Euroopan inhimillisyyskriisi

”Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan”

”Pakolaisia käytetään aseena Eurooppaa vastaan”

”Pakolaisia voidaan käyttää hybridisodankäynnin aseina”

”Venäjä: Pakolaiset voivat olla hybridisodan ase”

”Kylmäveristä painostusta”

”Venäjä kiristää pakolaisilla – ja Suomi on alentunut narrin osaan”

Otsikot parin viime kuukauden ajalta antavat varsin synkän kuvan Euroopan tilanteesta. Ulkoinen uhka on suuri. Venäjä on päättänyt järjestelmällisesti käyttää pakolaisia hybridisodankäyntinsä välineenä. Tavoitteena on nakertaa Euroopan unionin jo entuudestaan heikkoa yhtenäisyyttä.

Viime kesästä alkaen Euroopan tiedotusvälineissä on ollut oikeastaan yksi teema: pakolaiskriisi. Se on sulautunut yhteen Ukrainan sodan myötä alkaneeseen keskusteluun Venäjän länttä vastaan harjoittamasta hybridisodankäynnistä. Yhä useammissa uutisissa, otsikoissa ja ohjelmissa ”pakolaiskriisiä” käsitellään tästä tulokulmasta.

Toinen vallitseva käsittelykulma on turvapaikanhakijoiden muodostama uhka yhteiskunnalle. Yhtäältä uhkan muodostaa lisääntynyt maahanmuuttovastainen, jopa rasistinen kirjoittelu ja kärjistyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri. Sana on tullut lihaksi polttopulloiskuissa vastaanottokeskuksiin.

Toisaalta turvapaikanhakijat on määritelty uhkaksi itsessään. He edustavat vierasta kulttuuria, ovat pääasiassa nuoria miehiä ja joukossa on varmasti myös islamisteja. Terrorismi hiipii Suomeen turvapaikanhakijoiden kautta.

Uhka-diskurssia ruokitaan päivittäisellä uutisoinnilla ja erilaisilla aiheeseen liittyvillä kirjoituksilla ja puheenvuoroilla. Päivittäisen mediaseurannan perusteella kuva turvapaikanhakijoista on erittäin negatiivinen. Uutiskynnys tuntuu ylittyvän helpommin, kun kyse on epäillyistä raiskauksista tai siitä, ettei suomalainen ruoka ole kelvannut irakilaisille.

Eurooppa ja sietokyvyn rajat

Avainsana keskustelussa on sietokyky. Suomessa se on joko jo tullut tai hyvin nopeasti tulossa vastaan. Vastinpariksi asetetaan humanitaarinen ulottuvuus. Yrjö Raution helmikuinen kolumni on tästä hyvä esimerkki:

”On humanitaarisesti erittäin arveluttavaa sulkea kokonaan ovet Venäjältä tänne pyrkiviltä. Voimavaramme eivät kuitenkaan riitä, jos turvapaikanhakijoiden tihkuminen itärajan läpi muuttuu tulvaksi.”

”Pakolaiskriisin” humanitaarinen ulottuvuus, siis näiden kotimaastaan toivottomuutta pakoon lähteneiden ihmisten hätä, ei ole kokonaan unohtunut. Turvapaikanhakijoilla on vielä ihmisyyttä, mutta miten paljon? Jos vastakohtana on annettuna esitetty kansallisen sietokyvyn rajan ylittyminen, unohtuuko ihmisyys?

Uutiset Venäjältä kertoivat hiljan, että turvallisuuspalvelu FSB oli pidättänyt Kantalahdessa afgaaneja, jotka olivat pyrkimässä Suomen rajalle hakeakseen turvapaikkaa. Muutama päivä myöhemmin Vladimir Putin ohjeisti FSB:tä kontrolloimaan tarkemmin maassa liikkuvien turvapaikanhakijoiden kulkua.

Suomessa oltiin kollektiivisesti helpottuneita, vaikka poliittiset kommentit olivat varovaisia. Alkuvuoden ajan toitotettu itärajan turvallisuusuhka poistuisi kätevästi, jos Venäjä pidättäisi ja alkaisi kovemmalla kädellä valvoa maan ulkorajoille suuntautuvaa liikennettä.

Mihin unohtui inhimillisyys? Entä jos pidätetyt afgaanit eivät olleetkaan rikollisia, vaan poliittista vainoa pakenevia ihmisiä, jotka eivät saaneet kansainvälisten sopimusten suomaa oikeutta turvapaikkahakemuksen käsittelyyn? Entä jos tiukentuva kontrolli johtaa yhä useamman ”katoamiseen” reitiltä? Entä jos yhä useampi joutuu turvautumaan entistä kalliimpiin ja entistä vaarallisimpiin reitteihin päästääkseen Eurooppaan?

Tämä kaikki tapahtuu, koska Suomen (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan (poliittinen) sietokyky on saavutettu. Koska Euroopan mailla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa ottaa vastaan yhtään turvapaikanhakijaa.

Suomen itärajan osalta sietokyky näyttäisi siis olevan muutama sata ihmistä. Samaan aikaan Kreikkaan on tullut yksistään helmikuun lopussa (21.-28.2.) 18 772 ihmistä. Kreikan osalta voidaan puhua maan järjestelmän sietokyvystä. Tilanne on epätoivoinen sekä kreikkalaisten viranomaisten että maahan saapuvien ihmisten kannalta.

Kreikka on toki ollut nihkeä pyytämään EU:lta apua, mutta ei se ole yksin vastuussa tilanteesta. Balkanin maissa raja-aitojen pystyttäminen ja valvonnan kiristäminen ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa Kreikkaan tulevat ihmiset eivät pääse eteenpäin.

Samalla EU:n suunnitellut järjestelmät turvapaikanhakijoiden jaottelemisesta jäsenmaiden kesken tai muista yhteisvastuullisista toimista polkevat paikallaan. Paniikkinappulaa on painettu jokaisen jäsenmaan hallintorakennuksessa, mutta tahtoa tehdä jotain puuttuu.

Ja kärsijöinä ovat ihmiset, jotka ovat jo kärsineet. He, jotka pakenevat kuolemaa Syyriasta. He, joille Afganistan tai Irak ei ole ihmisarvoinen paikka elää. He, joille Eurooppa on kaikesta huolimatta edelleen paratiisi.

Inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun kriisi

Eurooppaa todella koettelee kriisi, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista. Se johtuu inhimillisyyden, solidaarisuuden ja yhteisvastuun puutteesta. Euroopasta on tullut kuluneen reilun puolen vuoden aikana entistä nuivempi, entistä sisäänpäin kääntyneempi ja entistä kylmempi.

Eurooppa, josta on kautta historian tultu ja menty ympäri maapalloa hyvin tai pahoin aikein, on kääntänyt selkänsä muulle maailmalle. Sen sijaan, että EU-maat yhdessä hakisivat kestäviä ratkaisuja tai ainakin jossain määrin auttavia toimintamalleja aikamme inhimillisen kärsimyksen rajaamiseksi, energiaa käytetään populistiseen maahanmuuttovastaisuuden lietsomiseen.

