Vastaanottokeskusten suurin turvallisuusuhka tulee ulkoapäin

Turvapaikanhakijoita majoittavien vastaanottokeskusten turvallisuus on puhuttanut viime päivinä taajaan. Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) kertoi viime viikolla, että jatkossa vastaanottokeskusten perustamisvaiheessa tehdään kiinteää yhteistyötä poliisin kanssa. Syynä on halu turvata vastaanottokeskusten turvallisuus, eikä uusia keskuksia ole tarkoitus enää perustaa esimerkiksi poliisittomiin kuntiin. Myös ”väärissä paikoissa” olevia vastaanottokeskuksia aiotaan sulkea.

Keskustelu roihahti, kun Kempeleessä ja Raisiossa tapahtuneista raiskauksista epäillään turvapaikanhakijoita. Lisäksi vastaanottokeskuksissa on ilmennyt pienempiä rähinöitä, joihin poliisi on joutunut puuttumaan.

Turvallisuuden takaaminen niin turvapaikanhakijoille, vastaanottokeskusten työntekijöille ja vapaaehtoisille kuin paikkakuntalaisille on ehdottoman tärkeää. Turvapaikanhakijoiden tulomäärien tasaantuessa viranomaisilla on nyt hyvä hetki pysähtyä tarkatselemaan kokonaisuutta ja tehdä tarvittavat toimet, jotta turvallisuus säilyy.

Suuria otsikoita, kohua ja kohinaa revitään usein, kun turvapaikanhakija syyllistyy – tai hänen epäillään syyllistyneen rikokseen. Nämä, kuten muutkin rikokset Suomessa tulee tutkia ja syylliset saattaa vastuuseen. Peittelyyn ei ole syytä, muttei myöskään pelotteluun.

Varhain joulukuun 1. päivän aamuna Niinisalossa paloi vastaanottokeskukseksi kaavailtu puukerrostalo. Poliisilla on vahvat epäilyt, että teko on tahallinen. Hallituksella olisi nyt syytä kriisikokoukseen, sillä Niinisalon tapaus ei ole ensimmäinen laatuaan.

Ruotsissa vastaavia tapauksia on sattunut jo lukuisia, eivätkä vastaanottokeskukset ole välttyneet väkivallanteoilta tai ilkivallalta Suomessakaan. Tilanteen ei saa antaa kärjistyä, vaan viranomaisten tulee tehdä kaikkensa suojellakseen turvapaikanhakijoita, vapaaehtoisia ja työntekijöitä. Punaisella ristillä on erityissuojeluksensa myös ”sodan säännöissä”, joten ei ole hyväksyttävää, että rauhan aikana keskellä siviiliyhteiskuntaa joudutaan elämään pelon ja väkivallan uhan keskellä.

Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) kyllä tuomitsi Niinisalon epäillyn tuhopolton. Sanat kumisevat tyhjyyttä, jos teot ovat muuta. YLE Uutisten mukaan Lindström ei juurikaan uusia turvapaikanhakijoiden työllistämissuunnitelmia esitellessään heille arvoa antanut, positiivisten mielikuvien luominen jäi virkamiesten vastuulle.

Perussuomalaiset ovat rakentaneet menestyksensä osin maahanmuuttokritiikin ja suoranaisen xenofobian varaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa piilorasistisesta agendasta on tullut valitettavan hyväksyttävää, ja ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta, jota turvapaikanhakijat jollain tapaa uhkaavat on saanut jalansijaa. Tästä osoituksena esimerkiksi ministeri Lindströmin esittämä ”sopeuttamissopimus”, jossa turvapaikanhakijat allekirjoittaisivat ”suomalaisuuden säännöt”.

Mitä säännöt sitten tarkoittavat, jäi vielä epäselväksi. Naisten äänioikeutta? Humalassa puukolla tehtyjä henkirikoksia? Perheväkivaltaa? Sananvapautta? Suomalaisuuteen voidaan yhdistää monenlaisia arvoja, asetelmia ja toimintakulttuureja. Ei siis ole mitään homogeenista suomalaisuutta, joka voitaisiin kirjata paperille. Tai jos on, tutustun tuohon hallituksen laatimaan asiakirjaan mielelläni.

Sitoumuspaperien sijaan nyt pitäisi keskittyä kitkemään vastaanottokeskusten ympärille kasvava rikollisuus heti alkuunsa. Suomi ei saa muuttua maaksi, jossa rasistinen rikollisuus ja väkivalta rehottavat. Ei maaksi, jossa sotaa, väkivaltaa ja epätoivoa pakenevat ihmiset joutuvat väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Ei maaksi, jossa luodaan syvä juopa ”meidän kantasuomalaisten” ja ”heidän maahanmuuttajien” välillä.

