Persujen gallup-romahdus voi vaikuttaa myös EU- ja ulkopolitiikkaan

Maa jyrisi. Jotain lähes raamatullista oli tavassa, jolla YLE radiouutisissaan uutisoi tuoreimmista puoluekannatusmittauksista. Perussuomalaiset romahtivat lähes viisi prosenttiyksikköä, SDP puolestaan tykitti saman verran ylöspäin gallupkakkoseksi.

Muutokset ovat toki merkittäviä, sillä tällä kertaa ne mahtuvat jopa virhemarginaaliin, joka on +-1,5%-yksikköä. Käytännössä kannatusmuutokset voivat olla enemmän tai vähemmän, mutta selvästi olemassa toisin kuin aiemmissa gallupeissa.

Timo Soini on moneen kertaan muistuttanut, että kannatus mitataan oikeasti ja aidosti vain vaaleissa. Tämä on totta. Mielipidemittauksilla ei jaeta ministerisalkkuja tai kansanedustajapaikkoja. Seuraaviin vaaleihin on aikaa ja moni asia kerkeää muuttua globaalin politiikan kentällä.

Silti Soinikaan ei voi nukkua öitään rauhassa. Perussuomalaisten sisällä kuohuu. Varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on jo osoittanut olevansa piikki puheenjohtajan lihassa. Nuorten, maahanmuuttovastaisten, radikaalimpien perussuomalaisten äänitorvi on vaatinut kriisikokousta. Perussuomalaisten olo hallituksessa ahdistaa, kun takki on käännetty jo mutkalle.

Ministeripersujen johto Soinista Jussi Niinistöön on todennut, ettei käy. Ei ole tarvetta. Hallituksessa ollaan ja pysytään, sillä päätöksiä ei oppositioista voi tehdä. Maahanmuuttopolitiikkaan voi vaikuttaa vain hallituksen sisältä. Persuja tarvitaan. Olisi epäisänmaallista paeta. Mitä olisi käynyt, jos talvisodasta olisi lähdetty karkuun.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railon mukaan Tynkkysen vaatima hätäkokous voi toteutua, sillä paine puolueessa kasvaa. Gallupeista voi päätellä, kuten moni on jo todennutkin, että ”duunarit” valuvat takaisin demarien taakse. Talouspoliittinen linja ei miellytä. Pakkolakiyritys jättää jälkiä.

Gallupit heijastuvat väkisin hallituksen sisäiseen työilmapiiriin. Paine perussuomalaisten sisällä vain kovenee, ja Soinin asema puoluejohtajana ja ulkoministerinä käy entistä ahtaammaksi. Jokaiseen suuntaan ei voi kumartaa ilman, että pyllistää samalla johonkin. Jo nyt olemme nähneet, kuinka puolue- ja sisäpolitiikka on näkynyt EU- ja ulkopolitiikassa. Naurettava äänestystoiminta sisäministerien kokouksessa osoitti, että konseptit ovat sekaisin.

Moni, minä mukaan lukien, luulin, että edellisten Kataisen ja Stubbin hallitusten jälkeen ainakaan huonommaksi ei voi mennä. Toisin on käynyt. Neljä kuukautta vallassa ovat osoittaneet, että Sipilän hallituksesta puuttuu sekä ideologinen liima että luottamus. Kaksi asiaa, joita oppositiojohtajat peräänkuuluttivat neljä vuotta.

Yhteisen sävelen löytäminen näyttää olevan hyvin vaikeaa, kun mukana on yksi hallitusvastuuseen tottumaton populistipuolue. Silmille räjähtänyt pakolaiskriisi on ollut suurin yksittäinen tekijä siinä, että hallituksen sisäinen dynamiikka on nyrjähtänyt jo alkumetreillä. Se heijastuu kaikkeen, sillä maahanmuutto-tematiikka on persuille pyhää. Siinä puolueen ei ole varaa myydä persettään, jollei se halua karkottaa äänestäjiä tai hajota.