Pelko myy ja pelolla myydään. Pelko ruokkii epätoivoa. Epätoivo pelkoa. Tätä noidankehää ruokitaan päivittäisessä uutisvirrassa puheilla Eurooppaa uhkaavista kansainvaelluksista, ihmismassoista ja pakolaisvirroista. Ihmisistä on tullut kasvotonta massaa. Vain satunnainen globaalin epäoikeudenmukaisuuden uhri, kuollut pikkupoika rannalla, tekee reiän tähän kalvoon.

Euroopan ja länsimaiden tuhoutuminen ei ole teemana uusi. Eurooppalaisessa itseymmärryksessä Rooman imperiumin ”tuhoutuminen” on edelleen katastrofi, joka syöksi koko maanosan keskiajan pimeyteen. ”Kansainvaellukset” sivistyksen tuhoajana on voimakas historiasta pohjaava kielikuva.

Rooma ei tuhoutunut. Länsimainen sivistys ei rapistunut. Kulttuuri ei kadonnut keskiajan synkkyyteen. Yhteiskunta muuttui. Valta siirtyi ja muutti muotoaan. Näin on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian, ja tulee tapahtumaan vastakin.

Valitut toimintatavat eivät ennusta kestävää tulevaisuutta. Aitojen ja muurien rakentaminen on ilmiönä vanha. Valtaa on suojeltu eri tavoin aina. Hadrianuksen valli ja Kiinan muuri ovat monelle tunnettuja turistinähtävyyksiä, mutta ne rakennettiin suojaamaan sivistystä ulkoiselta uhkalta, kuten Unkarin tai Makedonian raja-aidatkin.

Pakolaisuus voi hyvin olla yksi keskeinen tekijä, joka johtaa vallan ja politiikan muutoksiin meidän aikanamme. Tämä ei tarkoita, että turvapaikanhakijat sinänsä olisivat uhka ”eurooppalaiselle sivilisaatiolle”. Kyse on siitä, miten Eurooppa reagoi ja toimii tilanteeessa, jossa maanosan rajoista on tullut monelle portti paratiisiin.

 

 

Advertisement

Niinistö tuli maahanmuuttopoliittisesta kaapista

Sauli Niinistön puheet harvoin yllättävät tai kuohuttavat. Eivät ne oikein edes herätä tunteita. Usein ne ovat moniselitteisiä, tuumailevia ja kryptisiä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pikemminkin kansallista konsensusta vaalivia, jopa uus-puolueettomuutta vahvistavia kuin toimintaympäristön muutoksen havainnointia.

Presidentin puhe vuoden 2016 valtiopäivien avajaisissa oli poikkeus. Ei sen vuoksi, että puhe olisi ollut tavallista selkeämpi. Oikeastaan se oli vielä koukeroisempi kuin Niinistöltä on totuttu kuulemaan. Kohauttavaa oli tällä kertaa sisältö. Niinistö linjasi kovin ja melko suorin sanoin kantansa ”pakolaiskriisin” hoitoon.

Niinistön puheessa on kaksi elementtiä, jotka voidaan tulkita selvinä kannanottoina, kädenojennuksina ns. nuivalle maahanmuutto- ja pakolaispolitiikalle.

Ensiksi hän painotti turvapaikanhakijoiden olevan osa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan, joka on paljolti kansainvaellusta. Hän rakensi selkeän eron ”todellista” hätää pakenevien, pakolaisstatukseen oikeutettujen turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien välille.

Niinistön mukaan kansainvälisten sopimusten tuoma oikeus hakea turvapaikkaa valtion rajalla on vanhentunut. Hän hyvin selväsanaisesti totesi, että tällainen menettely mahdollistaa vuosien oleskelun maassa, minne väärin perustein on tullut. Voisiko presidentti enää selväsanaisemmin pelata ”nuivien” pussiin tulkitsemalla subjektiivisesti kansainvälisiä pakolaissäädöksiä ja arvioimalla ihmisten hädän tilaa yleistämällä? Ei juurikaan.

Toiseksi Niinistö korosti pakolaiskriisin uhkaavan eurooppalaista arvomaailmaa: Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmämme. Niinistö antaa näin selkeäsanaisen tukensa niille maahanmuuttokriitikoille, suoranaisille rasisteille, jotka ovat korostaneet ei-eurooppalaisten maahanmuuttajien uhkaa eurooppalaisille arvoille.

Niinistö asetti varsin erikoiseksi vastakkain kansainvälisten sopimusten ja eurooppalaisten arvojen sekä todella hädässä olevien auttamisen. Kyse ei ole kuitenkaan vastakkaisista asioista, sillä kansainväliset sopimukset on tehty suojelemaan hädässä olevia. Eurooppalaiset arvot, mitä ne Niinistölle sitten ikinä tarkoittavatkaan, eivät nekään ole ristiriidassa näiden sopimusten kanssa. Niinistön tulkinnassa kuitenkin arvot ja sopimukset näyttäytyvät vastakkaisina tekijöinä vieläpä siten, että vain sopimuksista luopumalla voimme paitsi auttaa myös turvata oman arvomaailmamme.

Varmemmaksi varmuudeksi ja kriisin kokonaisvaltaisuuden korostamiseksi Niinistö vielä viittasi paasikiveläiseen kaanoniin. Tähän asti tosiasioiden tunnustaminen on ollut viisauden alku suhteessa geopolitiikkaan, nyt se on sitä myös turvapaikkapolitiikkaan. Tosiasioihin vetoaminen on klassinen tapa yrittää tehdä asiasta epäpoliittista, nostaa se keskustelun yläpuolelle päätökseksi, joka vain pitää tehdä. Tässä tapauksessa tosiasia näyttää olevan, että Suomeen ja Eurooppaan ei enää mahdu yhtään turvapaikanhakijaa, EU:n pitää laittaa rajansa ojennukseen ja sitten kristallipallolla valitaan jostain ne pahimmassa hädässä olevat ihmiset.

Tällaisia puheenvuoroja on totuttu ennen pakolaiskriisiä Suomessakin kuulemaan lähinnä populisteilta, mutta nyt näköjään tasavallan presidenttikin on siirtynyt tälle ”maahanmuutto on uhka arvoimmelle” -linjalle. Kun tähän vielä yhdistetään hallituksen tiukka suhtautuminen turvapaikanhakijoihin kautta linja ja esitetyt puheet rajojen ”sulkemisesta”, hahmottuu Suomen poliittinen linja tiukaksi, nuivaksi ja ulospäin sulkevaksi.

Ruotsalainen Daniel Poohl osuu kovin oikeaan todetessaan puolueiden puheiden ruokkivan poliittista väkivaltaa. Poliittinen kielenkäyttö on koventunut. Perustavanlaatuisten arvomaailmallisten rajamuurien rakentamisesta on tullut hyväksyttyä. Presidentin puhe osoittaa, että turvapaikanhakijat ovat ikään kuin vapaata riistaa. Heitä saa arvostella, heidät saa nimetä uhkaksi ja ennen kaikkea esineellistää. He eivät ole ihmisiä, vaan jotain, mihin meillä kunnianarvoisilla eurooppalaisilla ei ole enää varaa. Tällaisista puheista on lyhyt tie väkivaltaan ja syrjintään.