Suomessa yhdenkään vastaanottokeskuksen työntekijän, vapaaehtoisen tai asukkaan ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta. Hallituksen ja viranomaisten tehtävänä on varmistaa tämä sekä sanoin että teoin.

Advertisement

Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Olemmeko unohtaneet mitä hätä, ihmisarvo ja humaanisuus oikein tarkoittaa?

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Koko 1990-luku meille opetettiin, että kansallisvaltiot poistuvat, maailmasta tulee verkostojen tilkkutäkki ja ihmisten välinen kanssakäyminen yli hämärtyvien valtiollisten rajojen lisääntyy. Kansainväliset instituutiot vahvistuvat, maailmanpolitiikasta tulee moninapaista.

Olen syntynyt vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kylmän sodan konkreettisin ja symbolisin rajamuuri on minulle historiaa. Vuosi sitten marraskuussa sain tilaisuuden olla Berliinissä juhlimassa Mauerfallin 25-vuotisjuhlallisuuksia. Tunnelmat olivat ristiriitaisia, ja ovat edelleen.

Rajamuurit eivät ole vähentyneet, vaan päinvastoin. Erilaisten aitojen ja muurien rakentaminen valtioiden rajoille tai sisälle on kasvanut räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kansallisvaltioiden kuolinkouristelu on jatkunut pidempään kuin kiivaimmat jälkikansalliset teoreetikot 1990-luvulla ennustivat. Eikä koko kansallisvaltiollinen olemassaolo ole vielä alkanut kaikkialla, vaan siitä taistellaan ja kamppaillaan edelleen.

EU:n uuden naapuruuspolitiikan, ENP:n, piti tuoda varautta ja poliittista vakautta lähialueille. Vaan kuinka on käynyt. Naapurivaltiot ovat kaaoksessa idässä, kaakossa ja etelässä. Poliittiset järjestelmät eivät toimi, hallinto on heikkoa tai olematonta, demokratia on vain sana sanakirjassa ja humanitaarinen kärsimys arkipäiväistä.

Maailmaa koettelee ennennäkemättömän laaja pakolaisten liikehdintä. Epävakaus, epätoivo ja kaaos ajavat ihmisiä liikkeelle. Moni pyrkii epätoivoissaan Euroopan unionin jäsenmaihin, mutta paine kehittyvissä maissa on vielä suurempi.

Samaan aikaan meillä vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa käydään sellaista maahanmuuttajia, pakolaisia ja siirtolaisia koskevaa keskustelua, joka saa lähinnä voimaan pahoin. Kuten Pekka Mykkänen Helsingin Sanomissa kirjoitti, tuntuu kuin suomalaiset olisivat sairastuneet ihmisarvon kieltämiseen.

Erilaisilla foorumeilla levitetään suorastaan valheellista tietoa pakolaisten kalliista iPhoneista tai suomalaisen tukijärjestelmän rahoilla maksetuista uusista tietokoneista. Vallalla on kummallinen kateus pakolaisia kohtaan.

Tilanne on vastenmielinen ja järkyttävä. Kuinka kukaan suojatussa suomalaisessa yhteiskunnassa elävä ihminen voi olla kateellinen pakolaiselle, joka on joutunut jättämään kotimaansa? Pakenemaan sotaa, sortoa ja toivottomuutta.

Ei ole helppoa asettua pakolaisen asemaan, en siihen pysty itsekään. Silti halveksin suuresti sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät omaa aikaansa ja sananvapauden suomia mahdollisuuksia perättömien huhujen levittämiseen ja sairaalloisen kateuden levittämiseen.

Suomessa on helppo unohtaa, mitä hätä tarkoittaa. Keskuslämmitetyssä asunnossa lämmintä ruokaa syödessä on helppo ummistaa silmänsä pakomatkan vaaroilta. On vaikea edes yrittää ymmärtää millaista elämä pakolaisena on.

Sen sijaan on helppo sanoa, että meillä ei ole varaa. On helppo sanoa, että ei pakolaisten vastaanottaminen mitään auta. On helppo keuhkota, että me emme tarvitse pakolaisia kun ongelmia on omasta takaa.

