Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Advertisement

Entä jos en enää tunne isänmaatani?

Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.

Näin todetaan Juha Sipilän hallituksen ohjelman ensimmäisellä sivulla. Kyse on visiosta vuodelle 2025. Visioinnin perspektiivi on pidempi kuin Sipilän hallituksen kausi tulee olemaan. Se on kuitenkin kirjattu pääpaikalle, ensimmäiselle sivulle. Siksi lukijat – äänestäjät, kansalaiset – voivat odottaa, että hallitus myös toimii tavoitteen edistämiseksi.

Hallitus on ollut nyt pystyssä pari kuukautta, joten on kohtuutonta tuomita sitä täysin epäonnistuneeksi. Aikaa tavoitteiden edistämiseen, ja jopa toteuttamiseen on vielä jäljellä. Askelmerkit eivät kuitenkaan lupaa hyvää.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) nosti ministeriönsä budjettiesityksestä kolmen pointin sijaan neljä keskeistä säästökohdetta. Toiseksi suurimpia säästöjä esitetään kehitysapuun, josta leikkuri veisi 200 miljoonaa euroa. Jos olisin ministeri, en ilkeäisi erikseen tiedotustilaisuudessa mainostaa, kuinka tässä nyt leikataan kehitysavusta ja rankasti. Mutta Stubb ja muu hallitus kehtaavat.

Hallitusneuvotteluiden tuloksen ratkettua käytiin keskustelua siitä, miten uutta hallituspohjaa tulisi kutsua. Itse nimitin sen tuoreeltaan keskustaoikeistolaiseksi konservatiivihallitukseksi. Ensimmäiset toimintakuukaudet osoittavat, että nimitys sopii hallitukselle kuin nenä päähän.

Hallituksen ulkopolitiikka edustaa, kuten jo hallitusohjelmasta ja puolueiden vaaliohjelmista pystyi päättelemään, konservatiivista ja osin varsin nuivaa nationalistista pohjavirettä. EU-politiikassa Suomesta on tullut aiempaa kriittisempi jäsenmaa, jonka politiikka ei tähtää yhteisen eurooppalaisen ”edun” tavoittelemiseen, vaan kansallisten erityisetujen vaalimiseen.

Mikä isänmaa?

Isänmaan edusta on tullut hallituksen tunnuslause. Sipilä julisti heti vaalien jälkeen, että se menee ylitse kaikesta. Alexander Stubb, ehkäpä suomen EUrooppalaisin poliitikko, on hänkin alkanut korostaa isänmaan etua. Timo Soinin suusta käsitepari on totuttu kuulemaan useammin.

Mutta mikä on isänmaan etu? Onko isänmaan etu leikata 210 miljoonaa euroa tulevaisuuden kivijalasta, koulutuksesta? Onko isänmaan etu leikata 200 miljoonaa euroa kehitysavusta ja samalla sulkea ovet sotaa, nälkää, toivottomuutta ja yletöntä kurjuutta pakenevilta pakolaisilta? Onko isänmaan etu toivoa vähemmän Eurooppaa ja enemmän kansallista päätöksentekoa?

Kysymyksiin on varmasti yhtä monta vastausta kuin on vastaajaa. Mikäli asiaa yrittää tarkastella akateemisesta näkövinkkelistä, ensin täytyy määritellä mitä käsitteellä ”isänmaa” tarkoitetaan. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sen valtioksi tai maaksi, johon ihminen tuntee kuuluvansa. Se voi olla myös synnyinmaa, kotimaa tai oma maa. Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan isänmaa tarkoittaa maata, jossa joku on syntynyt tai jonka hän kokee omakseen, johon hän tuntee kuuluvansa.

