Mitä kuuluu lukioiden opiskeluhuollolle Kuopiossa?

Työskentelen lukion opinto-ohjaajana ja teen sitä kautta tiivisti yhteistyötä opiskeluhuollon muun henkilöstön kanssa. Opiskeluhuollolla on kiinteä paikka lukiolaisten turvaverkostona. Tavoitteena on toimiva järjestelmä, jossa yhdessä psykologit, kuraattorit ja terveydenhuoltohenkilöstö työskentelevät tiiviisti yhteistyössä opetus- ja ohjaushenkilöstön kanssa. Opiskeluhuollon keskeisenä tehtävänä on tarjota opiskelijoille niin yhteisöllistä kuin yksilöllistä tukea erilaisissa opintoihin tai muuhun elämään liittyvissä haasteissa.

Huhtikuussa julkaistu Kuopion hyvinvointikertomus kertoo osittain huolestuttavaa viestiä opiskeluhuollollisten haasteiden lisääntymisestä ja toisaalta opiskeluhuollon resursseista toisen asteen oppilaitoksissa. Oma arkikokemus tukee hyvinvointikertomuksen havaintoja siitä, että nuorten erilaiset haasteet jaksamisen, yksinäisyyden, mielenterveyden ja esimerkiksi päihteiden käytön osalta ovat lisääntyneet. Näitä tuloksia olemme viimeisten vuosien aikana lukeneet THL:n teettämistä kouluterveyskyselyistä, joista on noussut esiin esimerkiksi huumausaineiden käytön hyväksynnän kasvu lukioikäisten nuorten keskuudessa. Myös huumekokeilut näyttävät lisääntyneet. Lukiolaisten kohdalla korostuvat erityisen voimakkaasti myös jaksamiseen liittyvät haasteet, jotka osin johtuvat lukio-opintojen koetusta vaativuudesta ja varmasti myös laajemmin kiristyvistä paineista liittyen jatko-opintoihin hakeutumiseen.

Lukion yhteisöllisessä opiskeluhuoltotyössä näistä aiheista keskustellaan säännöllisesti. Lukuvuosittain joitain kertoja kokoontuvat oppilaitoskohtaiset opiskeluhuoltotyöryhmät ovat avainasemassa käytännön toimien suunnittelussa. Ryhmään kuuluu opinto-ohjaajien, erityisopettajan, rehtorin, kuraattorin, psykologin ja terveydenhoitajan lisäksi myös opettajien, opiskelijoiden ja huoltajien edustus. Tahtotila ryhmissä on yhteinen: tarvitaan ennaltaehkäisevää, laaja-alaista ja konkreettista työtä, jolla voidaan vähentää lukiolaisten kuormitusta, tukea nuorten kasvua kohti aikuisuutta ja terveitä elämäntapoja. Paljon on meilläkin tehty: yhteisiä tunteja opiskeluhuollon henkilökunnan kanssa, tietoiskuja esimerkiksi ajanhallinasta ryhmänohjauksissa ja keskustelu/valistustilaisuuksia nuorille ja heidän huoltajilleen.

Yhteisöllisen opiskeluhuoltotyö nivoutuu kiinteästi yksilökohtaiseen opiskeluhuoltotyöhön, joka on yksittäisen opiskelijan tukemiseksi tehtävää työtä. Tämä voi tarkoittaa kuraattorin tai psykologin tapaamisia, yhteisiä tukitoimien suunnittelua esimerkiksi opon, kuraattorin ja erityisopettajan kesken tai tarvittaessa yhteistyötä opiskeluhuollon ulkopuolisten toimijoiden, kuten nuorisopsykiatrian kanssa. Yksilötyö on pitkälti kohtaamistyötä. Tavoitteena on tarjota opiskelijoille mahdollisimman matalan kynnyksen mahdollisuuksia keskustella erilaisista opintoihin tai elämään liittyvistä huolista jonkun aikuisen kanssa. Kohtaamisten mahdollistamiseksi opiskeluhuollon henkilöstön pitää olla kiinteä osa oppilaitoksen arkea.

Miltä arki Kuopiossa sitten näyttää?

Jokaisella lukiolla on nimetty terveydenhoitaja, kuraattori ja psykologi, jonka vastuulle oppilaitoksen yhteisöllinen ja yksilökohtainen työ osaltaan kuuluu. Lain mukaan nuoren pitää päästä palveluiden piiriin viimeistään 7 arkipäivän kuluessa kontaktista. Hyvinvointikertomuksen mukaan tähän päästään melko hyvin, joskaan vuonna 2020 aikaa ei kyetty tarjoamaan ajoissa 14 % asiakkaista. Tässä on 14 % liikaa, sillä erityisesti mielenterveyden haasteiden osalta odotusajan venyminen muutamalla päivälläkin voi pahentaa nuoren tilannetta. Viimeisimmän kouluterveyskyselyn (2019) perusteella lukiossa psykologille ei päässyt 9% opiskelijoista, vaikka heillä olisi ollut tarvetta. Kuraattorityön osalta tämä luku on 3%. Tilanne on heikompi perusasteen puolella, jossa resurssipula näyttää olevan tältä osin akuutimpi. Noin joka viides peruskoululainen ei päässyt viime syksynä kuraattorille lain säätämässä ajassa, joten korona-aika näyttää pahentaneen tilannetta. 

Tilanne on haastavampi kun otetaan vastaanotolle pääsyn rinnalle tarkasteltavaksi opiskelijamäärä per kuraattori tai psykologi. Tämä luku on Kuopiossa viime vuosina hieman vaihdellut, mutta kuraattorin osalta puhutaa noin 1300 opiskelijasta ja psykologin osalta noin 1200 opiskelijasta. Käytännössä yhdellä toimijalla on siis vastuullaan useampien oppilaitosten opiskelijoita. YLE:n viime vuotisen uutisen (YLE 19.10.2020) perusteella tilanne ei ole maan pahimmasta päästä, sillä paikoin opiskelijamäärä voi olla lähes 2000 per kuraattori tai psykologi, mutta ei meillä ole tämän suhteen kyllä varaa röyhistellä rintaakaan. 

Arkityön kannalta tällainen tilanne heijastuu väkisin saavutettavuuteen arjen tasolla. Kun asiakkaina on nuoria erilaisista ja hieman eri paikoissa sijaitsevista oppilaitoksista, on kuraattorin tai psykologin päivittäinen tai edes lähes päivittäinen läsnäolo oppilaitoksessa käytännön syistä mahdotonta. Kuopion kouluissa on myös isoja eroja sen suhteen, millaisia tiloja vastaanottojen pitämiseen on. Työtilojen tulee tietenkin olla asianmukaiset ja tämä tulee jatkossa ottaa huomioon peruskorjausten ja uudisrakentamisen suunnittelussa.

Nuoren yksilökäynnin kannalta tämä ei ole välttämättä ongelma, sillä käynnille pääsee kätevästi muihinkin tiloihin, mutta yhteisöllisen työn näkökulmasta tilanne on kaukana ideaalista. Jos opiskeluhuollon henkilöstö on selkeästi osa oppilaitoksen arkea työskentelemällä samoissa tiloissa, on yhteistyö akuuttien haasteiden osalta paljon luontevampaa ja tehokkaampaa. Tällä hetkellä tilanne on se, että tilanteessa, jossa opiskelija saa esimerkiksi paniikkikohtauksen kesken päivän, ei koululta löydy välttämättä ketään ammattilaista, joka tilanteessa voisi toimia opiskelijan tukena. Rooli jää meille opoille tai aineenopettajille, jotka pyrimme tekemään parhaamme, mutta emme ole kovinkaan koulutettuja toimimaan näissä tilanteissa. Yhteistyötä on onneksi pystytty tiivistämään ja tekemään kaikki, mikä resurssien puitteissa on mahdollista ja esimerkiksi meillä kuraattori ja psykologi ovat koululla vähintään päivän viikossa.

Mitä pitäisi tehdä?

Vastaus on oikeastaan aika yksinkertainen: tarvitaan lisää resursseja eli rahaa ja sitä pitää käyttää henkilöstön palkkaamiseen. Koronatuella Kuopiossakin on saatu lisää tekijöitä opiskeluhuoltotyöhön, jolla on päästy vahvistamaan yhteisöllistä työtä ja nopeuttamaan nuorten pääsyä vastaanotolle. Koulukuraattorit ry:n mukaan mitoitus tulisi olla enintään 600 opiskelijaa ja kolme oppilaitosta yhtä kuraattoria kohti. Psykologiliiton näkemyksen mukaan 500 opiskelijaa olisi hyvä enimmäismäärä. Näistä luvuista Kuopiossa ollaan siis reilusti jäljessä, opiskelijamäärä on tällä hetkellä yli kaksinkertainen suositukseen nähden.

Opiskeluhuollon osalta eletään kuntapolitiikan näkökulmasta murrosvaihetta, sillä hallituksen suunnittelemassa sote-uudistuksessa opiskeluhuolto olisi siirtymässä hyvinvointialueiden vastuulle. Tähän on suhtauduttu hyvin varauksellisesti esimerkiksi opiskeluhuollon asiantuntijoiden edunvalvontajärjestöissä. Esiin nousee huoli siitä, erkaantuuko opiskeluhuoltotyö koulujen arjesta ja siirtyykö esimerkiksi psykologien tehtäväkenttä enemmän yksilötason palveluihin ennaltaehkäisevän ja yhteisöllisen työn sijaan. Suhtaudun itse hyvin varauksellisesti siihen, että opiskeluhuolto olisi erillisen järjestäjän alaisuudessa kuin opetustoimi. Psykologiliiton esiinnostamat vaarat ovat silloin ilmeisiä. Uudistuksilla pitäisi pyrkiä päinvastoin tiivistämään entisestään yhteistyötä koulujen opetus- ja ohjaushenkilöstön kanssa-

Hallitus on myös luvannut säätää opiskeluhuoltoon kuraattori/psykologimitoituksen ja esitys on tulossa eduskuntaan vielä tämän vuoden aikana. Odotellessa tarvitaan jo toimia kuntatasolla. Kuopion lukiokoulutuksessa opiskelee noin 2400 päivälukio-opiskelijaa neljässä keskusta-alueen lukiossa sekä Juankosken ja Nilsiän lukioissa. Tämän kevään yhteishaussa lukioihin oli kaupungin tasolla yli 100 ensisijaista hakijaa enemmän kuin aloituspaikkoja on tarjolla, joten opiskelijamäärä pysyy samalla tasolla. Lisäksi opintojaan 3,5 tai 4 vuoteen pidentävien opiskelijoiden määrissä on ollut kasvua. Tällä opiskelijamäärällä suositusten mukainen mitoitus olisi 4-5 kuraattoria ja psykologia, eli määrä pitäisi käytännössä tuplata nykyisestä.

Lukiokoulutuksessa ollaan koulutuspoliittisen ohjelman mukaisesti luomassa kahden kampuksen mallia, jossa keskusta-alueilla lukioiden yhteistyötä ollaan näiltä näkymin tiivistämässä (Lyseo ja Lumit, Kallaveden lukio ja Klassikka), jolloin muodostuu noin 1000 opiskelijan kampukset. Suositusten mukaisella resurssilla meillä tulisi siis olla kaksi psykologia ja kaksi kuraattoria per kampus. 

Miksi opiskeluhuollon resurssointi on tärkeää?

Opiskeluhuoltotyön lähtökohtana on ennaltaehkäisevyys ja tukeminen opiskelun arjessa. Vastaanottotoiminnan pitää toimia matalan kynnyksen periaatteella, jossa ajanvarausten lisäksi on mahdollista myös piipahtaminen juttelemassa ilman ajanvarausta kesken koulupäivän. Lisäresurssit mahdollistaisivat myös opiskeluhuoltotyön nivomisen tiukemmin osaksi muuta lukion toimintaa. Opiskeluhuollon henkilöstö pystyisi tukemaan myös opettajia arkityössä esiin nousevissa huolissa, osallistumaan ryhmänohjaustoiminnan kehittämiseen ja toteuttamiseen entistä vahvemmin opiskelijoiden hyvinvointia tukevaksi ja olemaan vahvemmin mukana myös erilaisten hyvinvointia tukevien oppituntien, työpajojen, tietoiskujen tai kokonaisten opintojaksojen/kurssien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Tällä hetkellä Kuopiossa lasten ja nuorten pääsy avun piiriin erilaisissa mielenterveyden haasteissa on hyvin haastavaa. Käyntimäärät ovat todella korkeita niin perusterveydenhoidossa kuin erikoissairaanhoidon puolellakin ja tilanne on verrokkikaupunkeihin verrattuna hälyyttävä. Käytännössä opiskeluhuollon palvelusta nuori ohjataan jatkohoitoon mikäli apu ei ole riittävää hänen tilanteessaan. Vaihtoehtoina ovat kaupungin mielenterveyspalvelut tai erikoissairaanhoidon puolella nuorisopsykiatria. Hoitojonot ovat kuitenkin erittäin pitkiä, jopa kuukausia. Kaupungin mielenterveyspalveluissa pahimmillaan yli puoli vuotta.

