Avoin kirje Tuulilasin päätoimittaja Olli Koivusalolle: vähemmän populismia liikennekeskusteluun, kiitos!

“Tuulilasi ei lehtenä kannata tai vastusta mitään poliittista liikettä. — Päätoimittajana itselläni on käytössä tämä palsta, ja ehkä siten keskimääräistä suurempi megafoni, mutta se ei tarkoita, että voisin tässä toitottaa omia ajatuksiani jonkinlaisena Tuulilasin periaatelinjana.”

Näin kirjoitti autolehti Tuulilasin päätoimittaja Olli Koivusalo pääkirjoituksessaan (5/2021), joka oli otsikoitu raflaavasti “Yhä hullumpaa”. Kyseinen pääkirjoitus käsitteli suomalaista liikennepolitiikkaa, tai oikeastaan se oli ala-arvoinen populistinen puheenvuoro jo muutoinkin ylikierroksilla käyvään liikennekeskusteluun. Pääkirjoituksen sävy ei toki ollut yllätys, olihan Koivusalo edellisessä pääkirjoituksessaan “Vapaus liikkua” (4/2021) ollut jo samoilla linjoilla. 

Palasin tässä korona-aikana Tuulilasin tilaajaksi, koska olen kiinnostunut autoista ja varsinkin liikenteen sähköistymisestä. Tuulilasi kuului omaan lapsuuteen ja nuoruuteen varsin kiinteästi, luultavasti 1990- ja 2000-lukujen taitteen vuosikerrat ovat vielä jossain vanhemmillani tallessa. Myös muita autolehtiä olen lukenut varsin ahkerasti, jo silloin, kun en vielä osannut lukea. Siksi on hieman valitettavaa, että peruin Tuulilasin tilaukseni. Syynä eivät ole sinänsä mielipide-erot Koivusalon kanssa, vaan pääkirjoitusten populistinen ja journalistisesti heikkotasoinen tulokulma suomalaiseen liikennepoliittiseen keskusteluun. 

Alan johtavalta autolehdeltä toivoisin huomattavasti analyyttisempää otetta liikenteen ja autoilun murrokseen, joka tulee olemaan väistämätön riippumatta omista poliittisista näkökulmista. Liikenteeseen liittyvät päästötavoitteet kiristyvät Euroopassa ja autoteollisuus on siirtymässä vauhdilla sähköteknologiaan. Suuryhtiö Shell velvoitettiin Alankomaiden korkeimman oikeuden päätöksellä kovempiin ilmastotoimiin. Saksan korkein oikeus on vaatinut tiukentamaan ilmastopolitiikan tavoitteita, koska ekologinen velka uhkaa kasvaa liian suureksi. EU:n yhteiset ilmastotavoitteet velvoittavat meitä toimivaan ja koko unionin markkina-alueella haetaan jo kestävämpiä ratkaisuita. Murros on jo menossa. 

Minun piti kirjoittaa kommentti pääkirjoitukseen jo huhtikuussa, mutta muiden kiireiden vuoksi se on jäänyt. Toukokuun uusi pääkirjoitus tulikin tässä mielessä tilauksesta, joten kommentoin tässä nyt molempia pääkirjoituksia ja perustelen, miksi ne ovat lähinnä populistisia ja vastakkainasettelua lisääviä tekstejä. 

Väite 1. “Liikkumisen vapaus on yksi keskeisimmistä ihmisoikeuksista” 

YK:n ihmisoikeusjulistuksessa turvattuihin ihmisoikeuksiin voi tutustua esimerkiksi Ihmisoikeusliiton ylläpitämän ihmisoikeudet.net-sivuston kautta. Yksityisautoilusta ihmisoikeuksissa ei säädetä, joten oletettavasti Koivusalo viittaa 13. artiklaan, jonka mukaan “Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa kunkin valtion sisällä.” On kiistatonta, että tämä kuuluu keskeisiin ihmisoikeuksiin, sikäli kun niitä on mahdollista tai tarkoituksenmukaista vertailla keskenään.

Pääkirjoituksessa liikkumisen vapaus yhdistetään kuitenkin autoiluun, kun Koivusalo tuo esiin kuinka “autoilu on olennainen osa suomalaisten liikkumisen vapautta”. Pitkien etäisyyksien maassa on tietenkin niin, että autoilun varassa on paljon mainitusta liikkumisen vapaudesta. Kukaan ei ole kuitenkaan kieltämässä, tai estämässä autoilua Suomessa. Tällaista ei ehdoteta esimerkiksi hallituksen fossiilittoman liikenteen tiekartassa tai muissakaan esillä olleissa poliittisissa suunnitelmissa. Siksi on kovin populistista, ja ihmisoikeuksien väärinkäyttöä yrittää argumentoida yksityisautoilun puolesta 13. artiklalla. 

Tavoite hiilineutraalista liikenteestä tulee toki muuttamaan liikkumisen tapoja. Erilaisilla kannustimilla ja verotuksen keinoilla pyritään ohjaamaan liikkumista kestävämpiin muotoihin siellä, missä se on mahdollista. Kyse ei ole kenenkään ihmisoikeuksien rajoittamista, mutta alueellisen oikeudenmukaisuuden vuoksi on tärkeää etsiä ratkaisuja, jotka eivät johda kohtuuttomiin tilanteisiin. Ihmisoikeudet ovat vakava asia, joten toivoisin tällaisena vastakkainasettelun, populismin ja valeuutisoinnin aikana, että asialliset journalistit julkaisut eivät ruokkisi ihmisoikeuspopulismia. 