Isänmaahan täytyy siis joko syntyä tai tuntea kuuluvansa. Ensimmäinen on asia, johon me emme itse voi vaikuttaa. Määritelmä pitää automaattisesti sisällään vain kaikki ne, jotka ovat putkahtaneet maailmaan Suomenniemellä. Toisaalta määritelmä sulkee ulkopuolelle ne, jotka ovat syntyneet muualla – vaikka heidän vanhempansa olisivat suomalaissyntyisesti suomalaisia.

Näin päästään toiseen määritelmään, joka perustuu tuntemukseen tai kokemukseen. Kyse on vahvasti subjektiivisesta määrittämisestä, jota toki kollektiivisesti voidaan tukea ja ohjata. Tuore esimerkki tästä oli Prinssi Jusufin kavereineen ottama kuva, jossa hän yhdessä kahden muun maahanmuuttajakaverinsa kanssa poseerasi ”Isänmaan puolesta” –muistomerkillä. Syntyi kohu, kun kuvaa paheksuttiin epäisänmaalliseksi. Kuvan kommenttiketju ei kaikilta osin sovi heikkohermoisille.

Prinssi Jusuf on asunut Suomessa 2-vuotiaasta saakka. Hän on suorittanut asevelvollisuuden, tykkää saunomisesta, makkaranpaistosta ja Röllistä. Mutta kaikkien mielestä hän ei ole riittävän isänmaallinen saadakseen ottaa itsestään kuvan sotamuistomerkillä. He ovat väärässä. Prinssi Jusuf on juuri niin isänmaallinen suomalainen, kun hän itse kokee. Sanakirjan määritelmän mukaan hän on isänmaallinen – hänellä on tuntemus ja kokemus. Sen vähättelyyn tai arvosteluun ei ole oikeutta kenelläkään.

Mikäli isänmaallisuutta aletaan tulkita ahtaasti ja kapeasti jonkin mystisen yhtenäiskulttuurisen ajattelutavan kautta, liikutaan heikoilla jäillä. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat kielipoliittisessa ohjelmassaan korostaneet suomen kielen asemaa yhteiskuntaa ja kansalaisia yhdistävänä tekijänä. He myös määrittävät suomalaisen identiteetin kielen kautta vain suomenkieliseksi, sillä se voi olla olemassa ilman ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria.

Monikulttuurinen Suomi jo vuodesta x

Perussuomalaiset vetoavat perinteisiin ja historiaan, mutta todellisuudessa he tavoittelevat isänmaata, jollaoista ei ole koskaan ollut olemassa. Vuonna 1917 itsenäistynyt Suomi on aina ollut monikielinen. Suomen ja ruotsin taitoisten lisäksi eritoten saksankielisillä on ollut suuri merkitys Suomen talous- ja kulttuurielämässä. Sellaiset suuret yritykset kuin Stockmann, Stora Enso (ent. Wilh.Gutzeit&Co.), Hackman, Rosenlew ja Berner eivät olisi olemassa ilman monikulttuurista Suomea.

Norjalaiset maahanmuuttajat Sören Berner ja Hans Gutzeit hakivat Suomesta uusia markkinoita yrityksilleen. Berner möi kalaa, Gutzeit ymmärsi Suomen metsävarojen tärkeyden sahatoimintansa laajentamiselle.  Saksalaiset G.F. Stockmann ja Johan Friedrich Hackman tulivat Saksasta kaupankäyntiin Helsinkiin ja Viipuriin. Rosenlewien aatelissuvun tie Suomeen kävi Ruotsin suurvalta-ajan armeijan kautta.

Itsenäisyyspäivänä lauletaan Maamme-laulua, jonka sävelsi Hampurissa syntynyt Friederich Pacius. Suurena sotasankarina lähes palvotaan marsalkka Mannerheimia, joka palveli vuosikymmenet Venäjän tsaarin armeijassa, ja joka Rosenlewien ja monien muiden aatelisten tavoin omasi saksalaiset sukujuuret. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koko ajatus Suomen kansasta ja kansakunnasta on ruotsinkielisen sivistyneistön keksintöä, ja vaikutukset tulivat – yllätys, yllätys – Saksasta.