Niinistö kaiketi katsoi edustavansa puheellaan tolkkua, sellaista tolkun ihmistä, joka välttelee ääripäitä. Mutta mikä on arvovalinnassa tolkkua?

”The sad truth is that most evil is done by people who never make up their minds to be good or evil.” (Hannah Arendt, The Life of the mind 1978)

Pelastavatko yhteiset EU:n rajajoukot Schengenin?

 

EU:n vuoden 2015 viimeisessä huippukokouksessa jäsenmaat ovat näyttäneet vihreää valoa unionin yhteisille rajavalvontajoukoille. Käytännössä uudet joukot korvaisivat Frontexin ja mahdollisuus yhteisten rajajoukkojen lähettämiseksi jäsenmaiden avuksi voisi tapahtua ilman kyseisen jäsenmaan suostumusta. Tähän saakka Frontexilta on saanut tukea pyydettäessä.

EU on pakolaiskriisin edessä yrittänyt epätoivoisesti löytää keinoja hillitä tulijoiden määrää. Paniikkinappulaa on painettu moneen kertaan ja kesästä asti on käyty köydenvetoa jopa Schengen-järjestelmän romuttamisesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk luonnehti tilannetta marraskuussa kilpajuoksuksi aikaa vastaan.

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen rajojen turvallistaminen, sulkeminen ja valvonta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Erilaisten rajamuurien määrä maailmassa on kasvanut. EU on 2000-luvulla pyrkinyt vahvistamaan ulkorajojensa valvontaa Schengen-alueen haavoittumisen vuoksi. Erityisesti Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen valvontaa on ulotettu maarajoilta lentokentille, asemille – yhteiskunnan sisään. Rajat valvonnan, kontrollin ja turvallistamisen paikkoina ovat kaikkialla.

Pakolaiskriisin myötä ”perinteinen” ajatus valtiollisista rajoista turvavyöhykkeinä on palannut keskustelun ytimeen. Poliitikkoja on helppo ymmärtää, sillä monimutkaisen globaalin ongelman edessä heidän täytyy yrittää tehdä jotain. Jäsenmaissa kärsivällisyys on jo loppunut, raja-aitoja rakennetaan Euroopan ytimessä ja populistiset, EU-kriittiset ja maahanmuuttajavastaiset puolueet menestyvät eri puolilla.

Monimutkaisiin ongelmiin ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuita. Siksi EU:n ulkorajojen valvonnan kiristäminen, tai edes täydellinen sulkeminen eivät ratkaise pakolaiskriisiä. Toimilla voidaan hillitä tulijoiden määrää, mutta reittejä löytyy aina. Euroopan vetovoima talousongelmista ja kasvavasta muukalaisvihamielisestä ilmapiiristä huolimatta on edelleen kova. Haaveet, illuusiot, kotimaan epätoivo ja suoranainen kuoleman uhka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Tiukka rajavalvonta ja vaikeus löytää laillisia maahantuloreittejä ajavat nämä ihmiset salakuljettajien armoille.

Yhteisten rajavalvontajoukkojen perustaminen vaikeassa tilanteessa on loppujen lopuksi pienin paha, mikäli se pelastaa vapaan liikkuvuuden Schengenin. Euroopalla ei ole edes taloudellisesti varaa sulkea sisärajojaan ja palata ajassa taaksepäin. Yhteiset rajavalvontajoukot olisivat olleet tarpeen kesällä, jotta tilanne esimerkiksi Unkarissa olisi voitu ottaa unionin hallintaan. Nyt koordinoitujen toimien puute on edesauttanut aitojen rakentamista ja kansallisia toimia. Tämä hajottaa unionia, mitä on vaikea pitää pidemmän päälle hyvänä ja kestävänä ratkaisuina.

Akuutin kriisin jälkeen pitää kuitenkin mennä eteenpäin. EU-maissa tulee ymmärtää, että vastakkainasettelun, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin ja sulkeutumisen tien päässä ei ole hillotolppa odottamassa. Poliittisen, henkisen ja kulttuurisen kuilun kasvattaminen ”Euroopan” ja muun maailman välillä ei palvele kenenkään etuja. Vastakkainasettelusta poikii katkeruutta, katkeruudesta väkivaltaa. Eurooppalaisten jos joidenkin pitäisi tajuta millainen helvetin logiikka tässä piilee.

Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Onko EU veitsenterällä?

Eurooppaan tulevien pakolaisten määrä on nyt ylittänyt sietokynnyksen myös Saksassa. Sisäministeri Thomas de Mazière ilmoitti viikonloppuna, että maa aikoo palauttaa rajatarkastukset Itävallan vastaisella rajallaan.

Schengen-sopimus mahdollistaa rajatarkastusten käyttämisen sisärajoilla perustellusti ja rajatusti. Saksan päätöksen taustalla on Schengenin ulkorajavalvonnan ja kontrollin pettäminen, mikä on saanut aikaan kaaottisen tilanteen esimerkiksi Münchenissä.

Saksan päätös tulee hankalaan aikaan. Tähän saakka pakolaiskriisissä johtajuutta pitänyt Saksa ilmoitti päätöksestä juuri EU:n sisäministerien kokouksen alla. Tänään sisäministerit kokoontuvat Brysselissä keskustelemaan akuutin pakolaistilanteen hoidosta sekä turvapaikanhakijoiden jakamisesta tasaisemmin EU-maiden kesken. Epäonnistumisen riski on suuri, eikä Saksan päätös sitä helpota.

Vastustus EU:n pakottavia turvapaikkakiintiöitä kohtaan on laajaa. Suomen hallitus on tässä asiassa asettunut sikäli samaan linjaan eurokriittisten Keski-Euroopan maiden kuten Tshekin, Slovakian ja Unkarin kanssa. Vaikka Suomi on ilmoittanut kantavansa oman vastuunsa kiintiöistä, se vastustaa sitovia EU:n määrittämiä kiintiöitä. Tilanne ei ratkea vain vapaaehtoisuuden pohjalta, sillä kollektiivisuuden puute on yksi syy EU:n ongelmien taustalla. Jo pitkään Välimeren maat ja eritoten Italia ovat joutuneet vastaamaan kasvaviin pakolaismääriin yksin. Muut jäsenmaat ovat katsoneet tilannetta sivusta, kunnes tämän vuoden aikana pakolaisten suuri määrä on alkanut näkyä myös muualla Euroopassa. Mikäli EU-maat eivät nyt pääse yhteiseen, sitovaan ratkaisuun akuutin tilanteen hoitamisesta, perustukset ovat todella vaarassa.

Toiseksi sisärajatarkastusten käyttöönotto miellyttää Unkarin kaltaista oikeistolaista ja kansallismielistä hallintoa. Viktor Orban on jo ehättänyt kehumaan Saksan päätöstä, joka auttaa ”puolustamaan eurooppalaisia arvoja”. Vaikka Unkaria voi myös pitää EU:n kollektiivisen politiikan uhrina, on se myös vahvasti itse vastuussa ongelmistaan. Orbanin johdolla Unkari on säännönmukaisesti pyrkinyt hajottamaan yhteistä unionia ja rakentanut omaa kansallismielistä toimintamalliaan. Unkarin hallinnolle sopii, että EU näyttää heikolta ja joutuu turvautumaan rajatarkastusten käyttöönottoon myös sisärajoilla. Se antaa Orbanille lisää legitimiteettiä rakentaa raja-aitoja.

