Voima ja vastavoima

”Peace of our time”. Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain sanoi nuo historiaan jääneet sanat 30.9.1938 Lontoossa. Hän oli juuri palannut Münchenistä, jossa oli sovittu Tsekkoslovakiaan kuuluneiden sudeettialueiden liittämisestä Saksaan. Chamberlainin jälkimaine on tyly ja pääministeriä on pidetty sinisilmäisenä ja naiivina sätkynukkena, joka luuli saaneensa rauhan. Vuoden kuluttua Saksa hyökkäsi Puolaan ja pian Neuvostoliitto Baltiaan ja Suomeen.

Chamberlainin ja länsivaltojen myönnytyspolitiikkaan ei ole tässä tarpeen mennä sen syvemmälle. Kunhan vain huomiona mainittakoon, miten helppoa meidän on jälkikäteen tuomita poliittisia johtajia tekemisistä tai tekemättäjättämisistä. Vielä kolmisen viikkoa sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistöä luonnehdittiin ”Putin-kuiskaajaksi”, jonka avulla totalitariselle Venäjälle voidaan viedä vakauden viestiä. Nyt tuo analyysi on vanhentunut pahasti, sillä ansiokkaista yrityksistä huolimatta sen paremmin Putinin kuiskailu kuin taloudellinen integroiminen Eurooppaan eivät estäneet Vladimir Putinin hallintoa laajentamasta Ukrainassa vuonna 2014 aloitettua sotaa laajamittaiseksi hyökkäys- ja tuhoamissodaksi. Historiaa kirjoitetaan aikanaan myös näistä ajoista. Aika näyttää, miten armollisia 2000-luvun päättäjille ollaan, vai saavatko he paikkansa Chamberlainin joukossa vähemmän arvostettuina ja sinisilmäisinä johtajina.

Historiankirjoituksen tehtävä ei ole tuomita, vaan jäsentää asioita kontekstiin. Demokratioissa harvoin halutaan sotaa, ja pyritään tekemään kaikki toimet sen välttämiseksi. Totalitaristisissa yhteiskunnissa kynnys sodan aloittamiseen on historiallisesti matalampi. Tilanne on kaikin puolin hankala siellä, missä demokratian ja totalitarismin raja kulkee. Tällä hetkellä se kulkee Ukrainassa, jossa Venäjä pyyhkii sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä lattiaa. Vain voima ratkaisee ja sillä voimalla Venäjä pyrkii lyömään Ukrainan niin polvilleen, ettei maa tule enää koskaan haikailemaan jäsenyyttä NATO:ssa, Euroopan unionissa tai muussakaan läntiseksi katsomassaan organisaatiossa.

Länsi (tiedostaen käsitteen ongelmallisuuden, käytän sitä tässä välttääkseni toisteisuutta), Euroopan unioni ja Yhdysvallat etunenässä, ovat selkeäsanaisesti tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Moraalisen tuen ja solidaarisuuden osoitusten lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua. Tämä on enemmän kuin Putin luultavasti kuvitteli, olihan hänen todellisuudessaan länsi epäyhtenäinen ja liberaalin ajattelun mädättämä. Kahden sotaviikon jälkeen Ukrainan taistelutahto on edelleen korkealla, eivätkä Venäjän hyökkäykset asiantuntijoiden mukaan etene toivotulla tavalla. Eilisten (9.3.2022) uutisten perusteella Venäjä on siirtynyt maahyökkäyksen takutessa taktiikkaan, jota se on soveltanut aiemmissa sodissaan, viimeksi Syyriassa. Pommituksilla tuhotaan kaikkea vastaan tulevaa. Eroa ei ole sotilas- tai siviilikohteilla. Eiliset kuvat Mariupolin lastensairaalaan tuhoamisesta menivät syvälle ihon alle. Tuhovoiman edessä sanat katoavat, jää vain tyhjä järkytys. Se on eittämättä myös Venäjän tavoite: tuhota mahdollisimman suurella voimalla siviilikohteita Ukrainan taistelutahdon murtamiseksi. Pidäkkeitä ei ole. Siksi tiedustelutiedot suunnitelmista käyttää kemiallisia aseita tuntuvat entistä huolestuttavimmilta.

Moni asiantuntija on tämän kahden viikon aikana pohtinut kysymystä siitä, mihin tämä kaikki päättyy. Arviot ovat melko synkkiä. Todennäköiseltä näyttää, että potentiaalisia vaihtoehtoja on vähän:

1. Ukraina taistelee katkeraan loppuun saakka, kunnes se joutuu antautumaan ja tyytymään Venäjän sille asettamiin ehtoihin.
2. Ukraina saa lisää sotilaallista apua NATO-mailta (esim. joukot, aseistus, lentokieltoalue), minkä Venäjä tulkitsee provokaatioksi ja sota eskaloituu arvaamattomasti.
3. Venäjällä tapahtuu sisäinen vallankeikaus, jolla Putin siirretään syrjään ja sota päättyy.

Näistä inhorealistisesti olen taipuvainen ajattelemaan, että potentiaalinen vaihtoehto on ensimmäinen. Toiselle kynnys on äärimmäisen korkea ja kolmannen osalta kyse on toiveajattelusta, että taloudelliset sanktiot johtavat nopeaan ja lännen kannalta toivottuun muutokseen Venäjällä.

Mitä länsi voi tehdä enemmän? Eiliset kuvat lastensairaalan pommituksesta, samanlaiset joita olemme nähneet viime vuosina Syyriassa, saivat varmasti yhä useamman kysymään onko Ukraina saanut riittävästi apua. Akuutein kysymys liittyy Volodymyr Zelenskyin vaatimuksiin lentokieltoalueen perustamisesta Ukrainan ylle. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat torjuneet tämän jo äänekkäästi, vaikka entinen NATO-kenraali Philip Breedlove on sitä näkyvimmin puolustanut. Venäjä on ilmaissut, että lentokieltoalueen perustaminen johtaisi NATO:n sekaantumiseen konfliktiin ja Venäjä katsoisi sen osapuoleksi. Riski sodan laajenemisesta NATO-maihin on siis ilmeinen. Venäjällä ei välttämättä ole enää sellaisia pidäkkeitä, jotka estäisivät sitä suistamasta Eurooppaa laajamittaisempaan suursotaan. Omiin valheisiin ja propagandaan uskova poliittinen johto on kautta historian ollut vaarallinen yhdistelmä.

