Investointi varhaiskasvatukseen ja opetukseen on investointi tulevaisuuteen

Syksy on budjettipolitiikan aikaa. Hallituksen budjettiriihen vanavedessä kunnissa sorvataan ensi vuoden talousarvioita uudessa tilanteessa. Sote-uudistuksen myötä suurimmaksi menokohteeksi nousee monessa kunnassa varhaiskasvatus ja opetus. Kuntien haastavassa taloustilanteessa tämä helposti tarkoittaa sitä, että vimmainen säästöjen etsiminen kohdistuu entistä voimakkaammin tälle sektorille. 

Varhaiskasvatusta ja opetusta toteutetaan jo nyt erittäin niukoilla resursseilla. Leikkausvaraa ei juuri ole. Eurot menevät tilojen ja tukipalveluiden (näihin kuluu muuten Kuopiossakin lähes 50% käyttömenoista!!) lisäksi kunnan ydintehtävien toimeenpanemiseen: opetuksen antamiseen, ainevalikoiman ylläpitämiseen, ohjaajien palkkaamiseen, perusasteen jakotunteihin eli ryhmien pienentämiseen ja näin vahvemman tuen antamiseen, ohjaukseen, erityisopetukseen ja niin edelleen. Euron, sadan tuhannen tai miljoonan säästäminen ei ole leikkaus mistään muusta kuin näistä kunnan perustehtävistä.

Paljon puhutaan innovaatioista, kilpailukyvystä, tulevaisuuden tekijöistä ja työurien pidentämisestä. Hankerahalla tai innovaatiopöhinällä saadaan aikaan rajallinen määrä vaikuttavuutta. Rakenteellisia haasteita niillä ei korjata. Lapset ja nuoret voivat yhä huonommin. Oppimiserot kasvavat. Toiselle asteelle siirtyy perusvalmiuksiltaan entistä heikompi oppilaita, ja haasteet näkyvät tietenkin myös korkea-asteella. Osaamisvaje alkaa syntyä jo varhain, kun peruskoulu ei enää rahoitupulassaan pysty toteuttamaan sille asetettua perustehtävää: koko ikäluokan opettamista ja erilaisista lähtökohdista kumpuavien oppimiserojen tasaamista.

Samalla mielenterveyden haasteiden osuus työkyvyttömyyteen johtavista syistä on kasvanut. Peruspalveluiden rapautuminen vie meiltä arvokkaita työvuosia ja näin nakertaa pohjaa muilta työurien pidentämiseen tähtääviltä toimilta. Turvallinen kasvuympäristö, oikea-aikainen tuki ja varhainen puuttuminen ovat avainasemassa mielenterveyden parantamisessa. Tässäkin perusta on rapautunut. Avun piiriin pääsee entistä myöhemmin, jos aina lainkaan. Ennaltaehkäisevyys on suosittu poliittinen lupaus, mutta se vaatii rahoitusta kuntien perustehtäviin. Usein voi riittää, että opettajalla ja ohjaajalla on aikaa kohdata sinut. Antaa oikeassa hetkessä riittävä tuki oppimiselle. Usein voi riittää, että pääset juttelemaan kuraattorin tai psykologin kanssa. Kertakin voi tehdä ihmeitä, aina ei tarvita raskasta hoitojaksoa.

Peruspalvelut pitää nähdä investointina tulevaisuuteen siinä missä upeat liikuntahallit tai tiedepuistot. Ilman laadukasta oppimisen ja kasvun polkua varhaiskasvatuksesta alkaen Suomen kaltaisella pienellä kansakunnalla ei ole menestymisen edellytyksiä. Toivon siis, että säästöpuheiden ja -tekojen sijaan tänä syksynä siirrytään investointipuheisiin ja -tekoihin.

Advertisement

Leikkaus, sopeutus, satsaus: Mistä kasvun ja oppimisen palvelualueen rahoissa oikeastaan on kysymys?

Kuopion kaupunginvaltuusto keskusteli maanantai-iltana 29.11. ensi vuoden talousarviosta kolmisen tuntia. Keskusteluissa viitattiin niin talousarvion sisältöihin kuin itse prosessiin, jota lautakuntien roolin vahvistamisen osalta Kuopiossa vielä opetellaan.

Kaupunginhallituksen pohjaesitystä pidettiin useissa puheenvuoroissa historiallisen anteliaana, sillä siinä esitettiin lisää rahaa esimerkiksi kasvun ja oppimisen palvelualueelle, toisin kuin kaupunginjohtajan esityksessä. 

Keskustelua seuratessani ja koko tämän talousarvioprosessin aikana en ole voinut olla miettimättä sitä, miten luvut saadaan näyttämään juuri sellaisilta kuin halutaan. Jos katsotaan vain palvelualueiden menojen kasvua viime vuodesta, niin toki kasvun ja oppimisen palvelualueen lähes 5 prosenttia kuulostaa paljolta. 

Fakta on, että kaupunginhallituksen esityksessä kasvun ja oppimisen palvelualueelle kohdennettaisiin 700 000 euroa enemmän rahaa kuin kaupunginjohtajan esityksessä. Silti valtuustossa esitettiin ansiokkaita puheenvuoroja, joissa todettiin nyt esillä olevan talousarvioesityksen sisältävän sopeutuksia tai leikkauksia perusopetukseen. Tästä huolta kantoivat esimerkiksi vihreiden Johanna Järventaus ja Kari Sutinen sekä perussuomalaisten Risto Pirinen. 

Leikkaus, sopeutus vai satsaus? Mistä kasvun ja oppimisen palvelualueen rahoissa oikeastaan onkaan kysymys?

Vastausta ei löydy kaupungin budjettikirjasta, sillä talousarviomateriaali on valitettavan ylätasoinen sisältäen vain palvelualuekohtaiset summat, jolloin erilaisten lisäysten ja ennen kaikkea sopeutustarpeiden (tai leikkausten) kohdentuminen jää valtuutetuilta ja kuntalaisilta helposti huomaamatta. Asiaa täytyykin lähestyä lautakunnan 5.10. tekemän ansiokkaan ja yksilöivän talousarvioesityksen sekä 9.11. lautakunnan tiedonannoissa käsittelemän sopeutustarveselvityksen kautta.

Lautakunnan materiaaleista käy selkeästi ilmi, että palvelualueelle kohdistuu ensi vuonna poikkeuksellisen paljon uusia lakimuutoksista johtuvia velvoitteita. Varhaiskasvatusmaksujen alennukset vähentävät tuloja samaan aikaan kuin varhaiskasvatuslain muutokset lisäävät menoja. Toisella asteella oppivelvollisuusuudistus ja erityisesti toisen asteen maksuttomuus tuovat lisämenoja budjettiin, vaikka Kuopiossa on tehty esimerkiksi tietokonehankintojen kanssa kustannustehokkaita ratkaisuja. Lisäkustannuksia tulee myös tukipalveluista ja tilavuokrien noususta. 

Poikkeuksellisen suurista uudistuksiin liittyvistä menolisäyksistiä johtuen en luonnehtisi tämän hetkistä talousarvioesitystä varsinaisesti satsaukseksi, jos sillä sanalla tarkoitetaan palvelutason parantamista. Pikeminkin kyse on välttämättömästä taloudellisesta panostuksesta varhaiskasvatuksen ja opetuksen nykytilan turvaamiseksi. Lakimuutoksista johtuvien menolisäysten vuoksi lautakunta joutuu nimittäin hakemaan säästöjä perustoiminnoista. Kuten 9.11. kokouksen materiaaleista käy ilmi, näitä päädyttiin etsimään perusopetuksen jakotunneista ja ryhmäkokojen pienentämiseen kohdentuvista rahoista (n. 750 000 euroa), kouluverkkosäästöistä (n. 500 000 euroa) sekä palkattomista säästövapaista (n. 300 000 euroa). 

Näistä säästöistä kouluverkkosäästöt eli käytännössä koulujen lakkauttamiset eivät ole ensi vuonna mahdollisia. Päätökset olisi pitänyt jo tehdä. Kaupunki on juuri käynnistänyt erillisen verkostoselvityksen, jossa tarkastellaan myös koulujen määrää ja sijaintia. Olisi erikoista vaatia säästöjä pika-aikataululla ennen selvityksen valmistumista. Käytännössä tätä 500 000 euroa ei ole siis mahdollista säästää ensi vuonna.

Säästövapaita voivat pitää esimerkiksi varhaiskasvatuksen työntekijät tai opiskeluhuollon henkilöstö. Esitetty 300 000 euroa on mahdollista saada kasaan, sillä luku perustuu tämän vuoden lukuihin ja vapaiden pitämiseen on halukkaita.

Jäljelle jää kuitenkin ongelma. Säästöjä pitäisi tehdä, sillä palvelualueen talous saisi mennä vain 700 000 euroa yli raamin. Todellinen liikkumavara jää lautakunnan laskelmien pohjalta 200 000 euroon, koska tilasäästöjä ei ole mahdollista tehdä. Näin ollen on suuri pelko, että säästöjä joudutaan hakemaan sieltä, mistä tuskin kukaan valtuustossa olisi halukas niitä hakemaan: perusopetuksesta.

Nykytilanteen säilyttäminen perusopetuksen ryhmäkokojen suhteen vaatisi siis noin puoli miljoonaa euroa lisää rahaa hallituksen esityksen päälle. En ymmärrä miten kaupunginhallituksen esityksestä saataisiin sellaisenaan päätös, joka johtaa vahvaan satsaukseen kaupunkimme lapsiin ja nuoriin? 

Kyse on kokonaisuudessa pienestä rahasummasta, mutta strategisesti suuremmasta arvovalinnasta: onko Kuopio lupauksensa mukaisesti hyvän elämän pääkaupunki, joka haluaa huolehtia lapsistaan ja nuoristaan? 

Kuopio tarvitsee suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa

Kuopiossa koulut ovat säännöllinen puheenaihe. Tämä ei ole kovin tavatonta kaupungissa, joka on viime vuosien aikana kasvanut voimakkaasti ja houkutellut paljon lapsiperheitä uusille asuinalueilleen. Eikä tämä ole tavatonta kaupungissa, jonka politiikka koulujen suhteen on ollut osin tempoilevaa, hidasta ja asiaa kentältä seuranneena paikoin päämäärätöntä.

Tulevat kuntavaalit ovat kiihdyttäneet keskustelua ja aiemmin keväällä Savon Sanomien yleisönosastolla käytiin ajatustenvaihtoa muun muassa ehdokkaiden kesken. Itse kirjoitin aiheesta Savon Sanomiin 9.4.2021 peräänkuuluttaen koulupolitiikkaan suunnitelmallisuutta, joka ottaisi huomioon Kuopion väestörakenteen ja -ennusteen, kaupungin tasapainoisen kehityksen ja kestäisi aikaa myös tuleville vuosikymmenille. Samansuuntaisia ajatuksia nosti esiin myös kasvun ja oppimisen lautakunnan puheenjohtaja Pekka Niiranen, joka vaati laajemman kouluverkkoselvityksen tekoa (Savon Sanomat 15.4.2021). Niiranen tosin heitti piikkiä myös niihin puheenvuoroihin, joissa keskustan yläkoulua oli esitetty jaettavaksi kahtia. Kouluverkkoselvitykseen ja sitä kautta laajaan aineistoon perustuvaa investointisuunnitelmaa peräsi myös vihreiden Kari Sutinen (Savon Sanomat 1.4.2021).

