Missä on hallituksen koulutusstrategia?

Hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ovat olleet kuuma puheenaihe turuilla ja toreilla. Kritiikkiä on kuulunut myös hallituspuolueiden omista rivistä. Korkeakoulukentällä säästöpaineet näkyvät uutisina yt-neuvotteluista, ”toiminnan uudelleenjärjestelyistä” ja irtisanomisista.

Yliopistojen merkittävin, ja oikeastaan ainoa resurssi ovat motivoituneet, koulutetut ja pätevät työntekijät. Vaikka teknologiaa voi hyödyntää tietojen keruuseen ja jäsentämiseen myös ”ihmistieteissä”, varsinaista tutkimuksen tekoa eli analyysia ja tulosten julkistamista ei voi ulkoistaa roboteille.

Yliopistoissa, kuten muissakin oppilaitoksissa, henkilökuntaan kohdistuvat leikkaukset vähentävät kapasiteettia tehdä laadukasta ja tuloksellista työtä. Se on kuin paperitehdas sulkisi puolet koneistaan. Lopputuotetta tulee vähemmän ja ”tuloksellisuus” alenee väistämättä.

Koulutukseen ja tieteeseen kohdistuville leikkauksille leimallista on kokonaisvaltaisen strategian puute. Nyt leikataan armottomalla vimmalla vähän sieltä ja täältä. Juustohöylän sijaan koulutusleikkaukset ovat kuin kankaan leikkelemistä tylsillä saksilla joka kulmasta. Hukkapaloja tulee, ja lopputulos näyttää sotkuiselta.

Hallitukselta puuttuu näkemys siitä, millainen tulevaisuuden koulutettu Suomi on. Digitalisaatio ei ole taikasauva, jolla kaikki muuttuu paremmaksi (lue: tehokkaammaksi). Se on väline, jolla voidaan tehdä asioita eri tavalla.

Uusi teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, joita piirtoheittimet, oppikirjat, luentomonisteet, liitutaulut tai edes dokumenttikamerat eivät tarjoa. Digi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Digiuskon huumassa laaja-alaisempi sisältöjen, eri koulutusasteiden yhteistyömuotojen ja roolin pohtiminen jää vähemmälle. Niukkenevia resursseja kohdistetaan tekniikan hankkimiseen, ja harmillisen usein käytön kouluttaminen jää vähemmälle.

Mitä hyötyä on älytaulusta, jos kukaan ei osaa sitä käyttää?

Ongelma vaivaa koko koulutusalaa perusasteelta ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin.

Tiedepolitiikassa on sama ongelma. Henkilöstöstä saksiminen ei ole uudelleenorganisointia. Se tarkoittaa vanhojen työtehtävien siirtymistä entistä harvemman tehtäväksi. Jo nyt ylikuormitetut professorit joutuvat tekemään entistä enemmän töitä projektihakujen käytännön asioiden kanssa. Tuskinpa tohtorin ammattitaito on parhaassa käytössä henkilöstön palkka- ja sivukulujen laskemisessa.

Korkeakouluissa on paljon kehitettävää. Ympärivuotinen opiskelu, opetus- ja tenttikäytäntöjen päivittäminen 2010-luvulle ja opiskelijoiden ohjaus vaativat kuitenkin resursseja. Kehitystyö ei synny ilman henkilöstöä.

Kun professorien päätyönä on projektirahoituksen haaliminen ja tutkijanuraa rakentavien aika kuluu rahoitus- ja julkaisukilpailuun, opetusvastuut jäävät yhä harvemman vastuulle.

Yksilön on priorisoitava, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Samalla silpputyösuhteet vähentävät sitoutumista toiminnan kehittämiseen. Miksi yksilö sitoutuisi kehittämään organisaatiota, joka ei pysty tarjoamaan tulevaisuutta?

Saksimisen sijaan Suomessa tarvitaan koulutus- ja tiedepoliittinen strategia. Ilman sitä koulutusjärjestelmästämme tulee uusi Nokia. Se putoaa kehityksen kelkasta, näivettyy ja lopulta katoaa.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 4.4.2016.

Ei politiikka ole mitään talkoilua vaan jatkuvaa kamppailua

Talkoot. Kukaan vähääkään mediaa seuraava ei ole voinut välttyä tältä poliittisen kielen uudiskäsitteeltä, jolla Juha Sipilän hallitus kuvaa julkisen talouden leikkauksia sekä suunniteltuja kiristyksiä palkkoihin ja etuuksiin.

Poliittisessa retoriikassa talkoot ei ole uusi käsite. Kokoomuksen toivotalkoita järjestettiin jo vuonna 2008. Puolueen mukaan talkoiden taustalla oli suomalaisten oivallus siitä, ettei hyvinvointi rakennu itsestään. Teot olivat puolueelle kauneinta puhetta, Suomea rakennettiin talkoilla kuin taloa.

Toivotalkoilla tuli menestystä. Vuonna 2011 kokoomus voitti eduskuntavaalit, ja Jyrki Kataisesta tuli pääministeri. Kaikki odottivat, että nyt Suomi tulee kuntoon, olihan takana vaalirahakohun ja pätkäpääministeriyden varjostama vaalikausi.

Kataisen hallitus tuli ja meni. Talkoilun sijaan hallitus keskittyi riitelemään, koska ideologista liimaa ei kuulemma ollut. Sitten keksittiin normitalkoot. Oppositiopuolue keskusta haastoi kansalaisia normitalkoisiin; purkamaan ensi alkuun 101 turhaa normia, jotka olivat Suomen menestyksen ja kilpailukyvyn parantamisen esteenä.