Miten tästä eteenpäin? Pahoin pelkään, että linjattomuus jatkuu ja hallitus toimii entistä enemmän reaktiivisesti varsinkin ulkopolitiikan ja EU-asioiden saralla. Suomi on nyt siirtämässä itseään voimakkaasti ytimien liepeiltä reunoille. Se on antanut kuskin paikan EU:n ydinduolle, eikä tunnu olevan kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta yhteisen unionin politiikan tukemiseksi.

Eikä se yllätä. Hallituksessa on kaksi EU-kriittistä puoluetta, joille sopii hyvin osoitella ongelmia Brysselissä ja paukutella henkseleitä vahingoniloisesti. Suomen kannalta sellainen politiikka ei ole järin viisasta. Meille pienenä Pohjoismaana ei ole eduksi tukea nationalististen elementtien vahvistumista Euroopassa. Meille rajojen sulkeminen tarkoittaa eristäytymistä. Hallituksen koulutuspoliittisilla päätöksillä ollaan romuttamassa Suomen menestyksen viimeinen kivijalka, minkä jälkeen rajojen sulkeminen olisi virtakatkaisijasta kääntämistä.

Suomi pärjää vain avoimena, innovatiivisena, koulutettuna ja eurooppalaisena toimijana. Suomen pitää olla sitä, mitä hallitus ohjelmassaan visioi. Politiikan pitää tähdätä visioiden toteuttamiseen. Sisäpoliittinen dynamiikka uhkaa kuitenkin viedä meidät EU:n laidalle. Ongelmallisten ja arvaamattomien jäsenmaiden joukkoon.

Advertisement

Suomi on jakautumassa ja sulkeutumassa

Suomi on jakautunut. Näin jankattiin vaalien jälkeen, puhuttiin kuplista ja punavihreistä. Tuo keskustelu punaviinin ja keskikaljan lipittäjien vastakkainasettelusta tuntuu nyt kesyltä. Harmittomalta. Voi jospa voisimmekin palata aikaan, jolloin poliittisen keskustelun ääripäät tulivat Kalliosta ja Pihtiputaalta.

Eilisen jälkeen ei ole paluuta. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt ja eurooppalaiset poliittiset johtajat housut kintuissa yllättänyt pakolaiskriisi on sen keskeisin katalyytti. Lahdessa ja Kouvolassa ylitettiin raja, kun polttopullot, kivet ja ilotulitteet oli suunnattu hätää pakenevia ihmisiä sekä heitä auttavia vastaan.

Torniossa nähty parin sadan hengen mielenosoitusihmisketju oli vielä maltillista. Siinä uhka oli verbaalinen, kenenkään henkilökohtainen koskemattomuus ei ollut vaarassa. Lahdessa ja Kouvolassa oli toisin. Kivi voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Askel häiriköinnistä pahoinpitelyyn on tuollaisessa rähinöinnissä kovin pieni.

Samaan aikaan Homma-foorumilla, maahanmuutto- ja maahanmuuttajavastaisen keskustelun ydinyhteisössä, on alettu vaatia entistä kovempia keinoja ”suvakkeja” vastaan. Kyse on sodanjulistuksesta, rekrytoinnista parlamentaarisia keinoja radikaalimpaan taisteluun. Vastapuolena eivät ole vain pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vaan myös me heidän oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään ja tasavertaiseen kohteluun puolustavat.

Hommalla kasataan porukkaa, jolle ”keskinkertainen ei riitä”. Sitaatit kertovat, että pettymys kohdistuu koko puoluekenttään. Myös perussuomalaisiin, jotka eivät ole riittävän ”halla-aholaistuneet”. Parlamentaariset keinot eivät enää riitä, vaikka hallituksen politiikka onkin mennyt perussuomalaisten dogmaattisen hallitus- ja puolueohjelmatulkinnan takia täysin sekaisin.

Sanoista tekoihin on matkaa, muttei mahdottomasti. Olli Immosen kesäinen Facebook-päivitys osoitti, että tekoihin kannustavia toimijoita löytyy myös eduskunnasta. Vaikka Immonen itse ei likaisikaan käsiään kuin korkeintaan ”hengailemalla” Schaumanin haudalla, joku muu voi liata.

