Investointi varhaiskasvatukseen ja opetukseen on investointi tulevaisuuteen

Syksy on budjettipolitiikan aikaa. Hallituksen budjettiriihen vanavedessä kunnissa sorvataan ensi vuoden talousarvioita uudessa tilanteessa. Sote-uudistuksen myötä suurimmaksi menokohteeksi nousee monessa kunnassa varhaiskasvatus ja opetus. Kuntien haastavassa taloustilanteessa tämä helposti tarkoittaa sitä, että vimmainen säästöjen etsiminen kohdistuu entistä voimakkaammin tälle sektorille. 

Varhaiskasvatusta ja opetusta toteutetaan jo nyt erittäin niukoilla resursseilla. Leikkausvaraa ei juuri ole. Eurot menevät tilojen ja tukipalveluiden (näihin kuluu muuten Kuopiossakin lähes 50% käyttömenoista!!) lisäksi kunnan ydintehtävien toimeenpanemiseen: opetuksen antamiseen, ainevalikoiman ylläpitämiseen, ohjaajien palkkaamiseen, perusasteen jakotunteihin eli ryhmien pienentämiseen ja näin vahvemman tuen antamiseen, ohjaukseen, erityisopetukseen ja niin edelleen. Euron, sadan tuhannen tai miljoonan säästäminen ei ole leikkaus mistään muusta kuin näistä kunnan perustehtävistä.

Paljon puhutaan innovaatioista, kilpailukyvystä, tulevaisuuden tekijöistä ja työurien pidentämisestä. Hankerahalla tai innovaatiopöhinällä saadaan aikaan rajallinen määrä vaikuttavuutta. Rakenteellisia haasteita niillä ei korjata. Lapset ja nuoret voivat yhä huonommin. Oppimiserot kasvavat. Toiselle asteelle siirtyy perusvalmiuksiltaan entistä heikompi oppilaita, ja haasteet näkyvät tietenkin myös korkea-asteella. Osaamisvaje alkaa syntyä jo varhain, kun peruskoulu ei enää rahoitupulassaan pysty toteuttamaan sille asetettua perustehtävää: koko ikäluokan opettamista ja erilaisista lähtökohdista kumpuavien oppimiserojen tasaamista.

Samalla mielenterveyden haasteiden osuus työkyvyttömyyteen johtavista syistä on kasvanut. Peruspalveluiden rapautuminen vie meiltä arvokkaita työvuosia ja näin nakertaa pohjaa muilta työurien pidentämiseen tähtääviltä toimilta. Turvallinen kasvuympäristö, oikea-aikainen tuki ja varhainen puuttuminen ovat avainasemassa mielenterveyden parantamisessa. Tässäkin perusta on rapautunut. Avun piiriin pääsee entistä myöhemmin, jos aina lainkaan. Ennaltaehkäisevyys on suosittu poliittinen lupaus, mutta se vaatii rahoitusta kuntien perustehtäviin. Usein voi riittää, että opettajalla ja ohjaajalla on aikaa kohdata sinut. Antaa oikeassa hetkessä riittävä tuki oppimiselle. Usein voi riittää, että pääset juttelemaan kuraattorin tai psykologin kanssa. Kertakin voi tehdä ihmeitä, aina ei tarvita raskasta hoitojaksoa.

Peruspalvelut pitää nähdä investointina tulevaisuuteen siinä missä upeat liikuntahallit tai tiedepuistot. Ilman laadukasta oppimisen ja kasvun polkua varhaiskasvatuksesta alkaen Suomen kaltaisella pienellä kansakunnalla ei ole menestymisen edellytyksiä. Toivon siis, että säästöpuheiden ja -tekojen sijaan tänä syksynä siirrytään investointipuheisiin ja -tekoihin.

Advertisement

Missä on hallituksen koulutusstrategia?

Hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ovat olleet kuuma puheenaihe turuilla ja toreilla. Kritiikkiä on kuulunut myös hallituspuolueiden omista rivistä. Korkeakoulukentällä säästöpaineet näkyvät uutisina yt-neuvotteluista, ”toiminnan uudelleenjärjestelyistä” ja irtisanomisista.