Lentokieltoalueen lisäksi on ollut keskustelua Ukrainan ilmavoimien tukemisesta. Puola ehätti jo tällä viikolla lupaamaan Ukrainalle MIG-hävittäjiään Yhdysvaltain kautta kierrätettynä, mutta tämä ajatus torjuttiin nopeasti Yhdysvaltain puolelta. Mahdollisuudet lisäapuun ovat siis hyvin rajalliset. Lännessä ei ole halua konfliktin laajentamiseen, mutta samalla se tarkoittaa ukrainalaisten siviilien kärsimyksen syventymistä. Ase- ja materiaaliavun saamista perille Ukrainaan on vauhditettava, jotta Ukraina voi torjua laajentuvaa ja pitkittyvää hyökkäystä. Samalla joudutaan kuitenkin pohtimaan sitä, miten paljon siviilien kärsimystä ukrainalaisilta voidaan vaatia Euroopan puolustamiseksi? Onko voimalle vastavoimaa?

Advertisement

Natoon – nyt tai ei koskaan?

Venäjä aloitti 23.2.2022 laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne muuttui yhdessä yössä. Huolimatta siitä, että Venäjä on jo vuosia miehittänyt Krimin niemimaata ja pitänyt separatisteja tukemalla sotatilaa Itä-Ukrainassa, oli näin laajamittainen hyökkäys yllätys. Yhtä kaikki, valhelliseen propagandaan perustuva hyökkäys on repinyt rikki Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen suhteet Venäjään. Toisin kuin Vladimir Putin taisi kuvitella, EU ja Yhdysvallat monen muun valtion tukemana ovat seisseet yhtenä rintamana Ukrainan takana. Pakoitteiden lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua sekä pyritään parhaiden kykyjen mukaan huolehtimaan akuutista pakolaiskriisistä Keski-Euroopassa.

Olen aloittanut mielessäni monta kirjoitusta tilanteesta, mutta järkytys, epäusko, pelko ja hämmennys ovat sumentaneet ajattelua. Venäjän sotatoimien julmuus on toki samanlaista, kuin aiemmin on todistettu Syyriassa tai Tsetseniassa. Silti julmat asuinalueiden pommitukset, siviilikohteisiin tehdyt iskut ja ydinturvallisuuden kanssa uhittelu tulevat eri tavalla iholle, kun ne tapahtuvat Euroopan ydinalueilla. Toisessa rajanaapurimaassa.

Venäjän toimilla on suorien vaikutusten lisäksi seurauksia, joita on vaikea ennakoida. Taloudelliset ja poliittiset suhteet Venäjään ovat murskana. Eurooppa etsii pakotteiden vahvistukseksi ja oman turvallisuuspoliittisen asemansa vahvistamiseksi keinoja vähentää taloudellista riippuvuutta Venäjästä. Erityisesti riippuvuuksia on muodostunut energiasektorille. Turvallisuuspoliittinen suunnanmuutos on myös tapahtumassa, kun kukkaronnyörejä tiukalla pitänyt Saksa ilmoitti lisäävänsä puolustusbudjettiaan.

Hyökkäyssota on herättänyt keskustelun Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta. Presidentti Sauli Niinistön hahmottelemasta neljän jalan turvallisuuspolitiikasta on jäänyt jäljelle vain rippeet. Kirjoitin huhtikuussa 2016 The Ulkopolitist -verkkojulkaisussa tekstin, jossa pohdin Niinistön nelijalkaisen jakkaran horjumista. Huoli siitä, ovatko jalat meidän turvallisuuspoliittisen asemamme kannalta riittävän kestäviä Euroopan turvallisuustilanteen heiketessä, oli jo tuolloin olemassa. Nyt se jakkara keikkuu. Yksi jaloista (toimiva Venäjä-suhde) on Marko Junkkarin (HS 6.3.2022) sanoin katkennut kertaiskulla ja toinen (kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä) vähintään murtunut. Jalkojen korjaussarjaa on siis etsittävä. Ensimmäisiä askelia tähän otettiin, kun Niinistö vieraili Yhdysvalloissa rakentamassa tietä tiiviimmälle yhteistyölle Yhdysvaltojen kanssa. Samaan völjyyn ollaan ottamassa Ruotsia, jonka turvallisuuspoliittinen selkänoja Suomen tavoin on horjumassa.

Suomalainen keskustelu liittyy tietenkin vahvasti sotilasliitto NATO:on. Olemmehan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa aktiivisesti liittoutuneet Euroopan unionin jäsenyyden myötä niin sanottuihin läntisiin poliittisiin rakenteisiin. Lissabonin sopimuksen myötä liittoutumattomuuspolitiikkamme muuttui sotilasliittoon kuulumattomuudeksi, mikä tietyssä mielessä on hieman hämäräkin linja. Kumppanuuksien kautta olemme sotilasliiton eteisessä, mutta emme kuitenkaan astuneet ovesta sisään saadaksemme 5. artiklan muodostamia turvatakuita. Ei ole siis ihme, että tällä hetkellä turvallisuuspoliittista linjanmuutoskeskustelua on tarpeettomampaa käydä niissä Venäjän rajanaapurimaissa, jotka liittyivät aikanaan NATO:n jäseniksi.

Suomalaista keskustelua on leimannut vahvasti pyrkimys kansalliseen konsensukseen, joka on rakennettu sotilasliittoon kuulumattomuuden ympärille täydennettynä NATO-optiolla. Onko tuo optio ollut vain keskustelun väline, jolla on voitu välttää suuremmat linjariidat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa? Onhan se nimittäin tarjonnut NATO:n jäsenyyteen nihkeästi suhtautuville mahdollisuuden todeta, ettei nyt ole tarvetta jäsenyydelle ja toisaalta muille mahdollisuuden joko aktiivisesti liputtaa jäsenyyden puolesta tai olla toteamatta mitään. Toisaalta optio on hämärtänyt tarpeen perustella olemassa oleva linja siinä missä sen muuttaminenkin. NATO:n kannattajille on kaadettu koko todistustaakka siitä, miksi vallitsevaa linjaa pitäisi muuttua maailman muuttuessa ympärille. Konkretian sijaan onkin jääty jankkaamaan ehkä liiaksi identiteettopoliittiista ja historiapoliittisista näkökulmista. Vuoden 2014 jälkeen merkittävästi kiristyneessä, mutta Suomen näkökulmasta jotakuinkin vakaasssa tilanteessa olisimme tarvinneet selvityksen sekä jäsenyyden että liittouman ulkopuolelle jäämisen eduista ja haitoista. Sen sijaan saimme vuonna 2016 melko monitulkintaisen ja proosallisenkin NATO-selvityksen.