Väite 2. “Ilmastonmuutokseen vetoamalla yksityisautoilua halutaan päinvastoin vähentää.”

Suomalaisen iikennekeskustelun ydinväite tuntuu olevan se, että Suomessa halutaan jotenkin estää tai vähentää yksityisautoilua vain ideologisista syistä. Ilmastonmuutos ei ole mikään ideologinen syy tai perustelu, jolla yksityisautoiluvastaiset vihreät ajaisivat kuviteltua poliittista agendaansa. On toki kätevää rakentaa tällainen poliittinen olkiukko, koska silloin ei tarvitse pureutua asian varsinaiseen ytimeen eli siihen, miksi yksityisautoilua pitää vähentää, siellä, missä se on mahdollista.

Kirjoitin tätä tekstiä luonnon monimuotoisuuden päivänä (22.5.). Greenpeace muistutti aiheellisesti, ettei luonnon kanssa voi neuvotella siitä, pitääkö ilmastokriisille ja luontokadolle tehdä jotain vai ei. Suomen osalta liikenne on keskeinen osa päästövähennyksiä, joiden avulla voimme yrittää hillitä ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Liikenteen päästöt ovat noin 20 prosenttia hiilidioksipäästöistämme ja yksittäisenä päästösektorina kolmanneksi suurin teollisuuden ja energiantuotannon jälkeen. Kyse ei ole siis mistään ideologisesta puuhastelusta, jolla pyritään estämään autoilu, vaan ilmastopoliittisten tavoitteiden saavuttamisen kannalta keskeisestä sektorista.

Yksityisautoilua on syytä vähentää, koska sieltä on saatavissa tarpeellisia päästövähennyksiä. Suomen tavoite päästöttömästä liikenteestä on kunnianhimoinen, mutta niin sen pitääkin olla. Ilmasto lämpenee jopa ennakoitua nopeammin, ja huoli on suuri myös pohjoisilla alueilla. Vaikka Suomen osuus globaaleista päästöistä onkin pieni, emme voi ajatella, että joku muu tekee asiat puolestamme. Tuhlaamme usean maapallon verran resursseja, joten meillä on vastuumme ilmastopolitiikassa. Kyse ei siis ole mistään ilmastonmuutokseen vetoamisesta, vaan maapallon tulevaisuudesta. Meidän tulevaisuudestamme.

Väite 3. “…ottamatta huomioon sitä, että joukkoliikenne ei Suomessa ole tosiasiallinen vaihtoehto kuin kaikkein suurimpien kaupunkien ydinkeskustoissa…”

Perinteinen vasta-argumentti joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun puolesta puhuvalle on se, etteivät kyseiset liikennemuodot toimi juuri missään. Sama koskee nykyään sähköautoja, joiden osalta nostetaan esiin pitkät matkat ja huonot latausmahdollisuudet. Koivusalo vie tämän erittäin pitkälle, sillä hän päätyy väittämään “jos esimerkiksi — Helsingin rautatieasemalta piirtää harpilla ympyrän, oikeasti tolkullinen joukkoliikennesektori kattaa ehkä noin viisi kilometriä suuntaansa”. 

Suomalainen kaupunkisuunnittelu on ollut valitettavan yksityisautoilukeskeistä jo vuosikymmeniä, minkä vuoksi olemme tilanteessa, jossa edes suurimmissa kaupungeissa ilman autoa on haastava pärjätä. Erityisesti lapsiperheille tulee ongelmia, kun päiväkoti ja työpaikka voivat sijaita hyvin eri suunnissa kuin koti. Harrastusralli on vielä oma osa-alueensa. Menneiden vuosikymmenten politiikan ei pidä kuitenkaan ohjata nyt tehtäviä tulevaisuuden ratkaisuita. Kaavoituksen, kaupunkisuunnittelun ja palveluverkoston kehittäminen tulee rakentaa kestävien liikennemuotojen varaan. Digitalisaatio tarjoaa myös omia mahdollisuuksiaan vähentää yksityisautoilua. Esimerkiksi kauppareissuja voi korvata tilaamalla ostokset netistä kotiin tai hakemalla ne etukäteen tilattuna vaikkapa samalla reissulla kun vie lapsen harrastuksiin.

Näin voidaan tukea siirtymistä pois esimerkiksi toisesta autosta, ehkä autosta kokonaan, siellä missä asukastiheys on riittävä toimivan joukkoliikennejärjestelmän näkökulmasta. Tämäkään ei tarkoita autoilun kieltämistä, vaan sitä, että yhä useampi matka tehdään muulla kuin yksityisautolla. Näin päästöjä saadaan vähennettyä ja autolla voi edelleen ajaa mökille, sukuloimaan tai muuhun sijaintiin, johon vaikkapa julkisilla ei pääse.

Lopuksi vielä se ympyrä Helsingin rautatieasemalta. En tiedä missä Koivusalo asuu, mutta toivotan hänet tervetulleeksi tutustumaan sellaiseen “perifeeriseen” keskisuureen kaupunkiin kuin Kuopio. Asun noin kahdeksan kilometrin päässä torista. Pääsen bussilla käytännössä kotiovelta työpaikan ovelle, joka on siellä torin kupeessa. Olen valinnut asuinpaikkani kaupungissa  kriteerillä, että bussiyhteyksien pitää toimia. Asuinpaikaksi ei tarvinnut valita kaupungin keskustaa. Monissa pienemmissä kaupungeissa, kuten aiemmassa kotikaupungissani Joensuussa, bussi oli myös toimiva kulkumuoto noin 10 kilometrin päästä keskustasta. Pyörälläkin pääsi.