Kokoomus keksi talkoot uudelleen alkuvuodesta 2015. Puolueen eduskuntaryhmä julkaisi vaalien alla normipaperin, jonka mukaan ”Suomessa kaikki on joko kiellettyä tai pakollista”. Tästä mentaliteetista piti päästä eroon.

Hallitusneuvotteluissa Sipilä esitti suomalaisille 10 miljardin talkoita. Niillä saataisiin Suomi kuntoon. Talkoisiin kuului menoleikkauksia, rakenneuudistuksia, sote-uudistus ja veitsi kurkulla elävien kuntien kauan kaipaama tehtävien ja normien purku.

Nyt hallitus on talkoillut reilut neljä kuukautta. Ja ihan putkeen talkoissa ei ole mennyt. Ensin kaatui yhteiskuntasopimus, sitten hallitus päätyi vetämään takaisin palkkojen alennukseen tähdänneet pakkolait. Nyt hallitus veivaa lomarahoja sellaiseen solmuun, ettei kovinkaan ay-jyrä taida pysyä näistä talkoista kärryillä.

Suurin syy talkoiden epäonnistumiseen taitaa olla siinä, että hallitus ymmärsi talkoiden käsitteen väärin. Talkoot nimittäin ovat, kuten suomen kielen sanakirja kertoo, ”vapaaehtoinen, isolla joukolla pidettävä työtilaisuus, jossa usein kestitetään työntekijät”.

Hallituksen esittämiin talkoisiin ei kuulu mitään näistä. Pakottava lainsäädäntö ei perustu vapaaehtoisuuteen. Talkoiden maksumiehiksi ei olisi laitettu isoa joukkoa vaan lähinnä vuoro- ja viikonlopputyötä tekevät kaupan ja julkisen sektorin naiset.

Talkooporukalle luvattiin kuuluisa hillotolppa, mutta vasta neljän vuoden päästä. Se on pitkä aika talkoolaisten odottaa.

Talkoot on hieno asia. Niissä tehdään yhdessä hommia. Järjestetään tapahtumia, autetaan katonkorjauksessa tai pannaan porukalla yhteinen tie kuntoon. Kyse on pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.

Poliitikkojen kielessä talkoot ovat mitä poliittisin käsite. Puhumalla talkoista säästöpäätösten sijaan hallitus pyrkii epäpolitisoimaan politiikkansa; tekemään siitä vain järkeviin ja rationaalisiin valintoihin perustuvaa kansallisen edun ajamista. Talkoilla hallitus yrittää tehdä päätöksistään vapaaehtoisia, kaikkien kansalaisten pyyteettömiä tekoja, vaikka se lähes jokaisella politiikan lohkolla itse vetoaa ulkopuoliseen pakkoon.

Epäpolitisointi on vanha politiikan teon tapa. Jo Carl Schmitt kirjoitti vuonna 1932, että vastustajan pitäminen poliittisena ja itsensä epäpoliittisena on tyypillistä ja intensiivistä politiikan harjoittamista.

Talkoopuhe edustaa myös talouspoliittista realismia. Vaihtoehdottomuutta. Tehdään vapaaehtoisesti yhdessä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ehkä talkoopuhe uppoaa suomalaisiin tehokkaasti siksi, että reaalipolitiikka ja kansallisen konsensuksen henki on iskostettu meihin jo äidinmaidossa?

Suomalainen poliittinen keskustelu kaipaa erilaisia näkemyksiä. Yhtä totuutta ei ole. Keskustelua helpottaisi epäpolitisoivan politikoinnin lopettaminen. Politiikka ei ole talkoita, se on ideologioiden, mielipiteiden, käsitteiden ja vallankäytön kamppailua.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 16.10.2015.

Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Suomi tarvitsee uuden Forssan

”Sosialidemokratinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokrattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista.”

Näin julistettiin Forssan kokouksessa elokuussa 112 vuotta sitten. Suomalaisen työväenliikkeen historiassa käännettiin uusi lehti, kun Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi.

Viimeisen sadan vuoden ajan työväenliike on ollut keskeinen tekijä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Forssan ohjelmassa esiteltiin useita sellaisia tavoitteita, jotka sittemmin ovat tulleet osaksi hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita. Lapsityövoimakysymys, työajan lyhentäminen ja niin edelleen.
****

Vuoden 2015 aikana työväenliike ja elinkeinoelämä ovat yrittäneet sorvata yhteiskuntasopimusta. Useista yrityksistä ja hallituksen maalaamasta synkästä ”tilannekuvasta” huolimatta aina on päädytty umpikujaan. Viimeisin, ja kenties ratkaisevaan umpikujaan ajettiin eilen.

Neuvotteluosapuolet syyttelivät toinen toisiaan epäonnistumisesta. EK:n mukaan syy oli ammattiyhdistysliikkeessä, eritoten Auto- ja kuljetusalan liitossa AKT:ssa. SAK:n mukaan taas EK ilmoitti katkaisevansa neuvottelut. Puheenjohtaja Lauri Lyly oli kuitenkin sanoissaan maltillinen, ja silmin nähden pettynyt myös omien rivien hajoamiseen. AKT:n puheenjohtaja Marko Piirainen, joka on hyvää vauhtia antamassa kasvot ay-liikkeen sisäiselle hajoamiselle, taaseen vyörytti vastuun yksin EK:n harteille.

STTK:n ja Akavan puheenjohtajat olivat Lylyn tapaan pettyneitä tulokseen. Sekä Antti Palola että Sture Fjäder kantoivat huolta siitä, että neuvotteluiden kariutumisen maksajiksi joutuvat nyt julkisen alan koulutetut (naisvaltaiset) alat. Sairaanhoitajien suunnalta on kuulunut jo ansaittua huolta siitä, kuinka todennäköisesti tulevat ”pakkolait” iskevät alalle. Kyse ei ole vain lomien menetyksestä, vaan koko alipalkatun ja raskaan hoiva- ja hoitoalan vetovoimasta.