Keskustelu on kuitenkin laimentunut vaalikevään kuluessa. Akuuteimpiin uudisrakennuspäätöksiin yhdessä Pirtin koulun kanssa lukeutuvan Hatsalan yläkoulun osalta ollaan lehtitietojen mukaan valmistelemassa yhden koulun mallia (Savon Sanomat 5.6.2021). Avointa keskustelua vaihtoehdoista ei ole juurikaan käyty. Vihreiden Harri Auvinen ja Kari Sutinen (Savon Sanomat 5.6.2021) vaativat edelleen asianmukaisen selvityksen tekemistä siitä, olisiko tässä yhteydessä järkevää rakentaa kaksi yläkoulua, joista toinen Linnanpellon ja Männistön alueelle koillista keskusta-aluetta palvelemaan. Kirjoituksessa tuodaan esille tärkeänä näkökulmana tiedolla johtaminen: koulujen tulee vastata kaupungin kehitykseen ja väestöennusteisiin. Opetusjohtaja Silja Silvennoisen mukaan väestö- ja oppilasennusteita ollaan saamassa syksyllä. Ei ole siis järkevää sitoa vielä Hatsalan hanketta yhteen tai kahteen kiinteistöön, koska tiedot ovat vajavaisia.

Kouluverkkopäätöksistä puuttuu suunnitelmallisuus

Viime vuosien kouluverkkopäätöksissä suunnitelmallisuus näyttää juurikin olleen kadoksissa, sillä lähes jokainen peruskoulu tuntuu pursuavan oppilaita. Viimeisimpänä rakennettu Von Wrightin koulukin on lehtitietojen mukaan osoittautunut liian ahtaaksi tämänhetkiselle oppilasmäärälle. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Vähäkankaan kommentit tulevista pienenevistä ikäluokista eivät varmaan lohduta niitä opettajia ja oppilaita, jotka joutuvat elämään akuutin tilapulan keskellä ja toimimaan sen vuoksi esimerkiksi liian suurissa ryhmissä. Oppilasennusteiden mukaan kasvua on kaiken taitteessa. Tilojen muuntelevuuden huomioiminen rakennusvaiheessa mahdollistaisi tilojen sopeuttamisen tulevien, kenties pienempien ikäluokkien myötä muuttuviin tarpeisiin. Sen sijaan systemaattinen liian pienten tilojen rakentaminen ei ole erityisen järkevää, koska se johtaa helposti tilojen kunnon rapistumiseen tavanomaista nopeammin ja esimerkiksi ilmanvaihtojärjestelmien osalta voi johtaa sisäilmasta johtuvaan oireiluun.

Koulukeskustelu näyttäisi näiden vaalien alla kovin erilaiselta, jos nykyisen Hatsalan koulun paikka ei olisi osoittautunut mahdottomaksi uudelle koulurakennukselle. Tai jos Opistotielle olisi rakentunut uusi lukiokampus. Sinänsä onneton tilanne, koska Hatsalan uudisrakennuksen tarve on melko akuutti, mutta samalla se tarjoaa mahdollisuuden katsoa kouluverkkoa aidosti kokonaisuutena. Vaihtoehdoksi tulleen Puijonlaakson rinnalla olisi syytä pohtia toistakin vaihtoehtoa. Entä, jos Hatsalan uusi yläkoulu ei olisikaan yksi reilun 800 oppilaan yksikkö, vaan muodostuisi kahdesta noin 400 oppilaan yksiköstä. Toinen voisi sijaita kaavaillulla alueella Puijonlaaksossa, toiselle paikkaa voisi sovittaa pohjoiselta keskusta-alueelta (Linnanpelto), jolloin se tukisi tulevien vuosikymmenten kaavailtua rakentamista esimerkiksi Itkonniemen suuntaan?

Kahden koulun mallin puolesta puhuisi tasapainoisempi kaupunkikehitys. Toisin kuin apulaiskaupunginjohtaja Savon Sanomille aiemmin keväällä antamissaan kommenteissa esitti, Itkonniemen suunnitelmat tulee ottaa jo nyt huomioon ratkaisuita tehdessä. Uusia kouluja rakennetaan toivottavasti pidemmällä aikajänteellä kuin nyt heikossa kunnossa oleva Pyörön koulu, jonka käyttöikä näyttää jäävän alle 30 vuoteen. Kaupunkisuunnittelun aikajänne ei voi olla muutamia vuosia. Kahden koulun malli voisi mahdollistaa myös oppilaiden koulumatkojen kohtuullistamisen. Koulualuejaon osalta olisi pohdittava, josko Saaristokaupungin pohjoisosista kuljettaisiin logistisesti saavutettavampaan Puijonlaakson kouluun ja näin Linnanpellon alueen koulu toimisi vahvemmin keskusta-alueen kouluna.

Toisella puolella on toki hintalappu. Kaksi koulua tulee varmasti kalliimmaksi kuin yksi, mutta tässäkin lopullisen päätöksen tekeminen vaatisi edes jonkinlaista suunnitelmaa ja hahmotelmaa siitä mitä ollaan tekemässä. Tilojen suunnittelussa voitaisiin miettiä myös sitä, miten koulurakennus voisi palvella kaupunginosan ja kaupunkilaisten tarpeita koulukäyttöä laajemminkin. Tällöin suhteellinen hintaero yhteen suuryksikköön ei olisikaan ehkä enää niin suuri. Yhden koulun rakentaminen periaatteella ”tässä on tontti, tähän se tehdään” voi myös olla perustelu, jos vaihtoehtoja ei aidosti ole. Tällä hetkellä lakkautetun koulun paikka tarjoaa kuitenkin vaihtoehdon.

Kuopion päiväkotien ja koulujen investointitarve on tulevina vuosina kiistaton. Korjattavaa ja rakennettavaa tulee riittämään, eikä kaupungin talous ole koronavuoden ylijäämästä huolimatta liian hyvässä kunnossa. Seinien lisäksi pitää huolehtia myös siitä, että niiden sisäpuolella on riittävät resurssit laadukkaaseen opetukseen ja kasvatustyöhön. Eli riittävän pienet ryhmäkoot kaikilla kouluasteilla sekä riittävä määrä opetus-, ohjaus- ja oppilas/opiskeluhuoltohenkilöstöä. Virheisiin investoinneissa ei siis ole varaa ja asiat tulisi tehdä suunnitelmallisesti. Siksi tarvitaan asianmukainen kouluverkkoselvitys, jonka pohjana on laaja aineisto erilaisista väestöön, kaupunkirakenteeseen ja liikkumiseen liittyvistä muuttujista. Kouluverkoston tulee olla alueellisesti kattava, pedagogisesti perustellun kokoisten yksiköiden muodostama ja liikenteellisesti helposti saavutettava. Viimeksi mainitulla tarkoitan erityisesti saavutettavuutta joukkoliikennevälineillä, pyörällä ja kävellen.

Olen valmis avoimesti punnitsemaan erilaisten vaihtoehtojen etuja ja haittoja ennen oman ratkaisuni tekemistä. Selvityksen pohjalta on mahdollista päätyä kokonaisuuden kannalta parhaaseen ratkaisuun. Pahinta on, jos mennään tontti edellä vain huomataksemme, että esimerkiksi koillinen keskusta-alue kaipaisikin jo 2020-luvun lopussa uutta peruskoulua. Hyvä suunnittelu on edellytys kestäville päätöksille!

Oppivelvollisuus pitenee, mutta mikä muuttuu toisella asteella?

Tänä keväänä peruskoulunsa päättävät nuoret ovat historiallista ikäluokkaa. Heidän oppivelvollisuutensa jatkuu 18-vuotiaaksi saakka. Lisäksi he saavat maksuttomuuden myötä opiskeluun tarvittavat välineet. Muutosta on markkinoitu historiallisena, peruskoulu-uudistukseen rinnastettavana mullistuksena. Onko näin? Mikä oikeastaan muuttuu, kun oppivelvollisuus ulottuukin jatkossa 18 ikävuoteen?

Tilastokeskuksen tuoreiden tietojen mukaan tutkintoon johtavat opintonsa lukuvuonna 2018/19 keskeytti ammattikoululaisista 8,8 % ja lukiolaisista 1,6%. Oppivelvollisuusiän noston keskeisenä tavoitteena on nostaa suomalaisten koulutusastetta ja estää se, etteivät nuorten opinnot päättyisi peruskouluun tai keskeytyisi toisella asteella.Oppivelvollisuuden pidentymisen myötä yhdeksäsluokkalaisten täytyy nyt hakeutua johonkin perusasteen jälkeiseen koulutukseen, mutta opintojen keskeyttämisen uhkaan oppivelvollisuuden pidentäminen ei tuo suoraa ratkaisua. Toisen asteen tutkinto ei nimittäin yleensä valmistu vielä siinä vaiheessa, kun nuori tulee täysi-ikäiseksi. Näin ollen opinnot voivat edelleen keskeytyä ilman tutkinnon suorittamista. Oppivelvollisuus takaa ainoastaan sen, että nuori viettää jossain opinnoissa kaksi vuotta nykyistä pidempään.

Riittääkö uudistus turvaamaan sen, että opinnot suoritetaan loppuun? Ei tietenkään. On vaikea uskoa, että mekaaninen uudistus lisää opiskelumotivaatiota tai edellytyksiä tutkinnon suorittamiseen niillä nuorilla, joiden opinnot ovat keskeytymisvaarassa. Joissain tapauksissa velvoite hakeutua edes joihinkin opintoihin peruskoulun jälkeen voi olla tarpeellinen sysäys eteenpäin. Vuosi valmentavassa koulutuksessa on hyvä kasvun paikka ja voi parhaimmillaan tukea nuoren opiskeluvalmiuksien kehittymisen ohella myös kasvua ihmisenä. Tämä vaatii kuitenkin resursseja, jotta kaikissa peruskoulun jälkeisissä opinnoissa on tarjolla riittävää ja oikeanlaista tukea. Syyt opintojen keskeyttämiseen liittyvät nimittäin nuorisobarometrien mukaan oppimisen ja opiskelun haasteisiin.