Asiallinen keskustelu liikkumisesta maantieteellisesti laajassa maassa on tarpeen, mutta populistiset väitteet eivät sitä edistä. Meillä on paljon alueita, joissa joukkoliikennettä ei ole ja vaihtoehdot liikkumiseen ovat hyvin rajatut. Alue, jossa kestävämpiä liikkumismuotoja on mahdollista edistää, on kuitenkin mainittua ympyrää suurempi. 

Väite 4. “päästövähennysten taustalla on sama näennäisen touhukkuuden logiikka — ei turhaan uhrata ajatuksia tekojen todelliselle vaikuttavuudelle. ”

Koivusalo lopetti pääkirjoituksensa ihan käsittämättömään, anteeksi nyt vain, töräytykseen. Hänen mukaansa “päästövähennysten taustalla on sama näennäisen touhukkuuden logiikka — ei turhaan uhrata ajatuksia tekojen todelliselle vaikuttavuudelle. Kerätään poliittisia irtopisteitä ja lääkitään kenties siinä sivussa omaa henkilökohtaista maailmantuskaa.”

Kuten todettua, liikenne muodostaa Suomen päästöistä noin 21 prosenttia. Yksistään liikenteen päästöillä ei ratkaista ilmastokriisiä, eikä sellaista kukaan ole väittänyt. Liikennepolitiikan populisteille on tietenkin käytännöllistä esittää väite, ettei oikeastaan mitään tarvitse tehdä, koska eihän sillä ole mitään merkitystä. Parhaimmillaan esitetään, että voimme valita ikään kuin peruuttamisen taaksepäin. Paluun halvan polttoaineen ja fossiilitalouden “kultaisiin vuosiin”. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Suomi on osana länsimaita vastuussa siitä, että nykyinen fossiilitalous uhkaa kuluttaa luonnonvaramme ja resurssimme loppuun. Jos kaikki kuluttaisivat kuten me, tarvitsisimme noin kolme maapalloa resursseja. Länsimaiden kulutusvalinnat, energiantuotanto ja liikkuminen ovat merkittävä päästölähde. Meillä on siis vastuumme tehdä osamme EU:n päästövähennystavoitteista ja sitä kautta edistää Pariisin ilmastosopimuksen toteutumista sekä globaalia ilmastopolitiikkaa. Kiina, Yhdysvallat ja muut valtiot tekevät omansa. Sen sijaan ajatus siitä, että me voimme pienen kokomme takia jättää tekemättä, on kestämätön. Miten voisimme vedota muihin maihin, jos emme ole valmiita kantamaan omaa vastuutamme ekologisen velan maksusta?

On todella ikävää, että liikennekeskustelu on päätynyt tilanteeseen, jossa faktoilla ei ole enää väliä, koska näin ne asiat koetaan. Suomen tavoite hiilineutraaliudesta vaatii muutoksia myös liikenteeseen. Ongelma on, että jokainen päästövähennyskeino ammutaan alas: ruuhkamaksut eivät käy, polttoaineveron korotus ei käy, käyttövoimavero pitäisi poistaa ja niin edelleen. Vastakysymyksenä toivoisin Koivusalolta ratkaisuehdotuksia siihen, miten tavoitetta kohti päästään, jos erilaisia toimintaa muuttavia kannustimia tai veroelementtejä ei saa käyttää?

Väite 5. “Suomalaisten todellisuudet ovat erkaantuneet toisistaan yhä enemmän. Toiset ovat huolissaan kuun lopusta, toiset maailmanlopusta.”

Jotenkin olin selvinnyt pääkirjoituksen lukemisessa tähän asti, mutta turhaan. Pääkirjoitus itsessään ruokkii mielikuvien erkaantumista toisistaan. Se on rakennettu vastakkainasettelun varaan. Siinä mielikuvatodellisuudessa on olemassa ideologisia yksityisautoilun vastustajia, jotka elitistisessä maailmantuskassaan haluavat kieltää autoilun Suomessa. Mielikuvatodellisuudessa joukkoliikenne toimii vain pienen pienellä alueella Helsingin keskustassa. 

On selvää, että suomalaiset elävät liikennemuotojen kannalta hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Kuten olen todennut, esimerkiksi kaupunkisuunnittelulla on onnistuttu päätymään tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja yksityisautoilulle on niukasti. Tai vuosikymmenten raideinvestointien lykkäämisellä ollaan tilanteessa, jossa korjausvelan lisäksi on investointivelkaa ja ratayhteydet varsinkin itä-länsi -suunnassa hyvin heikkoja. Samaan aikaan tukirahaa maakuntien lentokenttiin on jaettu värsin hölläkätisesti myös kunnissa. Mitä, jos tämä raha olisi kohdennettu ratainvestointeihin? Meillä olisi paremmat yhteydet vähentää yksityisautoilua myös pidemmillä matkoilla. 