Totta. Emme tarvitse pakolaisia. Kaikista ihanteellisin tilanne olisi, että meille ei tulisi yhtään pakolaista. Silloin ei olisi epävakaita valtioita, humanitaarista hätää ja inhimillistä kärsimystä Lähi-idässä tai Afrikassa. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus rakentaa turvallista ja ihmisarvoista arkeaan omissa kotimaissaan. Heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi, he voisivat halutessaan lähteä siirtolaisiksi. Aivan kuten me suomalaiset lähtiessämme opiskelemaan tai työskentelemään ulkomaille.

Pakolaiskriisi ei ratkea sillä, että EU jakaa pakolaisia tasaisesti jäsenmaihin. Kyse on oireen hoidosta. Inhimilliseltä kannalta vaihtoehdot ovat vähissä. Itse ongelman ytimeen tarkoittaa globaalia politiikkaa, jolla pyritään tukemaan kriisivaltioiden sisäistä kehitystä.

Suomi on pieni maa, mutta ollut ylpeä roolistaan kriisinvälittäjänä. Nykyinen ulkopolitiikka ajaa meitä kuitenkin nuivien eurooppalaisten valtioiden ryhmään. Kehitysavusta leikataan, kaikenlaista yhteisvastuullisuutta Euroopan tasolla kritisoidaan ja kansallismielinen populismi rehottaa.

Seuraavan kerran kun olet kirjoittamassa pakolaisia halveksivaa viestiä, yritä edes asettua heidän asemaansa. Mieti, jos eläisimme sodan ja kurjuuden keskellä. Mieti, jos sinun vaihtoehtosi olisi hidas näivettyminen hengiltä tai salakuljettajan laivaan hyppääminen. Mieti, jos eurooppalainen rikas valtio sanoisi sinulle, ettet ole tervetullut. Olet taakka. Ja sinulla on kaikenlisäksi iPhone.

Suomesta on tullut rikas ja itsekäs kansakunta

Kuluva kesä on ollut poikkeuksellisen viileä. Aurinko on näyttäytynyt kovin harvoin, eikä lämpötila ole noussut hellelukemiin kuin parina päivänä.

Kesän säätrendiä heijastelee myös vallitseva poliittinen tilanne. Lomallakaan ei kyennyt välttämään uutisia, joissa ilmoitettiin raja-aitojen rakentamisesta, maahanmuuttovastaisten voimien menestyksestä parlamenttivaaleissa, EU:n ja Venäjän välisten suhteiden viileydestä tai Isisin etenemisestä Lähi-idässä. Loman lopuksi perussuomalaisten Olli Immonen päätti vielä julkaista Facebookissa taistelukutsun monikulttuurisuutta vastaan ja uusnatsit pahoinpidellä marssillaan sivullisia Jyväskylässä.

Elämme vaikeita aikoja. Pakolaisten määrä on suurempi kuin koskaan tilastoidun historian aikana. EU on syvimmässä poliittisessa ja taloudellisessa kriisissä perustamisensa jälkeen. Terrorismi ja sodat kylvävät tuhoa lähialueillamme ja kauempana. Humanitaarisia katastrofeja olisi hoidettavaksi enemmän kuin on halukkaita, auttavia käsiä.

Kesällä toimeensa astunut Juha Sipilän keskustaoikeistolainen hallitus näyttää olevan valitettavan haluton reagoimaan globaalien ongelmien kasvuun. Kehitysavusta leikkaaminen osoittaa, että oma maa on mansikka. Kotimaisilla talouteen ja yhteiskunnan rakenteisiin liittyvillä ongelmilla pyritään perustelemaan se, ettei Suomi (taaskaan) voi kantaa rikkaana länsimaana globaalia vastuuta.

Samaan aikaan perussuomalaisten johdolla vaaditaan kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan. Yhteisvastuuta EU-alueelle pyrkivistä pakolaisista ei haluta kantaa, vaan ongelma sysätään eteläisten rajavaltioiden kuten Kreikan ja Italian harteille. Solidaarisuutta on vähän, lähinnä sitä kuulee juhlapuheissa, joissa pyritään kääntämään säästöpäätökset rakenneuudistuksiksi.

Suomi ei ole muusta maailmasta irrallinen saareke, joka voisi käpertyä maantieteellisten rajojensa sisäpuolelle vaalimaan jotain myyttistä suomalaiskansallista yhtenäiskulttuuria. Suomi ei ole koskaan sellainen ollutkaan, vaikka edelleen verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan, Yhdysvalloista puhumattakaan, olemme suhteellisen homogeeninen ihmisjoukko täällä periferiassa.