Koko yhteiskuntasopimus-saaga on ollut kiharainen, ja neuvottelujen julkikuvaa on leimannut luottamuksen puute. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ei onnistunut luomaan luottamuksen ilmapiiriä, vaikka ennen vaaleja saarnasikin juuri luottamuksen tärkeydestä politiikassa.

****

Neuvotteluiden kariutuminen, mikäli enää ei yritetä ja onnistuta, voi olla käänteentekevä hetki suomalaisten työmarkkinoiden historiassa. Hallituksen valmistelemat ”pakkolait” eivät vain kajoa työntekijöiden lomiin ja lomarahoihin, vaan myös suomalaisen työmarkkinamekanismin ytimeen. Työehdoista on sovittu perinteisesti ay-likkeen ja työnantajien edustajien kesken. Kolmikantajärjestelmässä hallituksen rooli on ollut tukea työmarkkinaratkaisuita esimerkiksi verotuspäätöksillä.

Kolmikantajärjestelmää ei tarvita järjestelmän itsensä vuoksi. Historialliseen perinteeseen vetoaminen ei ole kovin hedelmällistä, mikäli järjestelmä ei toimi. Silloin pitää keksiä uusi tapa sopia asioista. Kolmikantaa ei myöskään pitäisi romuttaa ideologisista syistä, ei halusta päästä eroon ammattiyhdistysliikkeestä. Jokaisen osapuolen tulisi ajatella järjestelmän toimivuutta.

Entinen valtakunnansovittelija Juhani Salonius totesi taannoin YLE:n tv-uutisissa, että työrauhajärjestelmä ei toimi. On helppo yhtyä Saloniuksen sanoihin. Järjestelmä on rikki. Työmarkkinasuhteet ovat erittäin tulehtuneet ja juopia on syntynyt paitsi ay-puolen ja EK:n välille, myös ay-likkeen sisälle. Monen akavalaisen, STTK-laisen ja myös SAK-laisen on varmasti vaikea ymmärtää AKT:n järkähtämättömyyttä viime päivinä. Keskinäinen solidaarisuus on enemmän kuin koetuksella, kun yksi ammattiliitto katsoo asiakseen asettua muiden yläpuolelle ja sitä kautta ainakin antaakseen vähintään tekosyyn neuvotteluiden kuoppaamiselle.

Eritoten korpeaa, kun tiedetään AKT:n neuvotteluaseman valttikortit suhteessa julkisen alan liittoihin. AKT voi pysäyttää Suomen. Ja ei ole vaikea uskoa, etteikö AKT sitä myös syksyllä tee. Liittokierroksesta tulee kuuma ja postilakko tai syksyn yhden päivän ”yleislakko” ovat kevyttä kauraa siihen verrattuna, mitä pahimmillaan tulee. Negatiivinen ennuste työmarkkinasyksystä 2016 ilmentää sitä, kuinka työmarkkinatilanne on lukossa. Se todistaa Saloniuksen sanat oikeiksi.

Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa puhtaita papereita ei voi jakaa kenellekään. EK:n aiempi ilmoitus lopettaa tupo-tyylisten ratkaisuiden tekeminen, AKT:n päätös jäädä neuvotteluiden ulkopuolelle, Sipilän hallituksen pakkolainsäädäntö ja heikko poliittinen johtajuus. Jokainen osapuoli joutuu katsomaan peiliin.

****

112 vuotta Forssasta. Hätänumerovuodet kuvastavat tilannetta hyvin. Työväenliike on vajunut alennustilaan, jossa siltä puuttuu visio tulevaisuuden työelämästä. EK saarnaa uusliberalismin opinkappaleita vimmalla, vaikka globaalin talouden syvät rakenteelliset ongelmat kertovat, että koko järjestelmä kaipaa remonttia. Ja hallitus.

Hallitukselta puuttuu tässäkin visio. Tulevaisuuden kuva. Näky siitä, millainen on 2020- tai 2030-luvun Suomi. Säästöjen, amputointien tekeminen niiden itsenstä vuoksi on näköalatonta politiikkaa. Tien päässä ei odota hillotolppa, vaan uudet leikkaukset.

Eikä oppositiokaan ole pekkaa parempi. Suomalainen vasemmisto katsoo peräpeiliin. Haikailee menneen perään, ei ole aidosti valmis uudistamaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja ymmärtämään työelämän muutoksia. Ituja on, mutta kokonaisvaltainen visio puuttuu.

Aikamme kaipaisi edistyspuoluetta. Tulevaisuuteen, sivistykseen ja humaanisuuteen pohjaavaa poliittista liikettä. Uutta Forssaa.

 

Vastaanottokeskusten suurin turvallisuusuhka tulee ulkoapäin

Turvapaikanhakijoita majoittavien vastaanottokeskusten turvallisuus on puhuttanut viime päivinä taajaan. Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) kertoi viime viikolla, että jatkossa vastaanottokeskusten perustamisvaiheessa tehdään kiinteää yhteistyötä poliisin kanssa. Syynä on halu turvata vastaanottokeskusten turvallisuus, eikä uusia keskuksia ole tarkoitus enää perustaa esimerkiksi poliisittomiin kuntiin. Myös ”väärissä paikoissa” olevia vastaanottokeskuksia aiotaan sulkea.