Oliko 23.2.2022 sitten käänteentekevä päivämäärä myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle? Kenties. Ainakin aktiivinen turvallisuuden vahvistaminen ja kumppanuuksien hakeminen on alkanut. Itse olen kallistunut kannattamaan NATO-jäsenyyttä 2010-luvun kuluessa. Venäjän sotilaallinen voimistuminen, valittu länsi-vastainen propagandistinen ulkopolitiikka, sisäinen kehitys ja opposition määrätietoinen vaimentaminen ja vuodesta 2014 käyty sota Itä-Ukrainassa ovat osoittaneet, ettemme voi enää luottaa kylmän sodan jälkeisen status quon säilymiseen Euroopassa. Suomen, kuten Ukrainankin, etu on sääntöperusteinen maailmanjärjestys. Konfliktien välttäminen sopimalla ja rauhan edistäminen ovat asioita, joissa meidän tulee tehdä oma työmme. Vain rauhalla rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja voidaan vastata yhteiskuntien olemassaoloa uhkaaviin ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Rauhan rakentaminen ei kuitenkaan onnistu, jos toisella osapuolella ei ole vilpitöntä tahtoa. Siksi rauhanpolitiikan epäonnistumisen varalle on oltava vakuudet. NATO-jäsenyys toisi Suomelle turvatakuut ja sitoisi meidät vahvemmin Euroopan kollektiiviseen puolustukseen. Totta kai se samalla voisi asettaa meidät tilanteeseen, jossa päädymme kolmansien maiden välisen konfliktin osapuoleksi, mutta voimmeko välttää sitä tilannetta sotilasliiton ulkopuolellakaan? EU:n solidaarisuuslauseke sitoo meidät jo unionimaiden puolustukseen. Venäjän silmissä olemme ei-toivottu maa, vaikka olemmekin osaltamme olleet rajanaapureista ongelmattomin. Tällä hetkellä saatamme olla asemassa, jossa kumppanuus tuo meille negatiivisia turvallisuusvaikutuksia ja jäsenyyden hakemattomuus puolestaan estää meitä saamasta niille turvallisuustakeita. Kynnys hyökätä NATO-liittoumaa kohtaa on korkealla, ja niin sen kuuluukin. Ukrainan tilanteesta näemme, että sotilasliittojen ulkopuolella oleva maa saa sympatiaa ja tukeakin, mutta taistelunsa se joutuu käymään yksin.

Liittoutumaton, liittoutumaton, liittoutumaton

Toisto on yksi perinteisistä retoriikan tehokeinoista. Toistamisen keskeinen vaikutus on, että tietyn seikan toistaminen useasti ja monelta eri taholta tekee sanomasta vakuuttavan. Tällöin omia (ennakko)käsityksiä asiasta ei ole syytä vaihtaa, onhan se moneen kertaan ja usealla eri taholla todeksi toistettu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistaminen näyttää olevan vuodesta toiseen keskustelun kantava retorinen tehokeino. Suomen ja Ruotsin pääministerit jatkoivat näitä toistamisen perinteitä vuoden 2016 alkajaisiksi, kun heidän yhteiskirjoituksensa Vår alliansfrihet bidrar till stabilitet i norra Europe julkaistiin Dagens Nyheterissä ja Lännen Median julkaisuissa. Suomessa uutisoinnin kärkeen nostettiin tosin pakolaiskriisi ja terrorismi aikamme keskeisinä turvallisuushaasteina.

Kirjoitus oli jopa liturgianomainen vakuuttelunosoitus siitä, että maailman muuttuessa ympärillä Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ja pysyy. ”Nopeat käänteet sopivat huonosti maidemme turvallisuutta koskeviin asioihin” pääministerit toistivat. Varsin tyypillistä suomalaiselle keskustelulle. Ukrainan kriisin on kyllä moneen kertaan toistettu muuttaneen toimintaympäristöämme ja Venäjän voimapolitiikan uhkaavan koko maanosan turvallisuutta, mutta Suomen uhkakuvat ja asema eivät näissä analyyseissa muutu.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa tulkitsi kirjoitusta pääkirjoituksessaan (12.1.), jonka keskeinen viesti oli, että pääministerit ulostulollaan tarkoituksenmukaisesti hillitsivät turhaa Nato-hysteriaa Suomessa. Lehden mukaan kirjoitus rauhoittelee niitä kansalaisia, jotka pelkäävät Ruotsin liittyvän Natoon salaa Suomelta tai toisaalta heitä, jotka ”spekuloivat ja pelottelevat” tällä vaihtoehdolla.

Pääkirjoitus pääsi myös toiston äärelle, jopa raamatullisiin mittasuhteisiin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden uskottavuus ja sen Pohjois-Eurooppaa vakauttavan merkitys ovat lehden mukaan tosiasioita. ”Tämä on totta ja hyvä toistaa usein.” Päähallituspuolueen äänenkannattaja linjasi näin voimakkaasti Suomen liittoutumattomuuden puolesta tulevan selonteon ja ”Nato-selvityksen” alla. Siitä voi päätellä yhtä ja toista hallituksen linjasta myös hallitusohjelman ulkopuolelta.

Lehti otti myös varsin selväsanaisesti kantaa Itämeren turvallisuusympäristön muutokseen. Venäjän toimien rinnalle nousi ”Naton jalansijan laajentuminen”, jonka lehti näkee epävakauttavana tekijänä. Kyseinen laajentuminen tapahtui keväällä 2004, kun Viro, Latvia ja Liettua liittyivät sotilasliiton jäseniksi. Puola oli jo liittynyt aiemmin vuonna 1999.

Kuitenkin Itämeren alueen tasapaino on selvemmin järkkynyt vasta Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainassa ja miehitettyä Krimin niemimaan. Vaikka Venäjän omassa totuudessa Naton laajentuminen on yksi keskeisistä perusteluista maan muuttuneelle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, ei tällaista toistelua Suomen päähallituspuolueen lehden tarvitsisi harjoittaa. Epävakauden lisääntyminen kumpuaa Venäjän poliittisesta muutoksesta ja haluttomuudesta osallistua keskinäisriippuvaisen maailman toimintaan ilman, että se saa sanella ehdot. Nato-jäsenyys oli eittämättä Baltian maille ja Puolalle selvä päätös irrottautua Moskovan vaikutuspiiristä. Historian kokemukset ovat maat saaneet näkemään pahimman skenaarion, jonka Ukraina on valitettavasti saanut konkreettisesta todeta toteutuneen. Silti Nato ei ole Itämeren epävakauden tuoja, vaan Venäjän voimapolitiikka.

Muutos on selvä, eikä Suomessa voida luottaa vain toistamisen tuomaan turvallisuudentunteeseen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden perusteet tulisi selonteon yhteydessä perata yhtä huolellisesti kuin Nato-jäsenyyden tai tiivistyvään Ruotsi-yhteistyöhön pohjautuvan mallin. Mitkä ovat liittoutumattomuuden/Naton/Ruotsi-yhteistyön edut, haitat, riskit ja uhkat?