Opinto-ohjaajana näen kasvavan tuen tarpeen päivittäisessä työssäni. Lukion opetussuunnitelma vaatii yhä vahvempia itseohjautuvuuden ja oppimisen taitoja. Samaan aikaan tutkimukset ja kyselyt osoittavat, että lukiolaiset ovat yhä kuormittuneempia. Stressi, jaksamiseen liittyvä haasteet ja opiskelumotivaation lasku ovat yhä yleisempiä. Lisäksi nuorten tuen tarve oppimisen ja opiskelun taitoihin liittyen on yleistynyt. Vuoden 2019 kouluterveyskyselyn mukaan lukion opiskelijoista jopa puolet kokivat tarvitsevansa tukea juuri oppimisen taitojen vahvistamiseen. Siirtyminen toisen asteen opintoihin on iso harppaus peruskoulusta, sillä kurssimuotoisen lukion opiskelutahti on peruskoulua hektisempi ja opinnot etenevät vauhdilla ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Lukioon tullaan lisäksi erilaisilla valmiuksilla. Keskiarvorajat vaihtelevat valtakunnallisesti paljon, eikä peruskoulusta tuttu kolmiportainen tuki jatku toisen asteen koulutuksessa. Lukion alussa korostuvatkin perusvalmiuksien ja opiskelutaitojen vahvistaminen.

Tuen tarpeeseen vastaaminen on kiinni resursseista. Ollaan siis kuntapolitiikan ytimessä: kuinka paljon olemme valmiit kunnan budjetista kohdentamaan lasten ja nuorten tulevaisuuteen? Koulutussektori ei ole välttynyt Kuopiossakaan viime aikojen leikkauksilta. Edellisellä yt- ja säästökierroksella kasvun ja oppimisen palvelualueelle kohdistuneet säästöt johtivat pienempien opiskeluryhmien lakkauttamiseen ja tukiopetuksesta tinkimiseen. Tämä suunta on väärä. Tarvitaan panostuksia siihen, että lukioissa ryhmäkoot saadaan kohtuullisemmiksi. Nyt peruskurssien opiskelijamäärä keskusta-alueen lukioissa on liian usein yli 32 opiskelijaa. Opettajan resurssit eivät riitä oppimisen taitojen tukemiseen, jos ryhmäkoko on liian suuri. 

Lisäksi tarvitaan pelimerkkejä lukiouudistuksen vaatimuksiin vastaamiseen. Lukiolaisella on uuden lain myötä oikeus opinto-ohjaukseen ja kunnalla velvoite järjestää erityisopetusta. Kuopiossa tilanne on ohjauksen osalta kohtuullisen hyvä, sillä satsauksia on tehty ja lukuvuonna 2021-2022 päästään jo lähelle Suomen opinto-ohjaajat ry:n suositusta 200 ohjattavasta opiskelijasta yhtä opinto-ohjaajaa kohti. Erityisopetuksen osalta tilanne on parantunut toisen lukion erityisopettajan viran perustamisen myötä. Kuusi lukiota työllistävät molemmat erityisopettajat nyt kokonaisvaltaisesti, eli tarvetta on vähintään kolmannelle ammattilaiselle. Erityisopettajan tuki lukiossa on erittäin tärkeää juuri oppimisen ja opiskelun taitojen vahvistamisessa ja harjaannuttamisessa. Pahin resurssivaje meillä on opiskeluhuollon puolella, jossa yhtä työntekijää kohti on suosituksiin nähden kaksinkertainen määrä opiskelijoita. 

Oppivelvollisuusuudistus ei pääse tavoitteeseensa ilman panostuksia. Valtio korvaa uudistuksen kustannuksia kunnille, mutta ne eivät paikkaa aiempien säästöjen jättämää aukkoa. Oppilaitoksiin tarvitaan riittävä määrä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotta nuorten oppimisen ja kasvun tukeminen on mahdollista. Uudistuksen laadukas toteutus vaatii sen, että nuoret saavat tarvitsemansa tuen, eivätkä opinnot keskeydy. Kyse on satsauksesta tulevaisuuteen, sillä ilman koulutusta työllistyminen tulevaisuuden muuttuville työmarkkinoille on erittäin haasteellista.

Näissä vaaleissa äänestetään koulutuksen puolesta. Minä sitoudun puolustamaan koulutusta nyt ja tulevaisuudessa! 

Opettajien palkkaepätasa-arvosta

Helsingin Sanomissa on keskusteltu viime päivinä opettajien palkkauksesta. Historian ja yhteiskuntaopin opettaja Antti Koskinen (HS Mielipide 3.5.) toi esiin niin sanotun ikuisuusaiheen, jossa sijaisopettaja palkataan koko vuoden sijaan vain lukuvuoden ajaksi. Näin hän tekee koko lukuvuoden työt, mutta saa palkkaa vain osasta kalenterivuotta. Kyse on siis palkkahalpuutuksesta, jossa sijaisena toimiva opettaja tekee työt halvemmalla kuin vakituisessa työsuhteessa oleva kollegansa.

Tämä ei ole vastuullista toimintaa työnantajalta, sillä palkanmenetyksen lisäksi sijaisopettajalla ei ole palkallista suunnitteluaikaa ennen lukuvuoden alkua. Oppimisen turvaamiseksi vastuullinen kunta palkkaa opettajat aina vuodeksi kerrallaan. Jos sijaisen työsuhde alkaa vasta 1-2 päivää ennen koulutyön alkua, ei työnantaja voi millään tasolla olettaa sijaisopettajan valmistautuvan lukuvuoden alkuun omalla ajallaan. Koulutyössä ei ole niin sanottua pehmeää laskeutumista, vaan lukuvuosi pyörähtää käyntiin nopeasti ja suunnitelmat ensimmäisille oppitunneille, materiaalien valmistelut, kurssisuunnitelmat ja muut työt olisi syytä olla valmiina. Muuten on vaarana, että lukuvuosijuna liikkuu liian nopeasti eikä sijaisopettaja ehdi lainkaan kyytiin.

Ongelman taustalla on usein se, että erilaisissa perhevapaasijaisuuksissa varsinainen viranhaltija palaa työhön kesäkuukausiksi. Tätä on helppo ihmetellä tyrmistellen, mutta opetustyössä lomien siirtäminen ei ole mahdollista, joten kohtuullista ei ole sälyttää vastuuta kesätyöttömyydestä myöskään vakinaisen viranhaltijakunnan niskoille. Solidaarisuuden vaatiminen voi tuntua hurskaalta tavoitteelta, mutta ei se poista periaatteellista ongelmaa, joka meidän palkkaus- ja lomajärjestelmään liittyy. OAJ ei kikkailua hyväksy (HS Mielipide 5.5.), mutta edistystä asian ratkaisemiseksi ei ole monien kymmenien vuosien odotuksesta huolimatta tapahtunut. Työnantaja katsoo usein toimivansa oikein, joten neuvottelujen käyminen aidosti näyttää olevan haastavaa. Kunnille kyse on tietysti usein myös säästötoimesta, mitä ei voi pitää kovinkaan vastuullisena perusteluna.

Palkkaukseen liittyy myös toinen iso haaste, jonka historian ja yhteiskuntaopin opettaja Aino Markow (HS Mielipide 5.5.) otti esille eli opetusvelvollisuustyöajan. Tällä hetkellä opettajien peruspalkan pohjana oleva opetusvelvollisuus vaihtelee opetettavan aineen mukaan 16 vuosiviikkotunnista 23 vuosiviikkotuntiin. Järjestelmä on pahasti epätasapainossa. Opetusvelvollisuustyöaika oli ehkä toimiva silloin, kun opetustyö oli vahvemmin opettamista ja sen lopuksi pidettävän testin tai kokeen arviointia. Nykyisen opsin vaatimukset ovat aivan toisesta maailmasta. Jatkuva arviointi, monialaisten oppimiskokonaisuuksien tai laaja-alaisen osaamisen osa-alueiden huomioiminen opetustyössä on muuttanut opetustyön luonnetta. Tuskin enää missään aineessa voi ajatella, että opettajan valmistautuminen kurssiin on kerran tehtävä työ ja sen jälkeen itse opettaminen performanssi, jonka päätteeksi osaaminen testataan tai mitataan. Jatkuva arviointi ja palautteen anto ei tarkoita jatkuvaa mittaamista, mutta kuitenkin sitä, että opiskelijan etenemistä tulee opintojen aikana seurata. Palautetta voivat tuottaa opettajien lisäksi kanssaopiskelijat ja opiskelija itse, mutta näidenkin kriteerien laadinta vie opettajalta aikaa. Monissa oppiaineissa on myös sellaisia oppisisältöjä, joiden vertaisarviointi ei voi korvata opettajan antamaa palautetta ja arviointia.

Pian väistyvänä reaaliaineenopettajana opetusvelvollisuuteni on lukiossa 21 vvt, kun se esimerkiksi äidinkielen opettajalla on 16 vvt. Äidinkielen opettajien kirjallisen arvioinnin määrä lienee kiistataa omassa luokassaan, mutta kovin paljon tehtävää on kyllä historian ja yhteiskuntaopin kurssien opettamisessa. Historian lähdepohjaisuuden vahvistuminen lukiossa vaatii etsimään entistä monipuolisempia aineistoja hyödynnettäväksi oppitunneilla. Aineistoiden etsiminen on haastavaa ja harva oppimateriaali on aidosti laadukas ja hyödyksi tässä työssä. Aineistoihin pitää tutustua, usein niitä voi joutua suomentamaan, niistä on laadittava mielekkäitä harjoituksia ja opiskelijoiden tuotoksia usein myös arvioitava. Yhteiskuntaopissa haasteena on oppisisällön ajankohtaisuus, eli käytännössä asiat muuttuvat jatkuvasti. Usein oppikirja sisältää jo painosta tullessaan vanhaa tietoa, joten ajan tasalla on pysyttävä, jotta hallituksen ministerit olisivat kutakuinkin oikein. Esimerkkitehtävien etsiminen ajankohtaisista aiheista vaatii myös jatkuvaa hereilläoloa. Pahimmillaan tai parhaimmillaan saman kurssin oppimateriaalit pitää päivittää lukuvuoden aikana kerran jaksossa, välillä hallitus saattaa kaatua jopa kesken kurssin.

Jatkuva arviointi on tuonut myös omat haasteensa. Haluan tehdä oman työni hyvin ja tukea opiskelijoita erilaisten oppiaineilleni tyypillisten tehtävien teossa. Nämä ovat kirjallisia tuotoksia: esseitä, aineistotehtävien vastauksia tai erilaisia analyyseja. Luettavaa kertyy yhdestä tehtävästä helposti 1-2 sivua. Isossa lukiossa opetusryhmien koko voi olla helposti 30-36 opiskelijaa. Jos kurssilla kirjoitetaan vaikkapa kolme laajempaa vastausta kurssin aikana, on luettavaa usein kerralla noin 40-60 sivua ja koko kurssin aikana 120-180 sivua. Samassa jaksossa aineenopettajan kurssimäärä on opetusvelvollisuuden täyttämiseksi helposti noin 5 kurssia, joten luettavaa piisaa.