Kolmanneksi EU:n kykenemättömyys saada aikaan yhteisiä päätöksiä pakolaispolitiikassa sopii jäsenmaiden euroskeptikoiden lisäksi myös Venäjälle. Ukrainan kriisin myötä otsikoihin on noussut Venäjän hallinnon ”hajota ja hallitse”-politiikka, joka näkyy muun muassa eurooppalaisten populististen, eurokriittisten poliittisten toimijoiden rahoittamisena ja tukemisena. Heikko EU, ja eritoten kollektiivisen päätöksenteon heikkouksien korostaminen sopivat Venäjälle, joka saa näin oman vahvaan johtajuuteen perustuvan regiimin näyttämään vahvemmalta.

Schengen-tarkastuksilla ei ratkaista kriisiä. On toki selvää, että akuutin tilanteen hallitseminen voi vaatia myös tiukkaan rajattuja, harkittuja ja mietittyjä rajatarkastuksia. Mutta sitä enemmän nyt vaaditaan yhteistä tahtoa, sanoisinko yhteistä eurooppalaista tahtoa. Muuten EU on vaarassa hajota. Unionissa oleminen ei voi olla vain rusinoiden poimista pullasta.

Keski-Euroopan jäsenmaat liittyivät 2000-luvun alussa kilvan EU:hun hakemaan suojaa geopoliittiselle asemalleen, kuuluakseen ”länteen”, saadakseen investointeja – syitä riitti. Näin teki myös Suomi 1990-luvun alussa. Länteen mentiin, ytimiin, päättämään, suojautumaan.

Nyt vaaditaan sitä ytimissä olemista, päättämistä, vastuunkantoa. Missä joukoissa Suomi seisoo?

Väyrynen pelaa piilotetuilla turpo-korteilla

Hallituspaikan karattua hyppysistä europarlamenttiin palannut Paavo Väyrynen kiertää jälleen ahkerasti Suomea. Nyt markkinamies-Väyrynen pyrkii saamaan riittävän määrän eli 50 000 kansalaisen nimen aloitteeseen, joka esittää kansanäänestystä Suomen euro-jäsenyydestä.

Väyrynen kampanjoi itse voimakkaasti niin sanotun erillisvaluutta-mallin puolesta, eli hänen mukaansa Suomen tulisi ottaa euron rinnalle käyttöön markka. Osana kampanjaansa Väyrynen kirjoitti 20.8. blogissaan, että euroalueen puolustajat ovat kaivaneet turvallisuuspoliittisen kortin esiin puolustaessaan Suomen pysymistä eurossa.

Väyrysen syytökset kumpuavat katkeruudesta vuoden 1994 kansanäänestyksen tulosta kohtaan, mikä käy ilmi hänen kirjoituksensa alusta. Väyrynen syyttää EU-jäsenyyttä tuolloin kannattaneita turpo-kortin pelaamisesta, mikä hänen mukaansa käänsi lopullisesti äänestäjien enemmistön kannattamaan jäsenyyttä. Intoutuupa Väyrynen esittämään, että kyseinen turpo-kortti varmisti myös Ruotsin jäsenyyden esimerkin voimalla.

Kymmenen vuotta sitten turpo-korttia pelattiin. Se oli yksi olennainen osa EU-keskustelua 1990-luvun alkupuolella, ja kuten Sami Moisio on väitöskirjassaan osoittanut, geopoliittinen argumentaatio oli käytössä molemmissa ”leireissä”. Turpo-kortin ohella pelattiin paljon myös identiteettipoliittista pokeria, jossa EU oli Suomen länsimaisuuden mittari. Samanlaista korttipeliä on nähty myös Nato-keskustelussa.

Omassa blogikirjoituksessaan Väyrynen itse sortuu siihen, mistä hän euro-kannattajia syyttää, eli pelaa piilotetuilla ja merkatuilla turpo-korteilla. Hän syyttää tekstissään selväsanaisesti Suomen EU-jäsenyyttä siitä, että suhteet Venäjään ovat heikentyneet ja taloudelliset pakotteet vastapakotteineen kohtelevat talouttamme kohtuuttomasti.

Väyryseltä on tainnut jäädä huomaamatta pakotteiden todellinen syy. Kyse ei ole Suomen EU-jäsenyydestä, vaan Venäjän etupiiripolitiikasta ja Krimin laittomasta miehityksestä. Pakotteet on laadittu, koska EU ei ole hyväksynyt tällaista ETYJ:n periaatteiden vastaista miehitystä ja laitonta alueliitosta.

Mikäli Suomi ei olisi EU:n jäsen, vaan pitäytynyt vain ETA-jäsenyydessä, liikkumavara ei olisi sen suurempi. Suomen ei toki olisi tarvinnut keskustella EU:ssa pakotepolitiikasta ja päättää siihen osallistumisesta, mutta samalla Suomelta puuttuisi laajempi viiteryhmä. Puolueeton, sotilasliittoihin kuulumaton ja taloudellisesti vain välillisesti EU:hun integroitunut Suomi olisi vielä hauraampi ulkonaiselle painostukselle.

Kiristyneessä poliittisessa tilanteessa Suomi olisi joutunut myös päättämään missä joukoissa se seisoo: hyväksyykö se Venäjän suurvaltapoliittisen käyttäytymisen ja laittoman miehityksen jatkamalla ”business as usual” -linjalla, vai lähteekö se omin toimin tukemaan EU:n pakotepolitiikkaa ja näin ilmaisee vastustuksensa voimapolitiikalle.

Erityisen sydämistynyt Väyrynen on siitä, että keskellä euron kriisiä yhteisvaluutta on alettu puolustaa samoilla merkatuilla turpo-korteilla kuin 1990-luvulla. Todisteluketju jää kovin ohkaiseksi, kun ainoa viittaus on Stefan Törnqvistin haastattelu Uudessa Suomessa. Väyrysen mukaan Venäjällä pelottelu on turhaa, ja rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen olisi turvallisuuspoliittisesti järkevä teko.

Näin Väyrynen pelaa korttinsa esiin, ja lopputuloksena on turpo-täyskäsi. Turpo onkin se viimeinen sana, jonka Väyrynen kansalaisaloitteensa ja oman rinnakkaisvaluutta-mallinsa puolesta onnistuu esiin kaivamaan. Suomella on siis jonkinlainen eurosta aiheutuva turvallisuustyhjiö, jonka rinnakkaisvaluutta täyttäisi. Kummallista.