Pelkällä perinneliturgisella hyminällä kuorrutettu liittoutumattomuus kun uhkaa jäädä varsin tyhjäksi malliksi, jonka uskottavuus paranee korkeintaan suomalaisten keskuudessa toistamalla sitä riittävän usein.

Suomi, Smart Power ja kadonnut kompassi

Ruotsi on jälleen saanut hienoista loiskintaa suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja eritoten sen osioon ”Nato”. Olihan tässä jo tovin hiljaisempaa, kun palsta- ja minuuttitila on mennyt pakolaiskriisin uutisointiin.

Ruotsin keskustapuolueen johtotroikka kirjoitti Svenska Dagbladetissa, että Ruotsin pitäisi liittyä Naton jäseneksi. Heidän mukaansa Ruotsin pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittisia etuja palvelisi Nato-jäsenyys, joka toteutuisi samanaikaisesti Suomen kanssa. Heidän mukaansa Suomen ja Ruotsin jäsenyys lisäisi turvallisuuden lisäksi myös yhteispohjoismaalaista ääntä Natossa, ja mahdollistaisi paremman vaikuttamisen sotilasliiton kehitykseen.

Keskustelu on herättänyt déjà-vu-tuntemuksia, sillä EU:n jäseneksi mentiin aikanaan yhtäaikaa. Silloin tosin Ruotsi pääsi yllättämään Suomen poliittisen johdon hakemuksellaan, mikä sai aikaan varsin vauhdikkaan ja nopean poliittisen prosessin Suomessa hakemuksen jättämiseksi. Tuolloin ajateltiin, ettei Ruotsin kelkasta pidä jäädä. Jäsenyyden puolustajat esittivät, kuinka Suomi jäisi ”kakkoskoriin” yhdessä entisten sosialistimaiden kanssa.

Nyt ruotsalainen keskustelu on ollut avoimemmin tulkittavissa. Keskustapuolueen siirtyminen Nato-jäsenyyden taakse vahvistaa porvariallianssin turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä, muttei vielä tarkoita, että Ruotsi olisi jäsenhakemusta jättämässä. Turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti myös Ruotsissa tehty konsensuksella, eikä punavihreä hallituskoalitio toistaiseksi liputa jäsenyyden puolesta. Mikäli Euroopan turvallisuustilanne jatkuu heikkona, Nato tulee kuitenkin olemaan polttava kysymys kolmen vuoden päässä odottavissa vaaleissa.

Suomella pitäisi siis olla hyvin harkinta-aikaa, eikä vuoden 1991 kaltaista ”housut kintuissa” -yllätystä ole tulossa. Hallituksen lupaama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tulee osaltaan jatkamaan keskustelua, ja toivottavasti sen pohjalta kyetään arvioimaan tasapainoisesti ja moniulotteisesti turvallisuusympäristön muutoksia ja haasteita.

Porvariallianssin Nato-yhtenäisyyden voimistuminen kuitenkin muuttaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymiä. Näin arvioivat mm. Mika Aaltola ja Tuomas Forsberg tuoreeltaan keskustan avausta. Suomen turvallisuuspoliittisen jakkaran jalat näyttävät näin hieman irtoilevan liitoksistaan. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö jo irroittelu liimauksia toteamalla, ettei Suomella ole mitään turvatakeita, joita se voisi Baltian suuntaan jakaa. Monitulkintainen lausunto rapautti osaltaan EU:n solidaarisuus-ajattelua, jolle Niinistö on omaa turpo-linjaansa rakentanut. Nyt myös kohuttu pohjoismainen puolustusyhteistyö saa erilaisia näköaloja, kun ruotsalainen Nato-politiikkaa ottaa uusia kierroksia.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on myös kommentoinut ruotsalaisen sisarpuolueen lausuntoja. Puheessaan Paasikivi-seurassa hän korosti, että Suomen linja on tässä selkeä ja luettavissa hallitusohjelmasta. Jotain uutta Sipilä kuitenkin toi esille. Hän puhui, että Suomen keskeinen pilari ”maailman megatrendien” keskellä on ”Smart Power – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia”.

En nyt ihan kaatanut aamukahveja näppäimistölle, mutta melkein. Jäin miettimään. Siis Suomen maailmanpoliittinen vahvuus on kyky ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia. Okei. Se on loistava verbaalinen yhdistelmä insinööritaitoa (pragmatismi, käytännönläheisyys) ja maailmanpolitiikkaa, jossa myös käsite ”wicked problem” on tunnettu.

Toivoisin, että Suomi olisi Sipilän kuvaama maa. Mutta minun on kovin vaikea hahmottaa, että me todella olisimme sellainen. Euroopalla on tälla haavaa ratkaistavana monenlaisia ”visaisia ongelmia”. Pakolaistilanne ja poliittis-sosiaalinen kaaos EU:n lähialueilla, Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen, naapuruuspolitiikan uudelleenarviointi, EU-kriittisen poliittisen massan kasvaminen, ilmastonmuutos, luonnonvarojen vähentyminen, talouskriisi, työttömyys ja niin edelleen.

Mitä Suomi on tehnyt edistääkseen näiden ongelmien ratkaisuja? Ulkoministerimme oli hiljan Alaskassa arktisen alueen kokouksessa kättelemässä Barack Obamaa. Sen jälkeen hän totesi, että ei periaatteessa vastusta turvapaikanhakijoiden suosimista uskonnon perusteella. Esimerkiksi Slovakian tukemaa politiikkaa oli jo aiemmin esittänyt perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Maahanmuuttoviraston ja oikeusoppineiden mukaan menettely olisi laiton. Sitä voi myös pitää varsin vakavana flirttailuna rasismin kanssa.

Näin Suomen ulkoministeripuolue toimii ”smart powerin” edistämiseksi. Samalla hallitus leikkaa kehitysavusta ja satsaa entistä enemmän Finnfundiin, eli yksityiseen ”kehitysapuun”, jota voisi myös kutsua markkinavoimien toiminnan edistämiseksi globaalilla tasolla. Ei erityisen innovatiivinen ratkaisu visaisten ongelmien hoitoon.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen liturgia on täynnä turvasanoja ja satuja, joilla pyritään vahvistamaan uskoa ja luottamusta omaan turvallisuuteen. Tältä osin keskustelukulttuurimme poikkeaa ruotsalaisten tavasta, vaikka heilläkin toki omat ristinsä on kannettavanaan. Sipilän ”smart power” vaikuttaa juuri tällaiselta sadulta, turvasanalta, jolla korostetaan oman ontologisen turvallisuudentunteen vahvistamista – yhteistä kertomusta Suomesta globaalina toimijana, rauhanvälityksen pienenä suurvaltana. Tämähän on tuttua jo oikeastaan ETYKin ajoilta asti.