Mielenterveysoireiden kanssa painivalle jo kolme kuukautta voi olla aivan liian pitkä aika ja oireet voivat pahentua niin, että myös viimein hoitoon pääsyn myötä myös hoitojaksojen pituus kasvaa. Tilanteesta kirjoitettiin esimerkiksi Savon Sanomissa 14.4.2021. Käytännössä tämä näkyy lisääntyneenä kuormituksena opiskeluhuollossa, johon pääsy on tällä hetkellä kaikista kohtuullisimmalla tasolla.

Pidän hyvinvoivan yhteiskunnan ja kunnan mittarina sitä, kuinka hyvin se huolehtii lapsista, nuorista ja vanhuksista. Kuopion slogan ”hyvän elämän pääkaupunkina” ei tältä osin pidä paikkaansa. Korona-ajan myötä lasten ja nuorten hyvinvoinnin haasteet tulevat lisääntymään ja vaikutukset heijastuvat vielä pitkälle. Siksi meidän on reagoitava jokaisella tasolla ennaltaehkäisevästä työstä alkaen. 

Tehdään Kuopiosta aidosti hyvän elämän pääkaupunki!

Ratkaisukeskeinen tekijä Kuopion valtuustoon

Haluaisitko sinä olla mukana tukemassa kampanjaani? Helppo tapa on tukea lahjoittamalla kampanjan tekemiseen eli mainontaan. Lahjoittaminen onnistuu helposti Kuopion vihreiden sivujen ehdokasgalleriasta, jossa on lahjoituslinkki.

Pienikin summa auttaa saamaan näkyvyyttä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Myös kaikenlaiset ideat kampanjoinnista näin eriskummallisina aikoina otetaan vastaan. Viestiä ehdokkuudesta saa myös levittää: tykkää ja kommentoi päivityksiä, jaa mielestäsi tärkeitä ja hyviä juttuja eteenpäin. Laitetaan sana yhdessä kiertämään.

Miksi sitten kannattaisi tukea ja äänestää?

👉Tehdä politiikkaa ratkaisukeskeisesti ja analyyttisesti. Tulevan valtuustokauden päätösten seuraukset kantavat pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle. Tarvitaan suunnitelmallista ja eteenpäin katsovaa politiikkaa.

👨‍🏫 Puolustaa koulutuksen arvoa ja merkitystä. Kuopiossa on edessä isoja investointitarpeita kouluihin. Päätökset tulee tehdä faktojen pohjalta kokonaisuus huomioiden. Yksittäisten koulupäätösten sijaan tarvitaan ratkaisuita, jotka tukevat parhaiten kuopiolaisten arkea ja kaupungin kokonaiskehitystä. Otetaan myös opettajat, oppilaat ja huoltajat mukaan suunnitteluun.

🚴Edistää pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen edellytyksiä Kuopiossa. Paljon hyvää on tehty, mutta töitä riittää pyörätieverkoston kehittämiseksi, pyörien pysäköinnin parantamiseksi ja bussivuorojen laajentamiseksi. Näin saadaan luotua mahdollisuuksia ympäristöystävällisemmälle liikenteelle.

💚 Puolustaa lähiluontoa ja ympäristöarvoja päätöksenteossa. Kuopiolaisilla on jatkossakin oltava mahdollisuus päästä luontoon helposti ja nopeasti. Kaupunkikehityksessä tulee aina ottaa huomioon luontoarvot, ei vain sanoissa vaan myös teoissa. Ilman luontoa ei ole tulevaisuutta.

Jos koet, että minulla olisi Kuopiolle annettavaa, lahjoita kampanjaan tai laita somekanavani seurantaan. Tehdään Kuopiosta yhdessä vihreä!

Facebook: https://www.facebook.com/raudaskoskimiika

Instagram: https://www.instagram.com/miikaraudaskoski/

Twitter: https://twitter.com/raudasmiika

Kommentteja ja kysymyksiä voi heittää myös tänne blogiin, sillä mikäs sen mukavampaa kuin tulevaisuuden Kuopiosta keskusteleminen.

Voiko vihreä ajaa autoa – eli ajatuksia autoista, liikenteestä ja kuntapolitiikasta

Tämä kirjoitus on muhinut mielessä jo pidemmän aikaa ja nyt on aika avata hieman ajatuksiani autoilusta. Olen Instagramin puolella tarinoinutkin hieman autoiluun ja liikenteeseen liittyvistä ajatuksistani. Jutut löytyvät kohokohtien puolelta. Tiistaina 13.4. on myös klo 19 luvassa IG-live, jossa pohdimme kuntavaaliehdokkaana olevien Laura Kuuselan ja Antti Yrjölän kanssa kysymystä: ”Vihreä autoilu – onko sitä?”

Miksi kuntavaalien yhteydessä pitää keskustella autoista? Tietenkin siksi, että liikennekokonaisuus on yksi kuntapolitiikkaan olennaisesti liittyvistä teemoista. Kuntatasolla voidaan tehdä arjen liikkumisen kannalta merkittäviä toimia, jotta esimerkiksi hallitusohjelman tavoitteet kotimaan liikenteen hiilidioksipäästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä voisivat toteutua. Hallituksen kevättalvella lausuntokierroksella olleessa fossiilittoman liikenteen tiekarttaluonnoksessa esiteltiin joitain keinoja ja suunnitelmia liikennepäästöjen vähentämiseksi. Liikenneverkon kehittämiseen, sähköautojen latausinfran kehittämiseen sekä joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun edellytysten parantamiseen voidaan tehtä töitä myös kuntapolitiikassa.

Vihreiden 100 keinoa torjua ilmastonmuutosta kunnissa -listalta löytyy useita konkreettisia tapoja edistää fossiilittoman liikenteen tavoitteita ja samalla myös Kuopion oman ilmasto-ohjelman toteutumista käytännössä. Omat vaaliteemani rakentuvat kolmen kokonaisuuden ympärille: laadukkaan koulutus- ja koulupolitiikan, lähiluonnon säilyttämisen ja kestävän kaupunkikehityksen. Viimeksi mainittuun kuuluu keskeisesti myös liikenne. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että Kuopiossa tehdään aidosti ja entistä kunnianhimoisemmin töitä sen eteen, että joukkoliikenne, pyöräily ja kävely olisivat yhä vahvemmin osa kuopiolaisten arkipäivän liikennettä. Näitä tavoitteita voidaan edistää esimerkiksi tiivistämällä entisestään joukkoliikenteen vuoroväliä esimerkiksi ruuhkaisimpina aikoina, lisäämällä tarvittaessa uusia työmatkaliikkumista paremmin tukevia vuoroja ja satsaamalla baanaverkoston kehittämiseen. Kaupunkipyörät löivät kesällä 2020 vahvasti läpi, mikä osoittaa Kuopiossa olevan paljon pyöräilypotentiaalia. Lisäoppia voisi käydä hakemassa vaikka Oulusta, jossa pyöräreitteihin ja opasteisiin on panostettu.

Tästä seuraa tietenkin helposti moittivaan sävyyn esitetty kommentti, että tässä sitä taas yksi etuoikeutettu bussipysäkin lähellä asuva elitistinen kaupunkivihreä on kieltämässä autoilun ja pakottamassa kaikki ajamaan bussilla tai pyörällä. Ei ymmärrä tuokaan lehtori mitään tavallisen kuopiolaisen elämästä. Ainakin some-alustoilla tällainen suhtautuminen vihreiden toimijoiden liikennepoliittisiin pohdintoihin on kovin tavallinen. Koen ehdottomasti olevani etuoikeutettu, koska olen voinut valita asuinpaikkani siten, että pystyn kulkemaan työmatkani bussilla tai pyörällä todella helposti. Haja-asutusalueena kasvamisesta huolimatta olen tietenkin kaupunkivihreä, koska asun kaupungissa ja matkaa mualiman navalle on vain seitsemisen kilometriä. En kuitenkaan tunnustaudu liikenne-elitistiksi tai ihmiseksi, joka ei ymmärrä mitään siitä, että autoa tarvitaan arkipäivän ajoihin. Omistan itsekin auton ja käytän sitä arjen asioiden hoitamiseen. Olen toki viime vuosina vähentänyt paljon arkiajoja ja siirtynyt työmatkoilla bussiin. Lapsettomassa taloudessa autosta luopuminen voisi olla jo hyvinkin mahdollista, mutta retkeilypaikkoihin on kovin hankalaa päästä ilman autoa ja monesti reissuissa kulkee mukana myös pyörät ja muuta varustetta.

Suomen kaltaisessa maassa autoilusta luopuminen on tällä hetkellä mielestäni epärealistinen tavoite, eikä sellaista toki vihreissäkään ole vaadittu. Asutus on Suomessa kovin hajallaan ja kaupunkiseudutkin kansainvälisesti arvioiden pieniä. Tämä tekee kannattavasta joukkoliikenteestä haastellista toteuttaa. Jokainen itäsuomalainen, joka on edes teoriassa yrittänyt matkustaa itä-länsi-suunnassa junalla tai bussilla ymmärtää, mistä on kyse. Reitit ovat hankalia, hitaita ja vaihtoja on tehtävä useita. Auto on nopeampi kulkuväline, ei siitä pääse yhtään mihinkään. Raideliikenteen osalta olisin kaivannut jo vuosia sitten kunnianhimoisempaa investointisuunnitelmaa, jossa rataverkkoa vahvistettaisiin siten, että matka-ajat nopeutuisivat ja junasta tulisi selkeästi järkevin vaihtoehto matkata esimerkiksi Kuopiosta tai Joensuusta Helsinkiin. Maakuntalentokenttiin upotetuilla julkisilla euroilla olisi varmasti rakennettu aika paljon uusia kiskoja tai sähköistyksiä. Matkustajapotentiaali maailmalla on toki ihan erilainen, mutta kyllähän meilläkin tilanne pitäisi olla se, että Kuopiosta Helsinkiin aktiivinen matka-aika junalla olisi sama kuin lentokoneella (huomioiden kentällä kuluva aika) kuten se on vaikkapa Pariisista Lyoniin. Työreissulla tein aikanaan matkan toisen suuntaan lentokoneella ja toiseen TGV-junalla. Juna oli nopea, helppo ja vaivaton vieden suoraan kaupungin keskustan tuntumaan.

Haja-asutushaasteiden lisäksi kaupunkisuunnittelua on tehty aivan liian kauan yksityisautoilun ympärille. Kun lukee keskusteluja vaikkapa Espoon kokoisen kaupungin haasteista liikkua paikasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä, ei voi kuin huokaista syvään ja valitella miten pieleen on voitu mennä. Tai jos miettii Kuopion osalta Matkuksen ostoskeskuksen rakentamista ”keskelle ei-mitään” Ikean naapuriin. Eipä tarvitse ihmetellä, jos asiointivirta autoilun varaan rakennetuilta alueilta suuntautuu keskustan sijaan sinne, missä pysäköinti on maksutonta. Mennyttä ei saa kuitenkaan takaisin, eikä jälkiviisaus ole rakentavin tapa tehdä politiikkaa, joten pitää katsoa eteenpäin. Lähtökohdan kuntapolitiikassa pitää olla, ettei enää yhtään kaavoitusratkaisua, kaupungin laajentumissuunnitelmaa tai kaupunkirakenteen tiivistämiseen tähtävää strategiaa laadita siten, että pääasiallinen tapa liikkua paikasta toiseen olisi yksityisauto. Tällainen politiikka ei ole yksityisautoilun kieltämistä tai autoteistä luopumista, tarvitaanhan näitä väyliä väistämättä myös julkisen liikenteen, yritysten ja myös osin asioinnin tarpeeseen. Kyse on edellytysten luomisesta sille, että kaupunkiseudulla yhä harvemman tarvitsee omistaa kahta autoa arjen pyörittämiseen ja yhä useampi voisi aidosti harkita autosta luopumista vaikka kokonaan. Autoilun sähköistymisen myötä osa siirtyy joka tapauksessa päästöttömämpään autoiluun, mutta ympäristön kannalta tarvitaan myös autoilun vähentymistä.

Liikenne muodostaa Suomen hiilidioksidipäätöistä noin 1/5. Liikenteessä voidaan siis tehdä merkittäviä tekoja päästöjen vähentymiseksi, mutta yksin liikenne ei ratkaise päästöongelmaa. Energiantuotanto on aivan keskeisessä roolissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikenteelle pidä tehdä jotain. Maapallo ei kestä nykyistä menoa ja meillä ylikuluttavilla länsimaalaisilla on todellakin velvollisuus tehdä jotain. Toimien oikeudenmukaisuus on tietenkin tärkeää ja suosin mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Toimia pitää kohdistaa voimakkaammin sinne, missä autolle on vaihtoehtoja eli kaupunkiseuduille. Tällöin voidaan tarvita myös jonkin verran sitä keppiä, kuten erilaisia päästö- ja ruuhkamaksuja, jotka ovat tuttuja monessa maassa. Suomessa tällaisia ei ole saatu edes pääkaupunkiseudun ydinkeskustan alueelle. Liikennemäärien vähentäminen keskustoissa ei ole vain ilmastonmuutosasia, vaan sillä on merkittävä rooli terveydelle haitallisten hiukkaspäästöjen ja meluhaittojen vähentämisessä.