Suomeen on kautta historian tultu muualta ja täältä on aina lähdetty: elintasopakolaisiksi, poliittisiksi siirtolaisiksi, uudisraivaajaksi – milloin mihinkin ihan vaan uteliaiksi siirtolaisiksi kokemaan ja näkemään uutta.

Aina ei ole mennyt putkeen. Amerikassa katsottiin mongoloidi-suomalaisia kieroon, Ruotsissa paikka kansankodin jäsenenä ei kaikille auennut ja moni hukutti ongelmansa viinaan. Neuvostoliitossa monen kovan kommunistin kohtalo oli vielä kurjempi.

Viimeisin keskustelu monikulttuurisuudesta on saanut miettimään miten suomalaisten integroituminen on tapahtunut. Meillä kerrotaan ylpeys äänessä tarinoita pikku-Suomesta ja saunoista, joita mainarit ja metsurit rakensivat uusille kotiseuduilleen Pohjois-Amerikkaan. Sehän oli juuri sitä oman kulttuurin vaalimista ja erityispiirteiden säilyttämistä, mitä nyt ”puhdasta suomalaista yhtenäiskulttuuria” peräänkuuluttavat henkilöt kovasti kritisoivat.

Suomella on edelleen varaa auttaa muita. On suurinta typeryyttä sulkea silmät globaaleilta ongelmilta, silloin ne varmimmin tulevat kotiovelle. Pakolaispolitiikka, jossa halutaan pitää rajat kiinni ja samalla vähentää kehitysapua on hölmöläisten politiikkaa. Siinä kannetaan valoa säkillä pimeyteen. Mikäli ihmisiä ei auteta lähtömaissa kohentamalla elinolosuhteita, he lähtevät liikkeelle.

Toinen vaihtoehto on toki valita nuivan politiikan tie. Autetaan vain itseämme. Silloin käännämme selän sekä vallitseville olosuhteille että historialle.

Suomenniemi on historiallisesti kurja ja köyhä Euroopan kolkka. Olemme nousseet hyvinvoivaksi kansakunnaksi myös muiden avustamalla. Se on hyvä muistaa.

Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu alunperin Karjalaisessa 17.8.2015.

Huomioita monikulttuurisuudesta ja sen liepeiltä

Olli Immosen sodanjulistus-päivitys Facebookissa on saanut aikaan lumipalloefektin. Monikulttuurisuudesta ja rasismista on keskusteltu viimeisen viikon aikana paljon. Valitettavasti keskustelu on paikoin mennyt metsään kehnon argumentaation ja täydellisten väärinymmärtämisten takia.

Viikonloppuna rasismi purkautui myös väkivallantekoina, kun Jyväskylässä marssineet Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsit pahoinpitelivät sivullisia. Tapahtuma on herättänyt sekä huolta ja pelkoa että erikoista vähättelyä. Sen sijaan, että uusnatsien väkivaltaiseksi äitynyt mielenilmaus olisi laajasti tuomittu, on mediassa julkaistu kirjoituksia, joissa on oltu huolissaan ’Meillä on unelma’ -mielenilmauksesta.

Rasismin salonkikelpoistamista

Immonen ja muut ’monikulttuurikriitikot’ ovat osin saavuttaneet tavoitteensa. Rasismista on tullut salonkikelpoista, kun sen vastainen mielenilmaus saa osakseen enemmän paheksuntaa.

Yksi hutilaukauksista tuli Jyrki Lehtolalta Ilta-Sanomissa lauantaina 1.8. Lehtola käsitteli kolumnissaan Meillä on unelma -mielenilmausta varsin setämäiseen tyyliin ja sai sen näyttämään vain hyvältä syyltä bilettämiseen. On varsin vastenmielistä, että yksi maan suurilevikkisimmistä julkaisuista – olkoonkin keltaista lehdistöä – julkaisee tällaisia kirjoituksia.

Lehtola ilmeisesti yritti kritisoida rasismia vastustavia henkilöitä tekojen puutteesta, mutta viesti meni kyllä pöpelikköön. Lehtola vahvisti sitä kupla-ajattelua, joka eduskuntavaalien jälkeen on ollut pinnalla. Hän sai mielenilmauksen näyttämään helsinkiläisten punavihervassarihipstereiden kokoontumisajoilta ja oman egon nostatustapahtumalta. Iljettävää, kuinka rasismin vastustaminen voidaan tulkita näin. Ehkäpä Lehtolalalla itsellään on asian suhteen kolkuttava omatunto, joka purkautui näin?