Keskustelu roihahti, kun Kempeleessä ja Raisiossa tapahtuneista raiskauksista epäillään turvapaikanhakijoita. Lisäksi vastaanottokeskuksissa on ilmennyt pienempiä rähinöitä, joihin poliisi on joutunut puuttumaan.

Turvallisuuden takaaminen niin turvapaikanhakijoille, vastaanottokeskusten työntekijöille ja vapaaehtoisille kuin paikkakuntalaisille on ehdottoman tärkeää. Turvapaikanhakijoiden tulomäärien tasaantuessa viranomaisilla on nyt hyvä hetki pysähtyä tarkatselemaan kokonaisuutta ja tehdä tarvittavat toimet, jotta turvallisuus säilyy.

Suuria otsikoita, kohua ja kohinaa revitään usein, kun turvapaikanhakija syyllistyy – tai hänen epäillään syyllistyneen rikokseen. Nämä, kuten muutkin rikokset Suomessa tulee tutkia ja syylliset saattaa vastuuseen. Peittelyyn ei ole syytä, muttei myöskään pelotteluun.

Varhain joulukuun 1. päivän aamuna Niinisalossa paloi vastaanottokeskukseksi kaavailtu puukerrostalo. Poliisilla on vahvat epäilyt, että teko on tahallinen. Hallituksella olisi nyt syytä kriisikokoukseen, sillä Niinisalon tapaus ei ole ensimmäinen laatuaan.

Ruotsissa vastaavia tapauksia on sattunut jo lukuisia, eivätkä vastaanottokeskukset ole välttyneet väkivallanteoilta tai ilkivallalta Suomessakaan. Tilanteen ei saa antaa kärjistyä, vaan viranomaisten tulee tehdä kaikkensa suojellakseen turvapaikanhakijoita, vapaaehtoisia ja työntekijöitä. Punaisella ristillä on erityissuojeluksensa myös ”sodan säännöissä”, joten ei ole hyväksyttävää, että rauhan aikana keskellä siviiliyhteiskuntaa joudutaan elämään pelon ja väkivallan uhan keskellä.

Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) kyllä tuomitsi Niinisalon epäillyn tuhopolton. Sanat kumisevat tyhjyyttä, jos teot ovat muuta. YLE Uutisten mukaan Lindström ei juurikaan uusia turvapaikanhakijoiden työllistämissuunnitelmia esitellessään heille arvoa antanut, positiivisten mielikuvien luominen jäi virkamiesten vastuulle.

Perussuomalaiset ovat rakentaneet menestyksensä osin maahanmuuttokritiikin ja suoranaisen xenofobian varaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa piilorasistisesta agendasta on tullut valitettavan hyväksyttävää, ja ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta, jota turvapaikanhakijat jollain tapaa uhkaavat on saanut jalansijaa. Tästä osoituksena esimerkiksi ministeri Lindströmin esittämä ”sopeuttamissopimus”, jossa turvapaikanhakijat allekirjoittaisivat ”suomalaisuuden säännöt”.

Mitä säännöt sitten tarkoittavat, jäi vielä epäselväksi. Naisten äänioikeutta? Humalassa puukolla tehtyjä henkirikoksia? Perheväkivaltaa? Sananvapautta? Suomalaisuuteen voidaan yhdistää monenlaisia arvoja, asetelmia ja toimintakulttuureja. Ei siis ole mitään homogeenista suomalaisuutta, joka voitaisiin kirjata paperille. Tai jos on, tutustun tuohon hallituksen laatimaan asiakirjaan mielelläni.

Sitoumuspaperien sijaan nyt pitäisi keskittyä kitkemään vastaanottokeskusten ympärille kasvava rikollisuus heti alkuunsa. Suomi ei saa muuttua maaksi, jossa rasistinen rikollisuus ja väkivalta rehottavat. Ei maaksi, jossa sotaa, väkivaltaa ja epätoivoa pakenevat ihmiset joutuvat väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Ei maaksi, jossa luodaan syvä juopa ”meidän kantasuomalaisten” ja ”heidän maahanmuuttajien” välillä.

Suomessa yhdenkään vastaanottokeskuksen työntekijän, vapaaehtoisen tai asukkaan ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta. Hallituksen ja viranomaisten tehtävänä on varmistaa tämä sekä sanoin että teoin.

Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Rajojen sulkeminen ei ole kenenkään etujen mukaista

Sisäministeri Petteri Orpo kertoi Helsingin Sanomille (29.9.), että Suomi harkitsee Schengen-rajatarkastusten käyttöönottoa, mikäli ”hallitsematonta maahanmuuttoa” ei saada kuriin. Orpon mukaan Saksa on täynnä ja raja häämöttää jo Suomessa.

Schengen-rajatarkastukset eivät ratkaise kriisiä

Schengen-tarkastusten palauttaminen on järeä toimenpide, eikä sellaisiin pidä mennä kevyin perustein. Orpon mielestä rajatarkastuksilla voitaisiin paremmin erottaa ”hädänalaiset ihmiset” niistä, joille turvapaikkaa ei ole perustetta antaa.

Nopea vilkaisu Maahanmuuttoviraston sivuille, kertoo sen, minkä varmasti sisäministerikin tietää. Turvapaikkahakemus on jätettävä henkilökohtaisesti poliisille tai rajatarkastusviranomaiselle. Schengen-tarkastuksilla ei siis voida kiertää kansainvälisiä sopimuksia. Turvapaikkahakemus tulee käsitellä, olipa sitä haettu rajalla tai jo maahan saavuttua poliisilaitoksella. Orpon peräänkuuluttama ”erottelu” ei siis tapahtuisi rajalla, vaan päätöksen turvapaikasta tekee Maahanmuuttovirasto.