Kuntatasolla edellytysten luomisessa eli porkkanoissa on olennaista jo aiemmin esiin nostamani asiat kuten joukkoliikenneverkoston tiheys ja asianmukaiset pyöräilyväylät. Myös palveluverkosto on olennainen osa edellytysten vahvistamista. Miten helposti lapsiperheen logistiikka vanhempien työpaikalle ja lapsen päiväkotiin onnistuu? Tällä hetkellä monessa tapauksessa liian huonosti. Kuopiossakin lähipäiväkodit ovat tupaten täynnä ja paikan saaminen on hankalaa. Jos lapsi on vietävä päiväkotiin ihan toiseen suuntaan tai jopa toiselle puolelle kaupunkia kuin työmatka muuten veisi, on auto ainoa mahdollisuus saada lapsiperheen arki pyörimään. Autoiluun itsekin tottuneena voin sanoa, että siirtymä ei tapahdu sormia napsauttamalla niin, että aiemmin matkan autolla taittanut ottaisi räntä- tai lumituiskussa pyörän alleen ja veisi lapsensa sillä päivähoitoon. Ainakaan tämän varaan ei voida laskea liikenteen päästövähennyksiä. On luotava edellytykset sille, että arki toimii vähemmällä autoilulla helposti ja vaivattomasti. Omalla asuinalueellani Kuopion Saaristokaupungissa konkretisoituu selvästi se, miten kaupunkisuunnittelua on tehty asumisen ja autoilun ehdoilla. Joukkoliikenneverkosto on toki varsin hyvä ja myös pientaloalueelta voi kulkea aidosti bussilla, mutta ne palvelut. Pursuilevat päiväkodit ja koulut löytyvät, samoin muutama ruokakauppa ja kauneudenhoitoalan yritys. Mutta ravintolapalvelut? Suunnittelilla on liikerakennus, mutta toistaiseksi se on vasta suunnitelma. Kirjastoa ei ole. Kyse on siis kokonaisuudesta. Kaupunkia tulisi rakentaa suunnitelmallisesti, ympäristön kannalta kestävästi ja vaihtoehtoisia liikkumisen tapoja edistäen – siis kokonaisuutena.

Voiko vihreä ajaa autoa?

Tähän kysymykseen vastauksen saamiseksi suosittelen tulemaan kuulolle ensi tiistain IG-liveen. Ainakin itse lähden siitä, että vihreä voi ajaa autoa. Kyse on siitä, miten autoa arjessaan käyttää? Miten liikkumisen kokonaisuus ensin yksilötasolla ja edelleen yhteisötasolla muodostuu? Tavoite on päästöjen vähentäminen ja sitä tavoitetta varten tarvitaan myös yksityisautoilun vähentämistä.

Kovin tuomitseva, leimaava tai syyttelevä asenne vie autoilun vähentämistä eteenpäin. Vastareaktio voi olla hyvinkin voimakas, koska autoiluun liittyy paljon tunnepohjaista suhtautumista ja esimerkiksi ajatus vapaudesta. Haastan kuitenkin jokaista meistä autoilijoista pohtimaan omaa suhdettaan nelipyöräiseen kulkuneuvoon tai kenties useampaan. Milloin tarvitsen autoa matkan tekemiseen? Voisinko tehdä osan matkoistani jollain muulla tavalla? Uskaltaisinko kokeilla, miltä työmatkan kulkeminen bussissa tuntuu? Mitä, jos ajaisin töihin jonain päivänä pyörällä tai kävisin kaupassa pyörällä? Ehkä lomareissun Helsinkiin voisi tehdä auton sijaan junalla? Näin se omankin ajattelun ja toiminnan muuttuminen lähti liikkeelle. Aiemmin valitsin poikkeuksetta auton, nykyään yhä useammin bussin, junan tai pyörän. Enää se syksyisessä pimeydessä Helsinkiin ajaminen ei olekaan niin houkutteleva vaihtoehto, kun voin sen sijaan istahtaa junan kyytiin, tehdä kenties vähän rästitöitä tai suunnitella loppuun maanantain tunnit, ottaa jopa torkut tai lukea hyvää kirjaa. Nautin silti edelleen autolla ajamisesta ja haaveilen sähköautosta.

Miten sinä voisit muuttaa omaa liikkumistasi siten, että tavoite hiilineutraalista liikenteestä vuonna 2045 olisi mahdollinen? Muutenkin kommentit ja ajatukset pohdinnoista ovat tervetulleita. Keskustelu jatkuu IG liven merkeissä tiistaina 13.4. klo 19 ja blogiin luvassa lisää juttua autoilusta kommenttina Tuulilasi-lehden pääkirjoitukseen (4/2021).

Lähdin kuntavaaliehdokkaaksi, mutta miksi ihmeessä?

Maaliskuun alussa 2021 minut nimettiin Kuopion vihreiden kuntavaaliehdokkaaksi. Olen aika ajoin pyöritellyt mielessäni ehdokkuutta kuntavaaleissa, varsinkin asuessani Joensuussa ja ollessani mukana ainejärjestö toiminnassa ja opiskelijapolitiikassa. En ole kuitenkaan kuulunut mihinkään puolueeseen, joten asia on jäänyt ajatuksen asteelle. Tänä keväänä sain kuitenkin tarvitsemani potkun kohti ehdokkuutta, kun minua lähestyttiin asiassa ja pyydettiin ehdolle. Muutaman päivän harkinta-ajan jälkeen ilmoitin, että asia kiinnostaa ja mielelläni olen mukana tekemässä vihreää kuntavaalivoittoa Kuopioon.

On varmaan vähän hullua hypätä politiikkaan, edes kuntatasolla, aikana, jolloin populismi, vastakkainasettelu, yksinkertaistukset ja somehuutelut ovat lisääntyneet. Mutta juuri sen vuoksi päätin lähteä. Haluan olla omalta osaltani rakentamassa eteenpäin katsovaa, tulevaisuuteen uskovaa ja keskustelevaa politiikkaa. Elämme keskellä koronakriisiä, mutta myös ilmasto- ja ympäristökriisiä. Kuopio, Suomi, Eurooppa ja maailma tulevat kohtaamaan suuria haasteita, jotka voivat järisyttää nykyisenkaltaisen sivilisaatiomme perusteita tavalla, jota emme edes vielä ymmärrä. Näiden haasteiden ratkaisemista ei edistä lainkaan populistinen ”öyhötys” tai tarkoitushakuinen vastakkainasettelu. Kuopio on pisara tässä meressä, mutta jostain on aloitettava. Jos voin omalla toiminnallani vahvistaa edes hitusen sitä, että kuopiolaisessa kuntapolitiikassa tehdään päätöksiä, jotka on perusteltu hyvin, jotka ovat ympäristön kannalta kestäviä ja vahvistavat yhteiskunnan tasa-arvoa, olen tyytyväinen.

Miksi juuri vihreät?

Puoluetunnuksen alla kampanjointi ja vaikuttaminen on tuntunut pitkään vieraalta ajatukselta. Olinhan ylioppilaskuntapoliitikkonakin Puolueettomat-edustajistoryhmän edaattorina. Useissa vaaleissa olen kuitenkin päätynyt äänestämään vihreitä. Puolueen arvot ja tavoitteet ovat itselleni kaikista lähimpänä omaa arvomaailmaa. Viimeisen parin vuoden aikana ympäristöasioista on tullut itselleni entistä tärkeämpi. Kolmen lukukauden ajan olen opettanut maantieteen opettajakollegani kanssa yhteiskurssia, jossa olemme käyneet läpi maailmanhistoriaa alkuhämäristä nykypäivään ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat tulleet entistä vahvemmin agendalle myös omassa ajattelussa, kun olemme yhdessä opiskelijoiden kanssa ihmetelleet sitä, miksi mitään ei tehdä, kun tiedämme miten huonossa jamassa asiat ovat. Luontodokumenttien legendan sir David Attenborough’n uusi dokumentti maailman luontokadosta oli varsin ravisteleva kokemus. Olemmeko jo liian myöhässä?

Kun lähtökohta osallistua poliittiseen toimintaan, laittaa naamansa ja nimensä likoon yhteisten asioiden puolesta, kumpuaa huolesta ympäristömme tilasta, oli vihreät varsin looginen ja selkeä valinta. Kuopion vihreiden vaalitavoitteet ovat myös erinomaiset. Itselleni tärkeitä asioita kotikunnassani ovat koulutukseen, lähiluontoon ja liikkumiseen liittyvät teemat. Kaikki nämä ovat vihreiden vaaliohjelman ytimessä, joten on helppoa olla mukana porukassa, joka haluaa tehdä politiikkaa samojen tavoitteiden edistämiseksi. Vaalitavassamme henkilökohtainen vaalitulos on keskeinen osa yhteistä vaalitulosta, joten tässä tehdään yhteistä työtä tavoitteiden eteen.

Kunnissa tehdään vuosittain isoja päätöksiä siitä, millaista meidän arkemme on: paljon rahaa käytetään koulutukseen, millaisilla resursseilla lastensuojelutyötä tehdään, tarjotaanko nuorille maksutonta ehkäisyä, miten kaupungin metsiä hoidetaan tai mihin kasvava kaupunki seuraavaksi laajenee tai tiiviistyy.Kuntapolitiikkaa ei pidä tehdä populistisia ja halpahintaisia väitteitä esittämällä. Asioihin perehtyminen, perusteltujen näkemysten esittäminen, mielipiteiden kuuntelu ja kompromissien tekeminen kuitenkin itselle tärkeitä arvoja edistäen – tämä on politiikkaa, jota minä osaltani haluan olla tekemässä.

Itselleni tärkeimpiä asioita ovat koulutukseen, lähiluontoon ja tasapainoiseen kaupunkikehitykseen liittyvät teemat. Koulutuksesta säästämisen aika pitää jättää taaksepäin. Kuopiossa tarvitaan suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa, jotta kaupungin talous selviää edelleen tulevien vuosien kasvavista investointitarpeista. Ryhmäkoot, opiskelun ja oppimisen tuki, ohjaus sekä muut opiskeluhuollon palvelut on oltava kunnossa. Lähiluonnon tulee olla saavutettavaa ja monipuolista. Tarvitsemme niin suojeltua luontoa kuin hoidettua metsää, jossa pääsee retkeilemään ja virkistymään. Kaupunginosien kehittämisen pitää olla tasapainoista. Asuntorakentaminen ei saa viedä kaupunginosien virkistysalueita, eikä palveluita pidä unohtaa. Monipaikkainen kaupunki mahdollistaa myös ekologisesti kestävämmän arjen. Liikkumisessa on pyrittävä löytämään lisää kannustimia joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun lisäämiseksi. Sähköautoilun yleistyminen tulee ottaa myös huomioon, kun rakennetaan uutta.

Kuopio on hyvän elämän pääkaupunki, mutta meidän pitää tehdä siitä vielä parempi.

Mikäli haluat seurata kampanjaani ja ajatuksiani kevään aikana, laita seurantaan myös sosiaalisen median kanavat. Vastaan myös mielelläni kommentteihin, ajatuksiin ja kysymyksiin eri kanavilla:

Facebook: https://www.facebook.com/raudaskoskimiika/

Instagram: https://www.instagram.com/miikaraudaskoski/

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2

Kirjoitin viikko sitten blogitekstin, jonka kimmokkeena toimi Arno Kotron Suomen Kuvalehdessä julkaistu essee lukion stressaavasta vaikutuksesta. Tuossa tekstissä pohdiskelin mikä kritiikissä osui, mikä meni ohi ja miten paljon stressiä tuottaakaan todistusvalinnan pisteytysmalli. Sen jälkeen todistusvalintaa on syytetty esimerkiksi vieraiden kielten opiskelun suosion laskemisesta (HS 19.3.2021), mutta siinä aihetta tarkasteltiin kuitenkin hieman laajemmasta näkökulmasta. Suomen Kuvalehti jatkaa keskustelua pääkirjoituksessaan (SK 19.3.2021), jonka Matti Kalliokoski on otsikoinut Kotroa mukaillen Aikuiseksi painekattilassa. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas kommentoi HS:n uutista ansiokkaasti Twitterissä ja Lukiolaiston liitto kommentoi Kalliokosken esittämiä väitteitä twiittiketjussa.

Vedin hetken henkeä, kun avasin Suomen Kuvalehden ja luin pääkirjoituksen. Ensimmäinen ajatus oli, että joko taas ja miksi juuri nyt – keskellä koronapandemian värittämiä ylioppilaskirjoituksia ja etäopiskelua. Eikö lukiolaisilla ole jo riittävästi haasteita ilman, että stressiä pitää koko ajan lietsoa? Koska ajattelen, että maailmaa muutetaan mieluummin kunnioittavalla dialogilla kuin tunnepohjaisella näpäyttelyllä (Vaikka siihenkin saatan joskus sortua), niin jäsentelin ajatuksiani tähän blogiin. Erittelen tässä joitain osia Kalliokosken pääkirjoituksesta. Haluan tuoda esiin lukion opinto-ohjaajan näkökulmaa todistusvalintaan ja nykylukioon ilman turhaa pelon ja huolen lietsontaa tai sinänsä toimivan todistusvalintajärjestelmän perusteetonta murjomista.