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Kristiina Markkanen yritti niin ikään lauantaina 1.8. tarkastella monikulttuurisuus-debattia tutkimuksen vinkkelistä käsin. Valitettavasti lopputulos jäi heikoksi ja sisälsi kovin paljon argumenttivirheitä. Markkanen antoi ymmärtää, että monikulttuurisuuspolitiikka ja sen epäonnistuminen olivat syitä Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneeseen terroritekoon tai Kanadan ja Ranskan lähiömellakoihin. Varmasti poliititset virheet näissä maissa ovat osaltaan vaikeuttaneet maahanmuuttajien integroitumista, mutta yksi yhteen syy-seuraus-suhteen rakentaminen vaatii jo melkoista rohkeutta.

Heikki Kerkkänen kirjoitti Markkaselle avoimen kirjeen blogissaan ja tuo siinä oikeastaan esille ihan riittävästi dataa purkamaan Markkasen ylemmyydentuntoisen kolumnin argumentaatiovirheitä ja yksipuolista tutkimuksen ylimalkaista tulkintaa. Markkanen kirjoitti Hesarissa näkyvällä paikalla ja teki kirjoituksellaan ”nuivien” harjoittamasta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikistä jälleen hitusen salonkikelpoisempaa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkea politiikkaa tulee ja pitääkin arvostella. Maahanmuuttopolitiikka tai multikulttuurinen politiikka eivät tee poikkeusta. Arvostelun, varsinkin jos se tulee poliittisilta päättäjiltä tai näkyvillä paikoilla julkaisevilta toimittajilta, tulisi perustua edes suurimmassa määrin saatavilla oleviin faktoihin ja dataan ylimalkaisten yleistysten sijaan.

Perussuomalaisia on Immos-kohussa kohdeltu kyllä silkkihansikkain. He ovat päässeet mediassa uhrin asemaan, selittämään, etteivät he oikeasti ole rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä. Ehkä heidän selittäessään yhteyksiä Immosen mielipiteiden ja puolueohjelman välillä olisi ollut hyvä keskustella enemmän siitä, että ohjelma on ainakin muukalaisvastainen ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Poliittisen korrektiuden liikakäyttöä

Poliittiseen korrektiuteen on paikkansa ja aikansa, mutta liiallisella käytöllä on ei-toivottuja vaikutuksia. Petri E. Korhonen avasi tätä problematiikkaa HS Illan kolumnissaan 3.8. hyvin. Käsitteet eivät ole merkityksettömiä, vaan sillä on väliä millä käsitteellä ilmiöistä puhutaan. Vai kuka voi väittää, ettei ”kansallismielinen” olisi salonkikelpoisemman kuuloinen termi kuin ”uusnatsi”?

Jyväskylässä mellakoineet SVL:n henkilöt ovat kyllä ihan rehellisiä uusnatseja. Kuvankaappaus heidän sivustoltaan kertoo, että heidän tavoitteenaan on SVL:n muodostama kansallinen hallitus. Ideologiset juuret ovat kansallissosialismissa.

’

Juuri siksi heitä saa kutsua uusnatseiksi. Kansallismielisiksi, tai edes äärikansallismielisiksi en heitä kutsuisi. Kyse on kuitenkin myös koko Pohjolaa koskevan kansallissosialistisen valtakunnan tavoittelemisesta. Ei median tule olla niin poliittisesti korrekti, ettei se voisi käyttää käsitteitä, jotka asiayhteyteen sopivat.

Vaan on osin silkkihansikkaita käyttänyt mediamme saanut puolustajansakin. Timo Vihavaisen mielestä Immos-kohussa mentiin äärestä laitaan, eli media lietsoi kohun asiasta, joka ei ole kohu. Hänen mukaansa lehdistö ei edes pyri totuuden välittämiseen, vaan ainoastaan poliittiseen taisteluun.

Hän on myös esittänyt, että Immonen on joutunut eräänlaisen median ajojahdin uhriksi. On vaikea nähdä missä kohdin Immosesta tuli uhri. Hän julkaisi Facebookissa kirjoituksen, joka oli selväsanainen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Hän ei määrittänyt sitä monikulttuurisuuspolitiikaksi, vaan käytti nimenomaan monitulkintaisempaa ja yleisemmän tason multiculturalism-käsitettä. Päivitystä seuranneessa keskustelussa hän lietsoi taisteluhenkeä kanssakeskustelijoissa. Kyse ei siis millään muotoa ollut vain yöllä tehdystä päivityksestä, vaan selvästi tietoisesta toiminnasta.