Polttoaineveron korotuksen osalta asiantuntijat ovat arvioineet, ettei korotus kohdistu mitenkään erityisesti pientuloisiin. Toki pienituloinen maksaa suhteessa tuloihinsa polttoainelitrasta enemmän kuin hyvätuloinen, mutta ajokilometrimäärät ja kulutukset kasvavat tulotason kasvaessa. Liikenteen verotuksen uudistuksessa on toki huolehdittava siitä, etteivät kustannukset kasva kohtuuttomaksi erityisesti alueilla, joissa auton käyttö on välttämätöntä päivittäiseen asiointiin. Tällä ei kuitenkaan voi perustella miksi pitäisi olla tekemättä mitään siellä, missä vaihtoehtoja on. 

Mitä tulee kuun lopun huolehtimiseen, niin laskin Tuulilasi-lehden numeron 5/2021 esiteltyjen tai koeajettujen autojen keskihinnan – 62 649 euroa. Se kertoo, että autot ovat Suomessa kalliita. Autoveron laskeminen, ainakin päästöttömiltä autoilta, olisi varteenotettava keino tukea liikenteen päästötavoitetta. Samalla se kertoo myös siitä, että Tuulilasin toimitus koeajaa autoja, joiden potentiaaliset omistajat tuskin ovat huolissaan kuun lopusta, mutta he voisivat olla huolissaan maailmanlopusta. Vai miten muuten pitäisi suhtautua yli 400 000 euroa maksavan fossiili-Ferrarin koeajoon?

Loppusanat

Edellä mainitut väitteet olivat huhtikuun lehden pääkirjoituksessa. Toukokuussa Koivusalon kärki oli vihervasemmistolaisen liikennepolitiikan hulluuden päivittelyssä, kun Turussa oli tehty aloite feministisestä liikennepolitiikasta. Tähän voisi kuulua esimerkiksi pyöräteiden auraaminen ennen autoteitä. Sen sijaan, että Koivusalo olisi journalistisesti tehnyt taustatyötä selvittääkseen mitä feministisellä liikennepolitiikalla tarkoitetaan tai vaivautunut hetken pohtimaan millaisia vaikutuksia kyseisellä politiikalla voisi olla, hän päätyi päivittelemään muuta hullutusta. Toki kirjoituksen lopussa oli myönnytys, että ihan kaikki vihervasemmiston edustajatkaan eivät ole elokapinaintoilijoita (joskaan en tiedä miten elokapina liittyi feministisen liikennepolitiikan aloitteeseen Turussa?), sillä Pekka Haavisto harrastaa autoja.

Täytyy kiittää Koivusaloa avoimuudesta, koska ainakaan hänen ideologiset tavoitteensa eivät jääneet lukijalle epäselviksi. Kaikenlaista liikkumisen vapautta voi kuitenkin puolustaa niin monella tapaa. On harmillista, että näköalapaikalla suomalaisen autolehden pääkirjoituspalstalla Koivusalo valitsi niin populistisen tyylin kuin valitsi. Sen sijaan, että maalailee uhkakuvia bensan hinnan karkaamisesta taivaisiin (niukkenevan hyödykkeen hinta tuppaa markkinataloudessa nousemaan, ja öljy on niukkeneva hyödyke) tai maalailisi kuvaa siitä, miten yksityisautoton Suomi on paluuta 1930-luvun kärrypoluille, voisi asiallisesti pohtia mitä 2030- tai 2040 -luvun liikkuminen näyttää. Mitkä ovat niitä keinoja, joilla saavutetaan ekologisesti kestävämpi liikenneverkosto? Millaisia teknisiä ratkaisuja autoteollisuudella on esittää? Miksi fossiilinen liikenne on pitänyt pintansa näinkin pitkään? Miten voidaan luoda edellytyksiä sille, että Koivusalon mainitsemassa Espoossakin olisi toimivia vaihtoehtoja yksityisautoilulle? 

Toivoisin, että vielä joskus Tuulilasi olisi autolehti, joka voisi suhtautua vähemmän asenteellisesti liikkumisen muutoksiin ja olla ratkaisuhakuisempi liikenteen päästövähennystavoitteiden saavuttamisen suhteen. Ehkä silloin voisin harkita palaavani lehden tilaajaksi.

Kirjoittaja on vihreiden kuntavaaliehdokas, joka omistaa bensiiniauton ja ajaa vuodessa noin 15-20 000 kilometriä. 

Advertisement

Voiko vihreä ajaa autoa – eli ajatuksia autoista, liikenteestä ja kuntapolitiikasta

Tämä kirjoitus on muhinut mielessä jo pidemmän aikaa ja nyt on aika avata hieman ajatuksiani autoilusta. Olen Instagramin puolella tarinoinutkin hieman autoiluun ja liikenteeseen liittyvistä ajatuksistani. Jutut löytyvät kohokohtien puolelta. Tiistaina 13.4. on myös klo 19 luvassa IG-live, jossa pohdimme kuntavaaliehdokkaana olevien Laura Kuuselan ja Antti Yrjölän kanssa kysymystä: ”Vihreä autoilu – onko sitä?”

Miksi kuntavaalien yhteydessä pitää keskustella autoista? Tietenkin siksi, että liikennekokonaisuus on yksi kuntapolitiikkaan olennaisesti liittyvistä teemoista. Kuntatasolla voidaan tehdä arjen liikkumisen kannalta merkittäviä toimia, jotta esimerkiksi hallitusohjelman tavoitteet kotimaan liikenteen hiilidioksipäästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä voisivat toteutua. Hallituksen kevättalvella lausuntokierroksella olleessa fossiilittoman liikenteen tiekarttaluonnoksessa esiteltiin joitain keinoja ja suunnitelmia liikennepäästöjen vähentämiseksi. Liikenneverkon kehittämiseen, sähköautojen latausinfran kehittämiseen sekä joukkoliikenteen, pyöräilyn ja jalankulun edellytysten parantamiseen voidaan tehtä töitä myös kuntapolitiikassa.