Kommentti 1. Kannustimet ja lukion muuttuminen.

Kalliokoski lähtee liikkeelle pohtimalla kannustimien vaikutusta ihmisten toimintaan ja käyttää esimerkkeinä ruotsin poistamista pakollisten yo-kokeiden joukosta vuonna 2005 ja ainereaalikokeen tuloa osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 2007. Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoista selviää, että ruotsin kokeen poistaminen on selvästi vähentänyt kirjoittamääriä. Kehitys on tasoittunut vuoden 2016 jälkeen ja noin 14 000 ilmoittautumisen (syksy+kevät, sisältää uusijat) paikkeille. En tiedä, mistä Kalliokoski tällä haluaa todistaa kuin siitä, että pakollinen koe on pakollinen ja valinnainen koe on valinnainen. Mielestäni ylioppilastutkinnossa lisätty valinnaisuus, jossa äidinkieli/S2-koe on ainoa pakollinen, on hyvä uudistus. Opiskelijoilla on valinnan varaa rakentaa tutkintoaan vapaammin valmistumisen reunaehdot huomioiden ja näin he pystyvät ylioppilastutkinnossa keskittymään paremmin vahvimpiin aineisiinsa. Lukion oppimäärä sisältää kuitenkin myös niitä pakollisia ruotsin kursseja. Valinnaisuus lisääntyy hieman vielä keväästä 2022 alkaen, kun tutkinnon pakollisia ja valinnaisia kokeita ei tarvitse enää valita etukäteen. Tämä helpottaa erityisesti niiden opiskelijoiden stressiä, joille kolmikossa pitkä vieras kieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka on vain haasteellisia oppiaineita.

Samassa yhteydessä Kalliokoski esittää esimerkkinä kannustimesta, kuinka terveystiedosta tuli nopeasti suosituin ainereaalin koe. En tiedä mistä kannustimesta tämä on todiste? Ainereaalikokeena on voinut vuoden 2007 jälkeen kirjoittaa biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, katsomusaineen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian, filosofian tai terveystiedon. Aineraaliin siirtyminen on ollut kannustin valita yksi tai useamia reaaliaineita, joita opiskelee entistä vahvemmin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen Uudistukset vaikuttivat kokelasmääriin, mutta kuten YTL:n tilastossa todetaan, ne tasoittuivat hyvin nopeasti aineraalin tulon jälkeen. Suosion syiksi arveltiin uutta oppiainetta ja kurssien vähäistä määrää, koetta pidettiin ehkä helppona. Oliko kannustin siis (kuviteltu) kurssimääriin perustuva helppous vai ainereaalikoeuudistus? Vaikea sanoa, mitä Kalliokoski tällä yritti perustella.

Kommentti 2. Ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen

Seuraava Kalliokosken huomio koskee yliopplaskirjoitusten painoarvon lisäämistä yliopistojen sisäänotossa. Tällä hän viittaa ilmeisesti vuonna 2017 käynnistyneeseen uudistukseen korkeakoulujen valintojen uudistamiseksi. Tätä uudistusta käsittelin jo aiemmassakin blogissani, mutta siitä täytyy tässä kirjoittaa muutama sananen. Kalliokoski tuo pääkirjoituksessaan esille jo liiankin tutuksi tulleen väitteen, että ”erityisen paljon hyötyä on pitkästä matematiikasta. Niinpä lukiolaisen voimat kuluvat matematiikkaan.” Tämän väitteen ympärillä olen puhunut muutamissa vanhempainilloissa ja olemme omassa lukiossani järjestäneet aiheesta myös vanhemmille keskustelutilaisuuden, jossa mukana olivat ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajat.

Asiaa käydään joka vuosi läpi opotunneilla, koska väite elää sitkeästi pääkirjoitusten, mielipidekirjoitusten, somekeskusteluiden ja monien muiden debattien kestoaiheina. Näinpä siihen törmäävät myös lukio-opintoja pohtivat peruskoululaiset ja lukio-opintonsa aloittavat nuoret. Ohjauksessa tehdään töitä sen eteen, että jokainen nuori löytäisi lukiossa omia vahvuuksiaan toteuttavia ainevalintoja, saisi onnistumisen kokemuksia eri oppiaineissa, sivistyisi, kasvaisi ja saisi tietenkin hankittua lukion yleissivistävyyden rinnalla tarjoamat valmiudet korkea-asteen opintoihin. Miksi tätä väitettä pitää siis oikoa, sillä eikös se nyt kuitenkin ole niin, että pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa vain kaikille, niin ovet korkeakouluihin aukeavat?

Tässä Vipunen-tietokannasta koostetussa datapaketissa (kiitos linkistä Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä) on avattu hieman dataa opiskelijoiden valikoitumisesta jatko-opintoihin. Tilastoja tulkitessa on syytä pitää mielessään, että uudistettu todistusvalinta on ollut käytössä nyt laajasti vasta yhden kerran keväällä 2020. Tuota kevättä sotki koronapandemia, jonka vuoksi osa aloista joutui muuttamaan valintaperusteitaan eli opiskelijoita valittiin enemmän todistuksella ja myös valintakokeet muuttuivat. Todistusvalinnan vaikutuksien arviointi on siis vielä hieman haastavaa, koska vertailuaineistoa nykymallista on vähän. Asiaa kuitenkin tutkitaan ja selvityksiä on tulossa.

Mutta se matematiikka. Kalliokoski ei tässä viittaa siihen, että korkeakouluihin pääsevät vain laudaturin ylioppilaat. Todettakoon kuitenkin, että kuten datapaketin sivulta 9 voi tutkailla, miten paljon eri aloilta korkeakoulupaikan vastaanottaneiden arvosanoista oli asteikon parhaimpia arvosanoja (L, E, M). Alla oleva tilasto kuvaa korkeakouupaikan vastaanottaneiden L-arvosanojen määrää vuonna 2020.

Yhteiskuntaiteteelliselle alalle korkeakoulupaikan vastaanottaneista opiskelijoista noin puolella ei ollut yhtään laudaturia, kasvatusalalla lähes 85 prosentilla ei ollut todistuksessa yhtään laudaturia. Kun rajataan tarkastelu vain yliopistoihin, joihin Kalliokoskikin viittaa, näyttää kuvio tältä:

Yliopistoissa paikan vastaanottaneista laudatureja on useammilla, mutta edelleen monella alalla yli puolella valituista ei ole todistuksessa lainkaan laudatureita. Näin se menee, koska ylioppilaita ei valita vain ylioppilastodistuksen perusteella, vaan käytössä on edelleen valintakoevalinta sekä muita valintatapoja kuten valintakursseja tai avoimen yliopiston väyliä. Kun kuviota edelleen tarkastellaan todistusvalinnan osalta, niin laudaturin kirjoittajien määrä kasvaa.

Nyt erityisesti hakupainealoilla on jo huomattavissa selkeää yhteyttä paikan vastaanottaneiden ja laudaturin kirjoittajien välillä. Mutta eikös tämä ole yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista? Hyvästä ylioppilastodistuksesta saa entistä enemmän hyötyä opiskelijavalinnassa. Enää ei tarvitse hakea yhteispistein eli raskaan ylioppilaskevään jälkeen alkaa vielä päntätä valintakokeisiin. Ja pahimmillaan kävisi niin, että kun voimia valintakokeisiin ei enää löytynyt, hyvä yo-todistus ei taannutkaan vanhassa valintatavassa opiskelupaikkaa. Tilastot kertovat, että paikkoja riittää muillekin kuin laudaturin ylioppilaille.

Mutta entä se matematiikka, pitääkö sitä nyt sitten opiskella niin, että ”voimat kuluvat”? Datapaketin sivulla 10 voi tarkastella matematiikan laajuutta suhteessa korkeakouluvalintoihin. Alla oleva tilasto kuvaa sitä, millä joukolla yliopistoon hakijoista, hyväksytyistä ja paikan vastaanottaneista oli lyhyt tai pitkä matematiikka ylioppilastutkinnossaan vuonna 2020.

Paljon huomiota saanut pitkä matematiikka oli hakijajoukosta hieman alle puolella, kun taas 15,6% ei ollut kirjoittanut lainkaan matematiikkaa. Paikan vastaanottaneista matematiikaa ei ollut lainkaan kirjoittanut 9,5%, joten selkeästi matematiikan kirjoittaminen on kannattavaa, muttei pakollista, kun puhutaan yleisesti korkea-asteelle valituksi tulemisesta. Pitkä matematiikka oli hieman yli puolella valituista ja paikan vastaanottaneista, joten sekin kannattaa kirjoittaa, mutta se ei ole missään määrin pakollista.

Matematiikan osalta on luonnollisesti isoja alakohtaisia eroja, sillä monelle alalle matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden opiskelu on varsin perusteltua ja järkevää. Diplomi-insinööriksikin voi päästä opiskelemaan lyhyellä matematiikalla, samoin lääketieteeseen, mutta kyllähän näille aloille ensisijaisesti haluavan kannattaa matematiikkaa opiskella sen pidemmän oppimäärän mukaan.

Näitä kuvioita on helppo tarkastella tarkemmin tuolta datapaketista erilaisia suodatuksia käyttäen. Keskeisin huomio tässä on nyt kuitenkin se, että matematiikka on keskusteluissa nostettu vähän liiankin merkitykselliseen asemaan. Sitä kannattaa opiskella, ja sitä on pakko opiskella. Matematiikka kannattaa kirjoittaa, koska ammattikorkeakouluissa se katsotaan yhtenä todistusvalinta-aineena kaikille, mutta ei siihen kannata uuvuttaa voimiaan. Laudaturin saa vain pieni joukko kirjoittajista ja lyhytkin matematiikka voi riittää. Viestini lukiolaisille on: lue siis matematiikkaa omien voimavarojesi mukaan ja juuri siinä laajuudessa kuin se sinulle opinnoissasi sopii.

Kalliokoski esittää, että matikka ja todistusvalinta ovat syöneet ”kieltenopiskelun asemaa”. Tämä vaatisi laajempaa tutkimista, sillä kielten opiskelun murros ja dramaattiset kirjoittamäärien laskut johtunevat monista tekijöistä. Osa niistä liittyy jo peruskoulun kielivalintoihin. Tätä aihepiiriä on avattu jonkin verran HS:n artikkelissa, johon on linkki tekstin alussa. Pidän kuitenkin todella yksipuolisena Kalliokosken väitettä, että koska todistusvalinta lisää matikan opiskelua, niin se suoraan johtaisi kielten opiskelun vähenemiseen. Syitä voinee etsiä lukiossa ainakin ainereaalikokeesta ja aivan liian täyteen ahdetun kurssimuotoisen lukion opetussuunnitelmista, jotka heijastuvat opiskelijoiden valintoihin ja jaksamiseen.

Väite 3. Koulutuksen pullonkaula.

Kalliokoski maalailee kotromaisia kuvia kilpailukyky-Suomesta ja elinkeinoelämän vaatimuksista, joihin en nyt tässä syvenny sen enempää. Joku muu osaa varmasti pohtia niitä minua fiksummin. Sen sijaan kommentoin Kalliokosken esiin nostamaa ongelmaa, jonka mukaan ”siirtyminen opintoihin on ahdas pullonkaula”. Tämä on juuri se syy, miksi vuonna 2017 aloitettiin valintauudistus. Suomessa on siirrytty korkea-asteen opintoihin keskimäärin melko vanhana. Linkin takaa löytyvän valintauudistusraportin mukaan ”toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirrytään Suomessa verrattain vanhana. Keskimääräinen aloittamisikä on 24 vuotta (keskiarvo). Mediaani on yliopistojen osalta 20,9 vuotta ja ammattikorkeakoulujen osalta 22,7 vuotta (2014).” Kalliokosken mainitseman pullonkaulan leventämiseksi tehtiin siis uudistus, jota hän pääkirjoituksessaan Kotron tavoin kritisoi. On vielä mahdotonta sanoa, vaikuttaako uudistus pullonkaulaan vai ei. Ensimmäiset, ja todellakin hyvin alustavat ja vain yhteen erikoislaatuisen kevään otantaan perustuvat havainnot kertovat, että ”edelliseen syksyyn verrattuna syksyllä 2020 aloittaneiden ikäryhmäosuudet ovat säilyneet lähes ennallaan ammattikorkeakouluissa, mutta yliopistoissa alle 21-vuotiaiden aloittaneiden osuus kasvoi silmin nähden aikaisemmasta.” Kuten tekijät muistuttavat, vielä ei voida päätellä onko uudistus aidosti toiminut, mutta tämä on ensimmäinen havainto.

