaan yleisesti korkea-asteelle valituksi tulemisesta. Pitkä matematiikka oli hieman yli puolella valituista ja paikan vastaanottaneista, joten sekin kannattaa kirjoittaa, mutta se ei ole missään määrin pakollista.

Matematiikan osalta on luonnollisesti isoja alakohtaisia eroja, sillä monelle alalle matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden opiskelu on varsin perusteltua ja järkevää. Diplomi-insinööriksikin voi päästä opiskelemaan lyhyellä matematiikalla, samoin lääketieteeseen, mutta kyllähän näille aloille ensisijaisesti haluavan kannattaa matematiikkaa opiskella sen pidemmän oppimäärän mukaan.

Näitä kuvioita on helppo tarkastella tarkemmin tuolta datapaketista erilaisia suodatuksia käyttäen. Keskeisin huomio tässä on nyt kuitenkin se, että matematiikka on keskusteluissa nostettu vähän liiankin merkitykselliseen asemaan. Sitä kannattaa opiskella, ja sitä on pakko opiskella. Matematiikka kannattaa kirjoittaa, koska ammattikorkeakouluissa se katsotaan yhtenä todistusvalinta-aineena kaikille, mutta ei siihen kannata uuvuttaa voimiaan. Laudaturin saa vain pieni joukko kirjoittajista ja lyhytkin matematiikka voi riittää. Viestini lukiolaisille on: lue siis matematiikkaa omien voimavarojesi mukaan ja juuri siinä laajuudessa kuin se sinulle opinnoissasi sopii.

Kalliokoski esittää, että matikka ja todistusvalinta ovat syöneet ”kieltenopiskelun asemaa”. Tämä vaatisi laajempaa tutkimista, sillä kielten opiskelun murros ja dramaattiset kirjoittamäärien laskut johtunevat monista tekijöistä. Osa niistä liittyy jo peruskoulun kielivalintoihin. Tätä aihepiiriä on avattu jonkin verran HS:n artikkelissa, johon on linkki tekstin alussa. Pidän kuitenkin todella yksipuolisena Kalliokosken väitettä, että koska todistusvalinta lisää matikan opiskelua, niin se suoraan johtaisi kielten opiskelun vähenemiseen. Syitä voinee etsiä lukiossa ainakin ainereaalikokeesta ja aivan liian täyteen ahdetun kurssimuotoisen lukion opetussuunnitelmista, jotka heijastuvat opiskelijoiden valintoihin ja jaksamiseen.

Väite 3. Koulutuksen pullonkaula.

Kalliokoski maalailee kotromaisia kuvia kilpailukyky-Suomesta ja elinkeinoelämän vaatimuksista, joihin en nyt tässä syvenny sen enempää. Joku muu osaa varmasti pohtia niitä minua fiksummin. Sen sijaan kommentoin Kalliokosken esiin nostamaa ongelmaa, jonka mukaan ”siirtyminen opintoihin on ahdas pullonkaula”. Tämä on juuri se syy, miksi vuonna 2017 aloitettiin valintauudistus. Suomessa on siirrytty korkea-asteen opintoihin keskimäärin melko vanhana. Linkin takaa löytyvän valintauudistusraportin mukaan ”toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirrytään Suomessa verrattain vanhana. Keskimääräinen aloittamisikä on 24 vuotta (keskiarvo). Mediaani on yliopistojen osalta 20,9 vuotta ja ammattikorkeakoulujen osalta 22,7 vuotta (2014).” Kalliokosken mainitseman pullonkaulan leventämiseksi tehtiin siis uudistus, jota hän pääkirjoituksessaan Kotron tavoin kritisoi. On vielä mahdotonta sanoa, vaikuttaako uudistus pullonkaulaan vai ei. Ensimmäiset, ja todellakin hyvin alustavat ja vain yhteen erikoislaatuisen kevään otantaan perustuvat havainnot kertovat, että ”edelliseen syksyyn verrattuna syksyllä 2020 aloittaneiden ikäryhmäosuudet ovat säilyneet lähes ennallaan ammattikorkeakouluissa, mutta yliopistoissa alle 21-vuotiaiden aloittaneiden osuus kasvoi silmin nähden aikaisemmasta.” Kuten tekijät muistuttavat, vielä ei voida päätellä onko uudistus aidosti toiminut, mutta tämä on ensimmäinen havainto.