Suomi ei ollut monokulttuurinen umpio edes ennen ensimmäisiä ristiretkiä ja Pähkinäsaaren rauhaa 1323. Silloin tällä maaläntillä asui sekalainen seurakunta ihmisiä, jotka raapivat elantoaan kalastamalla, metsästämällä, kaskeamalla ja yrittämällä käydä vähäistä kauppaa kahden valtakeskittymän – Ruotsin ja Novgorodin – välisellä raja-alueella.

Isänmaan etu on historiallisesti siis vaatinut maahanmuuttoa, kulttuurisia ja taloudellisia yhteyksiä yli valtiollisten rajojen, kaupankäyntiä lokaalisti ja globaalisti. Näin on, jos isänmaan etu tarkoittaa sitä, että on tavoiteltu Suomi-nimisen valtion vaurastumista ja kansalaisten hyvinvointia. Suomi, jollaista Sipilän hallitus visio vuodelle 2025 oli olemassa jo 1700-1800-luvuilla. Tuolloin metsäisestä ja varsin kehittymättömästä maata teollistettiin ulkomaalaisten voimin. Ruotsin ja Venäjän hallinnot eivät olleet niin kiinnostuneita rajamaansa teollisten olojen parantamisesta, että Suomi olisi noussut kukoistukseensa ilman ulkopuolista pääomaa.

Yritykset löysivät toiminta-alueen ja menestyivät kuka paremmin, kuka huonommin. Aika kului ja yrityksistä tuli suomalaisia. Stockmann, Hackman ja Rosenlew ovat olleet jo pitkään olennainen osa Suomi-brändiä. Ne eivät syntyneet täällä, mutta ne ovat tunteneet kuuluvansa ja ne on myös hyväksytty kuulumaan isänmaahan nimeltä Suomi.

Nuiva isänmaallisuus

Talousvaikeuksistaan huolimatta Suomi on edelleen vauras ja vakaa maa. Absoluuttista köyhyyttä ei juuri ole, suhteellista toki aivan liikaa. Siksi Suomi ei saa sulkea silmiään siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Suomi on historiallisesti ollut altis ja avoin kansainvälisille virtauksille. Tämä koskee niin hyviä kuin huonoja asioita. Siksi Suomi ei voi ummistaa silmiään myöskään historian pahimmalta pakolaiskatastrofilta.

Valitettavasti isänmaan etua mielestään ajava hallitus tekee juuri näin. Leikkaamalla kehitysavusta, leikataan mahdollisuuksista auttaa ihmisiä heidän kotimaissaan. Heidän isänmaissaan. Vaatimalla tiukennuksia maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan heikennetään heidän mahdollisuuksiaan ihmisarvoiseen elämään.

Vähentämällä maahanmuuttajien kotoutumiseen varatuista resursseista heikennetään integraatiota ja samalla heikennetään monikulttuurisen politiikan onnistumisen mahdollisuuksia. Ehkä tukahdutetaan jonkun uuden Stockmannin tai Hackamnin syntyminen.

Vaatimalla EU:n eteläisiltä rajavaltioilta enemmän vastuuta pakolaiskysymyksessä, ja kieltäytymällä tasapuolisemmasta ”taakanjaosta” (ruma sana) pahennetaan pakolaiskatastrofia. Se lisää humanitaarista hätää, mutta on myös turvallisuuspoliittinen riski. ISISin kaltaiset järjestöt värväävät jäseniä paitsi koulutetuista länsimaihin turhautuneista nuorista, niistä elämässään vain epätoivoa ja toivottomuutta nähneistä ihmisistä.

Vaatimalla vähemmän yhteiseurooppalaista ja enemmän kansallista hallitus nakertaa pohjaa Euroopan tasapainolta. EU ei ole täydellinen ja ongelmaton yhteisö, päinvastoin. Se vaatii kehittämistä ja parantamista, mutta sitä ei tapahdu, jos jäsenmaat syyttävät ongelmista unionia ja käpertyvät nuivaan kansallismielisyyteensä.