Schengen-tarkastusten palauttaminen tarkoittaisi, että kaikilta Ruotsin, Norjan tai Viron rajan yli Suomeen tulevilta tarkistettaisiin matkustusasiakirjat. Se olisi ainakin väliaikainen päätös vapaalle liikkuvuudelle, jonka Suomi ratifioi vuonna 2001. Onko tosiaan niin, että Suomen hallitus arvioi turvapaikanhakijatilanteen olevan niin katastrofaalinen, että toimenpide on tarpeellinen?

Euroopan unionin yhtenäisyys lepää tällä hetkellä ohuiden paperijalkojen varassa. Taloudellinen kriisi on jo vuosia nakertanut jalkoja yhteiseltä eurooppalaiselta politiikalta. Pakolaiskriisi uhkaa leikata jalat kokonaan poikki. Unkarin nationalistinen ja xenofobinen politiikka näkyy konkreettisena raja-aitojen pystyttämisenä, Suomessakin lisääntyneet vaatimukset rajatarkastuksista ovat osa samaa ilmiötä. Globaalit, monimutkaiset ongelmat pyritään nyt ratkaisemaan rakentamalla muureja.

Sulkeutuminen omien, kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle on tuulahdus menneisyydestä, ainakin EU-Euroopan näkövinkkelistä. Vapaa liikkuvuus on ollut pitkään meille EU-kansalaisille arkipäivää. Schengenin ulkopuolelle matkustettaessa passin näyttäminen tuntuu vanhanaikaiselta, jopa vaivalloiselta.

Turvapaikanhakijoiden määrän jyrkkä lisääntyminen on toki tilanne, jossa on perusteltua keskustella erilaisista vaihtoehdoista hallita tilannetta. Schengen-rajojen sulkemista parempi ratkaisu olisi luoda yhteinen EU-järjestelmä, jossa turvapaikanhakijat jakaantuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Suomi ei ole ollut halukas tukemaan yhteistä politiikkaa. Omituinen äänestyskäyttäytyminen taannoisessa sisäministerien kokouksessa kertoo siitä, kuinka hallitus on menettämässä otteensa pakolaiskriisin hoitamisessa. Hallitus kyllä hyväksyi vapaaehtoiset kiintiöt, muttei kannattanut pakkojärjestelmää. Ongelma EU-tasolla on, että vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä ei akuutin kriisin aikana toimi. On selvää, etteivät vastaan äänestäneet maat tule suostumaan vapaaehtoiseen pakkoon.

Kysymys irakilaisista turvapaikanhakijoista

Toinen Orpon haastattelussa esiin noussut kysymys koskee Irakin ja Somalian turvallisuustilanteen uudelleenarviointia. Maahanmuuttovirasto on toistaiseksi jäädyttänyt irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyn.

Mitä Maahanmuuttovirasto tavoittelee uudelleenarvioinnilla? Orpon mukaan kyse ei ole siitä, että irakilaiset saataisiin näin kätevästi palautettua takaisin, vaan ”jotta nähdään, ketkä ovat todellisen suojelun tarpeessa”.

Jukka Huusko oli HS:n kommentissaan eri linjoilla. Hänen mukaansa hallitus pyrkii nyt hallitsemaan kasvaneita turvapaikanhakijamääriä luokittelemalla Irakin turvalliseksi, jotta mahdollisimman moni voidaan palauttaa takaisin.

Konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taeen mukaan Maahanmuuttoviraston on järkevää päivittää turvallisuusarvionsa lähemmäs EU:n yhteistä linjaa. On selvä, että linjaukset eivät ole kiveen hakattuja ja niitä tulee päivittää. Niiden tulee kuitenkin perustua turvallisuustilanteeseen kohdemaassa, ei haluun saada nopeita ratkaisuja kansallisella tasolla.

Tätä korostaa myös al-Taee, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut. Lisäksi yksilölliset tilanteet vaihtelevat laajasti, riippuen esimerkiksi uskonnollisesta tai poliittisesta taustasta. Näin Irakin julistaminen turvalliseksi maaksi ei ole automaattiratkaisu, jolla jokainen irakilainen palautettaisiin takaisin kotimaahansa. Se helpottaisi tilannetta siltä osin, ettei turvapaikkaa voisi hakea vain maan yleisen turvallisuustilanteen perusteella.

Samaan aikaan Suomi on sorvaamassa ulkoministeri Timo Soinin johdolla kahdenvälistä luovutussopimusta Irakin kanssa. Tätäkin voidaan pitää järkevänä, jotta ne henkilöt, joiden kohdalla turvapaikkaedellytykset eivät täyty, voidaan helpommin palauttaa takaisin.

Nopeaa helpotusta ei ole luvassa

Kansainvälinen politiikka on nyt liikkeessä. Ukrainan kriisi ja Venäjän tuorein päätös aloittaa ilmaiskut Syyriassa mutkistaa kokonaisuutta. Näköpiirissä ei ole nopeaa helpotusta pakolaistilanteeseen, vaan se valitettavasti pahentunee lähitulevaisuudessa.

Suomen hallitus on budjettipäätöksissään sortunut ikävään lyhytnäköisyyteen. Leikkaaminen kehitysyhteistyövaroista vie mahdollisuuksia tehdä ruohonjuuritason työtä ”lähtömaissa”. Leikkauksilla vaikeutetaan politiikkaa, jota myös maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat vaatineet. Teot ja sanat ovat pahasti ristiriidassa.