En siis ihan tavoita mitä Kalliokoski haluaa kritisoida? Sitä, että meillä on vaikeaa päästä korkeakouluun vai sitä, että valintatapa on hänen mielestään väärä? Hän toteaa myöhemmin, että entä jos ”opiskelupaikkoja olisi enemmän tarjolla”. Tämä on tietenkin oikeastaan ainoa tapa laventaa pullonkaulaa hakupainealoilla eli niillä, joille on säännönmukaisesti enemmän hakijoita kuin paikkoja. Ylen uutinen vuodelta 2019 muistuttaa, että alakohtaiset ja korkeakoulukohtaiset erot ovat kuitenkin isoja. Tällä hallituskaudella on myös päätetty yhdessä korkeakoulujen kanssa lisätä 10 000 aloituspaikkaa vuosina 2020-2022, eli Kalliokosken innovatiivinen ajatus on jo hallituksessa kuultu ja siihen on reagoitu. Toki edelleen hakijoita on varmasti enemmän kuin paikkoja, joten kilpailua on. Kilpailusta päästään eroon vain, jos jokainen hakija valitaan sinne minne hän haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti järkevää, koska tarvitsemme eri alojen osaajia. Lisäksi kaikissa valintatavoissa on omat etunsa ja haasteensa. Täydellisen mallin rakentaminen ei ole mahdollista. Ehkä nyt rauhassa katsotaan, mitä tälle todistusvalinta+pääsykoevalinta+muut reitit -mallille tapahtuu. Pistetaulukkoa voisi jo nyt entrata, mutta ehkä senkin osalta vaikutuksia voi vielä seurata, jotta päätös perustuisi tietoihin eikä yleiseen käsitykseen.

Väite 4. Jos voisin vaihtaa opintosuuntaa…

Lopuksi Kalliokoski pohtii, että entäpä jos ”olisi hyväksyttyä vaihtaa opintosuuntaa, kun kuva omista vahvuuksista kirkastuu”. Niin, entäpä jos tosiaan näin. Hetken mietin ja totesin, että tässähän sitä ollaan ohjauksen ytimessä. Tästä minulle maksetaan palkkaa. Tätä opotunneilla muun muassa mietitään ja ohjauskeskusteluissa pohditaan. Ei sitä, olisitko sinä nyt hyvä lääkäri vai arkkitehti, vaan sitä millaisia vahvuuksia sinulla on, missä sinä olet parhaimmillasi, mistä nautit, mitä haluat työelämältä ja mitä tekisit seuraavaksi? Ei, mitä tekisit isona, loppuelämäsi kun olet valmistunut, vaan seuraavaksi. En tiedä miksi Kalliokoski haluaa maalata tulevaisuudesta kovin perinteisen kuvan, jossa valitaan koulutus ja työ, ja sitten tehdään pitkä virkaura ennen eläkettä, koska hän itsekin toteaa tällaisen maailman olevan mennyttä. Mihin unohtui jatkuva oppiminen? Työelämä muuttuu, ja murros voi olla entistä nopeampi. Tulevaisuudessa on pakko hankkia uutta osaamista ja päivittää vanhaa. Oma työurani ei ole vielä niin pitkä kuin Kalliokoskella, mutta minäkin olen jo kokenut aika monta muutosta ja istunut koulutuksissa. Tarvetta olisi jatkuvalle osaamisen päivittämiselle, ja työelämän toivoisi mahdollistavan tämän jatkossa entistä paremmin.

Ja mitä tulee siihen lukion painekattilaan, niin lukiossa juuri pitää opiskelijalle kirkastaa se, että lukion jälkeen valitaan seuraava suunta. Ja sitä suuntaa voi muuttaa. Lukion jälkeen voi ja pitää uskaltaa tehdä valintoja hakeutua opiskelemaan. Valintoja kannattaa tehdä myös, vaikkei ole ihan varma alasta, kuten opokollegani Lauri Lehikoinen blogissaan pohdiskeli. Tällaista valintojen tekemistä ei vaan auta tippaakaan hysteriaa tihkuvat pelottelukirjoitukset lukion ultimaattisesta vaikeudesta ja höpinät pakkomatematiikoista ja pakkovalinnoista. Lukiossa voi ja pitää tutustua itseensä, omiin vahvuuksiinsa ja niiden pohjalta tapahtuu sitä ihmisenä kasvua, sivistymistä ja ehkä tulevaisuuden suunnan kirkastumistakin. Olen toki kovin huolestunut lukiolaisten uupumisesta ja jaksamisesta, mikä on aito ongelma. Mutta sitä ei kyllä ratkaista puolivillaisiin heittoihin tai värikkääseen retoriikkaan perustuvilla kauhukertomuksilla siitä, miten kamala paikka lukio nyt onkaan ja kyllä ennen oli paremmin.

Lopuksi onkin syytä mainita asia, josta juuri ei enää puhuta, mutta joka edelleen vaikuttaa ja voi jotakuta stressata. Ensikertalaiskiintiöiden, eli tietty määrä paikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville, vaikutus on ollut melko maltillinen tai vaikuttavuudesta on vaikea sanoa mitään. Tarkoitus on hyvä eli purkaa juuri lukionsa päättäneiden pullonkaulaa, mutta vaikutus on ollut myös negatiivinen. Paikan vastaamottamista pelätään, kun ei olla varmoja alavalinnasta tai ei päästä juuri siihen ykköstoiveeseen. Tämä lisää välivuosia ja vaikuttaa hakijoiden uskallukseen hakea niihin toissijaisiin vaihtoehtoihinsa tosissaan. Ehkäpä luopuisimme tästä, koska todistusvalinnan myötä siirtyminen jatko-opintoihin todennäköisesti sujuvoituu ilman kyseistä kiintiötäkin?

Tällaisia aatoksia tällä kertaa. Saa mielellään kommentoida blogissa tai somekanavilla. Keskustelu valinnoista jatkukoon, mutta ei kauhukuvia ja paniikkia lietsoen.