Vihreiden 100 keinoa torjua ilmastonmuutosta kunnissa -listalta löytyy useita konkreettisia tapoja edistää fossiilittoman liikenteen tavoitteita ja samalla myös Kuopion oman ilmasto-ohjelman toteutumista käytännössä. Omat vaaliteemani rakentuvat kolmen kokonaisuuden ympärille: laadukkaan koulutus- ja koulupolitiikan, lähiluonnon säilyttämisen ja kestävän kaupunkikehityksen. Viimeksi mainittuun kuuluu keskeisesti myös liikenne. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että Kuopiossa tehdään aidosti ja entistä kunnianhimoisemmin töitä sen eteen, että joukkoliikenne, pyöräily ja kävely olisivat yhä vahvemmin osa kuopiolaisten arkipäivän liikennettä. Näitä tavoitteita voidaan edistää esimerkiksi tiivistämällä entisestään joukkoliikenteen vuoroväliä esimerkiksi ruuhkaisimpina aikoina, lisäämällä tarvittaessa uusia työmatkaliikkumista paremmin tukevia vuoroja ja satsaamalla baanaverkoston kehittämiseen. Kaupunkipyörät löivät kesällä 2020 vahvasti läpi, mikä osoittaa Kuopiossa olevan paljon pyöräilypotentiaalia. Lisäoppia voisi käydä hakemassa vaikka Oulusta, jossa pyöräreitteihin ja opasteisiin on panostettu.

Tästä seuraa tietenkin helposti moittivaan sävyyn esitetty kommentti, että tässä sitä taas yksi etuoikeutettu bussipysäkin lähellä asuva elitistinen kaupunkivihreä on kieltämässä autoilun ja pakottamassa kaikki ajamaan bussilla tai pyörällä. Ei ymmärrä tuokaan lehtori mitään tavallisen kuopiolaisen elämästä. Ainakin some-alustoilla tällainen suhtautuminen vihreiden toimijoiden liikennepoliittisiin pohdintoihin on kovin tavallinen. Koen ehdottomasti olevani etuoikeutettu, koska olen voinut valita asuinpaikkani siten, että pystyn kulkemaan työmatkani bussilla tai pyörällä todella helposti. Haja-asutusalueena kasvamisesta huolimatta olen tietenkin kaupunkivihreä, koska asun kaupungissa ja matkaa mualiman navalle on vain seitsemisen kilometriä. En kuitenkaan tunnustaudu liikenne-elitistiksi tai ihmiseksi, joka ei ymmärrä mitään siitä, että autoa tarvitaan arkipäivän ajoihin. Omistan itsekin auton ja käytän sitä arjen asioiden hoitamiseen. Olen toki viime vuosina vähentänyt paljon arkiajoja ja siirtynyt työmatkoilla bussiin. Lapsettomassa taloudessa autosta luopuminen voisi olla jo hyvinkin mahdollista, mutta retkeilypaikkoihin on kovin hankalaa päästä ilman autoa ja monesti reissuissa kulkee mukana myös pyörät ja muuta varustetta.

Suomen kaltaisessa maassa autoilusta luopuminen on tällä hetkellä mielestäni epärealistinen tavoite, eikä sellaista toki vihreissäkään ole vaadittu. Asutus on Suomessa kovin hajallaan ja kaupunkiseudutkin kansainvälisesti arvioiden pieniä. Tämä tekee kannattavasta joukkoliikenteestä haastellista toteuttaa. Jokainen itäsuomalainen, joka on edes teoriassa yrittänyt matkustaa itä-länsi-suunnassa junalla tai bussilla ymmärtää, mistä on kyse. Reitit ovat hankalia, hitaita ja vaihtoja on tehtävä useita. Auto on nopeampi kulkuväline, ei siitä pääse yhtään mihinkään. Raideliikenteen osalta olisin kaivannut jo vuosia sitten kunnianhimoisempaa investointisuunnitelmaa, jossa rataverkkoa vahvistettaisiin siten, että matka-ajat nopeutuisivat ja junasta tulisi selkeästi järkevin vaihtoehto matkata esimerkiksi Kuopiosta tai Joensuusta Helsinkiin. Maakuntalentokenttiin upotetuilla julkisilla euroilla olisi varmasti rakennettu aika paljon uusia kiskoja tai sähköistyksiä. Matkustajapotentiaali maailmalla on toki ihan erilainen, mutta kyllähän meilläkin tilanne pitäisi olla se, että Kuopiosta Helsinkiin aktiivinen matka-aika junalla olisi sama kuin lentokoneella (huomioiden kentällä kuluva aika) kuten se on vaikkapa Pariisista Lyoniin. Työreissulla tein aikanaan matkan toisen suuntaan lentokoneella ja toiseen TGV-junalla. Juna oli nopea, helppo ja vaivaton vieden suoraan kaupungin keskustan tuntumaan.