Eivätkä globaalit haasteet, valitettavasti, rajoitu vain Syyriaan. Ilmastonmuutos aiheuttaa hitaasti, mutta varmasti kuivuutta, luonnonkatastrofeja ja niiden seurauksena yhä uudet alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Suomen hallituksessa ei juuri huolta huomisesta kanneta, sen verran reteästi perussuomalaiset ovat vaatineet ympäristöverojen ja -rajoitusten minimointia. Myös raideliikenteen rajut leikkaukset näyttäytyvät myös anti-ekotekona, kun liikennettä siirretään kiskoilta pyörille. Eikä hallituksen energiapolitiikkakaan juuri tue uusiutuviin energiamuotoihin siirtymistä.

Kasvavaan kulutukseen perustuva elämäntapa tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vuosi toisensa jälkeen maapallon kantokyky ylitetään yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Vaikka mitään nopeaa apokalyptistä tuhoa ei ole näköpiirissä, hidas ja hiivuttava prosessi on jo menossa.

Verkostojen ja riippuvuussuhteiden maapallolla kaikki liittyy kaikkeen. Siksi pakolaisuus liittyy turvallisuuspolitiikkaan, mutta myös energia- tai ympäristökysymyksiin. Vastuullisilta päättäjiltä kaikkialla maailmassa vaaditaan siksi vähemmän itsekästä, kansallista ajattelua ja lyhyen tähtäimen tilkkutäkkipolitiikkaa; ja paljon enemmän globaalia, yhteisen maapallon edun ajattelemista.

Suomi on jakautumassa ja sulkeutumassa

Suomi on jakautunut. Näin jankattiin vaalien jälkeen, puhuttiin kuplista ja punavihreistä. Tuo keskustelu punaviinin ja keskikaljan lipittäjien vastakkainasettelusta tuntuu nyt kesyltä. Harmittomalta. Voi jospa voisimmekin palata aikaan, jolloin poliittisen keskustelun ääripäät tulivat Kalliosta ja Pihtiputaalta.

Eilisen jälkeen ei ole paluuta. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt ja eurooppalaiset poliittiset johtajat housut kintuissa yllättänyt pakolaiskriisi on sen keskeisin katalyytti. Lahdessa ja Kouvolassa ylitettiin raja, kun polttopullot, kivet ja ilotulitteet oli suunnattu hätää pakenevia ihmisiä sekä heitä auttavia vastaan.

Torniossa nähty parin sadan hengen mielenosoitusihmisketju oli vielä maltillista. Siinä uhka oli verbaalinen, kenenkään henkilökohtainen koskemattomuus ei ollut vaarassa. Lahdessa ja Kouvolassa oli toisin. Kivi voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Askel häiriköinnistä pahoinpitelyyn on tuollaisessa rähinöinnissä kovin pieni.

Samaan aikaan Homma-foorumilla, maahanmuutto- ja maahanmuuttajavastaisen keskustelun ydinyhteisössä, on alettu vaatia entistä kovempia keinoja ”suvakkeja” vastaan. Kyse on sodanjulistuksesta, rekrytoinnista parlamentaarisia keinoja radikaalimpaan taisteluun. Vastapuolena eivät ole vain pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vaan myös me heidän oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään ja tasavertaiseen kohteluun puolustavat.

Hommalla kasataan porukkaa, jolle ”keskinkertainen ei riitä”. Sitaatit kertovat, että pettymys kohdistuu koko puoluekenttään. Myös perussuomalaisiin, jotka eivät ole riittävän ”halla-aholaistuneet”. Parlamentaariset keinot eivät enää riitä, vaikka hallituksen politiikka onkin mennyt perussuomalaisten dogmaattisen hallitus- ja puolueohjelmatulkinnan takia täysin sekaisin.

Sanoista tekoihin on matkaa, muttei mahdottomasti. Olli Immosen kesäinen Facebook-päivitys osoitti, että tekoihin kannustavia toimijoita löytyy myös eduskunnasta. Vaikka Immonen itse ei likaisikaan käsiään kuin korkeintaan ”hengailemalla” Schaumanin haudalla, joku muu voi liata.

Ongelma on vakava. Poliittinen johto ei voi vaieta. Kolmen kopla, Sipilä, Stubb ja Soini julkistivat valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa he tuomitsivat väkivallan. Se on oikein. Sipilä ja Soini tekivät sen myös Twitterissä. Sekin on oikein.

Soini oli sopivasti YLE Radio 1:n politiikkaradion haastateltavana. Soini tuomitsi väkivallan. Hän on parlamentarismin kannattaja, hän haluaa kulkea keskitietä ja on myös perussuomalaisia luotsannut vallan kabinetteihin. Soini toimi oikein. Väkivalta ei ole hyväksyttävää.

Samalla Soini teki peliliikkeen, jota on vaikeampi ymmärtää. Hän totesi, että vastakkainasettelun ja suoranaisen vihapuheen ilmapiirin syyt ovat kuplissa. Persukuplissa ja vihervassarikuplissa. Tangoon tarvitaan aina kaksi, senhän nyt jokainen tietää. Silti kaikki asiat eivät ole yhteismitallisia.

Poliittinen väkivalta, tuli se oikealta, vasemmalta tai keskeltä on tuomittavaa. Niin vihapuhe ja muu lietsonta. Mutta ”suvakit” tai ”vihervassarit”, kuten nykyään näköjään kaikki ei-rasistit tai ei-perussuomalaiset halutaan määrittää, eivät ole heitelleet polttopulloja tai kiviä vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden päälle. Siinä on se ero. Siksi Soinin rinnastus oli täysin aiheeton. Se teki yhteismitallisen kahdesta täysin vertailukelvottomasta asiasta: sanoista ja teoista.