Opetusvelvollisuustyöaika ja opettajien monimutkainen palkkausjärjestelmä TVA-perusteineen on muutenkin raskas ja hankalasti hahmoteltava. Se ei ole omiaan luomaan oppilaitosten ja kuntien välistä tasa-arvoa siihen, millaisilla korvauksilla mitäkin työtä katetaan. Lisäksi palkkajärjestelmä on vähän kömpelö korvaamaan sitä tosiasiaa, että koulutyö ei ole enää vain pelkkää opettamista. Kehittämiseen pitäisi pystyä myös ostamaan työaikaa, koska ei ole reilua olettaa opettajien kouluttautumisen lisäksi kehittävän oppilaitostaan omalla ajallaan vailla korvausta

Tiedän, että moni kollega suhtautuu vuosityöaikaan varsin skeptisesti. Tälle on varmasti omat perustelunsa, mutta ei nykyinen menokaan voi ikuisesti jatkua. Opetusvelvollisuuksien tarkastelu olisi ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Ei pienempiä opetusvelvollisuuksia kasvattaen, vaan korkeampia laskien.

Olisin toki kiinnostunut kuulemaan miten muut kollegat tai asiaan vihkiytyneet asiaan suhtautuvat. Onko muutokselle tarvetta ja miten muutos voitaisiin tehdä?

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2

Kirjoitin viikko sitten blogitekstin, jonka kimmokkeena toimi Arno Kotron Suomen Kuvalehdessä julkaistu essee lukion stressaavasta vaikutuksesta. Tuossa tekstissä pohdiskelin mikä kritiikissä osui, mikä meni ohi ja miten paljon stressiä tuottaakaan todistusvalinnan pisteytysmalli. Sen jälkeen todistusvalintaa on syytetty esimerkiksi vieraiden kielten opiskelun suosion laskemisesta (HS 19.3.2021), mutta siinä aihetta tarkasteltiin kuitenkin hieman laajemmasta näkökulmasta. Suomen Kuvalehti jatkaa keskustelua pääkirjoituksessaan (SK 19.3.2021), jonka Matti Kalliokoski on otsikoinut Kotroa mukaillen Aikuiseksi painekattilassa. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas kommentoi HS:n uutista ansiokkaasti Twitterissä ja Lukiolaiston liitto kommentoi Kalliokosken esittämiä väitteitä twiittiketjussa.

Vedin hetken henkeä, kun avasin Suomen Kuvalehden ja luin pääkirjoituksen. Ensimmäinen ajatus oli, että joko taas ja miksi juuri nyt – keskellä koronapandemian värittämiä ylioppilaskirjoituksia ja etäopiskelua. Eikö lukiolaisilla ole jo riittävästi haasteita ilman, että stressiä pitää koko ajan lietsoa? Koska ajattelen, että maailmaa muutetaan mieluummin kunnioittavalla dialogilla kuin tunnepohjaisella näpäyttelyllä (Vaikka siihenkin saatan joskus sortua), niin jäsentelin ajatuksiani tähän blogiin. Erittelen tässä joitain osia Kalliokosken pääkirjoituksesta. Haluan tuoda esiin lukion opinto-ohjaajan näkökulmaa todistusvalintaan ja nykylukioon ilman turhaa pelon ja huolen lietsontaa tai sinänsä toimivan todistusvalintajärjestelmän perusteetonta murjomista.

Kommentti 1. Kannustimet ja lukion muuttuminen.

Kalliokoski lähtee liikkeelle pohtimalla kannustimien vaikutusta ihmisten toimintaan ja käyttää esimerkkeinä ruotsin poistamista pakollisten yo-kokeiden joukosta vuonna 2005 ja ainereaalikokeen tuloa osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 2007. Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoista selviää, että ruotsin kokeen poistaminen on selvästi vähentänyt kirjoittamääriä. Kehitys on tasoittunut vuoden 2016 jälkeen ja noin 14 000 ilmoittautumisen (syksy+kevät, sisältää uusijat) paikkeille. En tiedä, mistä Kalliokoski tällä haluaa todistaa kuin siitä, että pakollinen koe on pakollinen ja valinnainen koe on valinnainen. Mielestäni ylioppilastutkinnossa lisätty valinnaisuus, jossa äidinkieli/S2-koe on ainoa pakollinen, on hyvä uudistus. Opiskelijoilla on valinnan varaa rakentaa tutkintoaan vapaammin valmistumisen reunaehdot huomioiden ja näin he pystyvät ylioppilastutkinnossa keskittymään paremmin vahvimpiin aineisiinsa. Lukion oppimäärä sisältää kuitenkin myös niitä pakollisia ruotsin kursseja. Valinnaisuus lisääntyy hieman vielä keväästä 2022 alkaen, kun tutkinnon pakollisia ja valinnaisia kokeita ei tarvitse enää valita etukäteen. Tämä helpottaa erityisesti niiden opiskelijoiden stressiä, joille kolmikossa pitkä vieras kieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka on vain haasteellisia oppiaineita.

Samassa yhteydessä Kalliokoski esittää esimerkkinä kannustimesta, kuinka terveystiedosta tuli nopeasti suosituin ainereaalin koe. En tiedä mistä kannustimesta tämä on todiste? Ainereaalikokeena on voinut vuoden 2007 jälkeen kirjoittaa biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, katsomusaineen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian, filosofian tai terveystiedon. Aineraaliin siirtyminen on ollut kannustin valita yksi tai useamia reaaliaineita, joita opiskelee entistä vahvemmin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen Uudistukset vaikuttivat kokelasmääriin, mutta kuten YTL:n tilastossa todetaan, ne tasoittuivat hyvin nopeasti aineraalin tulon jälkeen. Suosion syiksi arveltiin uutta oppiainetta ja kurssien vähäistä määrää, koetta pidettiin ehkä helppona. Oliko kannustin siis (kuviteltu) kurssimääriin perustuva helppous vai ainereaalikoeuudistus? Vaikea sanoa, mitä Kalliokoski tällä yritti perustella.

Kommentti 2. Ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen

Seuraava Kalliokosken huomio koskee yliopplaskirjoitusten painoarvon lisäämistä yliopistojen sisäänotossa. Tällä hän viittaa ilmeisesti vuonna 2017 käynnistyneeseen uudistukseen korkeakoulujen valintojen uudistamiseksi. Tätä uudistusta käsittelin jo aiemmassakin blogissani, mutta siitä täytyy tässä kirjoittaa muutama sananen. Kalliokoski tuo pääkirjoituksessaan esille jo liiankin tutuksi tulleen väitteen, että ”erityisen paljon hyötyä on pitkästä matematiikasta. Niinpä lukiolaisen voimat kuluvat matematiikkaan.” Tämän väitteen ympärillä olen puhunut muutamissa vanhempainilloissa ja olemme omassa lukiossani järjestäneet aiheesta myös vanhemmille keskustelutilaisuuden, jossa mukana olivat ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajat.

Asiaa käydään joka vuosi läpi opotunneilla, koska väite elää sitkeästi pääkirjoitusten, mielipidekirjoitusten, somekeskusteluiden ja monien muiden debattien kestoaiheina. Näinpä siihen törmäävät myös lukio-opintoja pohtivat peruskoululaiset ja lukio-opintonsa aloittavat nuoret. Ohjauksessa tehdään töitä sen eteen, että jokainen nuori löytäisi lukiossa omia vahvuuksiaan toteuttavia ainevalintoja, saisi onnistumisen kokemuksia eri oppiaineissa, sivistyisi, kasvaisi ja saisi tietenkin hankittua lukion yleissivistävyyden rinnalla tarjoamat valmiudet korkea-asteen opintoihin. Miksi tätä väitettä pitää siis oikoa, sillä eikös se nyt kuitenkin ole niin, että pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa vain kaikille, niin ovet korkeakouluihin aukeavat?

Tässä Vipunen-tietokannasta koostetussa datapaketissa (kiitos linkistä Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä) on avattu hieman dataa opiskelijoiden valikoitumisesta jatko-opintoihin. Tilastoja tulkitessa on syytä pitää mielessään, että uudistettu todistusvalinta on ollut käytössä nyt laajasti vasta yhden kerran keväällä 2020. Tuota kevättä sotki koronapandemia, jonka vuoksi osa aloista joutui muuttamaan valintaperusteitaan eli opiskelijoita valittiin enemmän todistuksella ja myös valintakokeet muuttuivat. Todistusvalinnan vaikutuksien arviointi on siis vielä hieman haastavaa, koska vertailuaineistoa nykymallista on vähän. Asiaa kuitenkin tutkitaan ja selvityksiä on tulossa.

Mutta se matematiikka. Kalliokoski ei tässä viittaa siihen, että korkeakouluihin pääsevät vain laudaturin ylioppilaat. Todettakoon kuitenkin, että kuten datapaketin sivulta 9 voi tutkailla, miten paljon eri aloilta korkeakoulupaikan vastaanottaneiden arvosanoista oli asteikon parhaimpia arvosanoja (L, E, M). Alla oleva tilasto kuvaa korkeakouupaikan vastaanottaneiden L-arvosanojen määrää vuonna 2020.

Yhteiskuntaiteteelliselle alalle korkeakoulupaikan vastaanottaneista opiskelijoista noin puolella ei ollut yhtään laudaturia, kasvatusalalla lähes 85 prosentilla ei ollut todistuksessa yhtään laudaturia. Kun rajataan tarkastelu vain yliopistoihin, joihin Kalliokoskikin viittaa, näyttää kuvio tältä:

Yliopistoissa paikan vastaanottaneista laudatureja on useammilla, mutta edelleen monella alalla yli puolella valituista ei ole todistuksessa lainkaan laudatureita. Näin se menee, koska ylioppilaita ei valita vain ylioppilastodistuksen perusteella, vaan käytössä on edelleen valintakoevalinta sekä muita valintatapoja kuten valintakursseja tai avoimen yliopiston väyliä. Kun kuviota edelleen tarkastellaan todistusvalinnan osalta, niin laudaturin kirjoittajien määrä kasvaa.

Nyt erityisesti hakupainealoilla on jo huomattavissa selkeää yhteyttä paikan vastaanottaneiden ja laudaturin kirjoittajien välillä. Mutta eikös tämä ole yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista? Hyvästä ylioppilastodistuksesta saa entistä enemmän hyötyä opiskelijavalinnassa. Enää ei tarvitse hakea yhteispistein eli raskaan ylioppilaskevään jälkeen alkaa vielä päntätä valintakokeisiin. Ja pahimmillaan kävisi niin, että kun voimia valintakokeisiin ei enää löytynyt, hyvä yo-todistus ei taannutkaan vanhassa valintatavassa opiskelupaikkaa. Tilastot kertovat, että paikkoja riittää muillekin kuin laudaturin ylioppilaille.