Vihavainen on tehnyt tästä demokratia-kysymyksen. Sitä se ei ole. Vain harvat, ja tuskin kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista on vaatinut Immosen erottamista kansanedustajan toimesta. Iltapäivälehtien gallupit eivät tässä suhteessa ole legitiimejä demokratian mittareita.

Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö Immonen erottaa eduskuntaryhmästä. Tässä on kyse eri asiasta, eikä se toteutuessaan osoittaisi demokratian heikentymistä Suomessa. Eduskuntaryhmästä erottamisia on nähty ennenkin, edellisellä vaalikaudella sekä perussuomalaisissa että vasemmistoliitossa. James Hirvisaari sai potkut koko puolueesta kuvattuaan Seppo Lehdon natsitervehdyksen eduskunnassa. Puolue määritti rajat käytökselle, jota se kansanedustajiltaan – ja myös jäseniltään – edellyttää.

Vasemmistoliitto puolestaan erotti JyrkiYrttiahon ja Markus Mustajärven eduskuntaryhmästään, koska he äänestivät pääministerivalintaa ja hallitusohjelmaa vastaan. Rike oli paljon pienempi, kuin Immosen taistelujulistus tai hänen toimintansa Suomen Sisun ja SVL:n piirissä. Olisin demokratian ja poliittisen ilmaisun- ja mielipiteenvapauden puolustajana huomattavasti enemmän huolissani tiukan ryhmäkurin vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon.

Immosen asia tulee perussuomalaisten eduskuntaryhmän käsittelyyn. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Mikäli Immonen saa jatkaa ryhmän jäsenenä, on se selvä tuen osoitus hänen poliittiselle agendalleen. Se kertoo, että hallituspuolueessa on tilaa kansanedustajille, jotka kuuluvat uusnatsistisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin. Se kertoo, että hallituspuolue hyväksyy monikulttuurisuudenvastaisen taistelun lietsomisen.

Tässä on vielä välissä myös perussuomalaisten puoluekokous. Mielenkiinto on varmasti tapissaan. Ei Immosen kirjoituksen ajoitus sattumaa ollut. Viikonloppuna nähdään, kuka harjaa ja ketä.

#MeilläOnUnelma ei ollut uusi Lapuan liike

#MeilläOnUnelma ei ollut Lapuan liikkeen uusi tuleminen tai kyynisten pillipiipareiden johtama massahysteria.

Kyse ei ollut yhden Facebook-päivityksen aikaansaamasta närästyksestä, tai muuten vain hauskasta ajanviettotavasta Kansalaistorilla. Kyse oli rasismin, muukalaisvihamielisyyden ja suvaitsemattomuuden vastustamisesta. Olli Immosen FB-päivitys on vain jäävuorenhuippu siinä äärioikeistolaisten ja itseään kansallismielisiksi tituleeraavien poliittisten ryhmien vahvistumisessa, jota eri puolilla Eurooppaa on viime vuosina jouduttu  todistamaan.

Meillä on Unelma -mielenilmaus oli varsin spontaani, nopeasti järjestetty purkaus, jonka välillisesti aiheutti tuo Immosen täysin asiaton sodanjulistus. Sen taustalla vaikuttavat kuitenkin laajemmat yhteiskunnalliset epäkohdat ja myös meillä Suomessa lisääntynyt suoranainen rasismi.

Tuntuu varsin kummalliselta, miten myös muutamat akateemisesti meritoituneet henkilöt tulkitsevat tapahtumaa erittäin kapeasta tirkistysaukosta näkemättä laajempaa kontekstia. Immosen päivitys ei ollut yksittäinen keskiyöllä näpytelty viesti, vaan osa laajempaa agendaa. Tämä kävi hyvin selvästi ilmi lukemalla sitä ”keskustelua”, jota päivityksestä hänen FB-seinällään käytiin. Immonen ei jäänyt sanattomaksi lietsoessaan ”kanssataistelijoita”.

On myös erikoista, ellei jopa vastenmielistä, kuinka moni eritoten perussuomalaisten piirissä pyrkii selittelemään koko kohun monikulttuurisuus (multiculturalism) -termin väärinymmärryksenä. Terminologian taakse on helppo piiloutua, ja sitä tehdään tarkoitushakuisesti. Näin ”monikulttuurisuuskriitikot” tekevät itsestään uhrin, kuten Jussi Halla-aho YLE Radio 1:n ykkösaamussa 28.7.