Yliopistojen merkittävin, ja oikeastaan ainoa resurssi ovat motivoituneet, koulutetut ja pätevät työntekijät. Vaikka teknologiaa voi hyödyntää tietojen keruuseen ja jäsentämiseen myös ”ihmistieteissä”, varsinaista tutkimuksen tekoa eli analyysia ja tulosten julkistamista ei voi ulkoistaa roboteille.

Yliopistoissa, kuten muissakin oppilaitoksissa, henkilökuntaan kohdistuvat leikkaukset vähentävät kapasiteettia tehdä laadukasta ja tuloksellista työtä. Se on kuin paperitehdas sulkisi puolet koneistaan. Lopputuotetta tulee vähemmän ja ”tuloksellisuus” alenee väistämättä.

Koulutukseen ja tieteeseen kohdistuville leikkauksille leimallista on kokonaisvaltaisen strategian puute. Nyt leikataan armottomalla vimmalla vähän sieltä ja täältä. Juustohöylän sijaan koulutusleikkaukset ovat kuin kankaan leikkelemistä tylsillä saksilla joka kulmasta. Hukkapaloja tulee, ja lopputulos näyttää sotkuiselta.

Hallitukselta puuttuu näkemys siitä, millainen tulevaisuuden koulutettu Suomi on. Digitalisaatio ei ole taikasauva, jolla kaikki muuttuu paremmaksi (lue: tehokkaammaksi). Se on väline, jolla voidaan tehdä asioita eri tavalla.

Uusi teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, joita piirtoheittimet, oppikirjat, luentomonisteet, liitutaulut tai edes dokumenttikamerat eivät tarjoa. Digi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Digiuskon huumassa laaja-alaisempi sisältöjen, eri koulutusasteiden yhteistyömuotojen ja roolin pohtiminen jää vähemmälle. Niukkenevia resursseja kohdistetaan tekniikan hankkimiseen, ja harmillisen usein käytön kouluttaminen jää vähemmälle.

Mitä hyötyä on älytaulusta, jos kukaan ei osaa sitä käyttää?

Ongelma vaivaa koko koulutusalaa perusasteelta ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin.

Tiedepolitiikassa on sama ongelma. Henkilöstöstä saksiminen ei ole uudelleenorganisointia. Se tarkoittaa vanhojen työtehtävien siirtymistä entistä harvemman tehtäväksi. Jo nyt ylikuormitetut professorit joutuvat tekemään entistä enemmän töitä projektihakujen käytännön asioiden kanssa. Tuskinpa tohtorin ammattitaito on parhaassa käytössä henkilöstön palkka- ja sivukulujen laskemisessa.

Korkeakouluissa on paljon kehitettävää. Ympärivuotinen opiskelu, opetus- ja tenttikäytäntöjen päivittäminen 2010-luvulle ja opiskelijoiden ohjaus vaativat kuitenkin resursseja. Kehitystyö ei synny ilman henkilöstöä.

Kun professorien päätyönä on projektirahoituksen haaliminen ja tutkijanuraa rakentavien aika kuluu rahoitus- ja julkaisukilpailuun, opetusvastuut jäävät yhä harvemman vastuulle.

Yksilön on priorisoitava, sillä vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Samalla silpputyösuhteet vähentävät sitoutumista toiminnan kehittämiseen. Miksi yksilö sitoutuisi kehittämään organisaatiota, joka ei pysty tarjoamaan tulevaisuutta?

Saksimisen sijaan Suomessa tarvitaan koulutus- ja tiedepoliittinen strategia. Ilman sitä koulutusjärjestelmästämme tulee uusi Nokia. Se putoaa kehityksen kelkasta, näivettyy ja lopulta katoaa.

Kirjoittaja on historian tohtoriopiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 4.4.2016.

Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Hallituksen ensimmäinen päätös: murskataan luottamus

”Suomi tarvitsee nyt luottamusta” on ollut pääministeri Juha Sipilän tunnuslause jo ennen vaaleja, mutta myös hallitusneuvottelujen jälkeen. Luottamus on mainittu Ratkaisujen Suomi –hallitusohjelmassa yhdeksän kertaa. Se on yksi kärkitermeistä, kun hallitus visio Suomea vuonna 2025.

Ratkaisujen Suomen mukaan Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus vuonna 2025. Sipilän hallitus on uudistuksiin kykenevä ratkaisujen hallitus, joka vahvistaa luottamusta. (s.6) Yhteiskuntasopimus lisäisi luottamusta (s. 8), luontopolitiikkaa tehdään luottamuksella (s. 23), Suomen ketterää uudistumista tuetaan luottamukseen perustuvalla johtamiskulttuurilla (s. 24) ja kansalaisten luottamusta vaaditaan myös EU:lta. (s.30)

Mitä luottamus sitten on? Kielitoimiston sanakirjan mukaan luottamus on luottamista, tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, tai että joku ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

Miten paljon Sipilän hallituksella muutaman olemassaolonsa päivän aikana on kertynyt tätä luottamusta? Kovin vähän. Eduskunnan ensimmäistä keskustelua hallitusohjelmasta leimasi syvä vastakkainasettelu ja opposition kovasanainen ryöpytys petetyistä vaalilupauksista. Kärki laajassa kritiikissä on kohdistunut koulutusleikkauksiin.

Koulutusleikkaukset symboloivat sitä luottamuspulaa, jonka Sipilän hallitus on koulutukseen kohdistuvilla säästöillä aiheuttanut. Ennen vaaleja koko trio Sipilä, Soini, Stubb lupasi, ettei koulutuksesta leikata. He antoivat koulutuslupauksen.

Vaalikeskustelujen ja –ohjelmien perusteella äänestäjä tiesi mitä sai, kun antoi valtakirjansa oikeistokolmikolle. Koulutussäästöjen osalta kyse on kuitenkin selvästi vaalilupausten ja –linjausten vastaisesta toiminnasta. Kuten Paavo Arhinmäki osuvasti kysyi, kenen kanssa hallitus teki kompromissin, kun ennen vaaleja kukaan ei halunnut tehdä lisäsäästöjä koulutukseen?

Lupaus tarkoittaa sanakirjan mukaan sitoumusta tai vakuutusta, jolla joku lupaa (tehdä) jotakin tai lupautuu johonkin. Hallituspuolueiden puheenjohtajat siis antoivat vakuutuksen ennen vaaleja, etteivät leikkaa koulutuksesta. Hallitusohjelmassa puheet eivät muuttuneet teoiksi, vaan he pettivät lupauksensa. Kyse on, Paavo Arhinmäkeä lainatakseni, petoksesta eli pettämisestä, petollisesta teosta, petkutuksesta tai hujiauksesta. Näin sen sanakirja määrittelee.

Hallitus siis vaatii kovaan ääneen luottamuksen rakentamista ja rakentumista. Lienee syytä tässä kertoa Sipilälle ja kumppaneille, että luottamus ei synny yksipuolisella sanelemisella tai kiristämällä. Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkin voi luottaa. Petetyt koulutuslupaukset osoittavat monelle äänestäjälle, ettei hallitukseen voi luottaa. Tunne ja varmuus ovat romuttuneet.

Hallitusohjelmassa on vielä yksi merkittävä kirjaus luottamuksesta. Se on sivulla 7 nelikenttäisessä Suomen SWOT-analyysissa. Suomen heikkoudeksi hallitus määrittää Muutosvastarinta, vastakkainasettelu, vastuun ulkoistaminen, apatia, uudistumiskyvyttömyys, johtajuuden puute sekä luottamuksen horjuminen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kielteisesti Suomen kokonaistilanteeseen.

Hallitus on muutaman toimintapäivänsä jälkeen omilla toimillaan osoittanut, että näin todella on. Luottamuksen horjuminen päätöksentekoon