Mutta entä se matematiikka, pitääkö sitä nyt sitten opiskella niin, että ”voimat kuluvat”? Datapaketin sivulla 10 voi tarkastella matematiikan laajuutta suhteessa korkeakouluvalintoihin. Alla oleva tilasto kuvaa sitä, millä joukolla yliopistoon hakijoista, hyväksytyistä ja paikan vastaanottaneista oli lyhyt tai pitkä matematiikka ylioppilastutkinnossaan vuonna 2020.

Paljon huomiota saanut pitkä matematiikka oli hakijajoukosta hieman alle puolella, kun taas 15,6% ei ollut kirjoittanut lainkaan matematiikkaa. Paikan vastaanottaneista matematiikaa ei ollut lainkaan kirjoittanut 9,5%, joten selkeästi matematiikan kirjoittaminen on kannattavaa, muttei pakollista, kun puhutaan yleisesti korkea-asteelle valituksi tulemisesta. Pitkä matematiikka oli hieman yli puolella valituista ja paikan vastaanottaneista, joten sekin kannattaa kirjoittaa, mutta se ei ole missään määrin pakollista.

Matematiikan osalta on luonnollisesti isoja alakohtaisia eroja, sillä monelle alalle matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden opiskelu on varsin perusteltua ja järkevää. Diplomi-insinööriksikin voi päästä opiskelemaan lyhyellä matematiikalla, samoin lääketieteeseen, mutta kyllähän näille aloille ensisijaisesti haluavan kannattaa matematiikkaa opiskella sen pidemmän oppimäärän mukaan.

Näitä kuvioita on helppo tarkastella tarkemmin tuolta datapaketista erilaisia suodatuksia käyttäen. Keskeisin huomio tässä on nyt kuitenkin se, että matematiikka on keskusteluissa nostettu vähän liiankin merkitykselliseen asemaan. Sitä kannattaa opiskella, ja sitä on pakko opiskella. Matematiikka kannattaa kirjoittaa, koska ammattikorkeakouluissa se katsotaan yhtenä todistusvalinta-aineena kaikille, mutta ei siihen kannata uuvuttaa voimiaan. Laudaturin saa vain pieni joukko kirjoittajista ja lyhytkin matematiikka voi riittää. Viestini lukiolaisille on: lue siis matematiikkaa omien voimavarojesi mukaan ja juuri siinä laajuudessa kuin se sinulle opinnoissasi sopii.

Kalliokoski esittää, että matikka ja todistusvalinta ovat syöneet ”kieltenopiskelun asemaa”. Tämä vaatisi laajempaa tutkimista, sillä kielten opiskelun murros ja dramaattiset kirjoittamäärien laskut johtunevat monista tekijöistä. Osa niistä liittyy jo peruskoulun kielivalintoihin. Tätä aihepiiriä on avattu jonkin verran HS:n artikkelissa, johon on linkki tekstin alussa. Pidän kuitenkin todella yksipuolisena Kalliokosken väitettä, että koska todistusvalinta lisää matikan opiskelua, niin se suoraan johtaisi kielten opiskelun vähenemiseen. Syitä voinee etsiä lukiossa ainakin ainereaalikokeesta ja aivan liian täyteen ahdetun kurssimuotoisen lukion opetussuunnitelmista, jotka heijastuvat opiskelijoiden valintoihin ja jaksamiseen.

Väite 3. Koulutuksen pullonkaula.

Kalliokoski maalailee kotromaisia kuvia kilpailukyky-Suomesta ja elinkeinoelämän vaatimuksista, joihin en nyt tässä syvenny sen enempää. Joku muu osaa varmasti pohtia niitä minua fiksummin. Sen sijaan kommentoin Kalliokosken esiin nostamaa ongelmaa, jonka mukaan ”siirtyminen opintoihin on ahdas pullonkaula”. Tämä on juuri se syy, miksi vuonna 2017 aloitettiin valintauudistus. Suomessa on siirrytty korkea-asteen opintoihin keskimäärin melko vanhana. Linkin takaa löytyvän valintauudistusraportin mukaan ”toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirrytään Suomessa verrattain vanhana. Keskimääräinen aloittamisikä on 24 vuotta (keskiarvo). Mediaani on yliopistojen osalta 20,9 vuotta ja ammattikorkeakoulujen osalta 22,7 vuotta (2014).” Kalliokosken mainitseman pullonkaulan leventämiseksi tehtiin siis uudistus, jota hän pääkirjoituksessaan Kotron tavoin kritisoi. On vielä mahdotonta sanoa, vaikuttaako uudistus pullonkaulaan vai ei. Ensimmäiset, ja todellakin hyvin alustavat ja vain yhteen erikoislaatuisen kevään otantaan perustuvat havainnot kertovat, että ”edelliseen syksyyn verrattuna syksyllä 2020 aloittaneiden ikäryhmäosuudet ovat säilyneet lähes ennallaan ammattikorkeakouluissa, mutta yliopistoissa alle 21-vuotiaiden aloittaneiden osuus kasvoi silmin nähden aikaisemmasta.” Kuten tekijät muistuttavat, vielä ei voida päätellä onko uudistus aidosti toiminut, mutta tämä on ensimmäinen havainto.

En siis ihan tavoita mitä Kalliokoski haluaa kritisoida? Sitä, että meillä on vaikeaa päästä korkeakouluun vai sitä, että valintatapa on hänen mielestään väärä? Hän toteaa myöhemmin, että entä jos ”opiskelupaikkoja olisi enemmän tarjolla”. Tämä on tietenkin oikeastaan ainoa tapa laventaa pullonkaulaa hakupainealoilla eli niillä, joille on säännönmukaisesti enemmän hakijoita kuin paikkoja. Ylen uutinen vuodelta 2019 muistuttaa, että alakohtaiset ja korkeakoulukohtaiset erot ovat kuitenkin isoja. Tällä hallituskaudella on myös päätetty yhdessä korkeakoulujen kanssa lisätä 10 000 aloituspaikkaa vuosina 2020-2022, eli Kalliokosken innovatiivinen ajatus on jo hallituksessa kuultu ja siihen on reagoitu. Toki edelleen hakijoita on varmasti enemmän kuin paikkoja, joten kilpailua on. Kilpailusta päästään eroon vain, jos jokainen hakija valitaan sinne minne hän haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti järkevää, koska tarvitsemme eri alojen osaajia. Lisäksi kaikissa valintatavoissa on omat etunsa ja haasteensa. Täydellisen mallin rakentaminen ei ole mahdollista. Ehkä nyt rauhassa katsotaan, mitä tälle todistusvalinta+pääsykoevalinta+muut reitit -mallille tapahtuu. Pistetaulukkoa voisi jo nyt entrata, mutta ehkä senkin osalta vaikutuksia voi vielä seurata, jotta päätös perustuisi tietoihin eikä yleiseen käsitykseen.

Väite 4. Jos voisin vaihtaa opintosuuntaa…

Lopuksi Kalliokoski pohtii, että entäpä jos ”olisi hyväksyttyä vaihtaa opintosuuntaa, kun kuva omista vahvuuksista kirkastuu”. Niin, entäpä jos tosiaan näin. Hetken mietin ja totesin, että tässähän sitä ollaan ohjauksen ytimessä. Tästä minulle maksetaan palkkaa. Tätä opotunneilla muun muassa mietitään ja ohjauskeskusteluissa pohditaan. Ei sitä, olisitko sinä nyt hyvä lääkäri vai arkkitehti, vaan sitä millaisia vahvuuksia sinulla on, missä sinä olet parhaimmillasi, mistä nautit, mitä haluat työelämältä ja mitä tekisit seuraavaksi? Ei, mitä tekisit isona, loppuelämäsi kun olet valmistunut, vaan seuraavaksi. En tiedä miksi Kalliokoski haluaa maalata tulevaisuudesta kovin perinteisen kuvan, jossa valitaan koulutus ja työ, ja sitten tehdään pitkä virkaura ennen eläkettä, koska hän itsekin toteaa tällaisen maailman olevan mennyttä. Mihin unohtui jatkuva oppiminen? Työelämä muuttuu, ja murros voi olla entistä nopeampi. Tulevaisuudessa on pakko hankkia uutta osaamista ja päivittää vanhaa. Oma työurani ei ole vielä niin pitkä kuin Kalliokoskella, mutta minäkin olen jo kokenut aika monta muutosta ja istunut koulutuksissa. Tarvetta olisi jatkuvalle osaamisen päivittämiselle, ja työelämän toivoisi mahdollistavan tämän jatkossa entistä paremmin.

Ja mitä tulee siihen lukion painekattilaan, niin lukiossa juuri pitää opiskelijalle kirkastaa se, että lukion jälkeen valitaan seuraava suunta. Ja sitä suuntaa voi muuttaa. Lukion jälkeen voi ja pitää uskaltaa tehdä valintoja hakeutua opiskelemaan. Valintoja kannattaa tehdä myös, vaikkei ole ihan varma alasta, kuten opokollegani Lauri Lehikoinen blogissaan pohdiskeli. Tällaista valintojen tekemistä ei vaan auta tippaakaan hysteriaa tihkuvat pelottelukirjoitukset lukion ultimaattisesta vaikeudesta ja höpinät pakkomatematiikoista ja pakkovalinnoista. Lukiossa voi ja pitää tutustua itseensä, omiin vahvuuksiinsa ja niiden pohjalta tapahtuu sitä ihmisenä kasvua, sivistymistä ja ehkä tulevaisuuden suunnan kirkastumistakin. Olen toki kovin huolestunut lukiolaisten uupumisesta ja jaksamisesta, mikä on aito ongelma. Mutta sitä ei kyllä ratkaista puolivillaisiin heittoihin tai värikkääseen retoriikkaan perustuvilla kauhukertomuksilla siitä, miten kamala paikka lukio nyt onkaan ja kyllä ennen oli paremmin.

Lopuksi onkin syytä mainita asia, josta juuri ei enää puhuta, mutta joka edelleen vaikuttaa ja voi jotakuta stressata. Ensikertalaiskiintiöiden, eli tietty määrä paikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville, vaikutus on ollut melko maltillinen tai vaikuttavuudesta on vaikea sanoa mitään. Tarkoitus on hyvä eli purkaa juuri lukionsa päättäneiden pullonkaulaa, mutta vaikutus on ollut myös negatiivinen. Paikan vastaamottamista pelätään, kun ei olla varmoja alavalinnasta tai ei päästä juuri siihen ykköstoiveeseen. Tämä lisää välivuosia ja vaikuttaa hakijoiden uskallukseen hakea niihin toissijaisiin vaihtoehtoihinsa tosissaan. Ehkäpä luopuisimme tästä, koska todistusvalinnan myötä siirtyminen jatko-opintoihin todennäköisesti sujuvoituu ilman kyseistä kiintiötäkin?

Tällaisia aatoksia tällä kertaa. Saa mielellään kommentoida blogissa tai somekanavilla. Keskustelu valinnoista jatkukoon, mutta ei kauhukuvia ja paniikkia lietsoen.

Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka?