En siis ihan tavoita mitä Kalliokoski haluaa kritisoida? Sitä, että meillä on vaikeaa päästä korkeakouluun vai sitä, että valintatapa on hänen mielestään väärä? Hän toteaa myöhemmin, että entä jos ”opiskelupaikkoja olisi enemmän tarjolla”. Tämä on tietenkin oikeastaan ainoa tapa laventaa pullonkaulaa hakupainealoilla eli niillä, joille on säännönmukaisesti enemmän hakijoita kuin paikkoja. Ylen uutinen vuodelta 2019 muistuttaa, että alakohtaiset ja korkeakoulukohtaiset erot ovat kuitenkin isoja. Tällä hallituskaudella on myös päätetty yhdessä korkeakoulujen kanssa lisätä 10 000 aloituspaikkaa vuosina 2020-2022, eli Kalliokosken innovatiivinen ajatus on jo hallituksessa kuultu ja siihen on reagoitu. Toki edelleen hakijoita on varmasti enemmän kuin paikkoja, joten kilpailua on. Kilpailusta päästään eroon vain, jos jokainen hakija valitaan sinne minne hän haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti järkevää, koska tarvitsemme eri alojen osaajia. Lisäksi kaikissa valintatavoissa on omat etunsa ja haasteensa. Täydellisen mallin rakentaminen ei ole mahdollista. Ehkä nyt rauhassa katsotaan, mitä tälle todistusvalinta+pääsykoevalinta+muut reitit -mallille tapahtuu. Pistetaulukkoa voisi jo nyt entrata, mutta ehkä senkin osalta vaikutuksia voi vielä seurata, jotta päätös perustuisi tietoihin eikä yleiseen käsitykseen.

Väite 4. Jos voisin vaihtaa opintosuuntaa…

Lopuksi Kalliokoski pohtii, että entäpä jos ”olisi hyväksyttyä vaihtaa opintosuuntaa, kun kuva omista vahvuuksista kirkastuu”. Niin, entäpä jos tosiaan näin. Hetken mietin ja totesin, että tässähän sitä ollaan ohjauksen ytimessä. Tästä minulle maksetaan palkkaa. Tätä opotunneilla muun muassa mietitään ja ohjauskeskusteluissa pohditaan. Ei sitä, olisitko sinä nyt hyvä lääkäri vai arkkitehti, vaan sitä millaisia vahvuuksia sinulla on, missä sinä olet parhaimmillasi, mistä nautit, mitä haluat työelämältä ja mitä tekisit seuraavaksi? Ei, mitä tekisit isona, loppuelämäsi kun olet valmistunut, vaan seuraavaksi. En tiedä miksi Kalliokoski haluaa maalata tulevaisuudesta kovin perinteisen kuvan, jossa valitaan koulutus ja työ, ja sitten tehdään pitkä virkaura ennen eläkettä, koska hän itsekin toteaa tällaisen maailman olevan mennyttä. Mihin unohtui jatkuva oppiminen? Työelämä muuttuu, ja murros voi olla entistä nopeampi. Tulevaisuudessa on pakko hankkia uutta osaamista ja päivittää vanhaa. Oma työurani ei ole vielä niin pitkä kuin Kalliokoskella, mutta minäkin olen jo kokenut aika monta muutosta ja istunut koulutuksissa. Tarvetta olisi jatkuvalle osaamisen päivittämiselle, ja työelämän toivoisi mahdollistavan tämän jatkossa entistä paremmin.

Ja mitä tulee siihen lukion painekattilaan, niin lukiossa juuri pitää opiskelijalle kirkastaa se, että lukion jälkeen valitaan seuraava suunta. Ja sitä suuntaa voi muuttaa. Lukion jälkeen voi ja pitää uskaltaa tehdä valintoja hakeutua opiskelemaan. Valintoja kannattaa tehdä myös, vaikkei ole ihan varma alasta, kuten opokollegani Lauri Lehikoinen blogissaan pohdiskeli. Tällaista valintojen tekemistä ei vaan auta tippaakaan hysteriaa tihkuvat pelottelukirjoitukset lukion ultimaattisesta vaikeudesta ja höpinät pakkomatematiikoista ja pakkovalinnoista. Lukiossa voi ja pitää tutustua itseensä, omiin vahvuuksiinsa ja niiden pohjalta tapahtuu sitä ihmisenä kasvua, sivistymistä ja ehkä tulevaisuuden suunnan kirkastumistakin. Olen toki kovin huolestunut lukiolaisten uupumisesta ja jaksamisesta, mikä on aito ongelma. Mutta sitä ei kyllä ratkaista puolivillaisiin heittoihin tai värikkääseen retoriikkaan perustuvilla kauhukertomuksilla siitä, miten kamala paikka lukio nyt onkaan ja kyllä ennen oli paremmin.

Lopuksi onkin syytä mainita asia, josta juuri ei enää puhuta, mutta joka edelleen vaikuttaa ja voi jotakuta stressata. Ensikertalaiskiintiöiden, eli tietty määrä paikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville, vaikutus on ollut melko maltillinen tai vaikuttavuudesta on vaikea sanoa mitään. Tarkoitus on hyvä eli purkaa juuri lukionsa päättäneiden pullonkaulaa, mutta vaikutus on ollut myös negatiivinen. Paikan vastaamottamista pelätään, kun ei olla varmoja alavalinnasta tai ei päästä juuri siihen ykköstoiveeseen. Tämä lisää välivuosia ja vaikuttaa hakijoiden uskallukseen hakea niihin toissijaisiin vaihtoehtoihinsa tosissaan. Ehkäpä luopuisimme tästä, koska todistusvalinnan myötä siirtyminen jatko-opintoihin todennäköisesti sujuvoituu ilman kyseistä kiintiötäkin?

Tällaisia aatoksia tällä kertaa. Saa mielellään kommentoida blogissa tai somekanavilla. Keskustelu valinnoista jatkukoon, mutta ei kauhukuvia ja paniikkia lietsoen.

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka?

Keskustelu nykylukiosta on jälleen kiihtynyt, ainakin jos Twitter-kuplani on jonkinlainen mittari. Uusimman keskustelupyräyksen yhtenä katalyyttina on toiminut värikkäästä kielestään tunnettu Arno Kotro, jonka kolumnit ovat viime vuosina käsitelleet nykylukiota hyvin kriittiseen sävyyn. Kotro kirjoitti Suomen Kuvalehden julkaisemassa esseessään Lukio meni rikki (SK 12.3.2021) näkemyksiään siitä, miten lukio on muuttunut ”ylioppilaskirjoituksiin valmentavaksi hikipajaksi”. Jaoin itsekin tuota esseetä, koska sen osin turhan kärjistävän ja retorisesti värikkään kielen takaa löytyy nykylukion kipukohtia. Olen keskustellut tästä teemasta sosiaalisen median alustoilla ja erilaisissa koulutus- ja keskustelutilaisuuksissa viime vuosina varsin ahkerasti. Lukion opinto-ohjaajana ja aineenopettajana uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista asiantuntemusta osallistua tähän keskusteluun. Twitterin merkkimäärä tuntui kuitenkin kovin lyhyeltä moniulotteisen teeman käsittelyyn, joten päätin ottaa hieman kantaa Kotron näkemyksiin ja itse aiheeseen: Onko lukiosta tullut stressaava painekattila vai onko se mainettaan parempi paikka?

Mikä ihmeen lukiouudistus?

Aloitetaan lyhyesti taustoituksella. Lukiouudistus lähti liikkeelle Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen jälkeen vuonna 2017 ja oli yksi edellisen hallituksen koulutuspoliittisista kärjistä. Perusteluna #uusilukio -aihetunnisteen alla kulkeneelle lukioreformille oli ”lisätä lukion vetovoimaa yleissivistävänä, korkeakouluihin jatko-opintokelpoisuuden antavana koulutusmuotona” ja tietenkin osaltaan edistää julkisen talouden kestävyysvajetta nopeuttamalla nuorten siirtymistä jatko-opintoihin ja sitä kautta työelämään. Lukiouudistus sattui lukioiden arjen kannalta kiireiseen aikaan, sillä syksystä 2016 alkaen ylioppilastutkinto oli alkanut asteittain muuttumaan digitaaliseksi, otettiin käyttöön vuonna 2015 laaditut opetussuunnitelman perusteet ja joissain lukiossa lähdettiin mukaan myös reaaliaineiden opiskelua valinnaisemmaksi muuttamaan tuntijakokokeiluun. Lukiouudistuksen, jos sillä tarkoitetaan lukiolain uudistamista, rinnalla jatkettiin ylioppilastutkinnon päivittämistä ja tehtiin korkeakoulujen valintauudistusta. Paljon siis tapahtui ja on tapahtunut. Uusi lukiolaki tuli voimaan syksyllä 2019, yli puolet hakijoista valittiin korkeakouluihin ylioppilastutkintotodistuksen arvosanoilla keskellä koronakriisiä keväällä 2020 ja kaiken uudistusmyllyn keskellä teimme jo seuraavaa opetussuunnitelmaa, joka otetaan lukioissa käyttöön syksystä 2021 alkaen. Lukioissa on tapahtunut paljon, mikä on kuormittanut opettajia, opinto-ohjaajia, rehtoreita ja opiskelijoita. Ehkä yksi syy varsin kriittiseen kommentointiin eri foorumeilla on juuri tämä muutosnopeus ja muutosten määrä, joita muutaman viime vuoden aikana lukioissa on koettu.

Uudistusähky itsessään on vähän kehno syys kritiikkiin. Itse peräänkuulutan asiaperustaista argumentointia, ja lukiouudistukseen liittyy ulottuvuuksia, joita voi ja pitää kritisoida, jotta niitä voidaan muuttaa. Lukiouudistus ei kuitenkaan ollut pelkkää epäonnistumista, eikä se ole ensisijainen syy Kotron kuvailemaan murrokseen, jossa ”hyvän elämän ihanne saa antaa tilaa tehoihmiselle, homo industriukselle. Nuoret pitää saada vikkelästi vientiteollisuuden tuloksentakojiksi ilman että aikaa hukataan tyhjänpäiväisyyksiin.” Tämä on ehkäpä laajempi trendi kestävyysvajeen kanssa painiskelevassa yhteiskunnassa.

Lukiouudistus toi kuitenkin mukanaan paljon hyviä asioita, joilla ei lisätä lukiolaisten stressiä tai tehdä lukiosta muuta yhteiskuntaa kummempaa painekattilaa. Ylioppilastutkinnon uusimiskäytänteitä muutettiin ja nyt hyväksytyn arvosanan saa uusia rajoituksetta. Tällä on pyritty vähentämään yhteen koesuoritukseen liittyvää stressiä. Uusimismäärät ovatkin jonkin verran lisääntyneet, ja luultavasti lisääntyvät lähivuosinakin. Mahdollisuutta käytetään hyödyksi, ja hyvä niin. Onnistumisen paikkoja on aiempaa enemmän ja tämä lisää tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Uusimismääriin liittyen on vielä ratkottavia haasteita liittyen opettajien kasvavaan työtaakkaan, kun valvonnat ja korjausmäärät lisääntyvät kokelaiden määrän kasvaessa. Näihin on löydettävä ratkaisut, mutta se ei tee uudistuksesta huonoa, sillä tavoite oli parantaa kokelaiden asemaa. Korkeakoulu- ja työelämäyhteistyön vaatimus tuotiin vahvemmin osaksi lukioiden arkea. Tiedän, että osan mielestä tällainen yhteistyö on juuri sitä homo industriuksen rakentamista ja elinkeinoelämän intressien vahvistamista, mutta juuri tämä osa-alue on ollut lukiossa hieman lapsipuolen asemassa. Yhteistyö ei tarkoita, että lukiosta rakennetaan elinkeinoelämän valmennuskeskus, vaan tarjotaan lukiolaisille parempia mahdollisuuksia tutustua jatko-opintoihin ja työelämään. Mikäli intoa ja jaksamista riittää, lukiolainen voi tutustua korkeakouluopintoihin esimerkiksi niin sanottujen kurkistuskurssien tai avoimen yliopiston tarjoamien opintojaksojen kautta. Työelämäyhteistyö mahdollistaa erilaisten työelämän kurkistuskurssien, TET-jaksojen tai oppiaineisiin integroitavien työelämäyhteistyökuvioiden rakentamisen. Tähän asti nämä ovat olleet hyvin vahvasti lukiokohtaisia, uudistus velvoittaa kaikkia lukioita edistämään tätä yhteistyötä. Oma haaveeni on, että meillä Kuopiossakin olisi jossain vaiheessa lukio-TET. On nimittäin melkoista kylmään veteen heittämistä, jos nuoren ainoa kurkistus työelämään ennen korkeakouluopintojen harjoittelua on peruskoulun TET-jakso.