Turvallisuudentunteessa vellominen on ihan kivaa. On mukava ajatella olevansa tärkeä ja merkityksellinen globaalilla pelikentällä. Vielä mukavampaa kuitenkin olisi, että hallitus oikeasti kantaisi globaalia vastuuta ja toimisi visaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt ei ole edes visioita, on vain päämäärättömyyttä ja ikävästi vahvistuvaa nationalistista tendenssiä ”hoidetaan vain omat asiamme”. Valitettavasti sillä tavoin Suomi jää omien satujensa vangiksi, ja muut maat toimivat visaisten ongelmien ratkaisemiseksi omalla tavallaan.

Rapauttaako presidentti EU:n turpo-elementin pohjaa?

Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Näin meidän turvallisuuspoliittinen statuksemme määritellään Sipilän hallituksen ohjelmassa. Nato-kumppanuuden lisäksi turvallisuuspoliittista statustamme määritetään pohjoismaisen yhteistyön ja Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeen” kautta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti suurlähettiläspäivien puheessaan kantaa Ukrainan kriisin myötä lisääntyneisiin puheisiin Suomen roolista Baltian puolustuksessa. Niinistön mukaan Suomi ei ole siinä asemassa, jossa se voisi antaa Baltian maille turvatakuita, joita sillä itsellään ei ole.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) on todennut jo aiemmin selväsanaisesti, ettei Suomella ole mitään velvoitteita Baltian puolustuksen suhteen. Puolustusministeri korosti, että Nato-jäsenyytensä myötä Viro, Latvia ja Liettua saavat turvan mahdollisessa kriisissä Natolta, eivät Suomelta.

Kyse on sinänsä selvästä asiasta. Nato-kumppanuus ei velvoita Suomea puolustamaan Baltiaa, ja kääntäen maat ovat liittyneet Natoon juuri saadakseen itselleen laajemmat puolustukselliset hartiat.

Monimutkaiseksi kuvion tekee kuitenkin EU:n rooli. Presidentti Niinistö on korostanut Ukrainan kriisin aikana EU-jäsenyyden tuomaa turvallisuuspoliittista suojaa Suomelle. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö korosti, että unioni on myös turvallisuusratkaisu ja vetosi yhteiseen solidaarisuuteen jäsenmaiden kesken. Mitä unionista jäisi, jos jäsenmaat eivät hädän hetkellä auttaisi toisiaan, presidentti pohti.

EU ei ole turvallisuuspoliittinen unioni. Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Niinistön vetoaminen eurooppalaisen keskinäissolidaarisuuteen on enemmän toiveajattelua ja identiteettipuhetta, kuin turvallisuuspoliittista realismia. Se ei tarkoita, etteikö eurooppalaista solidaarisuutta tarvittaisi – tai etteikö sitä voisi mahdollisen kriisin hetkellä löytyä. Nyt vallitsevassa tilanteessa EU ei sisäisen hajanaisuutensa ja YUTP:n kehittymättömyyden vuoksi kuitenkaan tarjoa kenellekään turvatakuita.

Presidentti Niinistön tuorein kannanotto kirvoitti jo reaktioita Suomenlahden eteläpuolella. Liettuan puolustusministeri Juozas Olekas kommentoi, ettei maan velvoitteisiin kuulu Suomen auttaminen, vaikka maa todennäköisesti pyrkisikin niin tekemään, mikäli tilanne vaatisi.

Niinistön puheessaan korostama näkökulma Suomen suhteesta Baltian puolustukseen rapauttaa EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Se rapauttaa turvallisuuspoliittista pilaria, jota presidentti itse on aiemmin korostanut. Siksi on kummeksuttavaa, että presidentti päätti merkittävässä puheessan alleviivata sitä, ettei Suomella ole turvatakuita, eikä se voi sellaisia muille antaa.

EU:n solidaarisuus perustuu ennen kaikkea poliittiseen tahtoon. Keskinäisiä suhteita valtioiden välillä hiertävät monet seikat, kuten talouskriisi, Kreikka ja pakolaisten lisääntyvä määrä Euroopassa. Perinteinen turvallisuuspolitiikka on painunut kesän aikana agendalla alaspäin Ukrainan tilanteen jähmettymisen ja pakolaistilanteen vuoksi.

Niinistön ulostulo rapauttaa solidaarisuutta ja keskinäistä poliittista tahtoa. Ei Suomessa voida olettaa, että solidaarisuus on yksisuuntaista. Jos Suomesta annetaan signaaleja, että emme muuten hädän hetkellä auta, niin ei täällä voida olettaa samanaikaisesti saatavan apua muualta. Solidaarisuuteen tarvitaan aina kaksi.

Talvisodan ihmettä on syytä ravistella

Suomen pitäisi liittyä Natoon, koska se toisi kustannushyötyjä ja vahvistaisi Pohjois-Euroopan ja Baltian turvallisuutta. Näin voi kiteyttää Atlantic Council –ajatushautomon tutkijan Mark Seipin sikäli tutut argumentit, jotka hän esittää tuoreessa (3.6.2015) kirjoituksessaan.

Seip esittää Suomen tilanteen eräänlaisena pakkorakona Naton ja ”harmaan alueen” välillä. Vaihtoehtoina kiristyneessä kansainvälisen politiikan tilanteessa on joko jäsenyys tai epäselvä rooli Naton kumppanuusmaana. Seipin mukaan Suomen jäsenyys toisi selkeyden ja tukisi osaltaan merkittävästi Baltian puolustusta.

On selvää, että jäsenyys selkeyttäisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Kyse ei ole jäsenyyden arvottamisesta hyväksi tai huonoksi ratkaisuksi, vaan tosiasian toteamisesta. Mikäli Suomi päättäisi jäsenyyttä hakea, ja joskus jäseneksi hyväksyttäisiin, juupas-eipäs-asetelma poistuisi turvallisuuspoliittisesta keskustelusta.

Vastaavasti Suomen toteamus Nato-jäsenyyden hylkäämisestä, vaikkakin tietyksi määräajaksi, selkeyttäisi tilannetta vain osittain. Naton kumppanuusmaana Suomen kytkökset sotilasliittoon ovat jo pitkällä, joten tilanne olisi hieman hankalasti määriteltävissä. Tällaisessa todellisuudessa elettiin vaalikausi 2011-2015, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin negatiivinen Nato-kanta. Ratkaisu oli kompromissi ja sen kanssa pystyi elämään suhteellisen vakaan kv.poliittisen tilanteen aikana.

Sotilasliittoon kuulumattomuus yhdistettynä pitkälle vietyyn Nato-kumppanuuteen vaatii tarkemmat määrittelyt siitä, miten pitkälle Suomi olisi mahdollisen kriisin hetkellä valmis menemään. Mikä olisi Suomen rooli konfliktissa, jossa Nato-maa olisi osapuolena? Toki samankaltaista määrittelyä jouduttaisiin tekemään myös 5. artiklan soveltamisessa, mutta reunaehdot olisivat siinä selvemmät. Kumppanuusmaan velvoitteet ovat olennaisesti kapeammat.