Haja-asutushaasteiden lisäksi kaupunkisuunnittelua on tehty aivan liian kauan yksityisautoilun ympärille. Kun lukee keskusteluja vaikkapa Espoon kokoisen kaupungin haasteista liikkua paikasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä, ei voi kuin huokaista syvään ja valitella miten pieleen on voitu mennä. Tai jos miettii Kuopion osalta Matkuksen ostoskeskuksen rakentamista ”keskelle ei-mitään” Ikean naapuriin. Eipä tarvitse ihmetellä, jos asiointivirta autoilun varaan rakennetuilta alueilta suuntautuu keskustan sijaan sinne, missä pysäköinti on maksutonta. Mennyttä ei saa kuitenkaan takaisin, eikä jälkiviisaus ole rakentavin tapa tehdä politiikkaa, joten pitää katsoa eteenpäin. Lähtökohdan kuntapolitiikassa pitää olla, ettei enää yhtään kaavoitusratkaisua, kaupungin laajentumissuunnitelmaa tai kaupunkirakenteen tiivistämiseen tähtävää strategiaa laadita siten, että pääasiallinen tapa liikkua paikasta toiseen olisi yksityisauto. Tällainen politiikka ei ole yksityisautoilun kieltämistä tai autoteistä luopumista, tarvitaanhan näitä väyliä väistämättä myös julkisen liikenteen, yritysten ja myös osin asioinnin tarpeeseen. Kyse on edellytysten luomisesta sille, että kaupunkiseudulla yhä harvemman tarvitsee omistaa kahta autoa arjen pyörittämiseen ja yhä useampi voisi aidosti harkita autosta luopumista vaikka kokonaan. Autoilun sähköistymisen myötä osa siirtyy joka tapauksessa päästöttömämpään autoiluun, mutta ympäristön kannalta tarvitaan myös autoilun vähentymistä.

Liikenne muodostaa Suomen hiilidioksidipäätöistä noin 1/5. Liikenteessä voidaan siis tehdä merkittäviä tekoja päästöjen vähentymiseksi, mutta yksin liikenne ei ratkaise päästöongelmaa. Energiantuotanto on aivan keskeisessä roolissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö liikenteelle pidä tehdä jotain. Maapallo ei kestä nykyistä menoa ja meillä ylikuluttavilla länsimaalaisilla on todellakin velvollisuus tehdä jotain. Toimien oikeudenmukaisuus on tietenkin tärkeää ja suosin mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Toimia pitää kohdistaa voimakkaammin sinne, missä autolle on vaihtoehtoja eli kaupunkiseuduille. Tällöin voidaan tarvita myös jonkin verran sitä keppiä, kuten erilaisia päästö- ja ruuhkamaksuja, jotka ovat tuttuja monessa maassa. Suomessa tällaisia ei ole saatu edes pääkaupunkiseudun ydinkeskustan alueelle. Liikennemäärien vähentäminen keskustoissa ei ole vain ilmastonmuutosasia, vaan sillä on merkittävä rooli terveydelle haitallisten hiukkaspäästöjen ja meluhaittojen vähentämisessä.

Kuntatasolla edellytysten luomisessa eli porkkanoissa on olennaista jo aiemmin esiin nostamani asiat kuten joukkoliikenneverkoston tiheys ja asianmukaiset pyöräilyväylät. Myös palveluverkosto on olennainen osa edellytysten vahvistamista. Miten helposti lapsiperheen logistiikka vanhempien työpaikalle ja lapsen päiväkotiin onnistuu? Tällä hetkellä monessa tapauksessa liian huonosti. Kuopiossakin lähipäiväkodit ovat tupaten täynnä ja paikan saaminen on hankalaa. Jos lapsi on vietävä päiväkotiin ihan toiseen suuntaan tai jopa toiselle puolelle kaupunkia kuin työmatka muuten veisi, on auto ainoa mahdollisuus saada lapsiperheen arki pyörimään. Autoiluun itsekin tottuneena voin sanoa, että siirtymä ei tapahdu sormia napsauttamalla niin, että aiemmin matkan autolla taittanut ottaisi räntä- tai lumituiskussa pyörän alleen ja veisi lapsensa sillä päivähoitoon. Ainakaan tämän varaan ei voida laskea liikenteen päästövähennyksiä. On luotava edellytykset sille, että arki toimii vähemmällä autoilulla helposti ja vaivattomasti. Omalla asuinalueellani Kuopion Saaristokaupungissa konkretisoituu selvästi se, miten kaupunkisuunnittelua on tehty asumisen ja autoilun ehdoilla. Joukkoliikenneverkosto on toki varsin hyvä ja myös pientaloalueelta voi kulkea aidosti bussilla, mutta ne palvelut. Pursuilevat päiväkodit ja koulut löytyvät, samoin muutama ruokakauppa ja kauneudenhoitoalan yritys. Mutta ravintolapalvelut? Suunnittelilla on liikerakennus, mutta toistaiseksi se on vasta suunnitelma. Kirjastoa ei ole. Kyse on siis kokonaisuudesta. Kaupunkia tulisi rakentaa suunnitelmallisesti, ympäristön kannalta kestävästi ja vaihtoehtoisia liikkumisen tapoja edistäen – siis kokonaisuutena.

Voiko vihreä ajaa autoa?