Lukiouudistuksen myötä myös ohjauksen ja tuen tarpeet ovat nousseet vahvemmin osaksi lukiokoulutusta. Oppimisen tuen tarpeet eivät katoa kesän aikana, kun nuori siirtyy peruskoulusta lukioon. Erityisopettajan tukea tarvitaan myös lukiossa, jotta varsin nopeatahtisessa ja pitkälti luokattomuuteen perustuvassa oppilaitosmuodossa kukaan ei jää oppimisen haasteidensa kanssa yksin. Vanhassa lukiolaissa ei ollut velvoitetta erityisopetuksen järjestämiseen ja sen laajuus oli täysin riippuvaista koulutuksen järjestäjän panostuksista. Uuden lukiolain 28§ määrittelee erityisopetuksen lukiolaisen oikeudeksi ja tätä kautta jokaisella koulutuksen järjestäjällä on velvollisuus tarjota riittävät erityisopetuksen resurssit. Lukiossa yhteistyö aineenopettajien kanssa korostuu entisestään ja tämä ei ole mahdollista ilman erityisopettajan läsnäoloa lukioiden arjessa. Tuskinpa kukaan voi väittää, että tämä uudistus olisi huono tai muuttaisi lukiota stressaavampaan suuntaan? Uuden opetussuunnitelman myötä vahvistetaan edelleen tukea ja ohjausta, joihin toki tarvitaan myös koulutuksen järjestäjien ohjaamat resurssit. Henkilökohtainen opiskelusuunnitelma vahvistaa ajatusta siitä, että lukio-opintoja suunnitellaan alusta asti yhteistyössä opinto-ohjaajan kanssa. Tukea tarvitsevat saavat tarpeidensa mukaista apua erityisopettajalta, aineenopettajilta ja opiskeluhuollon henkilöstöltä. Lukiouudistus antaa selkänojan opiskelijan etua tukevalle toiminnalle, johon koulutuksen järjestäjien on kohdennettava riittävät resurssit. Tässä tulevat kuntavaalit ovat tärkeä vaikuttamisen paikka.

Mikä sitten meni pieleen?

Jotain kuitenkin meni pieleen, sillä kaikki kritiikki, jota opettajat, opiskelijat, opot, psykologit tai muut keskustelijat esittävät, ei ole muutosvastarintaa tai väysymystä uudistuksien vyöryyn. Kotro nostaa esseessään esiin todistusvalinnan kaiken pahan alkuna ja juurena: ”Ensin keksittiin, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä pitää nostaa. Tämä lisää nuorten stressiä, ja lukiosta tulee entistä puhtaammin pelkkä kirjoituksiin preppaava painekattila.” Tällä hän viittaa lukiouudistuksen rinnalla kulkeneeseen korkeakoulujen valintauudistukseen, jossa tavoitteeksi tuli valita vähintään 51 prosenttia uusista opiskelijoista ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Aiemminhan valinnat tapahtuivat lähinnä valintakokeiden tai valintakokeen+ylioppilastutkinnon arvosanojen yhteispisteiden perusteella. Vain pieni joukko opiskelijoita pääsi suoraan korkeakouluun yo-arvosanoilla. Tämä tarkoitti sitä, että pahimmillaan yo-kirjoituksissa laudaturrivistön kirjoittaneen nuoren piti yo-kirjoitusten jälkeen alkaa valmistautua valintakokeeseen. Monella alalla se tarkoitti satojen ja satojen sivujen tieteellisen tekstin lukemista muutaman kuukauden aikana. Lukiosuorituksensa jälkeen väsyneet abit antoivat vääjäämättä tasoitusta välivuotta viettäneille, jotka olivat kenties lukeneet valintakokeisiin vuoden ajan. Valmennuskursseilla luvattiin nopeaa oppimista ja hyviä tuloksia valintakokeista selviämiseen.

On pelkästään hyvä asia, että ylioppilastutkinnolla on painoarvoa jatko-opintoihin hakeutumisessa. Valintakoe on ehkä vielä korostuneemmin yksittäinen suoritus, jossa päivän kunto ratkaisee. Valitettavasti useissa kolumneissa, pääkirjoituksissa ja muissa ulostuloissa annetaan ymmärtää, että vain ja ainoastaan yo-kirjoitukset ratkaisevat. Jos näin olisi, uudistus olisi surkea ja se pitäisi kumota. Nyt monelle alalle 49 prosenttia opiskelijoista valitaan muilla tavoilla, eli usein valintakokeen perusteella, mutta käytössä on myös aiempien opintojen väyliä, valintakursseja ja muita vaihtoehtoisia tapoja. Nyt yo-kirjoituksissa hyvin menestynyt hakija saa opiskelupaikan todistuksella, mikä on vähintään kohtuullinen palkinto menestyksestä. Vastaavasti yo-kokeissa heikommin arvosanoilla mitattuna menestynyt opiskelija saa mahdollisuuden näyttää taitonsa valintakokeessa tai vaikkapa valintakurssissa. Kun valintakokeet ovat myös muuttuneet joko lukion oppimääriin, yksittäisiin kursseihin, lyhyeen ennakkoaineistoon tai kokeessa jaettavaan aineistoon perustuviksi, ovat valmistuvat nuoret samalla viivalla välivuoden pitäneiden kanssa. Pitkän valmistautumisen merkitys on selvästi vähentynyt. Eikö tämä ole hyvä asia?

Miten sitten se Kotron, ja monen muunkin kritisoima pisteytystyökalu? Mielestäni juuri tähän kiteytyy haukutun reformin suurimmat ongelmat.

Ammattikorkeakouluissa otettiin käyttöön tasa-arvoisempi pisteytystyökalu, jossa jokaiselle alalle pisteytetään viisi ylioppilastutkinnon arvosanaa: äidinkieli, matematiikka, vieras kieli / toinen kotimainen kieli ja kaksi reaaliainetta / vierasta kieltä. Jokaisesta reaaliaineesta fysiikasta terveystietoon pisteitä saa saman asteikon mukaan. Malli kannustaa kirjoittamaan viisi ainetta, kuten keväällä 2022 tutkintonsa aloittavien nuorten tuleekin tehdä. Se kannustaa valitsemaan matematiikan, mutta ei pakota valitsemaan pitkää matematiikkaa. Reaaliaineiden ja kielten osalta se kannustaa opiskelemaan juuri niitä aineita, jotka nuorelle ovat mieluisia, joissa hän pääsee näyttämään parhaiten taitojaan ja vahvuuksiaan. Hän voi yleissivistyä ja luottaa siihen, että hyvä arvosana terveystiedosta on samalla viivalla hyvän uskonnon arvosanan kanssa. Molemmat oppiaineet vahvistavat yleissivistystä ja niissä opiskellaan korkeakouluissa tarvittavia taitoja.

Yliopistoissa taas pisteytystyökalua sovelletaan alakohtaisemmin. Käytössä on perusmallit, joissa voidaan korostaa valinnan mukaan matemaattis-luonnontieteellisiä aineita, kieliä tai koulutusalakohtaisesti valittuja aineita. Ainoastaan äidinkieli tai suomi toisena kielenä on kaikille aloille pisteytettävä aine, onhan se tutkinnon ainoa pakollinen koe. Korkeakoulutu päättävät perusteista, mutta OKM on ainakin minun ymmärrykseni perusteella käyttänyt aika voimakasta ohjausta ja tarjoillut yliopistoille paketit hyväksyttäväksi. Tämä perustuu kuitenkin vain keskusteluihin eri tavalla prosesseissa mukana olleiden kanssa käytyihin keskusteluihin, koska virallisten dokumenttien mukaan korkeakoulut päättävät. Koska syyllisten hakeminen ei ole rakentavaa, niin kerron mieluummin miksi valittu tapa pisteyttää aineita on huono ja miksi yliopistot toivoni mukaan korjaavat mallia jatkossa.

Isoin ongelma on reaaliaineiden erilainen painotus. Jos haluat opiskelemaan fysiikkaa, on ymmärrettävää, että fysiikan yo-arvosana olisi painoarvoltaan suurempi kuin vaikkapa yhteiskuntaopin arvosana. Fysiikan alan pistetaulukossa fysiikka onkin ns. painotettu aine. Sen laudaturista saa 34 pistettä, äidinkielestä 33. Tämä kuulostaa ihan loogiselta. Kotro nosti esseessään esiin suomen kielen ja kirjallisuuden, jonne pitkästä matematiikasta saa enemmän pisteitä kuin äidinkielestä. Näin tosiaan on. Äidinkielen laudatur antaa 33 pistettä, pitkän matematiikan laudatur 36,1 pistettä. Pitkä matematiikka on kuitenkin vaihtoehtoinen, äidinkielestä annetaan pisteet kaikille hakijoille. Pitkän matematiikan laudatureita ei kuitenkaan jaeta määrättömästi, joten suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteeseen hakee paljon nuoria, jotka eivät kirjoittaneet laudaturia matematiikasta tai eivät ehkä kirjoittaneet pitkää matematiikkaa lainkaan. Matikka ei ole alalle hakeutumiseen pakollinen, ja opiskelemaan pääsee ilman sitäkin.

Mainitun suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteiden pistetaulukossa äidinkielen lisäksi annetaan pisteet neljästä muusta yo-arvosanasta. Reaaliaineista parhaat pisteet saisi fysiikasta (28,5p) ja huonoimmat terveystiedosta (17,3p). Tämä sama ilmiö toistuu monella muulla alalla ja on mielestäni isoin ongelma koko tässä uudistusten vyyhdissä. Tämä ohjaa opiskelijoita katsomaan mekaanisesti pistemääriä ja valitsemaan niitä aineita, joista he teoriassa saavat eniten pisteitä hakiessaan koulutukseen. Omassa työssäni olen nähnyt, miten tämä viesti on iskostunut monen lukion aloittavan mieleen ja sitten ohjauksessa pyritään purkamaan tätä myyttiä. Se kuitenkin ohjaa valitsemaan fysiikkaa, vaikkei aine sujuisi. Opiskeluun käytetään paljon aikaa, muiden aineiden opiskelu voi kärsiä ja silti arvosanat jäävät heikoiksi. Opiskelija kirjoittaa fysiikasta lopulta B:n ja saa siitä 8,8 pistettä. Hän olisi ehkä menestynyt hyvin maantieteessä, kirjoittanut E:n ja saanut siitä 16,7 pistettä. Niillä pisteillä tekee todistusvalinnassa paljon paljon enemmän.

Pisteytykset valittiin oppiaineiden kurssimäärien myötä. Eli tuntijako ohjaa sitä, mitä reaaliaineita taulukot arvostavat. Tämä on jo vääristävä lähtökohta. Yhden pakollisen kurssin oppiaineissa, kuten maantieteessä ja terveystiedossa olisi paljon sisältöjä, joita lukiossa voitaisiin opettaa mikäli näille oppiaineille olisi annettu tuntijaossa vaikkapa lyhyen matematiikan kuuden kurssin verran pakollisia kursseja. Fysiikalla on tuntijaossa yhteensä seitsemän kurssia, joista toki kuusi on valinnaisia. Yhteiskuntaopin, filosofian ja maantieteen on ollut tyytyminen neljään. Sisältöjä olisi varmasti siihen seitsemään. En väitä, että fysiikka ei ansaitse seitsemää kurssiaan, mutta jo lähtökohta vääristää: kun perustana on tuntijakoon vuosien saatossa tullut oppiainejako, jakautuvat oppiaineet väkisin eliittiaineisiin ja rupuaineisiin. Pistetaulukon myötä tämä jako vääristyy todistusvalinnassa rajusti. Lukiolaisten ainevalintoja on tullut ohjaamaan työkalu, johon lukioilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia tai joka on täysin lukiolain ja opetussuunnitelman ulkopuolella.

Ongelma olisi minusta melko helposti korjattavissa. AMK-taulukko perustaksi yliopistoille. Reaaliaineet samalle viivalle. Jokainen ala saisi valita yhden painotettavan aineen (kieli, matematiikka, reaali). Tällöin opiskelijoille jäisi mahdollisuus keskittyä entistä vahvemmin niihin aineisiin, joita he motivoituvat opiskelemaan. He voisivat avoimemmin mielin opiskella eri oppiaineita ja kiinnostuakin jostain sellaisesta oppiaineesta, joka peruskoulussa oli pakkopullaa. Näitä tarinoita kohtaan arjessa jo nyt, mutta niitä tarvitaan enemmän.

Kenellä on vastuu stressistä?

Kun ongelma on nyt ratkaistu, niin vielä lopuksi lyhyesti siitä, kenellä on vastuu siitä, että lukiolaisten väsymys ja stressaantuminen ovat selkeästi nousseet. Tämä näkyy arjen työssä, kouluterveyskyselyissä, lukiolaisbarometrissä ja niin edelleen. Olisi helppo syyttää edellistä hallitusta, mutten halua poliittisesta viiteryhmästän huolimatta sortua tällaiseen helppoon kritiikkiin.

Nostankin esiin sen, miten me puhumme lukiosta. Lukiopuheessa korostuu jatkuvasti kiire, väsymys, paineet ja stressi. Viimeksi hämeenlinnalaisten abien bileitä kommentoinut Hämeen Sanomien pääkirjoitus (13.3.2021) oli otsikoitu raflaavaasti ja täysin virheellisesti: ”Ylioppilaskirjoituksiin on ladattu paljon paineita, kun ainoastaan kirjoitusten arvosanoilla on merkitystä jatko-opintoihin pyrkiessä”. Että minua otti päähän. Tämä ei ole ainoa otsikko, pääkirjoitus, somekommentti tai muu, jossa vedetään virheellisiä yhtäläisyysmerkkejä todistusvalinnasta. Yo-kirjoituksilla on väliä, enemmän kuin aikaisemmin, mutta jatko-opintoihin ei haeta ainoastaan niiden perusteella. Ei se ihme, jos jo peruskoulussa stressitasot nousevat, kun nuoret lukevat eri lähteistä miten yo-kokeet määrittävät heidän tulevaisuutensa, miten vain pitkä matematiikkaa ratkaisee pääsyn haluttuun paikkaan ja niin edelleen.