Tähän dilemmaan myös Seip kiinnittää huomiota. Hän pohtii Suomen ja Ruotsin roolia mahdollisessa kriisitilanteessa todeten, että pitkälle viedyn yhteistyön perusteella paineet Naton suuntaan olisivat suuret, mikäli maat joutuisivat hyökkäyksen kohteeksi. Samaa pitänee siis Seipin mukaan olettaa toiseenkin suuntaan.

Seip esittää myös, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa olisivat ajaneet Suomen lähemmäs Nato-jäsenyyttä kuin koskaan. Tai ainakin olosuhteet Nato-selvitykselle ovat ajankohtaisemmat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen. Tässä osassa Seipin analyysi lähtee hieman keulimaan.

Hallitusohjelman kirjaukset turvallisuuspolitiikasta ovat kovin perinteisiä, ja pelkän selvityksen tekeminen ei vielä osoita perustavanlaatuista muutosta Suomen poliittisessa linjassa. Jo normaali sykli olisi antanut olettaa, että tällä vaalikaudella tehdään ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys. Muuttunut turvallisuustilanne Euroopassa on toki vahvistanut tätä tarvetta.

Seip näkee hallituksen Nato-myönteisempänä kuin kansan, mikä on sekin ylitulkintaa. Vaaliohjelmien perusteella Natoon olisi menossa vain kokoomus, ja sekään ei tehnyt asiasta kynnyskysymystä. Vaikka hallituksen takinkäännöissä on menossa jonkin sortin maailmanennätys, ei liene odotettavissa radikaaleja muutoksia Nato-politiikan suhteen. Pysyvyys näyttää vakiintuvan Suomen ratkaisuksi.

Seipin kirjoitus on kirjoitettu yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, ja se hahmottaa turvallisuuspoliittisen kehityksen mustavalkoisemmin kuin suomalaisessa tai eurooppalaisessa keskustelussa on totuttu. Mustavalkoisten lasien takaa löytyy kuitenkin ajatuksia, joita tulisi ruotia avoimemmin myös kotimaisessa turpo-keskustelussa.

Suomen ja Ruotsin rooli Baltian turvallisuudessa on yksi, ja sitä onkin Ukrainan kriisin myötä nostettu agendalle entistä enemmän. Toinen on Seipin alussa esiin tuoma toteamus, ettei Suomen sinänsä vaikuttava armeija riittäisi Venäjän mahdollisen hyökkäyksen tai Ukrainan kaltaisen hybridisodankäynnin vastustamiseen.

Tämä on Suomessa ollut pyhä lehmä. Puolustusvoimien määrärahoista kyllä kannetaan huolta ja säännöllisin väliajoin kovemmin. Puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps.) kysymys on tärkeä, vaikkakin hallitusohjelman julkistamisen jälkeen on syntynyt kiistaa todellisten määrärahalisäysten suuruudesta.

Silti kotimaisessa keskustelussa elää edelleen kansallinen myytti talvisodan ihmeestä, joka vaikuttaa myös puolustuspoliittisiin ratkaisuihin. Raatteen tien sankarilliset taistelut tai Tali-Ihantalan torjuntavoitot pelastivat toki Suomen neuvostomiehitykseltä 1940 ja 1944. Ne on vaan kansallisessa kertomuksessa taidokkaasti irroitettu laajemmasta kontekstista: II maailmansodan kokonaiskuvasta, Neuvostoliiton puna-armeijan iskukyvystä Stalinin puhdistusten jälkeen tai Saksan aseavusta.

Liittoutuminen Naton kanssa ei ole tietenkään itse tarkoitus, vaan sen tulee olla kokonaisratkaisu. Hyödyt ja haitat on punnittava, ja onhan niitä jo 1990-luvulta asti punnittukin ahkerasti. Toisaalta liittoutumattomuus ei sekään saa olla historiallisiin myytteihin tai viholliskuviin perustuva valinta. Myös ne edut ja haitat on syytä arvioida, ilman takaraivossa olevaa mielikuvaa talvisodan ihmeestä.

Mukana voisi pitää vaikka Seipin ilmoille heittämää väitettä puolustusvoimien todellisesta iskukyvystä mahdollisen hyökkäyksen edessä.

Tutuilla turpo-laduilla maailman melskeissä

Hallitusneuvottelijat julkistivat tänään 13.5. linjaukset EU-, maahanmuutto- sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektoreilla. Vaaliohjelmissa ja myös puolueiden vastauksissa oli paljon ylätason ”höttöä”, mutta vähän konkretiaa. Onko työryhmien linjauksissa nähtävissä samanlaista tavoitteenasettelua, vai löytyykö konkretiaa? Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta työryhmätyöskentelyn pohjalta?

Turvallisuusympäristö muuttuu, Suomen linja on ja pysyy?

Työryhmän paperi on otsikoitu ”Suomi vahvistaa asemaansa heikentyneessä turvallisuustilanteessa”. Hallitus lähtee siis liikkeelle siitä toteamuksesta, että kansainvälinen turvallisuuspoliittinen ympäristö on olennaisesti muuttunut. Tämä myös tidetaan kirjauksessa Ukrainan kriisin vaikutuksista Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Samalla otsikko jo antaa olettaa, että työryhmä esittää konkreettisia toimenpiteitä Suomen aseman vahvistamiseksi.

Valitettavasti konkretiaa kansainvälisen aseman vahvistamisen suhteen on kovin vähän. Paperissa käydään läpi Suomen turvallisuusympäristön muutokset tiiviisti ja listataan kansainvälisen yhteistyön keskeiset toimijat. Kirjaukset eivät olennaisesti eroa Jyrki Kataisen hallitusohjelman linjauksista tai vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon periaatteeista.

Myös Nato-kirjauksessa palataan lähes kymmenen vuoden taakse. Juha Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa kuinka työryhmän kirjaus on paluuta vuoden 2007 hallitusohjelmaan ja mainitsi erikseen keskustan ”vanhan kaartin” Seppo Kääriäisen ja kokoomuksen turpo-saurus Ilkka Kanervan vaikutuksista linjauksiin. Käytännössä hallituksen Nato-kirjaus tarkoittaa sitä, että Suomi jatkaa linjallaan sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka tekee yhteistyötä Naton kanssa. Kataisen hallitusohjelman poissulkevan Nato-kirjauksen tilalle on palautettu Nato-optio, eli pidetään mahdollisuus jäsenyyteen auki.