Keskustelu nykylukiosta on jälleen kiihtynyt, ainakin jos Twitter-kuplani on jonkinlainen mittari. Uusimman keskustelupyräyksen yhtenä katalyyttina on toiminut värikkäästä kielestään tunnettu Arno Kotro, jonka kolumnit ovat viime vuosina käsitelleet nykylukiota hyvin kriittiseen sävyyn. Kotro kirjoitti Suomen Kuvalehden julkaisemassa esseessään Lukio meni rikki (SK 12.3.2021) näkemyksiään siitä, miten lukio on muuttunut ”ylioppilaskirjoituksiin valmentavaksi hikipajaksi”. Jaoin itsekin tuota esseetä, koska sen osin turhan kärjistävän ja retorisesti värikkään kielen takaa löytyy nykylukion kipukohtia. Olen keskustellut tästä teemasta sosiaalisen median alustoilla ja erilaisissa koulutus- ja keskustelutilaisuuksissa viime vuosina varsin ahkerasti. Lukion opinto-ohjaajana ja aineenopettajana uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista asiantuntemusta osallistua tähän keskusteluun. Twitterin merkkimäärä tuntui kuitenkin kovin lyhyeltä moniulotteisen teeman käsittelyyn, joten päätin ottaa hieman kantaa Kotron näkemyksiin ja itse aiheeseen: Onko lukiosta tullut stressaava painekattila vai onko se mainettaan parempi paikka?

Mikä ihmeen lukiouudistus?

Aloitetaan lyhyesti taustoituksella. Lukiouudistus lähti liikkeelle Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen jälkeen vuonna 2017 ja oli yksi edellisen hallituksen koulutuspoliittisista kärjistä. Perusteluna #uusilukio -aihetunnisteen alla kulkeneelle lukioreformille oli ”lisätä lukion vetovoimaa yleissivistävänä, korkeakouluihin jatko-opintokelpoisuuden antavana koulutusmuotona” ja tietenkin osaltaan edistää julkisen talouden kestävyysvajetta nopeuttamalla nuorten siirtymistä jatko-opintoihin ja sitä kautta työelämään. Lukiouudistus sattui lukioiden arjen kannalta kiireiseen aikaan, sillä syksystä 2016 alkaen ylioppilastutkinto oli alkanut asteittain muuttumaan digitaaliseksi, otettiin käyttöön vuonna 2015 laaditut opetussuunnitelman perusteet ja joissain lukiossa lähdettiin mukaan myös reaaliaineiden opiskelua valinnaisemmaksi muuttamaan tuntijakokokeiluun. Lukiouudistuksen, jos sillä tarkoitetaan lukiolain uudistamista, rinnalla jatkettiin ylioppilastutkinnon päivittämistä ja tehtiin korkeakoulujen valintauudistusta. Paljon siis tapahtui ja on tapahtunut. Uusi lukiolaki tuli voimaan syksyllä 2019, yli puolet hakijoista valittiin korkeakouluihin ylioppilastutkintotodistuksen arvosanoilla keskellä koronakriisiä keväällä 2020 ja kaiken uudistusmyllyn keskellä teimme jo seuraavaa opetussuunnitelmaa, joka otetaan lukioissa käyttöön syksystä 2021 alkaen. Lukioissa on tapahtunut paljon, mikä on kuormittanut opettajia, opinto-ohjaajia, rehtoreita ja opiskelijoita. Ehkä yksi syy varsin kriittiseen kommentointiin eri foorumeilla on juuri tämä muutosnopeus ja muutosten määrä, joita muutaman viime vuoden aikana lukioissa on koettu.

Uudistusähky itsessään on vähän kehno syys kritiikkiin. Itse peräänkuulutan asiaperustaista argumentointia, ja lukiouudistukseen liittyy ulottuvuuksia, joita voi ja pitää kritisoida, jotta niitä voidaan muuttaa. Lukiouudistus ei kuitenkaan ollut pelkkää epäonnistumista, eikä se ole ensisijainen syy Kotron kuvailemaan murrokseen, jossa ”hyvän elämän ihanne saa antaa tilaa tehoihmiselle, homo industriukselle. Nuoret pitää saada vikkelästi vientiteollisuuden tuloksentakojiksi ilman että aikaa hukataan tyhjänpäiväisyyksiin.” Tämä on ehkäpä laajempi trendi kestävyysvajeen kanssa painiskelevassa yhteiskunnassa.

Lukiouudistus toi kuitenkin mukanaan paljon hyviä asioita, joilla ei lisätä lukiolaisten stressiä tai tehdä lukiosta muuta yhteiskuntaa kummempaa painekattilaa. Ylioppilastutkinnon uusimiskäytänteitä muutettiin ja nyt hyväksytyn arvosanan saa uusia rajoituksetta. Tällä on pyritty vähentämään yhteen koesuoritukseen liittyvää stressiä. Uusimismäärät ovatkin jonkin verran lisääntyneet, ja luultavasti lisääntyvät lähivuosinakin. Mahdollisuutta käytetään hyödyksi, ja hyvä niin. Onnistumisen paikkoja on aiempaa enemmän ja tämä lisää tilaisuuksia näyttää osaamistaan. Uusimismääriin liittyen on vielä ratkottavia haasteita liittyen opettajien kasvavaan työtaakkaan, kun valvonnat ja korjausmäärät lisääntyvät kokelaiden määrän kasvaessa. Näihin on löydettävä ratkaisut, mutta se ei tee uudistuksesta huonoa, sillä tavoite oli parantaa kokelaiden asemaa. Korkeakoulu- ja työelämäyhteistyön vaatimus tuotiin vahvemmin osaksi lukioiden arkea. Tiedän, että osan mielestä tällainen yhteistyö on juuri sitä homo industriuksen rakentamista ja elinkeinoelämän intressien vahvistamista, mutta juuri tämä osa-alue on ollut lukiossa hieman lapsipuolen asemassa. Yhteistyö ei tarkoita, että lukiosta rakennetaan elinkeinoelämän valmennuskeskus, vaan tarjotaan lukiolaisille parempia mahdollisuuksia tutustua jatko-opintoihin ja työelämään. Mikäli intoa ja jaksamista riittää, lukiolainen voi tutustua korkeakouluopintoihin esimerkiksi niin sanottujen kurkistuskurssien tai avoimen yliopiston tarjoamien opintojaksojen kautta. Työelämäyhteistyö mahdollistaa erilaisten työelämän kurkistuskurssien, TET-jaksojen tai oppiaineisiin integroitavien työelämäyhteistyökuvioiden rakentamisen. Tähän asti nämä ovat olleet hyvin vahvasti lukiokohtaisia, uudistus velvoittaa kaikkia lukioita edistämään tätä yhteistyötä. Oma haaveeni on, että meillä Kuopiossakin olisi jossain vaiheessa lukio-TET. On nimittäin melkoista kylmään veteen heittämistä, jos nuoren ainoa kurkistus työelämään ennen korkeakouluopintojen harjoittelua on peruskoulun TET-jakso.

Lukiouudistuksen myötä myös ohjauksen ja tuen tarpeet ovat nousseet vahvemmin osaksi lukiokoulutusta. Oppimisen tuen tarpeet eivät katoa kesän aikana, kun nuori siirtyy peruskoulusta lukioon. Erityisopettajan tukea tarvitaan myös lukiossa, jotta varsin nopeatahtisessa ja pitkälti luokattomuuteen perustuvassa oppilaitosmuodossa kukaan ei jää oppimisen haasteidensa kanssa yksin. Vanhassa lukiolaissa ei ollut velvoitetta erityisopetuksen järjestämiseen ja sen laajuus oli täysin riippuvaista koulutuksen järjestäjän panostuksista. Uuden lukiolain 28§ määrittelee erityisopetuksen lukiolaisen oikeudeksi ja tätä kautta jokaisella koulutuksen järjestäjällä on velvollisuus tarjota riittävät erityisopetuksen resurssit. Lukiossa yhteistyö aineenopettajien kanssa korostuu entisestään ja tämä ei ole mahdollista ilman erityisopettajan läsnäoloa lukioiden arjessa. Tuskinpa kukaan voi väittää, että tämä uudistus olisi huono tai muuttaisi lukiota stressaavampaan suuntaan? Uuden opetussuunnitelman myötä vahvistetaan edelleen tukea ja ohjausta, joihin toki tarvitaan myös koulutuksen järjestäjien ohjaamat resurssit. Henkilökohtainen opiskelusuunnitelma vahvistaa ajatusta siitä, että lukio-opintoja suunnitellaan alusta asti yhteistyössä opinto-ohjaajan kanssa. Tukea tarvitsevat saavat tarpeidensa mukaista apua erityisopettajalta, aineenopettajilta ja opiskeluhuollon henkilöstöltä. Lukiouudistus antaa selkänojan opiskelijan etua tukevalle toiminnalle, johon koulutuksen järjestäjien on kohdennettava riittävät resurssit. Tässä tulevat kuntavaalit ovat tärkeä vaikuttamisen paikka.

Mikä sitten meni pieleen?

Jotain kuitenkin meni pieleen, sillä kaikki kritiikki, jota opettajat, opiskelijat, opot, psykologit tai muut keskustelijat esittävät, ei ole muutosvastarintaa tai väysymystä uudistuksien vyöryyn. Kotro nostaa esseessään esiin todistusvalinnan kaiken pahan alkuna ja juurena: ”Ensin keksittiin, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä pitää nostaa. Tämä lisää nuorten stressiä, ja lukiosta tulee entistä puhtaammin pelkkä kirjoituksiin preppaava painekattila.” Tällä hän viittaa lukiouudistuksen rinnalla kulkeneeseen korkeakoulujen valintauudistukseen, jossa tavoitteeksi tuli valita vähintään 51 prosenttia uusista opiskelijoista ylioppilastutkintotodistuksen perusteella. Tässä ei ole mielestäni mitään pahaa. Aiemminhan valinnat tapahtuivat lähinnä valintakokeiden tai valintakokeen+ylioppilastutkinnon arvosanojen yhteispisteiden perusteella. Vain pieni joukko opiskelijoita pääsi suoraan korkeakouluun yo-arvosanoilla. Tämä tarkoitti sitä, että pahimmillaan yo-kirjoituksissa laudaturrivistön kirjoittaneen nuoren piti yo-kirjoitusten jälkeen alkaa valmistautua valintakokeeseen. Monella alalla se tarkoitti satojen ja satojen sivujen tieteellisen tekstin lukemista muutaman kuukauden aikana. Lukiosuorituksensa jälkeen väsyneet abit antoivat vääjäämättä tasoitusta välivuotta viettäneille, jotka olivat kenties lukeneet valintakokeisiin vuoden ajan. Valmennuskursseilla luvattiin nopeaa oppimista ja hyviä tuloksia valintakokeista selviämiseen.