Tähän kysymykseen vastauksen saamiseksi suosittelen tulemaan kuulolle ensi tiistain IG-liveen. Ainakin itse lähden siitä, että vihreä voi ajaa autoa. Kyse on siitä, miten autoa arjessaan käyttää? Miten liikkumisen kokonaisuus ensin yksilötasolla ja edelleen yhteisötasolla muodostuu? Tavoite on päästöjen vähentäminen ja sitä tavoitetta varten tarvitaan myös yksityisautoilun vähentämistä.

Kovin tuomitseva, leimaava tai syyttelevä asenne vie autoilun vähentämistä eteenpäin. Vastareaktio voi olla hyvinkin voimakas, koska autoiluun liittyy paljon tunnepohjaista suhtautumista ja esimerkiksi ajatus vapaudesta. Haastan kuitenkin jokaista meistä autoilijoista pohtimaan omaa suhdettaan nelipyöräiseen kulkuneuvoon tai kenties useampaan. Milloin tarvitsen autoa matkan tekemiseen? Voisinko tehdä osan matkoistani jollain muulla tavalla? Uskaltaisinko kokeilla, miltä työmatkan kulkeminen bussissa tuntuu? Mitä, jos ajaisin töihin jonain päivänä pyörällä tai kävisin kaupassa pyörällä? Ehkä lomareissun Helsinkiin voisi tehdä auton sijaan junalla? Näin se omankin ajattelun ja toiminnan muuttuminen lähti liikkeelle. Aiemmin valitsin poikkeuksetta auton, nykyään yhä useammin bussin, junan tai pyörän. Enää se syksyisessä pimeydessä Helsinkiin ajaminen ei olekaan niin houkutteleva vaihtoehto, kun voin sen sijaan istahtaa junan kyytiin, tehdä kenties vähän rästitöitä tai suunnitella loppuun maanantain tunnit, ottaa jopa torkut tai lukea hyvää kirjaa. Nautin silti edelleen autolla ajamisesta ja haaveilen sähköautosta.

Miten sinä voisit muuttaa omaa liikkumistasi siten, että tavoite hiilineutraalista liikenteestä vuonna 2045 olisi mahdollinen? Muutenkin kommentit ja ajatukset pohdinnoista ovat tervetulleita. Keskustelu jatkuu IG liven merkeissä tiistaina 13.4. klo 19 ja blogiin luvassa lisää juttua autoilusta kommenttina Tuulilasi-lehden pääkirjoitukseen (4/2021).

Rajojen sulkeminen ei ole kenenkään etujen mukaista

Sisäministeri Petteri Orpo kertoi Helsingin Sanomille (29.9.), että Suomi harkitsee Schengen-rajatarkastusten käyttöönottoa, mikäli ”hallitsematonta maahanmuuttoa” ei saada kuriin. Orpon mukaan Saksa on täynnä ja raja häämöttää jo Suomessa.

Schengen-rajatarkastukset eivät ratkaise kriisiä

Schengen-tarkastusten palauttaminen on järeä toimenpide, eikä sellaisiin pidä mennä kevyin perustein. Orpon mielestä rajatarkastuksilla voitaisiin paremmin erottaa ”hädänalaiset ihmiset” niistä, joille turvapaikkaa ei ole perustetta antaa.

Nopea vilkaisu Maahanmuuttoviraston sivuille, kertoo sen, minkä varmasti sisäministerikin tietää. Turvapaikkahakemus on jätettävä henkilökohtaisesti poliisille tai rajatarkastusviranomaiselle. Schengen-tarkastuksilla ei siis voida kiertää kansainvälisiä sopimuksia. Turvapaikkahakemus tulee käsitellä, olipa sitä haettu rajalla tai jo maahan saavuttua poliisilaitoksella. Orpon peräänkuuluttama ”erottelu” ei siis tapahtuisi rajalla, vaan päätöksen turvapaikasta tekee Maahanmuuttovirasto.

Schengen-tarkastusten palauttaminen tarkoittaisi, että kaikilta Ruotsin, Norjan tai Viron rajan yli Suomeen tulevilta tarkistettaisiin matkustusasiakirjat. Se olisi ainakin väliaikainen päätös vapaalle liikkuvuudelle, jonka Suomi ratifioi vuonna 2001. Onko tosiaan niin, että Suomen hallitus arvioi turvapaikanhakijatilanteen olevan niin katastrofaalinen, että toimenpide on tarpeellinen?

Euroopan unionin yhtenäisyys lepää tällä hetkellä ohuiden paperijalkojen varassa. Taloudellinen kriisi on jo vuosia nakertanut jalkoja yhteiseltä eurooppalaiselta politiikalta. Pakolaiskriisi uhkaa leikata jalat kokonaan poikki. Unkarin nationalistinen ja xenofobinen politiikka näkyy konkreettisena raja-aitojen pystyttämisenä, Suomessakin lisääntyneet vaatimukset rajatarkastuksista ovat osa samaa ilmiötä. Globaalit, monimutkaiset ongelmat pyritään nyt ratkaisemaan rakentamalla muureja.

Sulkeutuminen omien, kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle on tuulahdus menneisyydestä, ainakin EU-Euroopan näkövinkkelistä. Vapaa liikkuvuus on ollut pitkään meille EU-kansalaisille arkipäivää. Schengenin ulkopuolelle matkustettaessa passin näyttäminen tuntuu vanhanaikaiselta, jopa vaivalloiselta.