Törnqvistin näkemys eurokysymykseen on hieman analyyttisempi. Hän katsoo tilannetta kokonaisuutena, jossa on mukana EU:n yhtenäisyys, Venäjän politiikan aiheuttama turvallisuusvaje sekä euron ongelmat. Törnqvist uskoo, että euroalueen hajoaminen erilaisin olisi lottovoitto Vladimir Putinin hallinnolle. On helppo olla samaa mieltä. Venäjä etsii Euroopasta valtioita ja poliittisia ryhmiä, jotka vastustavat integraatiota ja vallitsevaa politiikkaa. Venäjä ei halua yhtenäistä ja poliittisesti vahvaa Eurooppaa, vaan hajanaisen Euroopan, jossa suhteet hoidetaan suoraan valtiotasolla.

Euro ei kuitenkaan ole Suomelle turvatae. Se ei takaa, että mahdollisen kriisin eskaloituessa pystyisimme puolustautumaan sen paremmin kuin markassa, tai päinvastoin. Euron valuvikoja ja euroalueen vallitsevaa talouspoliittista linjaa pitää muuttaa, mutta se on helpompi järjestelmän sisällä kuin ulkona.

Rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen ei ole erityisen rakentava, tai eurooppalainen ratkaisu.  Se suuntaisi Suomen politiikkaa EU:ta hajottavaan ja valtiollisuutta vahvistavaan suuntaan, eikä edistäisi esimerkiksi demokratiaa tai kansalaisten osallisuutta lisäävää politiikkaa.

Euroerosta haaveilun sijaan tulisi keskittyä euroalueen pelisääntöjen korjaamiseen ja talouspoliittisen linjan muuttamiseen. Kreikan tukeminen on väistämätöntä, jos maan ei haluta ajautuvan täydelliseen sekasortoon, jota unionin rajoilla on jo riittämiin.

en sijaan on vastuutonta EU-kansalaisia kohtaan tukea lainojen takaisinmaksua lainoittajille verorahoin. Se kierre ei pääty koskaan, ja johtaa pahimmillaan euroalueen kaatumiseen. Silloin eurosta voi tulla myös turvallisuuspoliittinen riski.

Vuosi MH17:sta ja olemme keskellä globaalia kaaosta

On kulunut vuosi siitä, kun Malesian Airlanesin matkustajakone MH17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa. Turma vaati 298 ihmisen hengen. Muistan elävästi tuon heinäkuisen päivän vuosi sitten. Olin ajamassa kohti Lappia, kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi. Uutinen pysäytti. Ukrainan kriisi oli ajautunut uuteen taitekohtaan, jonka jälkeen ratkaisun löytäminen ei ole ainakaan tullut yhtään helpommaksi.

Mitä on vuodessa tapahtunut? Yksiselitteisesti sanoen aivan liian vähän. Tapauksen itsensä osalta yksityiskohdat ja syyt ovat edelleen hämärän peitossa. CNN-kanavalle vuodettujen tietojen mukaan aklankomaalainen tutkimusryhmä olisi raportissaan tulossa siihen johtopäätökseen, että koneen ampuivat alas Itä-Ukrainan kapinnalliset.

Uhrien omaiset ja monet poliitikot, muun muassa Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat vaatineet puolueettoman tuomioistuimen asettamista tutkimaan tapahtumien kulkua. Venäjän poliittinen johto, joka ei hyväksy myöskään alankomaalaisryhmän vuodettuja tuloksia, pitää YK:n alaisen tuomioistuimen perustamista ennenaikaisena ja haitallisena.

Aiemmin tässä kuussa Venäjän johto nurisi Suomelle ja EU:lle siitä, ettei pakotelistalla ollutta Sergei Naryshkinia päästetty osallistumaan ETYJ:n juhlakonferenssiin Helsinkiin. Venäjän hallinnon mielestä pakotteista kiinnipitäminen vain lukkiuttaa tilannetta, ja samaan kuoroon yhtyivät myös muutamat kotimaiset kommentaattorit.

Ukrainan kriisi ei ole vuosi lentoturman jälkeen yhtään lähempänä ratkaisua, eikä kansainvälispoliittinen tilanne ole lientynyt. Venäjän ja ”lännen” näkemyserot ovat kasvaneet valtaviksi. On vallalla kaksi toisistaan täysin poikkeavaa totuutta, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa. Venäjän johdon toiminta näyttäytyy ”läntisestä# näkövinkkelistä hyvin kaksinaismoralistiselta, kun toisena päivänä syytetään EU:ta ovien sulkemisesta ja toisena kieltäydytään hyväksymästä YK:n riippumatonta tutkintaa.

Globaali kaaos 

Jyrki Käkönen pohdiskeli Politiikasta.fi-kolumnissaan (16.7.2015) ”lännen” ja Venäjän maailmankuvien eroa sekä maailmanpolitiikan kriisiä. Käkönen kritisoi kovin sanoin pakotepolitiikkaa:

[Pakotepolitiikka] edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti”

 

Pakotepolitiikka jakaa. Sillä rakennetaan muuria ”lännen” ja Venäjän välille, vaikkei se itsetarkoitus olisikaan. Tämä on kuitenkin vain kapea kuva koko kertomuksesta, sillä samaan aikaan myös Venäjä rakentaa muuria itsensä ja ”lännen” välille.

Krimin niemimaan valtaaminen oli selkeä irtiotto ETYK:in periaatteista ja horjuttaa vakavasti sitä tasapainoa, joka kylmän sodan jälkeen on vallinnut Yhdysvaltain, EU:n, Naton ja Venäjän välillä. Pallo on pakotteista huolimatta ennen kaikkea Venäjällä, joka on turvautunut sotatoimiin itsenäisen valtion maaperällä. Kyse ei ole vain maailmankuvien erosta, vaan tällaisen toiminnan hyväksymisestä.

Putinin lausunnot lentoturmatutkinnasta tai Venäjän haluttomuus aidosti hakea ratkaisua Ukrainan kriisiin osoittavat, että kyse ei ole vain Käkösen esiin nostamasta ”lännen” hegemonian rapistumisesta ja ripustautumisesta tähän. Kyse on myös Venäjän aktiivisesta voimapolitiikasta, jonka pyrkimyksenä näyttää olevan ”hegemonian” murentaminen ja sotilas-poliittiseen mahtiin perustuvan vallankäytön palauttaminen Euroopan geopolitiikan peruskiveksi sopimisen sijaan.

Globaalissa maailmassa tarvitsemme globaaleja ratkaisuita ja globaalia yhteistyön politiikkaa. Olen peräänkuuluttanut tätä monissa kirjoituksissa. EU:ssa ollaan valitettavasti kääntämässä selkää globaalille politiikalle ja käperrytään omien (kansallisvaltioiden) rajojen sisäpuolelle. Kreikkaan kulminoituva talouskriisi on halvauttanut EU:n päätöksenteon, se uhkaa koko EU-projektin arvopohjaa ja olemassaoloa. Maksumieheksi talouskriisissä on joutumassa kreikkalaisten lisäksi eurooppalainen solidaarisuus ja se heiveröinen arvopohja, jonka varaan unionia on rakennettu.