On pelkästään hyvä asia, että ylioppilastutkinnolla on painoarvoa jatko-opintoihin hakeutumisessa. Valintakoe on ehkä vielä korostuneemmin yksittäinen suoritus, jossa päivän kunto ratkaisee. Valitettavasti useissa kolumneissa, pääkirjoituksissa ja muissa ulostuloissa annetaan ymmärtää, että vain ja ainoastaan yo-kirjoitukset ratkaisevat. Jos näin olisi, uudistus olisi surkea ja se pitäisi kumota. Nyt monelle alalle 49 prosenttia opiskelijoista valitaan muilla tavoilla, eli usein valintakokeen perusteella, mutta käytössä on myös aiempien opintojen väyliä, valintakursseja ja muita vaihtoehtoisia tapoja. Nyt yo-kirjoituksissa hyvin menestynyt hakija saa opiskelupaikan todistuksella, mikä on vähintään kohtuullinen palkinto menestyksestä. Vastaavasti yo-kokeissa heikommin arvosanoilla mitattuna menestynyt opiskelija saa mahdollisuuden näyttää taitonsa valintakokeessa tai vaikkapa valintakurssissa. Kun valintakokeet ovat myös muuttuneet joko lukion oppimääriin, yksittäisiin kursseihin, lyhyeen ennakkoaineistoon tai kokeessa jaettavaan aineistoon perustuviksi, ovat valmistuvat nuoret samalla viivalla välivuoden pitäneiden kanssa. Pitkän valmistautumisen merkitys on selvästi vähentynyt. Eikö tämä ole hyvä asia?

Miten sitten se Kotron, ja monen muunkin kritisoima pisteytystyökalu? Mielestäni juuri tähän kiteytyy haukutun reformin suurimmat ongelmat.

Ammattikorkeakouluissa otettiin käyttöön tasa-arvoisempi pisteytystyökalu, jossa jokaiselle alalle pisteytetään viisi ylioppilastutkinnon arvosanaa: äidinkieli, matematiikka, vieras kieli / toinen kotimainen kieli ja kaksi reaaliainetta / vierasta kieltä. Jokaisesta reaaliaineesta fysiikasta terveystietoon pisteitä saa saman asteikon mukaan. Malli kannustaa kirjoittamaan viisi ainetta, kuten keväällä 2022 tutkintonsa aloittavien nuorten tuleekin tehdä. Se kannustaa valitsemaan matematiikan, mutta ei pakota valitsemaan pitkää matematiikkaa. Reaaliaineiden ja kielten osalta se kannustaa opiskelemaan juuri niitä aineita, jotka nuorelle ovat mieluisia, joissa hän pääsee näyttämään parhaiten taitojaan ja vahvuuksiaan. Hän voi yleissivistyä ja luottaa siihen, että hyvä arvosana terveystiedosta on samalla viivalla hyvän uskonnon arvosanan kanssa. Molemmat oppiaineet vahvistavat yleissivistystä ja niissä opiskellaan korkeakouluissa tarvittavia taitoja.

Yliopistoissa taas pisteytystyökalua sovelletaan alakohtaisemmin. Käytössä on perusmallit, joissa voidaan korostaa valinnan mukaan matemaattis-luonnontieteellisiä aineita, kieliä tai koulutusalakohtaisesti valittuja aineita. Ainoastaan äidinkieli tai suomi toisena kielenä on kaikille aloille pisteytettävä aine, onhan se tutkinnon ainoa pakollinen koe. Korkeakoulutu päättävät perusteista, mutta OKM on ainakin minun ymmärrykseni perusteella käyttänyt aika voimakasta ohjausta ja tarjoillut yliopistoille paketit hyväksyttäväksi. Tämä perustuu kuitenkin vain keskusteluihin eri tavalla prosesseissa mukana olleiden kanssa käytyihin keskusteluihin, koska virallisten dokumenttien mukaan korkeakoulut päättävät. Koska syyllisten hakeminen ei ole rakentavaa, niin kerron mieluummin miksi valittu tapa pisteyttää aineita on huono ja miksi yliopistot toivoni mukaan korjaavat mallia jatkossa.

Isoin ongelma on reaaliaineiden erilainen painotus. Jos haluat opiskelemaan fysiikkaa, on ymmärrettävää, että fysiikan yo-arvosana olisi painoarvoltaan suurempi kuin vaikkapa yhteiskuntaopin arvosana. Fysiikan alan pistetaulukossa fysiikka onkin ns. painotettu aine. Sen laudaturista saa 34 pistettä, äidinkielestä 33. Tämä kuulostaa ihan loogiselta. Kotro nosti esseessään esiin suomen kielen ja kirjallisuuden, jonne pitkästä matematiikasta saa enemmän pisteitä kuin äidinkielestä. Näin tosiaan on. Äidinkielen laudatur antaa 33 pistettä, pitkän matematiikan laudatur 36,1 pistettä. Pitkä matematiikka on kuitenkin vaihtoehtoinen, äidinkielestä annetaan pisteet kaikille hakijoille. Pitkän matematiikan laudatureita ei kuitenkaan jaeta määrättömästi, joten suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteeseen hakee paljon nuoria, jotka eivät kirjoittaneet laudaturia matematiikasta tai eivät ehkä kirjoittaneet pitkää matematiikkaa lainkaan. Matikka ei ole alalle hakeutumiseen pakollinen, ja opiskelemaan pääsee ilman sitäkin.

Mainitun suomen kielen ja kirjallisuuden hakukohteiden pistetaulukossa äidinkielen lisäksi annetaan pisteet neljästä muusta yo-arvosanasta. Reaaliaineista parhaat pisteet saisi fysiikasta (28,5p) ja huonoimmat terveystiedosta (17,3p). Tämä sama ilmiö toistuu monella muulla alalla ja on mielestäni isoin ongelma koko tässä uudistusten vyyhdissä. Tämä ohjaa opiskelijoita katsomaan mekaanisesti pistemääriä ja valitsemaan niitä aineita, joista he teoriassa saavat eniten pisteitä hakiessaan koulutukseen. Omassa työssäni olen nähnyt, miten tämä viesti on iskostunut monen lukion aloittavan mieleen ja sitten ohjauksessa pyritään purkamaan tätä myyttiä. Se kuitenkin ohjaa valitsemaan fysiikkaa, vaikkei aine sujuisi. Opiskeluun käytetään paljon aikaa, muiden aineiden opiskelu voi kärsiä ja silti arvosanat jäävät heikoiksi. Opiskelija kirjoittaa fysiikasta lopulta B:n ja saa siitä 8,8 pistettä. Hän olisi ehkä menestynyt hyvin maantieteessä, kirjoittanut E:n ja saanut siitä 16,7 pistettä. Niillä pisteillä tekee todistusvalinnassa paljon paljon enemmän.

Pisteytykset valittiin oppiaineiden kurssimäärien myötä. Eli tuntijako ohjaa sitä, mitä reaaliaineita taulukot arvostavat. Tämä on jo vääristävä lähtökohta. Yhden pakollisen kurssin oppiaineissa, kuten maantieteessä ja terveystiedossa olisi paljon sisältöjä, joita lukiossa voitaisiin opettaa mikäli näille oppiaineille olisi annettu tuntijaossa vaikkapa lyhyen matematiikan kuuden kurssin verran pakollisia kursseja. Fysiikalla on tuntijaossa yhteensä seitsemän kurssia, joista toki kuusi on valinnaisia. Yhteiskuntaopin, filosofian ja maantieteen on ollut tyytyminen neljään. Sisältöjä olisi varmasti siihen seitsemään. En väitä, että fysiikka ei ansaitse seitsemää kurssiaan, mutta jo lähtökohta vääristää: kun perustana on tuntijakoon vuosien saatossa tullut oppiainejako, jakautuvat oppiaineet väkisin eliittiaineisiin ja rupuaineisiin. Pistetaulukon myötä tämä jako vääristyy todistusvalinnassa rajusti. Lukiolaisten ainevalintoja on tullut ohjaamaan työkalu, johon lukioilla ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia tai joka on täysin lukiolain ja opetussuunnitelman ulkopuolella.

Ongelma olisi minusta melko helposti korjattavissa. AMK-taulukko perustaksi yliopistoille. Reaaliaineet samalle viivalle. Jokainen ala saisi valita yhden painotettavan aineen (kieli, matematiikka, reaali). Tällöin opiskelijoille jäisi mahdollisuus keskittyä entistä vahvemmin niihin aineisiin, joita he motivoituvat opiskelemaan. He voisivat avoimemmin mielin opiskella eri oppiaineita ja kiinnostuakin jostain sellaisesta oppiaineesta, joka peruskoulussa oli pakkopullaa. Näitä tarinoita kohtaan arjessa jo nyt, mutta niitä tarvitaan enemmän.

Kenellä on vastuu stressistä?

Kun ongelma on nyt ratkaistu, niin vielä lopuksi lyhyesti siitä, kenellä on vastuu siitä, että lukiolaisten väsymys ja stressaantuminen ovat selkeästi nousseet. Tämä näkyy arjen työssä, kouluterveyskyselyissä, lukiolaisbarometrissä ja niin edelleen. Olisi helppo syyttää edellistä hallitusta, mutten halua poliittisesta viiteryhmästän huolimatta sortua tällaiseen helppoon kritiikkiin.

Nostankin esiin sen, miten me puhumme lukiosta. Lukiopuheessa korostuu jatkuvasti kiire, väsymys, paineet ja stressi. Viimeksi hämeenlinnalaisten abien bileitä kommentoinut Hämeen Sanomien pääkirjoitus (13.3.2021) oli otsikoitu raflaavaasti ja täysin virheellisesti: ”Ylioppilaskirjoituksiin on ladattu paljon paineita, kun ainoastaan kirjoitusten arvosanoilla on merkitystä jatko-opintoihin pyrkiessä”. Että minua otti päähän. Tämä ei ole ainoa otsikko, pääkirjoitus, somekommentti tai muu, jossa vedetään virheellisiä yhtäläisyysmerkkejä todistusvalinnasta. Yo-kirjoituksilla on väliä, enemmän kuin aikaisemmin, mutta jatko-opintoihin ei haeta ainoastaan niiden perusteella. Ei se ihme, jos jo peruskoulussa stressitasot nousevat, kun nuoret lukevat eri lähteistä miten yo-kokeet määrittävät heidän tulevaisuutensa, miten vain pitkä matematiikkaa ratkaisee pääsyn haluttuun paikkaan ja niin edelleen.

Toinen suosittu väite koskee, että jo kasilla tarvitaan valmennuskurssi, jotta pääsee haluamaansa lukioon ja osaa tehdä ainevalinnat oikein. Suomessa lukiokoulutus on laadukasta kaikkialla. Keskiarvorajat eivät sinällään kerro siitä, onko lukio niin sanottu eliittilukio vai ei. Ne eivät korreloi opetuksen laadun kanssa, tämä on nähtävissä erilaisissa vertailuissa, joita tehdään yo-tutkintojen tuloksista. Ensimmäinen vuosi lukiossa opiskellaan pakollisia aineita, esimerkiksi meillä fysiikan ja kemian osalta pitää osata valita ensimmäisenä vuonna kakkoskurssit. Nämäkin opiskellaan yleensä vasta keväällä, eli valinnan ehtii tehdä lukiovuoden aikana. Lukioon tullessa ei siis tarvitse tietää, mitä haluat isona tehdä.