Ongelma on vakava. Poliittinen johto ei voi vaieta. Kolmen kopla, Sipilä, Stubb ja Soini julkistivat valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa he tuomitsivat väkivallan. Se on oikein. Sipilä ja Soini tekivät sen myös Twitterissä. Sekin on oikein.

Soini oli sopivasti YLE Radio 1:n politiikkaradion haastateltavana. Soini tuomitsi väkivallan. Hän on parlamentarismin kannattaja, hän haluaa kulkea keskitietä ja on myös perussuomalaisia luotsannut vallan kabinetteihin. Soini toimi oikein. Väkivalta ei ole hyväksyttävää.

Samalla Soini teki peliliikkeen, jota on vaikeampi ymmärtää. Hän totesi, että vastakkainasettelun ja suoranaisen vihapuheen ilmapiirin syyt ovat kuplissa. Persukuplissa ja vihervassarikuplissa. Tangoon tarvitaan aina kaksi, senhän nyt jokainen tietää. Silti kaikki asiat eivät ole yhteismitallisia.

Poliittinen väkivalta, tuli se oikealta, vasemmalta tai keskeltä on tuomittavaa. Niin vihapuhe ja muu lietsonta. Mutta ”suvakit” tai ”vihervassarit”, kuten nykyään näköjään kaikki ei-rasistit tai ei-perussuomalaiset halutaan määrittää, eivät ole heitelleet polttopulloja tai kiviä vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden päälle. Siinä on se ero. Siksi Soinin rinnastus oli täysin aiheeton. Se teki yhteismitallisen kahdesta täysin vertailukelvottomasta asiasta: sanoista ja teoista.

Mikäli Lahden ja Kouvolan tapaukset sivuutetaan yksittäistapauksina tai Homman keskustelut pelkkänä some-kohinana, seuraukset voivat olla vakavat. Elämme nyt poikkeuksellisen jännitteistä aikaa, laatat liikkuvat ja asiat etenevät kovalla vauhdilla. Pää on pidettävä kylmänä, sekä poliitikkojen että kansalaisten.

Valheiden, pelottelun, vihan lietsonnan ja sumutuksen sijaan tulisi keskittyä rakentamaan yhteiskuntaa avoimeksi ja suvaitsevaiseksi. Siihen eivät kuulu sen paremmin polttopullot kuin ehdotukset parakkileireistäkään.

Entä jos en enää tunne isänmaatani?

Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.

Näin todetaan Juha Sipilän hallituksen ohjelman ensimmäisellä sivulla. Kyse on visiosta vuodelle 2025. Visioinnin perspektiivi on pidempi kuin Sipilän hallituksen kausi tulee olemaan. Se on kuitenkin kirjattu pääpaikalle, ensimmäiselle sivulle. Siksi lukijat – äänestäjät, kansalaiset – voivat odottaa, että hallitus myös toimii tavoitteen edistämiseksi.

Hallitus on ollut nyt pystyssä pari kuukautta, joten on kohtuutonta tuomita sitä täysin epäonnistuneeksi. Aikaa tavoitteiden edistämiseen, ja jopa toteuttamiseen on vielä jäljellä. Askelmerkit eivät kuitenkaan lupaa hyvää.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) nosti ministeriönsä budjettiesityksestä kolmen pointin sijaan neljä keskeistä säästökohdetta. Toiseksi suurimpia säästöjä esitetään kehitysapuun, josta leikkuri veisi 200 miljoonaa euroa. Jos olisin ministeri, en ilkeäisi erikseen tiedotustilaisuudessa mainostaa, kuinka tässä nyt leikataan kehitysavusta ja rankasti. Mutta Stubb ja muu hallitus kehtaavat.

Hallitusneuvotteluiden tuloksen ratkettua käytiin keskustelua siitä, miten uutta hallituspohjaa tulisi kutsua. Itse nimitin sen tuoreeltaan keskustaoikeistolaiseksi konservatiivihallitukseksi. Ensimmäiset toimintakuukaudet osoittavat, että nimitys sopii hallitukselle kuin nenä päähän.