Mikäli Lahden ja Kouvolan tapaukset sivuutetaan yksittäistapauksina tai Homman keskustelut pelkkänä some-kohinana, seuraukset voivat olla vakavat. Elämme nyt poikkeuksellisen jännitteistä aikaa, laatat liikkuvat ja asiat etenevät kovalla vauhdilla. Pää on pidettävä kylmänä, sekä poliitikkojen että kansalaisten.

Valheiden, pelottelun, vihan lietsonnan ja sumutuksen sijaan tulisi keskittyä rakentamaan yhteiskuntaa avoimeksi ja suvaitsevaiseksi. Siihen eivät kuulu sen paremmin polttopullot kuin ehdotukset parakkileireistäkään.

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Sipilän puheesta

Pääministeri Juha Sipilä on nyt kohutun puheensa pitänyt. Päällimmäinen reaktio eilisiltana tiivistyi twiittiin. Odotetusti puhe vihastutti ja ihastutti. Omassa pienessä kuplassani eniten kehuja tuli niiltä, jotka luultavasti tai suoraan tukevat hallituksen säästöpäätöksiä, ja päinvastoin.

Mutta mitä Sipilä oikein puheessaan sanoi? Teemat olivat Suomen kansantalouden kokonaistilanne ja pakolaiset. Tässä ei ollyt mitään yllättävää, joskin kahden teeman yhdistäminen ei oikein onnistunut. Ajallisesti kansantalouden synkän kuvan maalailu ja hallituksen säästöpäätösten tekeminen veivät suuremman osan, joten pakolaiskysymyksen tarkastelu jäi hyvin kursooriselle tasolle.

Sipilä aloitti kokonaiskuvalla ja asetti Suomen Euroopan talouskääpiöksi. Kansantaloutemme tilanne on puheen mukaan lähestulkoon Euroopan surkein.  Okei. Tilanne on kyllä heikko, mutta poliittisessa puheessa käytetyt rinnastukset ovat aina valintoja. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyttä mitatessa Suomi on vielä kaukana EU:n pohjatasosta, vaikka työttömyysaste onkin nousussa.

Pakolaistilanteen Sipilä käsitteli pintapuolisesti ja nopeasti toteamalla turvapaikanhakijoiden määrän kasvun. Hän peräänkuulutti myös inhimillisyyttä ja kansalaisten omaehtoista tukea esimerkiksi SPR:n kautta. On ehdottoman hyvä, että pääministeri tällaisen tilanteen keskellä vetoaa myös inhimillisyyteen. Pakolaisten auttamisessa kyse ei ole eurojen laskemisesta, vaan nimenomaan ihmisarvon kunnioittamisesta.

Silti jäi vähän sellainen valju maku tästä osiosta. Sipilä ei oikeastaan puuttunut kovasanaisesti kiristyneisiin asenteisiin, suoranaisten valheiden levittelyyn turvapaikanhakijoihin liittyen. Hän ei kommentoinut millään tavalla kriisin globaalia perspektiiviä, ei edes EU:n päätöksentekoa saati Unkarin ihmisoikeussopimuksia rikkovaa toimintaa rajoillaan. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä pakolaiset eivät olleet puheen varsinainen sisältö.

Sen sijaan talous ja eritoten kansantaloutemme synkkä kuva olivat se pääsisältö. Sipilä toi esiin tutut fraasit siitä, kuinka kipeitä päätöksiä on pakko tehdä. Se on välttämätöntä, vaihtoehtoja ei ole ja vain kipeillä päätöksillä Suomi voidaan saada kasvu-uralle. Puheen olisi tältä osin voinut tiivistää kommenttiin TV-uutisten haastattelussa, ei siihen olisi tarvittu ison huomion saanutta puhetta.

Sipilä toi myös esiin tutun rinnastuksen Kreikkaan, mutta myös Irlantiin ja Portugaliin. Nämä olivat harkittuja rinnastuksia, sillä maiden matokuurien rinnalla Suomen muutaman prosentin leikkaukset tulotasoon ovat vielä pieniä. Hän olisi tosin voinut mainita myös sen, että kovista säästöistä huolimatta Portugalin nuorisotyöttömyys on laskenut 38 noin 33 prosenttiin eli on vielä kolminkertainen Suomeen verrattuna. Olemme tältä osin edelleen paremmassa hapessa kuin Portugali. Portugalin kokonaistyöttömyysaste oli korkeimmillaan vuonna 2012 (15,8%) ja on nyt laskenut 14,1 prosenttiin. Suomen suunta on toki valitettavasti laskeva, mutta 8,7% ei ole vielä hälyyttävä Euroopan mittapuulla eikä suurempi kuin vuonna 2003.

Tavoite ei tietenkään ole saavuttaa uusia pohjia, vaan toimia tilanteen parantamiseksi. Vertailujen tekemisessä kyse on kuitenkin poliittisista valinnoista. Mitä asioita halutaa nostaan vertailun ytimeen, miten saadaan oma poliittinen viesti näyttämään mahdollisimman uskottavalta. Koska siitä viime kädessä on kyse.

Sipilän puhe, kuten hänen retoriikkansa laajemmin, on hyvin epäpolitisoivaa. Hän pyrkii perustelemaan tehdyt päätökset välttämättömyyksinä tai rationaalisina ratkaisuina, joihin ei kytkeydy poliittista arvolatausta. Tämä vaihtoehdottomuuden diskurssi on vahvistunut eritoten talouspoliittisessa keskustelussa koko Euroopassa. Kreikalle annettuja ja lainoittajien taskuihin menneitä tukipaketteja on perusteltu jo vuosia pakkona. Ennen eduskuntavaaleja puolueet lähes kilpailivat kuka saa tehdä säästöistä suurinta reaalipolitiikka 2010-luvulla.