Ohjauksessa näitä myyttejä saa sitten purkaa koko lukioajan: tunnista vahvuutesi ja ole avoin. Pisteitä ei anneta oppiaineiden lukemisesta, vaan arvosanoista. Opiskele siis mieluummin kiinnostavia oppiaineita. Menestyminen niissä on todennäköisempää kuin hampaat irvessä luetuissa, mutta parhaimmillaan huippupisteet antavissa oppiaineissa. Ihmettele. Muuta valintojasi. Jos yo-kokeet menevät penkin alle, mene valintakokeisiin tai uusi koe. Mahdollisuuksia on.

Toki hakupainealoille tarvitaan nappionnistuminen kirjoituksissa, usein pitkää matematiikkaa, ja vähintään loistosuoritus valintakokeissa. Mutta onko syy lukiouudistuksen? Ei. Syy on siinä, että näille aloille on jatkuvasti aivan liikaa hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin. Jos tälle halutaan tehdä jotain, niin valintauudistus ei ole ratkaisu, vaan aloituspaikkojen lisääminen. Sen järkevyys on taas laajemman koulutuspoliittisen keskustelun aihe.

Loppusanat

Mukavaa, jos jaksoit lukea tänne asti. Kirjoitus oli hieman polveileva, koska asiaa olisi paljon, mutta yritin tiivistää ja tuoda esiin olennaisen. Kirjoitin tämän, koska aihe on merkittävä ja Kotrokin kannusti meitä opetusalan ammattilaisia keskustelemaan: ”Opettajat ovat turhan kiltisti alistuneet siihen, että koulukeskustelussa heitä kohdellaan kelkasta pudonneina kiusankappaleina, jos he nyt ylipäätään kelkkaan kelpaavat. Opetusalan asiantuntijaksi tuntuu käyvän kuka hyvänsä muu kuin se, joka opetustyötä tekee.” Halusin tuoda keskusteluun näkökulman, jossa tunnistan lukioreformin ja rinnakkaisuudistusten haasteet, mutta avaan niitä syyttelyn sijaan. Tämä kirjoitus ei käsittellyt lukio-opettajien työmäärän kasvua, uudistustahdin vaikutuksia opettajien ja opiskelijoiden jaksamiseen tai laajemmin nuorten stressaantumiseen. Ne ovat tärkeitä asioista, joista kannan isoa huolta. Kirjoitan niistä jossain vaiheessa lisää.

Nyt toivon, että kommentoit kirjoitustani ja ajatuksiani. Olenko ihan väärässä vai kenties jäljillä? MItä ajatuksia todistusvalinta ja lukion uudistaminen sinussa herättää? Voiko puhetapa lisätä stressiä ja vähentää arvostusta? Olisiko esittämäni todistusvalinnan pisteytysmalli tasa-arvoinen? Keskustelussa on muutosvoima, joten jatketaan sitä.

Missä on hallituksen koulutusstrategia?

Hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ovat olleet kuuma puheenaihe turuilla ja toreilla. Kritiikkiä on kuulunut myös hallituspuolueiden omista rivistä. Korkeakoulukentällä säästöpaineet näkyvät uutisina yt-neuvotteluista, ”toiminnan uudelleenjärjestelyistä” ja irtisanomisista.

Yliopistojen merkittävin, ja oikeastaan ainoa resurssi ovat motivoituneet, koulutetut ja pätevät työntekijät. Vaikka teknologiaa voi hyödyntää tietojen keruuseen ja jäsentämiseen myös ”ihmistieteissä”, varsinaista tutkimuksen tekoa eli analyysia ja tulosten julkistamista ei voi ulkoistaa roboteille.

Yliopistoissa, kuten muissakin oppilaitoksissa, henkilökuntaan kohdistuvat leikkaukset vähentävät kapasiteettia tehdä laadukasta ja tuloksellista työtä. Se on kuin paperitehdas sulkisi puolet koneistaan. Lopputuotetta tulee vähemmän ja ”tuloksellisuus” alenee väistämättä.

Koulutukseen ja tieteeseen kohdistuville leikkauksille leimallista on kokonaisvaltaisen strategian puute. Nyt leikataan armottomalla vimmalla vähän sieltä ja täältä. Juustohöylän sijaan koulutusleikkaukset ovat kuin kankaan leikkelemistä tylsillä saksilla joka kulmasta. Hukkapaloja tulee, ja lopputulos näyttää sotkuiselta.

Hallitukselta puuttuu näkemys siitä, millainen tulevaisuuden koulutettu Suomi on. Digitalisaatio ei ole taikasauva, jolla kaikki muuttuu paremmaksi (lue: tehokkaammaksi). Se on väline, jolla voidaan tehdä asioita eri tavalla.

Uusi teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, joita piirtoheittimet, oppikirjat, luentomonisteet, liitutaulut tai edes dokumenttikamerat eivät tarjoa. Digi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Digiuskon huumassa laaja-alaisempi sisältöjen, eri koulutusasteiden yhteistyömuotojen ja roolin pohtiminen jää vähemmälle. Niukkenevia resursseja kohdistetaan tekniikan hankkimiseen, ja harmillisen usein käytön kouluttaminen jää vähemmälle.

Mitä hyötyä on älytaulusta, jos kukaan ei osaa sitä käyttää?

Ongelma vaivaa koko koulutusalaa perusasteelta ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin.

Tiedepolitiikassa on sama ongelma. Henkilöstöstä saksiminen ei ole uudelleenorganisointia. Se tarkoittaa vanhojen työtehtävien siirtymistä entistä harvemman tehtäväksi. Jo nyt ylikuormitetut professorit joutuvat tekemään entistä enemmän töitä projektihakujen käytännön asioiden kanssa. Tuskinpa tohtorin ammattitaito on parhaassa käytössä henkilöstön palkka- ja sivukulujen laskemisessa.

Korkeakouluissa on paljon kehitettävää. Ympärivuotinen opiskelu, opetus- ja tenttikäytäntöjen päivittäminen 2010-luvulle ja opiskelijoiden ohjaus vaativat kuitenkin resursseja. Kehitystyö ei synny ilman henkilöstöä.

Kun professorien päätyönä on projektirahoituksen haaliminen ja tutkijanuraa rakentavien aika kuluu rahoitus- ja julkaisukilpailuun, opetusvastuut jäävät yhä harvemman vastuulle.

Yksilön on priorisoitava, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Samalla silpputyösuhteet vähentävät sitoutumista toiminnan kehittämiseen. Miksi yksilö sitoutuisi kehittämään organisaatiota, joka ei pysty tarjoamaan tulevaisuutta?

Saksimisen sijaan Suomessa tarvitaan koulutus- ja tiedepoliittinen strategia. Ilman sitä koulutusjärjestelmästämme tulee uusi Nokia. Se putoaa kehityksen kelkasta, näivettyy ja lopulta katoaa.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 4.4.2016.

Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Hallituksen ensimmäinen päätös: murskataan luottamus

”Suomi tarvitsee nyt luottamusta” on ollut pääministeri Juha Sipilän tunnuslause jo ennen vaaleja, mutta myös hallitusneuvottelujen jälkeen. Luottamus on mainittu Ratkaisujen Suomi –hallitusohjelmassa yhdeksän kertaa. Se on yksi kärkitermeistä, kun hallitus visio Suomea vuonna 2025.

Ratkaisujen Suomen mukaan Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus vuonna 2025. Sipilän hallitus on uudistuksiin kykenevä ratkaisujen hallitus, joka vahvistaa luottamusta. (s.6) Yhteiskuntasopimus lisäisi luottamusta (s. 8), luontopolitiikkaa tehdään luottamuksella (s. 23), Suomen ketterää uudistumista tuetaan luottamukseen perustuvalla johtamiskulttuurilla (s. 24) ja kansalaisten luottamusta vaaditaan myös EU:lta. (s.30)

Mitä luottamus sitten on? Kielitoimiston sanakirjan mukaan luottamus on luottamista, tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, tai että joku ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Miten paljon Sipilän hallituksella muutaman olemassaolonsa päivän aikana on kertynyt tätä luottamusta? Kovin vähän. Eduskunnan ensimmäistä keskustelua hallitusohjelmasta leimasi syvä vastakkainasettelu ja opposition kovasanainen ryöpytys petetyistä vaalilupauksista. Kärki laajassa kritiikissä on kohdistunut koulutusleikkauksiin.

Koulutusleikkaukset symboloivat sitä luottamuspulaa, jonka Sipilän hallitus on koulutukseen kohdistuvilla säästöillä aiheuttanut. Ennen vaaleja koko trio Sipilä, Soini, Stubb lupasi, ettei koulutuksesta leikata. He antoivat koulutuslupauksen.

Vaalikeskustelujen ja –ohjelmien perusteella äänestäjä tiesi mitä sai, kun antoi valtakirjansa oikeistokolmikolle. Koulutussäästöjen osalta kyse on kuitenkin selvästi vaalilupausten ja –linjausten vastaisesta toiminnasta. Kuten Paavo Arhinmäki osuvasti kysyi, kenen kanssa hallitus teki kompromissin, kun ennen vaaleja kukaan ei halunnut tehdä lisäsäästöjä koulutukseen?

Lupaus tarkoittaa sanakirjan mukaan sitoumusta tai vakuutusta, jolla joku lupaa (tehdä) jotakin tai lupautuu johonkin. Hallituspuolueiden puheenjohtajat siis antoivat vakuutuksen ennen vaaleja, etteivät leikkaa koulutuksesta. Hallitusohjelmassa puheet eivät muuttuneet teoiksi, vaan he pettivät lupauksensa. Kyse on, Paavo Arhinmäkeä lainatakseni, petoksesta eli pettämisestä, petollisesta teosta, petkutuksesta tai hujiauksesta. Näin sen sanakirja määrittelee.

Hallitus siis vaatii kovaan ääneen luottamuksen rakentamista ja rakentumista. Lienee syytä tässä kertoa Sipilälle ja kumppaneille, että luottamus ei synny yksipuolisella sanelemisella tai kiristämällä. Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkin voi luottaa. Petetyt koulutuslupaukset osoittavat monelle äänestäjälle, ettei hallitukseen voi luottaa. Tunne ja varmuus ovat romuttuneet.

Hallitusohjelmassa on vielä yksi merkittävä kirjaus luottamuksesta. Se on sivulla 7 nelikenttäisessä Suomen SWOT-analyysissa. Suomen heikkoudeksi hallitus määrittää Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.

Hallitus on muutaman toimintapäivänsä jälkeen omilla toimillaan osoittanut, että näin todella on. Luottamuksen horjuminen päätöksentekoon