Immosen seinällä tai MeilläOnUnelma-mielenosoituksessa puhuneen Matias Turkkilan kätilöimällä Hommafoorumilla käydyt keskustelut osoittavat, ettei nyt puhuta vain akateemisesta terminologisesta kiistelystä. Käsitesaivartelu on vaarallista, sillä se tekee rasismista salonkikelpoista. Näyttää olevan jopa sallittua kategorisoida ulkomaalaisia ja maahanmuuttajaryhmiä etnisen, uskonnollisen tai kansallisen taustan perusteella, jos sen tekee multikulturalismin ideologisena kritiikkinä.

Multikulturalismista poliittisena toimintajana, jopa ideologiana pitää voida keskustella. Se on osa demokraattista yhteiskuntaa ja sanavapautta. Viime päivinä perussuomalaiset ovat saaneet taas keskustella aiheesta, ja Turkkilan osallistuminen mielenosoitukseen kertoo, että Suomessa sana on vapaa. Välihuudoista huolimatta hän sai tulla paikalle kertomaan mielipiteensä.

Mutta taistelukutsuja ja sodanlietsontaa ei tarvitse hyväksyä. Ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä sitä, että uhotaan taistelusta maahanmuuttajia ja ”multikulturalisteja” vastaan. Sotaisassa retoriikassa piilee vaaransa. Aina on olemassa riski, että joku tulkitsee sen kirjaimellisesti ja ryhtyy toimenpiteisiin. Sodalla, kuten ei rasismillakaan tulisi flirttailla. Hallituspuolueen tulisi selväsanaisesti irtisanoutua siitä. Myös puheenjohtajansa suulla.

#MeilläOnUnelma irtisanoutui rasismista, maahanmuuttovastaisuudesta, ulkomaalaisvihamielisyydestä ja sodanlietsonnasta. Yhteiskunnassa tarvitaan myös tekoja, sillä meidän tulee elää täällä ihmisiksi ihmisten kesken. Ihan jokaisen.

Pahoinvointi-Suomi

Yhteiskuntamme voi pahoin.

Mietin pitkään, jaksanko tai kannattaako edes kirjoittaa kohusta ja keskustelusta, mikä on seurannut Olli Immosen (ps.) Facebook-päivityksestä (25.7.). Käytyäni asiasta täysin hedelmätöntä keskustelua Facebookissa ja tunnettuani syvää vastenmielisyyttä A-studion (27.7.) keskustelusta ajattelin, että olkoot. Miksi hakata päätä seinään, kun maailmankuvien välinen kuilu on näin syvä.

Sitten katsoin Abdirahim Husseinin ja Koko Hubaran haastattelun YLE:n Aamu-tv:ssä (28.7.). Kokemukset arkipäivän rasismista pysäyttävät joka kerta. Valkoihoisena suomalaisena ei pysty koskaan ymmärtämään millaista arkipäivän rasismia Suomessa koetaan. Jokaikinen päivä.

Se kertoo kuinka pahoin yhteiskuntamme voi. Niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet rasismista salonkikelpoista. Olli Immonen kuuluu siihen poliitikkojen joukkoon, jotka pyrkivät esittämään rasistisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja ihmisistä verhoamalla ne ”maahanmuuttokritiikin” kaapuun.

Kun he puhuvat esimerkiksi siitä, että Suomen ei tulisi ottaa maahanmuuttajia, ei ainakaan Irakin tai Somalian kaltaisista maista, kyse ei ole ”asiallisesta maahanmuuttokritiikistä”, vaan ihmisten jakamisesta eriarvoisiin koreihin kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella.

Kyse ei ole sananvapaudesta

Immosen päivityksen aiheuttamassa kohussa ei ole kyse sananvapaudesta. Kuten politiikan tutkija Erkka Railo kommentoi, kyse on hänen tekstinsä retoriikasta ja kontekstista. Immonen, joka hiljattain poseerasi Suomen Vastarintaliikkeen tapahtumassa Eugen Schaumanin haudalla ja on Suomen Sisun jäsen, julkaisi sodanjulistuksensa vain pari päivää Utøyan terroriteon vuosipäivän jälkeen.

Kyse ei ole siis mistään yksittäisestä, lyyrisestä tekstistä – kuten perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen yritti A-studiossa selittää. Kyse ei ole väärinymmärryksestä tai tulkintavirheestä. Kyse on Immosen ajatusmaailmaa kuvaavasta tekstistä, jonka hän päätti julkaista. Vaikka mies itse on pysytellyt poissa tiedotusvälineiden edestä, hänen reaktionsa Facebook-tilinsä kautta kertovat, että ei kyse ole mistään keskiyön ”känniviestistä”.