Tässä Sipilän puhe oli vahva. Se oli alusta loppuun välttämättömyysretoriikan riemuvoittoa. Vaikeista ajoista selvitään vain välttämättömillä leikkauksilla. Ainoa tie ylös kriisistä on työvoimakustannusten alentaminen ja julkisen sektorin leikkaukset. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Retoriikka on tehokasta. Sillä on helppo perustella kaikenlaisia päätöksiä, koska pakko ja välttämättömyys uppoavat tehokkaasti ihmisiin. Sipilän puhetta voikin pitää yhtenä hallituksen yrityksenä ottaa poliittisen keskustelun kenttä haltuun. Kärkihankkeiden ja säästöjen esittely kolmen hengen tiedotustilaisuuksissa on osa tätä. Keskustelu pidetään temaattisesti rajattuna, argumentit perustuvat välttämättömyyden korostamiseen ja laajempaa poliittista keskustelua arvoista, valinnoista ja ideologiasta ei tarvitse käydä. Siinä mielessä Sipilän puhe oli linjakas ja tämä selvästi kansalaisille osoitettu osuus vahvasti läsnä.

On huomionarvoista, että Sipilä puhutteli ”hyvät kuuntelijat”, eikä ”hyvät kansalaiset”. Tämäkin on osa epäpolitisointia, onhan kansa-sana läpeensä politisoitu käsite ja sitä on käytetty oikeuttamaan milloin mitäkin poliittista liikehdintää. Kuuntelijat on huomattavasti neutraalimpi, jopa tuttavallisempi. Samalla se antoi ymmärtää, että puheella oli ”kansalaisten” lisäksi myös toinen kohdeyleisö eli ammattiyhdistysjohtajat.

Heille Sipilä esitti nyt melko suorat syytökset toteamalla, että hän yritti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa kaikkensa, mutta ay-liike tyrmäsi uudistukset eli säästöesitykset. Hän heitti pallon SAK:lle, STTK:lle ja Akavalle, jotta nämä voisivat esimerkiksi lomarahoista tai palkanalennuksista löytää vielä vaihtoehdon hallituksen pakkolakipaketille. Hän ei kuitenkaan kutsunut järjestöjä uudelleen neuvottelupöytään, vaan esitti deadlinen, jonka aikana järjestöjen tulee omat ratkaisunsa tehdä. Peli on tältä osin selvä, mutten ole varma onko ratkaisu toimiva. Tilanne ennen kaikkea SAK:n ja STTK:n alaisissa liitoissa näyttää olevan hyvin herkkä, joten uhkavaatimuksen omainen esitys ei tässä välttämättä palvele tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sipilä lopetti puheensa vetoamalla suomalaisuuteen ja eräänlaiseen kansanluonteeseen, mikä oli kokonaisuuden kannalta hieman irrallinen. Se kuulosti jopa oudolta kaiken välttämättömyysretoriikan jälkeen. On vaikea muodostaa ajatuksia tästä lopusta, jossa Sipilä mainitsee muun muassa luontosuhteen ja suomalaisen kädenpuristuksen varmimpana sopimusmallina. Pidän ehkä näitä lauseita hieman pönäkän pateettisina, jopa kliseisinä viittauksina kansalliseen kertomukseemme sisukkaasta Suomen kansasta.

Yhteenvetona voi todeta, että Sipilän puhe toisti sen, mitä hallituksen piiristä on kesästä asti toitotettu. TV-puheelta olisi odottanut jotain uusia avauksia, vaikkakaan en tiedä mitä ne nyt sitten olisivat voineet olla. Ehkä joku viimeinen kädenojennus ja kutsu neuvottelupöytään työmarkkinajärjestöille? Tai kenties joku isompi visionäärisyys siitä, miten tätä suomalaista yhteiskuntaa osana EU:ta kehitetään? Tai ehkäpä puhe olisi kannattanut vain jättää pitämättä. Samat asiat olisi voinut todeta vaikka lyhyessä tiedotteessa tai tiedotustilaisuudessa. Paljon huomiota, vähän sanottavaa, kuten HS:n Piia Elonen kirjoittaa.

Ja lopuksi vielä ne pakolliset historialliset rinnastukset. Sipilän puhe ei vertaudu P.E. Svinhufvudin puheeseen Mäntsälän kapinallisille vuonna 1932. Tuolloin elettiin demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta veitsenterällä, uhkana oli aseellinen kapina ja jopa vallankumouksellinen liikehdintä. Svinhufvud vetosi kapinallisiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Suomen demokratia kesti. Esimerkiksi Virossa kävi toisin.

Vaikka kansantaloutemme velkautuu ja Eurooppaa koittelevat monenlaiset haasteet, ei huominen perjantain mielenosoitus, lakot tai näiden pakkolakien tuleva hyväksyminen rinnastu aseellisen kapinan uhkaan. Mielenosoitukset ja lakot kuuluvat demokratiaan, eivät ne uhkaa laillista järjestystä tai yhteiskuntarauhaa. Samoin hallituksella on täysi oikeus viedä läpi päätöksensä, mutta eivät ne ole sen pakollisempia päätöksiä kuin elvyttävä talouspolitiikka. Sipilän hallitus on tehnyt valintansa, ja se on jo parempi kuin päättämättömyyden tila, jossa Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat.

Mutta olisi parempi sanoa, että me toimimme näin, koska uskomme näillä uudistuksilla Suomen talouden nousevan. Ei vedota myyttisiin pakkoihin ja realiteetteihin, joilla on perusteltu aina kaikenlaista neuvostorähmäilystä EU-jäsenyyteen.