Suomen keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus on samassa veneessä nationalististen ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kovempaa talouskuria ja ”isänmaan etujen” ajamista vaativien voimien kanssa. Tanskan taannoisissa parlamenttivaaleissa tiukka maahanmuuttolinja puri äänestäjiin. Iso-Britanniassa aiemmin tänä vuonna järjestettyjen vaalien tulos tarkoittaa, että maassa David Cameronin lupauksen mukaan tultaneen äänestämään EU-erosta.

Kuka hallitsisi kaaosta?

Globaali politiikka ei ole kovassa huudossa. Nyt tarvitaan uusia ajatuksia, tuoreita näkemyksiä ja tulevaisuuden visioita. Tarvitaan globaalin yhteistyön politiikkaa, mutta vastuu sen rakentamisessa ei ole vain EU:n, vaan sitä tulee kantaa myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja niin edelleen.

Kukaan ei ole kuitenkaan halukas astumaan vankkureiden vetäjäksi. Yhdysvaltain politiikka on Barack Obaman valtakauden lopulla jo keskittymässä tuleviin vaaleihin, joissa republikaaneilla on mahdollisuus päättää kahdeksanvuotinen demokraattien valtakausi. Se tarkoittaisi varmasti suunnanmuutosta Obaman ulkopolitiikkaan, mikä tuskin tarkoittaa globaalin vastuunkannon lisääntymistä Washingtonissa.

Venäjän johto on irtisanoutunut sellaisesta politiikasta, jota ei tehdä sen omien sääntöjen mukaan. Luottamus Kremlin ja EU-maiden välillä on murskautunut, eikä sitä ole helppoa kasata uudelleen. Samaan aikaan Venäjän kääntyminen Aasiaan luo uutta valtakeskittymää, jonka tavoitteina ei ole globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden lisääminen.

Afrikka on edelleen poliittisesti heikko ja siellä tyytymättömyys vallitseviin (poliittisiin) oloihin näyttää purkautuvan radikaaliin islamismiin. Demokraattisille vastarintaliikkeille ei tunnu olevan kysyntää oikein missään. Ei edes EU:ssa, jossa Kreikka-politiikka on osoittanut, kuinka pahasta poliittisesta rappiosta maanosamme ytimessä on kyse.

Jyrki Käkösen mielestä kyse on ”muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.”

Toki, mutta kyse on myös kolikon toisesta puolesta. Siitä, millaista globalisaatiota ”lännen” ulkopuolella havitellaan ja minkälaista politiikkaa Venäjällä ja Kiinassa ajetaan. En Käkösen tavoin usko, että ’vallan ylimielisyys’, mitä EU:ssakin on nähty, olisi ratkaisu ongelmiin.

On vain ikävää, että tätä ’vallan ylimielisyyttä’ tarjotaan tällä hetkellä myös Kremlistä. Venäjän valtapolitiikka ei ole sellainen kolmas tie kansainväliseen politiikkaan, jota minä voisin pitää toivottavana tulevaisuuden politiikkana.

Näin nousee esiin kysymys, kuka ottaa vastuun uudenlaisen hallinnan ja politiikan kehittämisestä, jos ”länsi” vain ripustautuu valtansa raunioille ja ”idässä” pitäydytään autoritaarisissa hallinnan tavoissa?

Rampa EU-ankka taivaltaa kohti sumuista tulevaisuutta

Viikonloppu oli varsin kreikkainen. Brysselissä neuvoteltiin kuumeisesti Kreikan tulevaisuudesta eli mahdollisesta lisälainasta. Suomen kerrottiin ajaneen varsin tiukkaa linjaa, eli ei lisää rahaa Kreikkaan. Lopputulemana on jonkinlainen laiha sopu, jossa Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa vastineeksi julkisen sektorin menojen kaventamisesta ja käytännössä vaaditaan Kreikkaa pääomittamaan pankkeja myymällä valtion omaisuutta.

On vaikea uskoa tai edes toivoa, että nyt sovittu ja jäsenvaltioiden käsiteltäväksi menevä ohjelma ratkaisisi Kreikan ja euroalueen ongelmia. Tähän asti Kreikalle lainatut rahat ovat lähinnä menneet pankkien taseisiin ja kreikkalaisille on jäänyt käteen vain murskattu elintaso ja olemattomat kasvun mahdollisuudet.

Kysymysmerkkejä on kaiken kaikkiaan aivan liikaa. Eihän juuri nyt ole edes selvää hyväksyvätkö jäsenmaat johtajiensa neuvottelemaa sopimusta, saati hyväksyykö Alexis Tsiprasin hallitus pakettia. Tilanne vaikuttaa kaikin puolin samalta, jollainen se on ollut jo vuosien ajan: Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa lainojensa maksamiseen, ja muutaman kuukauden kuluttua ollaan jälleen samassa tilanteessa.

EU on nyt kovissa ristipaineissa. Kreikka nakertaa yhtenäisyyttä ja koko järjestelmän legitimiteettiä kaakossa, Venäjän toimet aiheuttavat epävakautta idässä, Iso-Britannia tykyttää hermosärkyä lännessä eikä pidä unohtaa Unkaria, joka rakentaa rajoilleen muureja pitääkseen ei-toivomansa ihmiset rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei nyt puhuta vain Kreikasta ja maan tulevaisuudesta, vaan myös laajemmin EU:sta. Siksi tulokulmaa koko keskustelussa tulisi muuttaa. Sen sijaan, että puhuttaisiin lainaohjelmista ja lainan maksamisesta lainalla, pitäisi puhua demokratiasta ja kansanvallasta. Mikä on EU:n tulevaisuus? Miltä EU näyttää 2020-luvulla, ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on demokratian, markkinoiden, EU:n ja pääoman välinen suhde?

Seitsemän vuotta kansainvälisen talouskriisin räjähtämisen jälkeen on selvää, etteivät tähänastiset toimet ole auttaneet Kreikkaa. Velkaosuus BKT:sta on kasvanut, (nuoriso)työttömyys on räjähtänyt käsiin ja elintaso on monella romahtanut. Enää pankkiautomaateista ei saa edes nostaa rahaa, vaikka sitä tilillä olisi.

Ongelma on, että Kreikalle lainatut rahat ovat kiertäneet takaisin lainoittajille. Rahoja ei ole käytetty mahdollistamaan kasvua, rakenneuudistuksia ja Kreikan talouden tervehdyttämistä.Tätä ongelman ydintä tuorein sopuesitys ei ratkaise. On jotensakin käsittämätöntä, kuinka EU ja IMF jatkavat epäonnistuneeksi todettua reseptiään. Vuosien austerity-politiikka ja lainarahan pumppaaminen lainanmaksuun ovat itse asiassa kurjistaneet Kreikan tilannetta.

Miksi EU ja IMF haluavat jatkaa epäonnistunutta politiikkaa? Syy on yksinkertaisesti se, että hintalappu euroalueen yhtenäisyydelle, vakaudelle ja uskottavuudelle ei ole tullut vielä vastaan. Mikäli Kreikan euroero, Grexit, olisi Saksan mielestä edullisempi ja parempi ratkaisu kuin lainarahan pumppaaminen Kreikkaan vastineeksi julkisen sektorin romuttamiselle, se olisi jo toteunut.