Suomesta on tulossa tällä vauhdilla isänmaa, jossa olen syntynyt, mutta jota en enää tunne omakseni. Ehkäpä joku perustaa vielä ”eroa isänmaasta” –portaalin, jossa voi irtisanoa yhteiskuntasopimuksensa tuntemuksen ja kokemuksen kadottua.

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.

Tutuilla turpo-laduilla maailman melskeissä

Hallitusneuvottelijat julkistivat tänään 13.5. linjaukset EU-, maahanmuutto- sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektoreilla. Vaaliohjelmissa ja myös puolueiden vastauksissa oli paljon ylätason ”höttöä”, mutta vähän konkretiaa. Onko työryhmien linjauksissa nähtävissä samanlaista tavoitteenasettelua, vai löytyykö konkretiaa? Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta työryhmätyöskentelyn pohjalta?

Turvallisuusympäristö muuttuu, Suomen linja on ja pysyy?

Työryhmän paperi on otsikoitu ”Suomi vahvistaa asemaansa heikentyneessä turvallisuustilanteessa”. Hallitus lähtee siis liikkeelle siitä toteamuksesta, että kansainvälinen turvallisuuspoliittinen ympäristö on olennaisesti muuttunut. Tämä myös tidetaan kirjauksessa Ukrainan kriisin vaikutuksista Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Samalla otsikko jo antaa olettaa, että työryhmä esittää konkreettisia toimenpiteitä Suomen aseman vahvistamiseksi.

Valitettavasti konkretiaa kansainvälisen aseman vahvistamisen suhteen on kovin vähän. Paperissa käydään läpi Suomen turvallisuusympäristön muutokset tiiviisti ja listataan kansainvälisen yhteistyön keskeiset toimijat. Kirjaukset eivät olennaisesti eroa Jyrki Kataisen hallitusohjelman linjauksista tai vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon periaatteeista.

Myös Nato-kirjauksessa palataan lähes kymmenen vuoden taakse. Juha Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa kuinka työryhmän kirjaus on paluuta vuoden 2007 hallitusohjelmaan ja mainitsi erikseen keskustan ”vanhan kaartin” Seppo Kääriäisen ja kokoomuksen turpo-saurus Ilkka Kanervan vaikutuksista linjauksiin. Käytännössä hallituksen Nato-kirjaus tarkoittaa sitä, että Suomi jatkaa linjallaan sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka tekee yhteistyötä Naton kanssa. Kataisen hallitusohjelman poissulkevan Nato-kirjauksen tilalle on palautettu Nato-optio, eli pidetään mahdollisuus jäsenyyteen auki.

Alexander Stubb korosti tiedotustilaisuudessa sitä, että Nato-kirjaus on poliittinen viesti. Voi kysyä kenelle? Venäjälle se kertoo vain sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu olennaisesti. Euroopalle ja Yhdysvalloille sen näkee paluuna vanhaan. Käytännön tasolla se taas ei tarkoita yhtään mitään. Liittoumiin kuulumattomuuden linjaaminen on painavampi argumentti kuin puhe Nato-optiosta. Tältä osin Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu, vaikka työryhmäkin toteaa turvallisuusympäristön muuttuneen.

Konkretiaakin on

Konkretiaakin hallitusneuvotteluissa on kirjattu. Hallitus tulee laatimaan uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana arvioidaan myös Nato-jädenyyden vaikutukset. Lisäksi tehdään erillinen puolusselonteko, joka keskittyy puolustuskyvyn kokonaisvaltaiseen arviointiin. Selvitys siis laaditaan, eikä vain saateta tai voida laatia. Sinänsä perinteitä ja pitkää linjaa henkivän paperin pohjalta on vaikea uskoa, että uusi hallitus olennaisesti uutta näissä selonteoissakaan esittäisi.