Hallituksen ulkopolitiikka edustaa, kuten jo hallitusohjelmasta ja puolueiden vaaliohjelmista pystyi päättelemään, konservatiivista ja osin varsin nuivaa nationalistista pohjavirettä. EU-politiikassa Suomesta on tullut aiempaa kriittisempi jäsenmaa, jonka politiikka ei tähtää yhteisen eurooppalaisen ”edun” tavoittelemiseen, vaan kansallisten erityisetujen vaalimiseen.

Mikä isänmaa?

Isänmaan edusta on tullut hallituksen tunnuslause. Sipilä julisti heti vaalien jälkeen, että se menee ylitse kaikesta. Alexander Stubb, ehkäpä suomen EUrooppalaisin poliitikko, on hänkin alkanut korostaa isänmaan etua. Timo Soinin suusta käsitepari on totuttu kuulemaan useammin.

Mutta mikä on isänmaan etu? Onko isänmaan etu leikata 210 miljoonaa euroa tulevaisuuden kivijalasta, koulutuksesta? Onko isänmaan etu leikata 200 miljoonaa euroa kehitysavusta ja samalla sulkea ovet sotaa, nälkää, toivottomuutta ja yletöntä kurjuutta pakenevilta pakolaisilta? Onko isänmaan etu toivoa vähemmän Eurooppaa ja enemmän kansallista päätöksentekoa?

Kysymyksiin on varmasti yhtä monta vastausta kuin on vastaajaa. Mikäli asiaa yrittää tarkastella akateemisesta näkövinkkelistä, ensin täytyy määritellä mitä käsitteellä ”isänmaa” tarkoitetaan. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sen valtioksi tai maaksi, johon ihminen tuntee kuuluvansa. Se voi olla myös synnyinmaa, kotimaa tai oma maa. Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan isänmaa tarkoittaa maata, jossa joku on syntynyt tai jonka hän kokee omakseen, johon hän tuntee kuuluvansa.

Isänmaahan täytyy siis joko syntyä tai tuntea kuuluvansa. Ensimmäinen on asia, johon me emme itse voi vaikuttaa. Määritelmä pitää automaattisesti sisällään vain kaikki ne, jotka ovat putkahtaneet maailmaan Suomenniemellä. Toisaalta määritelmä sulkee ulkopuolelle ne, jotka ovat syntyneet muualla – vaikka heidän vanhempansa olisivat suomalaissyntyisesti suomalaisia.

Näin päästään toiseen määritelmään, joka perustuu tuntemukseen tai kokemukseen. Kyse on vahvasti subjektiivisesta määrittämisestä, jota toki kollektiivisesti voidaan tukea ja ohjata. Tuore esimerkki tästä oli Prinssi Jusufin kavereineen ottama kuva, jossa hän yhdessä kahden muun maahanmuuttajakaverinsa kanssa poseerasi ”Isänmaan puolesta” –muistomerkillä. Syntyi kohu, kun kuvaa paheksuttiin epäisänmaalliseksi. Kuvan kommenttiketju ei kaikilta osin sovi heikkohermoisille.

Prinssi Jusuf on asunut Suomessa 2-vuotiaasta saakka. Hän on suorittanut asevelvollisuuden, tykkää saunomisesta, makkaranpaistosta ja Röllistä. Mutta kaikkien mielestä hän ei ole riittävän isänmaallinen saadakseen ottaa itsestään kuvan sotamuistomerkillä. He ovat väärässä. Prinssi Jusuf on juuri niin isänmaallinen suomalainen, kun hän itse kokee. Sanakirjan määritelmän mukaan hän on isänmaallinen – hänellä on tuntemus ja kokemus. Sen vähättelyyn tai arvosteluun ei ole oikeutta kenelläkään.

Mikäli isänmaallisuutta aletaan tulkita ahtaasti ja kapeasti jonkin mystisen yhtenäiskulttuurisen ajattelutavan kautta, liikutaan heikoilla jäillä. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat kielipoliittisessa ohjelmassaan korostaneet suomen kielen asemaa yhteiskuntaa ja kansalaisia yhdistävänä tekijänä. He myös määrittävät suomalaisen identiteetin kielen kautta vain suomenkieliseksi, sillä se voi olla olemassa ilman ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria.