Toinen suosittu väite koskee, että jo kasilla tarvitaan valmennuskurssi, jotta pääsee haluamaansa lukioon ja osaa tehdä ainevalinnat oikein. Suomessa lukiokoulutus on laadukasta kaikkialla. Keskiarvorajat eivät sinällään kerro siitä, onko lukio niin sanottu eliittilukio vai ei. Ne eivät korreloi opetuksen laadun kanssa, tämä on nähtävissä erilaisissa vertailuissa, joita tehdään yo-tutkintojen tuloksista. Ensimmäinen vuosi lukiossa opiskellaan pakollisia aineita, esimerkiksi meillä fysiikan ja kemian osalta pitää osata valita ensimmäisenä vuonna kakkoskurssit. Nämäkin opiskellaan yleensä vasta keväällä, eli valinnan ehtii tehdä lukiovuoden aikana. Lukioon tullessa ei siis tarvitse tietää, mitä haluat isona tehdä.

Ohjauksessa näitä myyttejä saa sitten purkaa koko lukioajan: tunnista vahvuutesi ja ole avoin. Pisteitä ei anneta oppiaineiden lukemisesta, vaan arvosanoista. Opiskele siis mieluummin kiinnostavia oppiaineita. Menestyminen niissä on todennäköisempää kuin hampaat irvessä luetuissa, mutta parhaimmillaan huippupisteet antavissa oppiaineissa. Ihmettele. Muuta valintojasi. Jos yo-kokeet menevät penkin alle, mene valintakokeisiin tai uusi koe. Mahdollisuuksia on.

Toki hakupainealoille tarvitaan nappionnistuminen kirjoituksissa, usein pitkää matematiikkaa, ja vähintään loistosuoritus valintakokeissa. Mutta onko syy lukiouudistuksen? Ei. Syy on siinä, että näille aloille on jatkuvasti aivan liikaa hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin. Jos tälle halutaan tehdä jotain, niin valintauudistus ei ole ratkaisu, vaan aloituspaikkojen lisääminen. Sen järkevyys on taas laajemman koulutuspoliittisen keskustelun aihe.

Loppusanat

Mukavaa, jos jaksoit lukea tänne asti. Kirjoitus oli hieman polveileva, koska asiaa olisi paljon, mutta yritin tiivistää ja tuoda esiin olennaisen. Kirjoitin tämän, koska aihe on merkittävä ja Kotrokin kannusti meitä opetusalan ammattilaisia keskustelemaan: ”Opettajat ovat turhan kiltisti alistuneet siihen, että koulukeskustelussa heitä kohdellaan kelkasta pudonneina kiusankappaleina, jos he nyt ylipäätään kelkkaan kelpaavat. Opetusalan asiantuntijaksi tuntuu käyvän kuka hyvänsä muu kuin se, joka opetustyötä tekee.” Halusin tuoda keskusteluun näkökulman, jossa tunnistan lukioreformin ja rinnakkaisuudistusten haasteet, mutta avaan niitä syyttelyn sijaan. Tämä kirjoitus ei käsittellyt lukio-opettajien työmäärän kasvua, uudistustahdin vaikutuksia opettajien ja opiskelijoiden jaksamiseen tai laajemmin nuorten stressaantumiseen. Ne ovat tärkeitä asioista, joista kannan isoa huolta. Kirjoitan niistä jossain vaiheessa lisää.

Nyt toivon, että kommentoit kirjoitustani ja ajatuksiani. Olenko ihan väärässä vai kenties jäljillä? MItä ajatuksia todistusvalinta ja lukion uudistaminen sinussa herättää? Voiko puhetapa lisätä stressiä ja vähentää arvostusta? Olisiko esittämäni todistusvalinnan pisteytysmalli tasa-arvoinen? Keskustelussa on muutosvoima, joten jatketaan sitä.

Koronakevät II ja etäopiskelu

Kohta tulee täyteen vuosi siitä, kun Suomessa siirryttiin valmislain käyttöönoton myötä poikkeusoloihin. Suomi sulkeutui monella tapaa ja oppilaitoksissa arki muuttui, kun nopealla aikataululla siirryttiin etäopetukseen ja -opiskeluun. Resurssit, valmiudet ja taidot olivat vaihtelevia, mutta mielestäni varsin hyvin keväästä selvittiin.

Syksyn myötä epidemia nosti jälleen päätään. Kesän hengähdystauko oli pian muisto ”normaalimmasta” elämästä. Kouluissa alkoi tapahtua altistumisia, vaikka onneksi tartuntojen leviämiämisiä on tapahtunut suhteellisen vähän. Talven myötä koronatilanne Suomessa on pahentunut selvästi. Erityisesti pääkaupunkiseudun tartuntaluvuissa on ollut kehitystä huonompaan suuntaan, tai ainakaan luvut eivät ole merkittävästi laskeneet. Muualla Suomessa on nähty paikoin suuriakin tartuntaryppäitä ja -ketjuja, joita ollaan kohtuullisesti kyetty katkomaan. Kuopiossa pahin tartuntaketju osui Pyörön koulun kohdalle ja peruskoululaiset opiskelivatkin pari viikkoa etänä. Tämä auttoi ketjun katkaisemisessa ja sen jälkeen, onneksi, olemme täällä välttyneet laajoilta altistumisilta ja tartunaketjuilta.

Lukuvuosi 2020-2021 on ollut hyvin erilainen toisen asteen oppilaitoksissa riippuen siitä, missä päin Suomea on työskennelty tai opiskeltu. Toisaalla etäopetusjaksoihin ei ole tarvinnut mennä, mutta moni ammattikoululainen, lukiolainen ja heidän opettajansa ovat olleet pitkiä aikoja etäyhteyksien päässä toisistaan. Tämä on aiheuttanut huolta ja laajaakin keskustelua siitä, millainen merktiys etäopiskelulla on nuorten oppimiseen ja hyvinvointiin sekä toisaalta tautitilanteen näkökulmasta terveyteen. Päätökset etäopetusasioissa eivät ole helppoja, koska yksiselitteistä vastausta siihen, mitä pitäisi tehdä, ei ole. On argumentteja puolesta ja vastaan, joiden pohjalta päätöksiä on alueilla jouduttu tekemään.

Pääkaupunkiseudun kaupunkien päätös palata osittaiseen lähiopetukseen 1.3.2021 alkaen pitkän etäopiskelujakson jälkeen on aiheuttanut varsin kärjekästäkin keskustelua. Pääministeri Sanna Marin piti päätöstä pääministerin kyselytunnilla 21.2.2021 jopa vastuuttomana. Roger Wessmann kirjoitti aiheesta varsin seikkaperäisesti Mustreadin artikkelissaan 24.2.2021 ja pohti laajemmin etäopiskeluun liittyviä rajoitteita tartuntojen leviämisen hillinnän näkökulmasta.

En ole virologi tai tartuntatautien asiantuntija, joten pohdin asiaa lukio-opettajan näkökulmasta. Mielestäni julkinen keskustelu pk-seudun päätöksestä on ollut turhan repivää ja yksipuolista. Koronakoordinaatioryhmässä on varmasti käyty laajempaakin keskustelua eri näkökulmia pohtien. Kuopiossa päädyttiin ratkaisuun, että opiskelemme etänä viikot 9, 11 ja 12 turvataksemme ylioppilaskirjoitusten läpiviemisen. Tämä näkökulma on jäänyt julkisuudessa vähemmälle huomiolle, vaikka on olennainen siinä keskustelussa, oliko pääkaupunkiseudulla järkevää siirtyä juuri nyt tässä hetkessä osittaiseen lähiopetukseen vai ei.

Tässä muutama pointti, miksi mielestäni Kuopiossa tehty ratkaisu on hyvä:

  1. Lähiopetus lisää riskejä laajoihin korona-altistumisiin: Maskien käytöstä tai turvaväleistä huolimatta kouluissa ei voida välttää täysin kontakteja päivän aikana. Laajat altistumiset ovat mahdollisia ja niiden ongelmat yo-kirjoitusten järjestämisen näkökulmasta liittyvät ennen kaikkea valvontoihin. Kokeita on nyt lähes päivittäin, valvojien tarve on suuri ja muutamankin opettajan altistuminen voi sotkea valvontajärjestelyt. Tällöin opetusta voidaan joutua perumaan kokonaan, koska opettajia tarvitaan valvomaan kokeita oppituntien pitämisen sijaan. Mielestäni tällaista tilannetta parempi vaihtoehto on pyrkiä antamaan opetus muutaman viikon ajan etänä.
  2. Hybridiopetukseen liittyvät haasteet: Pääkaupunkiseudun mallissa opiskelijat ilmeisesti ovat vaihtelevasti koulussa ja etäopiskelussa. Vuositasoihin perustuva jaottelu on lukion arjessa hankala, koska kursseilla voi olla eri vuositasojen opiskelijoita. Opiskelijalle voi tulla myös haastavia tilanteita, jos osa hänen kursseistaan olisi saman päivän aikana ns. lähivuorossa ja osa etävuorossa. Tähän on varmasti mietitty ratkaisuita arjen tasolla, mutta väkisin se lisää rehtorien ja opettajien työtaakkaa tilanteessa, joka on jo valmiiksi kuormittava. Hybridiopetuksesta tulisi myös maksaa opettajille korvausta, eikä kuormittaa heitä olennaisesti arkea hankaloittavilla ratkaisuilla.
  3. Lyhyt vai pitkä etäopetusjakso? Pääkaupunkiseudun tilanne on ollut hankala ja näyttää jatkuvan hankalana. Olen omassa työssäkin huomannut viime kevään etäjakson kauaskantoiset vaikutukset joidenkin opiskelijoiden työskentelyyn. Näitä huolia tuskin kukaan vähättelee. Keskeistä kuitenkin on kokonaisharkinta ja asian tarkastelu. Kun etäopiskelujakso on jo venynyt liian pitkäksi, onko 3-4 viikon jaksolla juuri lomien jälkeen niin suurta merkitystä, että kirjoituksiin liittyvät riskitekijät voidaan jättää painoarvossa vähäisemmäksi? Ilmeisesti pääkaupunkiseudulla tulkitiin, että riskit ovat pienet.
  4. Stressitasot tapissa jo nyt: Korona-aika on lisännyt stressiä, huolta ja murhetta jokaiselle meistä. Abiturientteja koetellaan koulukontekstissa kovin, sillä epävarmuus heijastuu myös kirjoituksiin. Siksi toivoisin, että kaikki tässäkin pohtimani riskitekijät eivät toteudu, vaan kirjoitukset saadaan vietyä kunnialla läpi ja abit saavat suorituksensa tehtyä.
  5. Muut rajoitukset: Vastuuttomuussyyttelyn sijaan olisikin nyt keskityttävä siihen, että muut rajoitukset minimoivat lähiopetukseen palaamisen riskejä eritoten pk-seudulla. Pahentuneessa tautitilanteessa näkisin tavoiteltavana pyrkimyksenä pitää koulut ja oppilaitokset auki mahdollisimman pitkään, ja rajoittaa mieluummin muita riskialttiita yhteiskunnan toimintoja, kuten baarien, ravintoloiden ja runsaasti kontakteja sisältävien harrastusten osalta. Tältä osin valitettavasti tuntuu olevan vaikeampaa sulkea baareja kuin kouluja. Korvauksista on toki huolehdittava, kun elinkeinoja rajoitetaan. Kaikkien etu kuitenkin olisi saada tilanne hallintaan, koska rokotesuojaa joudumme odottamaan näillä ennusteilla vielä pitkään.

Missä on hallituksen koulutusstrategia?

Hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ovat olleet kuuma puheenaihe turuilla ja toreilla. Kritiikkiä on kuulunut myös hallituspuolueiden omista rivistä. Korkeakoulukentällä säästöpaineet näkyvät uutisina yt-neuvotteluista, ”toiminnan uudelleenjärjestelyistä” ja irtisanomisista.

Yliopistojen merkittävin, ja oikeastaan ainoa resurssi ovat motivoituneet, koulutetut ja pätevät työntekijät. Vaikka teknologiaa voi hyödyntää tietojen keruuseen ja jäsentämiseen myös ”ihmistieteissä”, varsinaista tutkimuksen tekoa eli analyysia ja tulosten julkistamista ei voi ulkoistaa roboteille.

Yliopistoissa, kuten muissakin oppilaitoksissa, henkilökuntaan kohdistuvat leikkaukset vähentävät kapasiteettia tehdä laadukasta ja tuloksellista työtä. Se on kuin paperitehdas sulkisi puolet koneistaan. Lopputuotetta tulee vähemmän ja ”tuloksellisuus” alenee väistämättä.

Koulutukseen ja tieteeseen kohdistuville leikkauksille leimallista on kokonaisvaltaisen strategian puute. Nyt leikataan armottomalla vimmalla vähän sieltä ja täältä. Juustohöylän sijaan koulutusleikkaukset ovat kuin kankaan leikkelemistä tylsillä saksilla joka kulmasta. Hukkapaloja tulee, ja lopputulos näyttää sotkuiselta.