Julkisuuteen ei tihkunut viikonloppuna vaihtoehtoja. Vastakkain näyttivät olevan saman menon jatkaminen tai lainoituksen lopettaminen. On surullista, että innovatiivisuus on kadonnut. Rampa EU-ankka jatkaa toivotonta taivallustaan onnistumatta hoitamaan ainoatakaan kipupistettä.

Tulevaisuus näyttää utuisalta, koska kenelläkään ei tunnu olevan halua palata piirrustuspöydän ääreen miettimään miten tästä oikeasti mentäisiin eteenpäin tekemällä asioita eri tavoin kuin ennen.

Kuumasta ETYK-kesästä kylmään ETYJ-kesään

” Te sotkette kaiken. Lehtemme lukijaäänestys Suomen seksikkäimmästä miehestä on päättynyt. Siinäkin Te tapanne mukaan selviydyitte voittajana.”, kirjoitti Hymy-lehden Kari Vanhapiha presidentti Urho Kekkoselle kuumana ETYK-kesänä 1975.

Maarit Tyrkön Suomen Kuvalehdessä julkaistu artikkeli Kekkosesta tuona kuumana kesänä neljäkymmentä vuotta sitten on monitahoinen. Se avaa oven ETYK:n kulisseihin, Kekkosen valmistautumiseen uransa tähtihetkeen. Toisaalta se on palanen Suomen historiaa, kertomus aikakaudesta, jolloin tasavallan presidentin ympärillä oli poikkeuksellisen vahva henkilökultti.

Kekkonen ja ETYK ovat nyt neljä vuosikymmentä myöhemmin ajankohtaisempia kuin olisi voinut vaikkapa 30-vuotisjuhlavuonna 2005 arvatakaan. Suomessa järjestetystä juhlaistunnosta saatiin aikaan kesäinen ulkopoliittinen kriisi, kun Suomi ei päästänytkään EU:n pakotelistalla ollutta Duuman puhemies Sergei Naryshkinia osallistumaan kokoukseen.

Vesienloiskinta kotoisessa ulkopoliittisessa tynnyrissä eteni tuttuja latuja pitkin. Toiset kiittelivät Suomen tekemää päätöstä, joka osoitti EU:n yhtenäistä linjaa suhteessa Venäjä-pakotteisiin. Toiset taas kauhistelivat, kuinka Suomen ulkopoliittinen Kekkosen ja Paasikiven perintö onkaan tuhottu. Ei ymmärretä, että Moskovaan on syytä pitää hyvät välit – varsinkin pakkaskausina.

Keskustelu on kovin tyypillistä meille, sillä siinä keskityttiin jälleen itse asian sijaan johonkin aivan muuhun. Olisi voitu keskustella syistä, joiden vuoksi Naryshkin on joutunut EU:n pakotelistalle, tai olisi keskusteltu siitä, kuinka vaikeista ajoista huolimatta EU-maiden kesken on edelleen löydettävissä ulkopoliittista yhtenäisyyttä.

Sen sijaan Suomessa märistiin Kekkosen ajan perinnön tärvelemisestä. Siitä, kuinka nykyinen ulkopoliittinen johto Sauli Niinistöstä Timo Soiniin ei todellakaan ymmärrä, että Kreml on Kreml. Esitettiin arvioita, joiden mukaan Venäjän vastareaktiot eli kova kielenkäyttö, olivat suomalaisten itsensä tilaamia. Syy oli vain ja ainoastaan idänsuhteitaan ymmärtämättömistä suomalaispolitiikoista, jotka eivät olleet tajunneet kumartaa Kekkosen haudalle päin. Ja vielä ETYK:n juhlavuonna.

Suomen politiikot joutuivat tekemään Sofien valinnan. Helppoa ratkaisua ei ollut. EU:n pakotteista luistaminen tilanteessa, jossa Minskin sopimus ei ole pitänyt ja tilanne Ukrainassa on edelleen lukkiutunut, olisi osoittanut heikkoutta. Se olisi ollut signaali Moskovaan siitä, ettei EU:n haparoiva sanktiolinja tiukan paikan tullen pidä.

Toisaalta pakotteista olisi voitu juhlakonferenssin vuoksi tinkiä, koska ETYJ:n ja Helsingin hengen mukaista olisi ollut istuttaa myös Venäjä samaan pöytään muiden kanssa. Olisi ollut mahdollisuus vuoropuhelulle, olisi pidetty keskusteluyhteys auki.

Valinta oli vaikea, sillä Venäjän hallinto olisi käyttänyt myös myönteistä päätöstä propagandansa välineenä. On selvää, että maassa olisi otettu kaikki irti ”lännen” joustavuudesta ja Helsingissä olisi kuultu tuttua liturgiaa siitä, kuinka Venäjä on halukas hakemaan ratkaisua Ukrainan kriisiin, jos vain sen osapuolet noudattavat Minskin sopimusta. Millaista vuoropuhelua tämä olisi edistänyt?

Pallo kriisin ratkaisemisessa on jo pitkään ollut Venäjällä. EU:n ja Yhdysvaltojen ei tule sulkea ovia ja keskustelukanavia Venäjälle, mutta aito vuoropuhelu edellyttää molempien osapuolten suunnalta halukkuutta ja vilpittömyyttä. Aleksei Kudrinin esiintyminen kesäkuisessa Kultaranta-keskustelussa ei juuri antanut osviittaa siitä, että vuoropuhelun tapa olisi Venäjällä olennaisesti muuttunut.

Jokaisen päätöstä hanakasti Kekkosen, Paasikiven ja melkein Pyhän Hengen nimeen kritikoivan kannattaisi pysähtyä miettimään, miten sanktioista luistaminen ja Venäjän delegaation osallistuminen juhalkonferenssiin olisi vienyt asioita eteenpäin. Jos Venäjän johdolla olisi ollut todellista halua käydä kriisiä helpottavia keskusteluja Helsingissä, se olisi voinut valita delegaatioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät sanktiolistalla ole.  Näin se ei kuitenkaan tehnyt, vaan otti jälleen kaiken propagandahyödyn irti.

Suomen Venäjä-suhteet ovat tässä kuvassa toissijainen asia. Euroopan ytimessä vallitsevasta sotatilasta huolimatta meidän rajamme on edelleen rauhallinen, kauppaa ja turismia käydään ylirajaisesti talouskriisistä huolimatta. Pienet säröt maiden välisissä suhteissa ovat pieni hinta isommassa kuviossa.

Kuumana ETYK-kesänä Kekkonen oli uransa huipulla. Jo selvästi vanhentunut ja helposti väsyvä presidentti isännöi kokousta, joka betonoi toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan kartan. Maailmansodassa uudelleenpiirretyt rajat tulivat legitiimeiksi ja alueellinen koskemattomuus nousi johtavaksi periaatteeksi Euroopan geopolitiikassa.

Rajat ovat olleet liikkeessä Helsingin jälkeenkin. Euroopassa on sodittu ja soditaan. Ukrainan kriisi on tuorein, ja vakavin yhteentörmäys Helsingin hengen ja suurvaltapolitiikan välillä. Kyse ei siis ole Suomen Venäjä-suhteista tai Kekkosen perinnön vesittämisestä. Kyse on dialogin puutteesta Venäjän ja muun Euroopan välillä.