Alexander Stubb korosti tiedotustilaisuudessa sitä, että Nato-kirjaus on poliittinen viesti. Voi kysyä kenelle? Venäjälle se kertoo vain sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu olennaisesti. Euroopalle ja Yhdysvalloille sen näkee paluuna vanhaan. Käytännön tasolla se taas ei tarkoita yhtään mitään. Liittoumiin kuulumattomuuden linjaaminen on painavampi argumentti kuin puhe Nato-optiosta. Tältä osin Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu, vaikka työryhmäkin toteaa turvallisuusympäristön muuttuneen.

Konkretiaakin on

Konkretiaakin hallitusneuvotteluissa on kirjattu. Hallitus tulee laatimaan uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana arvioidaan myös Nato-jädenyyden vaikutukset. Lisäksi tehdään erillinen puolusselonteko, joka keskittyy puolustuskyvyn kokonaisvaltaiseen arviointiin. Selvitys siis laaditaan, eikä vain saateta tai voida laatia. Sinänsä perinteitä ja pitkää linjaa henkivän paperin pohjalta on vaikea uskoa, että uusi hallitus olennaisesti uutta näissä selonteoissakaan esittäisi.

Selonteossa pitäisi käydä perusteellisesti läpi Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusratkaisu, sen perustelut ja haasteet sekä mahdollisuudet muuttuneessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Ei riitä, että todetaan Nato-jäsenyyden edut, haitat ja muut vaikutukset. Myös vallitseva perusratkaisu – eräänlainen liittoutumattomuus – tulisi analysoida perusteitaan myöten. Muutoin on mahdoton lähteä tekemään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aidosti erilaisista vaihtoehdoista.

Työryhmän paperi lupaa lisää rahaa ja resursseja puolustusvoimille. Tästä on ollut niin laaja konsensus jo ennen vaaleja, ettei  se tullut yllätyksenä. Mitään numeroita ei vielä tässä vaiheessa ole pöydällä, mutta meri- ja ilmavoimien kalustohankinnat, kertausharjoitukset ja riittävän suorityskyvyn ylläpitäminen ovat tässä paperissa varsin selkeitä esityksiä.

Myös tiedustelulainsäädäntö luvataan pistää kuntoon, mutta muutoin esimerkiksi kyberuhkiin tai hybridivaikuttamiseen ei esitetä järin konkreettisia puuttumiskeinoja. On myös mielenkiintoista, että työryhmä puhuu hybridivaikuttamisesta, eikä hybridisodasta. Kehitysavun osalta hallitus esittää pidemmän aikavälin tavoitteeksi YK:n esittämän 0,7 prosenttia BKT:stä, mutta toteaa samalla hengenvedolla, että tällä hallituskaudella kehitysavusta tullaan säästämään. Kirjaus on laadittu tyydyttämään perussuomalaisia, ja toisaalta keskustaa ja kokoomusta, jotka eivät ole yhtä kielteisiä kehitysyhteistyön suhteen. Yli vaalikauden tähdätty linjaus YK:n tavoitteen saavuttamisesta on vähän turhaa sievistelyä, sillä ei tulevan hallituksen käsiä voi kuitenkaan sitoa.

Mäntyniemen linja vahvistuu

Hallitusneuvotteluissa ei siis ole linjattu mitään uutta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Venäjää ei sanota uhkaksi, Natoon ei liitytä. Tämä ei yllätä, sillä hallituksen kaksi suurinta ovat pitkän linjan ulkopolitiikan kannattajia.

Venäjästä on työryhmällä kaksi erikoista kirjausta. Ensin todetaan, että EU:n ja Venäjän välien paraneminen vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Sen jälkeen kirjataan, että Venäjä on Suomelle merkittävä naapuri. Molemmat ovat itsestäänselviä asioita, ja herää kysymys, miksi nämä kirjaukset on mukaan otettu. Stubb esitti Nato-kirjauksen antavan tiettyjä viestejä Suomen linjasta. Mitähän viestejä näillä kirjauksilla halutaan lähettää ja kenelle?

Tuoreimmissa spekulaatioissa ulkoministerin salkku olisi Sipilän hallituksessa menossa keskustalle ja Olli Rehnille. Työryhmän kirjaukset vahvistavat niin sanottua Mäntyniemen linjaa, eli presidentti Sauli Niinistön linjaa, jossa ollaan ymmärtäväisiä kaikkiin suuntiin. Olli Rehn olisi tämän linjan ulkoministerinä varmempi valinta kuin Nato-sympatioista tunnettu Stubb.

Lopullinen hallitusohjelma tuskin eroaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksilta työryhmän paperista. Perusosaset ovat tässä. Suomi jatkaa tutulla linjalla Euroopan turvallisuustilanteen muuttumisesta huolimatta. Toivottavaa on, että nämä muutokset ja niiden vaikutukset Suomen asemaan perataan selontekovaiheessa perusteellisesti. Myös vallitsevan linjan muuttumattomuus on perusteltava, kun ympäristökin on muuttunut.

Finland and new European disorder

Finland hold parliamentary elections in the end of April. At this very moment the leader of Center Party, Juha Sipilä, is negotiating and constructing program of his possible cabinet together with populist True Finns and right-wing Coalition Party.

In international media NATO and security policy were defined key issues of post-election analysis. Russian state-related media, Sputnik and Russia Today stated how anti-NATO forces won the elections. For Russian political purposes it is suitable to underline the loss of Coalition Party, mainly personalized to PM Alexander Stubb. However, security policy issues were underlined in some other media alike.

Even there was debate on NATO and security policy in general during the campaign, they were not key issues in the elections. According my analysis of parties’ election programs, only Left Alliance was totally opposing NATO-membership. The Coalition Party and Swedish Party favoured indirectly possibility to join in NATO with some unclear timetable.

Other parties including three of four larges, Social Democrats, Centre Party and True Finns, mutually agree basic fundaments of Finnish security policy: non-alignment, self-reliant defence and international cooperation. NATO is seen the first and foremost as a partner, not as an ally.

Discussions over Foreign and Security Affairs was started on Monday 11^th. There wouldn’t be any significant differences between three parties about the principles of these affairs. During the campaign the possibility of composition of NATO-report was raised on agenda. Parties answered to Mr. Sipilä that this kind of report – separately or together with wider security and defence policy report – can be done during the term.  It looks quite clear that the parties will form a consensus and new, broad report will be done.

No dramatic changes for fundaments

Three parties nominated representatives for working groups. According the representative list, working group of Foreign and Security Affairs will emphasize traditional doctrine and fundaments of these affairs. The working group includes e.g. former Minister of Defence Seppo Kääriäinen (cent.), possible forthcoming Minister of Defence Jussi Niinistö (TF) and long-term foreign policy force, ex-Minister of Foreign Affairs Ilkka Kanerva (Coal.). It would be a very huge surprise if the group formed around these persons would dramatically redefine Finnish doctrine.