Immosella on vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa oikeus mielipiteeseensä. Demokratian hinta on, että myös demokratiaa vastustavat mielipiteet ovat sallittuja ja niitä saa – lain sallimissa rajoissa – esittää. Tässä mielessä Charlie Hebdon toimitukseen tehtyjen iskujen jälkeistä keskustelua sananvapauden rajoista ei ole tässä yhteydessä käydä.

Kyse on xenofobian lisääntymisestä yhteiskuntamme eri kerroksissa. Immonen ei edusta vain itse itseään, vaan kansanedustajana hän on myös puolueensa jäsen – eikä voi siinä roolissa vain piiloutua yksityisajattelun taakse. Perussuomalaiset on nyt hallituspuolue, joka kantaa keskeisiä turvallisuuteen ja yhteiskunnan eheyteen liittyviä salkkuja.

Tämän vuoksi Immosen lausunto tulkitaan myös tässä viitekehyksessä ja asia koskee myös puoluetta. Perussuomalaiset joutuvat eduskuntaryhmässään ratkaisemaan sen rajan, millaisia tekstejä ja ajatuksia heidän kansanedustajansa saavat ja voivat julkaista.

Kysymys on tältä osin hyvin yksiselitteinen. Sanktioimalla Immosta esimerkiksi eduskuntaryhmästä erottamisella, puolue osoittaisi, ettei sen eduskuntaryhmä tue kyseistä sodanjulistusta monikulttuurisuutta vastaan. Mikäli Immosen lausunnot kuitataan lyhyillä nuhteilla tai vaietaan, puolueen eduskuntaryhmä hiljaa hyväksyy hänen tekstinsä kuvastaman aatemaailman.

Politiikkaan kuuluu moniäänisyys ja kritiikki

Maahanmuuttopolitiikasta pitää demokraattisessa valtiossa keskustella. Osana tätä on myös sallittua, ja paikallaan käydä kriittistäkin keskustelua siitä, onko monikulturistinen maahanmuuttopolitiikka onnistunutta vai ei.

Sen sijaan demokraattisessakaan valtiossa ei tarvitse hyväksyä äärimmäisyyksien politiikkaa, saati tehdä siitä salonkikelpoista. On täysin eri asia keskustella maahanmuutosta, kuin julistaa sotaa ja taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Politiikan teon tavoitteena ei tulisi olla nujertaminen ja totaalinen voitto, vaan yhteiskunnan muuttaminen demokratian rakenteita kunnioittaen. Tätä demokratian henkeä Immosen kirjoitus ei missään määrin edusta.

Perussuomalaisten A-studiossa harjoittama uhriutuminen oli tämän vuoksi vastenmielistä. Toki siellä olivat ihan väärät kaverit kommentoimassa, koska kyse oli Olli Immosen eikä heidän kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Sebastian Tynkkynen kritisoi, ettei Suomessa saa edes keskustella monikulttuurisuudesta kriittisesti, vaikka hän sitä itse noin vartin studioajalla pääsi tekemään.

Homma ei toimi niin, että jos käyttäytyy ja toimii ronskisti ja räiskii ympäriinsä, voisi odottaa saavansa kohtelua silkkihansikkailla. Perussuomalaisten piirissä käytetään värikästä ja paikoin suoranaisen rasistista kielenkäyttöä. Siihen ei tule vastasta samalla mitalla, vaan asiapohjaisella ja tiukalla kritiikillä. Tästä ei ole syytä pahoittaa mieltään, kuten perussuomalaiset studiossa puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon johdolla tekivät.

Mikäli perussuomalaiset olisivat puolue, jonka piirissä – eduskuntaryhmää myöten – ei kannateta rasismia tai ajeta ”taistelua” monikulttuurisuutta vastaan, puolue ei selittelisi vaan katkaisisi siteensä Immoseen ja muihin hänen hengenheimolaisiinsa Suomen Sisussa ja sen liepeillä.

Nyt puolue ei ole sitä tehnyt, vaan se jatkaa avointa flirttailua rasismin ja muukalaisvihamielisyyden kanssa. Silloin ei kannata ihmetellä, että päivystävät dosentit, kanssakansalaiset, poliitikot ja muut tulkitsevat puolueen edustavan ainakin jossain määrin rasismia ja muukalaisvastaisuutta.

Vaan surullisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme voi todella pahoin. Immonen ei ole ajatuksineen yksin.