Turvapaikanhakijoiden määrän jyrkkä lisääntyminen on toki tilanne, jossa on perusteltua keskustella erilaisista vaihtoehdoista hallita tilannetta. Schengen-rajojen sulkemista parempi ratkaisu olisi luoda yhteinen EU-järjestelmä, jossa turvapaikanhakijat jakaantuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Suomi ei ole ollut halukas tukemaan yhteistä politiikkaa. Omituinen äänestyskäyttäytyminen taannoisessa sisäministerien kokouksessa kertoo siitä, kuinka hallitus on menettämässä otteensa pakolaiskriisin hoitamisessa. Hallitus kyllä hyväksyi vapaaehtoiset kiintiöt, muttei kannattanut pakkojärjestelmää. Ongelma EU-tasolla on, että vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä ei akuutin kriisin aikana toimi. On selvää, etteivät vastaan äänestäneet maat tule suostumaan vapaaehtoiseen pakkoon.

Kysymys irakilaisista turvapaikanhakijoista

Toinen Orpon haastattelussa esiin noussut kysymys koskee Irakin ja Somalian turvallisuustilanteen uudelleenarviointia. Maahanmuuttovirasto on toistaiseksi jäädyttänyt irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyn.

Mitä Maahanmuuttovirasto tavoittelee uudelleenarvioinnilla? Orpon mukaan kyse ei ole siitä, että irakilaiset saataisiin näin kätevästi palautettua takaisin, vaan ”jotta nähdään, ketkä ovat todellisen suojelun tarpeessa”.

Jukka Huusko oli HS:n kommentissaan eri linjoilla. Hänen mukaansa hallitus pyrkii nyt hallitsemaan kasvaneita turvapaikanhakijamääriä luokittelemalla Irakin turvalliseksi, jotta mahdollisimman moni voidaan palauttaa takaisin.

Konfliktinratkaisujärjestö CMI:n Irak-asiantuntija Hussein al-Taeen mukaan Maahanmuuttoviraston on järkevää päivittää turvallisuusarvionsa lähemmäs EU:n yhteistä linjaa. On selvä, että linjaukset eivät ole kiveen hakattuja ja niitä tulee päivittää. Niiden tulee kuitenkin perustua turvallisuustilanteeseen kohdemaassa, ei haluun saada nopeita ratkaisuja kansallisella tasolla.

Tätä korostaa myös al-Taee, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut. Lisäksi yksilölliset tilanteet vaihtelevat laajasti, riippuen esimerkiksi uskonnollisesta tai poliittisesta taustasta. Näin Irakin julistaminen turvalliseksi maaksi ei ole automaattiratkaisu, jolla jokainen irakilainen palautettaisiin takaisin kotimaahansa. Se helpottaisi tilannetta siltä osin, ettei turvapaikkaa voisi hakea vain maan yleisen turvallisuustilanteen perusteella.

Samaan aikaan Suomi on sorvaamassa ulkoministeri Timo Soinin johdolla kahdenvälistä luovutussopimusta Irakin kanssa. Tätäkin voidaan pitää järkevänä, jotta ne henkilöt, joiden kohdalla turvapaikkaedellytykset eivät täyty, voidaan helpommin palauttaa takaisin.

Nopeaa helpotusta ei ole luvassa

Kansainvälinen politiikka on nyt liikkeessä. Ukrainan kriisi ja Venäjän tuorein päätös aloittaa ilmaiskut Syyriassa mutkistaa kokonaisuutta. Näköpiirissä ei ole nopeaa helpotusta pakolaistilanteeseen, vaan se valitettavasti pahentunee lähitulevaisuudessa.

Suomen hallitus on budjettipäätöksissään sortunut ikävään lyhytnäköisyyteen. Leikkaaminen kehitysyhteistyövaroista vie mahdollisuuksia tehdä ruohonjuuritason työtä ”lähtömaissa”. Leikkauksilla vaikeutetaan politiikkaa, jota myös maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat vaatineet. Teot ja sanat ovat pahasti ristiriidassa.

Eivätkä globaalit haasteet, valitettavasti, rajoitu vain Syyriaan. Ilmastonmuutos aiheuttaa hitaasti, mutta varmasti kuivuutta, luonnonkatastrofeja ja niiden seurauksena yhä uudet alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Suomen hallituksessa ei juuri huolta huomisesta kanneta, sen verran reteästi perussuomalaiset ovat vaatineet ympäristöverojen ja -rajoitusten minimointia. Myös raideliikenteen rajut leikkaukset näyttäytyvät myös anti-ekotekona, kun liikennettä siirretään kiskoilta pyörille. Eikä hallituksen energiapolitiikkakaan juuri tue uusiutuviin energiamuotoihin siirtymistä.

Kasvavaan kulutukseen perustuva elämäntapa tulee jossain vaiheessa tiensä päähän. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vuosi toisensa jälkeen maapallon kantokyky ylitetään yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Vaikka mitään nopeaa apokalyptistä tuhoa ei ole näköpiirissä, hidas ja hiivuttava prosessi on jo menossa.

Verkostojen ja riippuvuussuhteiden maapallolla kaikki liittyy kaikkeen. Siksi pakolaisuus liittyy turvallisuuspolitiikkaan, mutta myös energia- tai ympäristökysymyksiin. Vastuullisilta päättäjiltä kaikkialla maailmassa vaaditaan siksi vähemmän itsekästä, kansallista ajattelua ja lyhyen tähtäimen tilkkutäkkipolitiikkaa; ja paljon enemmän globaalia, yhteisen maapallon edun ajattelemista.