Is there a need for changes then? The previous report of security and defence policy was written in 2012. It was all together sixth published report; the previous were in 1995, 1997, 2001, 2004 and 2009. The report is already three years old, and if we look intervals between the reports, the new one should be written. Dramatic changes in European security order and highly conflicted relations between EU and Russia after the Crimea annexation and the East Ukrainian war have changed Finland’s security surroundings. Former report should be review and rewritten.

Changed security surroundings

Like mentioned above, the Ukrainian Crisis, as broadly conceptualized, has changed and challenges principles of Finnish security surrounding. Post-Cold War order has been based on mutual agreements and respect of territorial integrity and sovereignty of (nation) states. Russia has broken down these principles by annexing Crimea Peninsula and supporting the rebellions in East Ukraine.

One challenge for new government is how to define security surroundings of Finland? Mr. Sipilä has demanded shared snapshot (yhteinen tilannekuva), shared view of Finland’s situation. This should be also the key point in the working group of Foreign and Security Affairs. And the critical view is also needed. The report of 2012 is inclusive and handles diversely key challenges and threats for Finland from global to local.

However, Russia’s force policy has now changed especially regional challenges. Russia is still important for EU, but it is difficult to define it as strategic partner with broad joint interests and relations. Cooperation is surely needed, but Russia’s unacceptable actions in Ukraine have conflicted the fundaments of shared interest. Trust constructed during post-Cold War period is more or less shattered. Finland should also now review her own perspective and views over Europe’s security situation.

Main question is what kind of policy implementations Finland should do in this new disordered situation? Emphasizing good bilateral relations is not enough anymore. It is of course relevant, there is no need to distain bilateral relations. The point is if there are any more good bilateral relations and what would be prize of bilateral relations disagreeing with EU? Finland has supported sanction policy of EU and followed main lines of EU in Russia-politics in post-Maidan period.

This line should be continued, but Finland has to also look a wider picture. What Finland can do for EU in new disorder? What is Finland’s role in review of ENP and Eastern Partnership? What “good bilateral realtions” means in context of EU-Russia-relations? How Finland is working for promoting stability and security in Europe and neighbouring regions? This kind of review should be done, including aims, visions and some concrete propositions and action plans.

As a small state, Finland cannot do a lot herself. As a member state of EU Finland is and has to be within developing EU’s global actorness and role as supporter of multilateralism in international relations. One of concrete tasks for new report could be characterizing possibilities and hindrances of different security political choices from NATO-membership to non-alignment policy. And this work should be done with proper future scenarios and better than parliament’s Committee fort the Future did last year.

Global challenges – they are still here

An ascent of Cold War rhetoric and vocabulary in political and public debate has been startling fast after the Crimean annexation. East, West, sphere of influence and geopolitics have been reshaped as key concepts of political language not only in Finnish but broadly in Euro-American debate. As historian I am bit worried of this phenomenon. Speaking about new Cold War is not the best possible way to analyse what is going on in Europe. We are not talking about frozen war between two ideologically divided Blocs; Russia is market economy and despite of disrespect of “Western values”, this is not just simply ideological-based conflict.

There are more fundamental questions about re-defining international order and Russia’s role in the system. Highly tensioned Cold War order was still more static than current situation. Warm war in the “European heartlands” did not happen in Cold War period. It would have been too risky for both Blocs. Current situation is different, on the one hand not so tensioned and critical, but on the other more complex, fragmented and more unpredictable.

Emphasizing of Cold War –like political situation should not diminish importance of global challenges. Conflicts, global warming, terrorism, political and religious extremism are challenges for Finland and Europe still. Civil war of Syria and political turbulence in Middle East and Northern Africa illustrates how instable the Southern neighbourhood of EU still is. Lot of work is demanded, and recently debated migration and refugee problem in the Mediterranean is just a consequence of more fundamental problems. Finland should take his responsibility as EU-member and work for improving the political situation not only in EU-neighbourhood but also globally.

I am concerned that new government will focus even too much for national security in narrow sense. New equipment of Finnish Armed Forces is important and acute issue, but it should not be the most central. In strategic level the government should also do guidelines for Finland’s global actorness. How to improve development co-operation? What kind of tasks Finland would have in crisis management? What is Finland’s role in local, regional and global security as broadly understood.

Party leaders have emphasized national benefits more than early 21^st century. That is, nevertheless, contested concept. Every politicians, expert and citizen has his/her own definition for national benefit. It can be defined narrowly as nation-state centred, patriotic view of how to keep “the” nation united and borders secured. Or it can be defined widely as combining global, regional and local governance.

Finland and new disorder?

It is clichéd to say to look to future, not to the past. As historian I reckon it is sometimes good to look to the past alike. History can teach us not to consider political phenomena unhistorical. They are unique, but they are culmination of development. We are not living more extraordinary time than our ancestors in Ancient Rome or medieval Venice.

Cold War is historical period, and there are many arguments supporting a claim it ended in early 1990s. Soviet Union is collapsed and Germany is reunified. Vladimir Putin has attempts to construct some kind of look-alike Russian Union, even Eurasian one, but it does not mean return to Soviet times.

That is why we should compare the current events in Ukraine and conflicting relations to post-Cold War period, not time before 1991. Last 25 years Europe has generally been stable. The principles of OSCE have been respected. Despite of fact that Russia has during the last years transformed her policy and pursued to return super power, EU and Russia interlinked. They could politically and economically act quite well without any hazardous conflicts.

This trust is now shattered. New disorder is here, and Finland has to reflect her past and create some strategy for future. Like Mika Aaltola wrote in Suomen Kuvalehti, Finland has been too in love with her Russia-relations. There is no need for aggressions, no need for provocations – and certainly no any Finnish politician is eager to do any such kind of manoeuvres. There is, however, need for critical reflections and re-definition. When circumstances, surroundings and conditions have been changed, also the fundaments of policy should be reviewed.

Re-blog: Joko osaamme keskustella Venäjästä?

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Myös Venäjästä puhuttiin. Tai pikemminkin siitä, kuinka Venäjästä pitäisi tai saisi puhua. Tuorein kuohu monimutkaisessa ja aina niin vaikeassa Venäjä-historia-ulkopolitiikka-turvallisuuspolitiikka -yhteydessä liittyi suomettumiseen sekä Viron ja Suomen vaikeaan historialliseen suhteeseen. Blogikirjoitukseni, jonka julkaisin ensimmäisen kerran 22.10.2014, näyttää olevan edelleen ajankohtainen. Keskustelu Venäjästä on edelleen vaikeaa.

Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein.

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia.

Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi.

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti:

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:

”Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi – ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi.”

Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen.

Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisesta merkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvat kylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.

Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.

Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:

”Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua.”

Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?