Toimivaan dialogiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. ETYJ-kesä 2015 on osoittanut, että dialogin sijaan Euroopassa on juututtu monologiin.

Kultarannassa kaivettiin poteroita, ei noustu tähystämään eteenpäin

Kultaranta-keskustelut ovat vakiintumassa tärkeäksi osaksi suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämän vuoden keskustelut eivät ainakaan näin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tuoneet kovin paljon uutta Euroopan mutkikkaaseen turvallisuustilanteeseen.

Paljon mediahuomiota sai kolmen kansainvälisen tason keskustelijan, Store Talbottin, Aleksei Kudrinin ja Wolfgang Ischingerin sessio, joka keskittyi lähinnä Ukrainan kriisin kärjistämän EU-USA-Venäjä -troikan suhteiden ympärille. Valitettavasti keskustelu ei antanut mitään uutta toivoa siitä, että kriisissä oltaisiin etenemässä kohti ratkaisua. Roolit olivat ennalta-arvatut, eikä kukaan lähtenyt omasta poterostaan tähyilemään laajempia näkymiä.

Talbott edusti yhdysvaltalaista linjaa, jonka mukaan Naton ja USA:n tulisi lisätä läsnäoloaan mm. Baltiassa Venäjän uhkan vuoksi. Kudrin, jonka talouspoliittiset näkemykset eivät edusta Venäjän eliititn valtavirtaa, paalutti Kremlin viestin Naton ekspansiota pelkäävästä Venäjästä. Ischinger yritti olla toiveikas, että jossain vaiheessa Minskin sopimuksen kautta saavutettaisiin tuloksia.

Mitä tällainen keskustelu palveli? Ei oikeastaan ketään tai mitään. Vallitsevien roolien ja kertomuksen vahvistaminen Kultarannan areenalla ei edistä sen paremmin kansallista turpo-keskustelua kuin kansainvälispoliittisen tilanteen ratkaisemista. Se päinvastoin maalaa varsin synkän kuvan siitä umpikujasta, johon Euroopassa on ajauduttu.

Sotilaallinen aktiivisuus on lisääntynyt ja vastakkainasettelu eritoten Itämerellä näyttää kasvavan. On selvää, että USA:n lisätessä mahdollisesti panostustaan Baltiassa, Venäjä vastaa joukkojen keskityksillä Kaliningradiin ja läntisen rajansa läheisyyteen. Tilanne on lukkiutunut ja eräänlainen uusi kauhun tasapaino on palaamassa lähialueillemme.

Toisaalta poliittinen tilanne on sekin edelleen syvässä umpikujassa. Kudrin toi keskusteluun selvän viestin Kremlistä, joka jatkoi tuttuja latujaan Minskin sopimuksen noudattamisesta ehtona kriisin ratkaisulle. Suurin este Minskin sopimukselle on kuitenkin Venäjä, joka on jatkanut Itä-Ukrainan kapinallisten tukemista ja sotilaallisen voiman keskittämästä rajaseudulle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt aitoon poliittiseen dialogiin ja diplomaattiseen ratkaisuun, koska se pakottaisi maan hallinnon myöntymään virhearvioihin sotilaallisessa toiminassaan, jota virallisesti ei ole tapahtunut.

Eurosentrismi ja Ukrainan ongelma

Keskustelut pyörivät myös, odotetusti, Euroopan ja transatlanttisen yhteistyön akuuteissa ongelmissa suhteessa Venäjään. Globaali perspektiivi jäi valitettavan vähälle. Se ei ole yllätys, vaan heijastelee viimeisten vuosien kehitystä, jossa Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on laajemmin käperdytty sisäänpäin. Suomi muiden joukossa tuntuu unohtaneen rikkaan lännen ’vastuun’ globaalien haasteiden ratkaisemisessa. 2000-luvun alusta on kuljettu valitettavan pitkä matka taakse päin.

Ukrainan kriisi kaikkine vaikutuksineen sotatilasta kansainväliseen kriisiin on haaste maanosallemme. Kriisin rauhanomainen ja kestävä ratkaiseminen on elintärkeää, mutta samalla globaalien haasteiden määrä kasvaa. Euroopan lähialueet ovat ajautumassa entistä syvemmälle heikkojen hallintorakenteiden, autoritaaristen hallintojen ja väkivallan kierteeseen. Pakolaisongelma pahenee kuukausi kuukaudelta, ilmastonmuutokset vaikutukset aiheuttavat humanitaarisia katastrofeja eri puolilla maapalloa ja YK:n toimintakyvyttömyys vain pahenee.

Elämme maailmassa, jossa tikittäviä aikapommeja on joka puolella. Martti Ahtisaari ja Tuija Talvitie peräänkuuluttivat 12.6. HS:n kolumnissaan Suomen ulkopolitiikalta globaalia vastuuta kriisien ratkaisuissa. On helppo toivoa samaa, mutta valitettavasti toiveikkuutta on kovin vähän. Juha Sipilän hallituksen ulkopolitiikka on kovin kansallisvaltiokeskeistä ja keskittyy ensisijaisten, lyhyen perspektiivin ’kansallisten etujen’ ajamiseen. Suomella ei näytä olevan kiinnostusta sen paremmin EU:n kehittämiseen kuin pakolaispolitiikan kestävien ratkaisujen hakemiseen. Ulkoministeri Timo Soinin (ps.) mauttomat heitot huolettomuudesta perussuomalaisten menestyksen keskellä kertovat jotain siitä, missä kuuluisa rauhanvälittäjä-imagomme juuri nyt makaa.

Talouskriisi on halvaannuttanut eurooppalaisten valtioiden toimintakyvyn. EU:sta on tullut Kreikan kansantaloutta ylläpitävä hengityskone, jolta puuttuu täysin suuntaa siitä, mihin tässä ollaan menossa. Olin viime viikolla Jyväslylässä pohtimassa Europeanisation-teemaa ja EU-politiikan teorioita, sekä niiden käytännön relevanssia. Näkemykset EU:n tulevaisuudesta toimivana, muuttuvana ja kehittyvänä orgaaninan vaihtelivat pessimismistä varovaiseen optimismiin.On helppo kallistua pessimistiksi, kun visiot puuttuvat. Kestävä EU-Eurooppa ei voi levätä Angela Merkelin aktiivisuuden varassa, vaan toimijuutta kaivataan kaikilta. Nyt se toimijuus vain näyttää niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa kulminoituvan omien, lyhyen tähtäimen kansallisten intressien hoitamiseen.

Kultaranta-keskustelut eivät tarjonneet visioita, näkemyksiä ja odotushorisontteja globaalien kysymysten ratkaisemiseen. Olemassaolevien poteroiden syventämisessä ja Suomen talouden synkkien ennusteiden toistelemisessa sen sijaan tuli merkittäviä tuloksia. Jätän toivoni tämän kesän osalta Porin Suomi Areenaan, joka toivottavasti nostaisi agendalle myös isommat kysymykset, jotka koskevat myös Suomen ja muun Euroopan tulevaisuutta.