Hallitukselta puuttuu näkemys siitä, millainen tulevaisuuden koulutettu Suomi on. Digitalisaatio ei ole taikasauva, jolla kaikki muuttuu paremmaksi (lue: tehokkaammaksi). Se on väline, jolla voidaan tehdä asioita eri tavalla.

Uusi teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, joita piirtoheittimet, oppikirjat, luentomonisteet, liitutaulut tai edes dokumenttikamerat eivät tarjoa. Digi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Digiuskon huumassa laaja-alaisempi sisältöjen, eri koulutusasteiden yhteistyömuotojen ja roolin pohtiminen jää vähemmälle. Niukkenevia resursseja kohdistetaan tekniikan hankkimiseen, ja harmillisen usein käytön kouluttaminen jää vähemmälle.

Mitä hyötyä on älytaulusta, jos kukaan ei osaa sitä käyttää?

Ongelma vaivaa koko koulutusalaa perusasteelta ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin.

Tiedepolitiikassa on sama ongelma. Henkilöstöstä saksiminen ei ole uudelleenorganisointia. Se tarkoittaa vanhojen työtehtävien siirtymistä entistä harvemman tehtäväksi. Jo nyt ylikuormitetut professorit joutuvat tekemään entistä enemmän töitä projektihakujen käytännön asioiden kanssa. Tuskinpa tohtorin ammattitaito on parhaassa käytössä henkilöstön palkka- ja sivukulujen laskemisessa.

Korkeakouluissa on paljon kehitettävää. Ympärivuotinen opiskelu, opetus- ja tenttikäytäntöjen päivittäminen 2010-luvulle ja opiskelijoiden ohjaus vaativat kuitenkin resursseja. Kehitystyö ei synny ilman henkilöstöä.

Kun professorien päätyönä on projektirahoituksen haaliminen ja tutkijanuraa rakentavien aika kuluu rahoitus- ja julkaisukilpailuun, opetusvastuut jäävät yhä harvemman vastuulle.

Yksilön on priorisoitava, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Samalla silpputyösuhteet vähentävät sitoutumista toiminnan kehittämiseen. Miksi yksilö sitoutuisi kehittämään organisaatiota, joka ei pysty tarjoamaan tulevaisuutta?

Saksimisen sijaan Suomessa tarvitaan koulutus- ja tiedepoliittinen strategia. Ilman sitä koulutusjärjestelmästämme tulee uusi Nokia. Se putoaa kehityksen kelkasta, näivettyy ja lopulta katoaa.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 4.4.2016.

Mitä kuuluu idänsuhteille?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat toisensa Moskovassa tiistaina 22. maaliskuuta. Työvierailulla käsiteltiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten poliittisten kysymysten lisäksi myös kansainvälistä turvallisuutta ja taloutta. Mitä Niinistölle ja Suomelle jäi käteen Moskovan vierailusta? Mikä vierailun tarkoitus oli ja mitä sillä edistettiin?

 

EU, Venäjä ja Ukraina

Ukrainan umpisolmun uutta ”normaalitilaa” EU:n ja Venäjän suhteissa on eletty jo kaksi vuotta. Suhteet ovat jäiset, eikä Minskin prosessi ole edennyt siten, että Venäjälle asetetuista pakotteista olisi voitu luopua. Eurooppalaisten päättäjien huomio on keskittynyt pakolaiskriisin hoitamiseen, missä yhteydessä Venäjä on näyttäytynyt merkittävältä toimijalta lähinnä sen rajanaapureiden keskuudessa.

Lehdistötilaisuuden ja tiedotteiden perusteella Ukrainan kriisi ei ollut presidenttien asialistalla. Pakotteisiin kyllä viitattiin ja Putin käytti tilaisuuden hyödyksi osoittaakseen niiden taloudellisen haitallisuuden kahdenväliselle kaupalle. Krimistä ei ainakaan julkisesti puhuttu.

Se, mistä vaietaan on yhtä tärkeää kuin mistä on puhuttu. Krimistä ja Ukrainasta vaikeneminen on merkityksellistä. Niinistö on aiemmin yrittänyt profiloitua eräänlaisena sovittelijana ja välittäjänä korostaen poliittisen dialogin merkitystä kaikissa tilanteissa. Hänen pienoista kohuakin aiheuttanut vierailunsa Sotshiin vuonna 2014 esitettiin suomalaismediassa ennen kaikkea sillanrakennus-viitekehyksessä. Tuolloin Niinistö oli unionin yhteisellä asialla yrittäen taivutella Putinia sovun ja sopimisen tielle.

Maaliskuun 2016 työvierailu oli selkeästi kahdenvälinen. Julkisen agendan mukaan Krimin tilannetta ei käsitelty ja oikeastaan koko kuvio tiivistyi pakotteiden vaikutuksiin kahdenvälisiin taloussuhteisiin. Tässäkin yhteydessä Niinistö ja Putin korostivat, että taloussuhteiden kehittämistä on syytä jatkaa pakotteiden ulkopuolisissa asioissa.

Mitä tämä kertoo? Pakotteet esitetään eräänlaisena ”pakollisena pahana”, jonka EU ja Yhdysvallat ovat laatineet, mutta niiden ulkopuolella on täysin ”epäpoliittinen” tila, jossa kauppaa voidaan tehdä kuin Ukrainan kriisiä ei olisikaan. Niinistön toiveet Minskin sopimuksen toimeenpanemisesta olivat enemmän hyttysen ininää tuulessa, olennaisempaa Venäjälle ja sen viestinnälle EU:lle on, että Suomi on halukas rakentamaan taloussuhteita pakotteista huolimatta ja niiden sallimissa rajoissa. Kahdenvälisyys asettuu tässä logiikassa kansainvälisen tilanteen edelle.

Tosiasia on, ettei Niinistön Sotshin-vierailullakaan mitään suurempaa merkitystä kriisin ratkaisemiseen ollut. Ei Suomi ole julkisuudessa ja poliittisessa puheessa korostetusta sillanrakentamisesta huolimatta ollut mikään välittäjä. EU-jäsenyyden kautta Suomi on laajemman EU-Venäjä-konfliktin osapuoli, jolle rajanylittävä kaupankäynti on monia muita jäsenmaita tärkeämpää. Poliittisesti Suomella ei kuitenkaan ole kriisin aikana ollut mitään sellaista erityisasemaa, josta käsin sillanrakentamisesta puhuminen olisi ollut perusteltua.

Vaikenemista vaikeista kysymyksistä on silti vaikea puolustella. Krimin niemimaan kohtalo voi hyvinkin olla sinetöity, eikä näköpiirissä ole sellaista ratkaisua, jolla se voitaisiin palauttaa takaisin osaksi Ukrainan valtiota. Vaikeneminen on osa hyväksyntää ja välttelemällä, tai tietoisesti sivuuttamalla vaikeat kansainvälisen politiikan kysymykset tulee hyväksyneeksi uuden status quon.

Kahdenväliset suhteet

Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole irti kansainvälisestä politiikasta, kuten eivät ole koskaan olleet. Niitä rasittaa laajempi välirikko, mutta myös Venäjän toiminnan arvaamattomuus. Alkuvuoden aikana Lapin rajoilla lisääntynyt turvapaikanhakijoiden liikenne oli tapaamisessa esillä. Putin vakuutti, että Venäjä kiristää valvontaansa länsirajallaan ja rajoittaa kolmansien maiden kansalaisten pääsyä Suomen rajalle.

Niinistö varmasti huokaisi helpotuksesta, onhan itärajan turvapaikanhakijatilannetta rummutettu poliittisessa johdossa jopa Suomen suurimpana turvallisuusuhkana. Sopimusta voi tässä mielessä pitää Niinistön Venäjä-politiikan voittona, mutta voitto se on myös Putinille. Kahdenvälisesti sovittu rajakysymys, ja vielä herkässä turvapaikanhakija-kysymyksessä on osoitus siitä, että Venäjällä on valta ja voima tehdä mitä se haluaa. Ilmoittamalla rajoituksista Venäjä osoittaa, että kahdenvälisesti sopimalla ja hyviä suhteita vaalimalla ongelmalliset asiat voidaan hoitaa sovussa. Samalla Venäjä antaa signaalin siitä, ettei EU:ta kannata sotkea mukaan näihin suhteisiin.

Onko se pidemmällä tähtäimellä Suomen etu? Suhde on lähtökohtaisesti epätasapainoinen, koska kyse on suurvallaksi pyrkivän ydinasevallan ja pienen sotilaallisesti liittoutumattoman maan kahdenvälisestä suhteesta. Venäjällä on (geo)poliittisessa työkalupakissaan laajempi arsenaali kuin Suomella. Kahdenvälisten neuvotteluiden voitonjuhlissa kannattaa pitää mielessään se, että isomman käyttäessä ”oikeuttaan” pienemmän ei aina ole hyvä olla yksin. Kannattaa miettiä millaisia haasteita suhteissa voi pahimmillaan tulla, jos jo muutama sata turvapaikanhakijaa saa Suomen poliittisen johdon hätääntymään.

Osoitus suhteiden epätasapainosta, ja Suomen poliittisen johdon naiiviudesta näkyi Putinin puheenvuorossa. Hän korosti energiayhteistyön merkitystä maiden välisissä suhteissa nostaen esille Fortumin ja Rosatomin. Ydinvoimalan rakentamisprojekti on Venäjän teollisuuden näyteikkuna ”läntisille” markkinoille. Mutkikas ja paljolti myös hämärä projektihan nuijittiin läpi eduskunnassa epäpoliittisena teollisuusinvestointina. Samaa logiikkaa on käyttänyt ex-pääministeri Esko Aho vakuutelleessaan, ettei hänelle esitettyyn rooliin Sberbankin johtokunnassa liity mitään poliittista.

Rosatom-kuviossa nousee hyvin esiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden epätasapaino. Kun useat asiantuntijat ovat toistuvasti korostaneet, kuinka Venäjälle energiapolitiikka on sen ulkopolitiikan jatke ja osa geopoliittista työkalupakkia, Suomessa suljetaan silmät ja korvat. Mitä enemmän Rosatom-Fennvoima-diilistä kirjoitetaan ja mitä enemmän sitä perkoo, sen vahvemmin se alkaa näyttää vanhalta kunnon puliveivaukselta. Venäjälle se tarjoaa selvästi poliittisen resurssin, jolla Putinin hallinto voi aina tilaisuuden tullen osoittaa kuinka hyvät kahdenväliset suhteet edesauttavat myös taloudellisia hankkeita.

Mutta mitä Suomi saa? Pahimmillaan projekti vesittyy vielä moneen kertaan, eikä paljon luvattua edullista ja teollisuuden kannalta elintärkeää sähköä koskaan saada verkkoon. Taloudellinen pohja on Rosatomista huolimatta kovin epävakaa, eikä Venäjän talouskehitys nyt erityisen positiiviselta näytä. Rakennushankkeessa on luvassa monta monituista mutkaa, joissa Venäjä voi käyttää poliittista vipuvartta edistääkseen kahdenvälisten suhteiden kehittämistä ja vaikka myymällä rajavalvonnan tiukentamisen kaltaisia poliittisia palveluksia länsinaapurilleen. Ja kun hankkeeseen on Suomessa sidottu valtava määrä poliittista pääomaa, harvassa tulevat olemaan ne poliitikot, jotka hankkeen vielä pysäyttäisivät.

Uusi normaali?

Kaiken kaikkiaan vierailuun ei mitään suurempaa draamaa tai jännitystä sisältynyt. Brysselin karmeat terroriteot erottavat vierailun uutisarvoa, mutta silti kokonaisuutta kuvaa eräänlainen alistuneisuus ”uuteen normaaliin”. Vaikeat kysymykset eivät olleet esillä ja rajavalvonnan suhteenkin Putinin lupaus oikeastaan vahvisti jo muuttuneen tilanteen itärajalla.

Perinteisesti näitä vierailuita on tulkittu ja arvioitu idänsuhteiden ilmapuntarina. Kremlologiaa paremmin tuntevat voivat löytää tästäkin sellaisia nyansseja, joita suoraviivaisempi tarkkailija ei hahmota. Minusta vierailu osoittaa, että Suomea kiinnostaa yhä vähemmän yhteinen eurooppalainen Venäjä-politiikka. Kaikenlainen länsipöhöttynyt retoriikka ja eurooppalaisen yhtenäisyyden perään kuikuilu on vain retoriikkaa, jos tosiasiassa vierailumahdollisuudet käytetään lähinnä keskinäiseen kehuskeluun ja vain kahdenvälisten kysymysten pohdintaan.

Niinistön maaliskuun 2016 vierailun ilmapuntari osoittaa poliittista alistuneisuutta post-Krimin uuteen normaaliin, jossa Minskin sopimuksen toimeenpanoa toivotaan, muttei siihen oikeastaan uskota. Ja siksi katsotaan parhaaksi jatkaa ”business as usual”, eihän tässä geopoliittisessa asemassa muuta voi tehdä. Eihän.

Euroopan inhimillisyyskriisi

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan

Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina

Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase

Kylmäveristä painostusta

Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.