Selonteossa pitäisi käydä perusteellisesti läpi Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusratkaisu, sen perustelut ja haasteet sekä mahdollisuudet muuttuneessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Ei riitä, että todetaan Nato-jäsenyyden edut, haitat ja muut vaikutukset. Myös vallitseva perusratkaisu – eräänlainen liittoutumattomuus – tulisi analysoida perusteitaan myöten. Muutoin on mahdoton lähteä tekemään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aidosti erilaisista vaihtoehdoista.

Työryhmän paperi lupaa lisää rahaa ja resursseja puolustusvoimille. Tästä on ollut niin laaja konsensus jo ennen vaaleja, ettei  se tullut yllätyksenä. Mitään numeroita ei vielä tässä vaiheessa ole pöydällä, mutta meri- ja ilmavoimien kalustohankinnat, kertausharjoitukset ja riittävän suorityskyvyn ylläpitäminen ovat tässä paperissa varsin selkeitä esityksiä.

Myös tiedustelulainsäädäntö luvataan pistää kuntoon, mutta muutoin esimerkiksi kyberuhkiin tai hybridivaikuttamiseen ei esitetä järin konkreettisia puuttumiskeinoja. On myös mielenkiintoista, että työryhmä puhuu hybridivaikuttamisesta, eikä hybridisodasta. Kehitysavun osalta hallitus esittää pidemmän aikavälin tavoitteeksi YK:n esittämän 0,7 prosenttia BKT:stä, mutta toteaa samalla hengenvedolla, että tällä hallituskaudella kehitysavusta tullaan säästämään. Kirjaus on laadittu tyydyttämään perussuomalaisia, ja toisaalta keskustaa ja kokoomusta, jotka eivät ole yhtä kielteisiä kehitysyhteistyön suhteen. Yli vaalikauden tähdätty linjaus YK:n tavoitteen saavuttamisesta on vähän turhaa sievistelyä, sillä ei tulevan hallituksen käsiä voi kuitenkaan sitoa.

Mäntyniemen linja vahvistuu

Hallitusneuvotteluissa ei siis ole linjattu mitään uutta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Venäjää ei sanota uhkaksi, Natoon ei liitytä. Tämä ei yllätä, sillä hallituksen kaksi suurinta ovat pitkän linjan ulkopolitiikan kannattajia.

Venäjästä on työryhmällä kaksi erikoista kirjausta. Ensin todetaan, että EU:n ja Venäjän välien paraneminen vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Sen jälkeen kirjataan, että Venäjä on Suomelle merkittävä naapuri. Molemmat ovat itsestäänselviä asioita, ja herää kysymys, miksi nämä kirjaukset on mukaan otettu. Stubb esitti Nato-kirjauksen antavan tiettyjä viestejä Suomen linjasta. Mitähän viestejä näillä kirjauksilla halutaan lähettää ja kenelle?

Tuoreimmissa spekulaatioissa ulkoministerin salkku olisi Sipilän hallituksessa menossa keskustalle ja Olli Rehnille. Työryhmän kirjaukset vahvistavat niin sanottua Mäntyniemen linjaa, eli presidentti Sauli Niinistön linjaa, jossa ollaan ymmärtäväisiä kaikkiin suuntiin. Olli Rehn olisi tämän linjan ulkoministerinä varmempi valinta kuin Nato-sympatioista tunnettu Stubb.

Lopullinen hallitusohjelma tuskin eroaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksilta työryhmän paperista. Perusosaset ovat tässä. Suomi jatkaa tutulla linjalla Euroopan turvallisuustilanteen muuttumisesta huolimatta. Toivottavaa on, että nämä muutokset ja niiden vaikutukset Suomen asemaan perataan selontekovaiheessa perusteellisesti. Myös vallitsevan linjan muuttumattomuus on perusteltava, kun ympäristökin on muuttunut.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.