Monikulttuurinen Suomi jo vuodesta x

Perussuomalaiset vetoavat perinteisiin ja historiaan, mutta todellisuudessa he tavoittelevat isänmaata, jollaoista ei ole koskaan ollut olemassa. Vuonna 1917 itsenäistynyt Suomi on aina ollut monikielinen. Suomen ja ruotsin taitoisten lisäksi eritoten saksankielisillä on ollut suuri merkitys Suomen talous- ja kulttuurielämässä. Sellaiset suuret yritykset kuin Stockmann, Stora Enso (ent. Wilh.Gutzeit&Co.), Hackman, Rosenlew ja Berner eivät olisi olemassa ilman monikulttuurista Suomea.

Norjalaiset maahanmuuttajat Sören Berner ja Hans Gutzeit hakivat Suomesta uusia markkinoita yrityksilleen. Berner möi kalaa, Gutzeit ymmärsi Suomen metsävarojen tärkeyden sahatoimintansa laajentamiselle.  Saksalaiset G.F. Stockmann ja Johan Friedrich Hackman tulivat Saksasta kaupankäyntiin Helsinkiin ja Viipuriin. Rosenlewien aatelissuvun tie Suomeen kävi Ruotsin suurvalta-ajan armeijan kautta.

Itsenäisyyspäivänä lauletaan Maamme-laulua, jonka sävelsi Hampurissa syntynyt Friederich Pacius. Suurena sotasankarina lähes palvotaan marsalkka Mannerheimia, joka palveli vuosikymmenet Venäjän tsaarin armeijassa, ja joka Rosenlewien ja monien muiden aatelisten tavoin omasi saksalaiset sukujuuret. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koko ajatus Suomen kansasta ja kansakunnasta on ruotsinkielisen sivistyneistön keksintöä, ja vaikutukset tulivat – yllätys, yllätys – Saksasta.

Suomi ei ollut monokulttuurinen umpio edes ennen ensimmäisiä ristiretkiä ja Pähkinäsaaren rauhaa 1323. Silloin tällä maaläntillä asui sekalainen seurakunta ihmisiä, jotka raapivat elantoaan kalastamalla, metsästämällä, kaskeamalla ja yrittämällä käydä vähäistä kauppaa kahden valtakeskittymän – Ruotsin ja Novgorodin – välisellä raja-alueella.

Isänmaan etu on historiallisesti siis vaatinut maahanmuuttoa, kulttuurisia ja taloudellisia yhteyksiä yli valtiollisten rajojen, kaupankäyntiä lokaalisti ja globaalisti. Näin on, jos isänmaan etu tarkoittaa sitä, että on tavoiteltu Suomi-nimisen valtion vaurastumista ja kansalaisten hyvinvointia. Suomi, jollaista Sipilän hallitus visio vuodelle 2025 oli olemassa jo 1700-1800-luvuilla. Tuolloin metsäisestä ja varsin kehittymättömästä maata teollistettiin ulkomaalaisten voimin. Ruotsin ja Venäjän hallinnot eivät olleet niin kiinnostuneita rajamaansa teollisten olojen parantamisesta, että Suomi olisi noussut kukoistukseensa ilman ulkopuolista pääomaa.

Yritykset löysivät toiminta-alueen ja menestyivät kuka paremmin, kuka huonommin. Aika kului ja yrityksistä tuli suomalaisia. Stockmann, Hackman ja Rosenlew ovat olleet jo pitkään olennainen osa Suomi-brändiä. Ne eivät syntyneet täällä, mutta ne ovat tunteneet kuuluvansa ja ne on myös hyväksytty kuulumaan isänmaahan nimeltä Suomi.

Nuiva isänmaallisuus

Talousvaikeuksistaan huolimatta Suomi on edelleen vauras ja vakaa maa. Absoluuttista köyhyyttä ei juuri ole, suhteellista toki aivan liikaa. Siksi Suomi ei saa sulkea silmiään siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Suomi on historiallisesti ollut altis ja avoin kansainvälisille virtauksille. Tämä koskee niin hyviä kuin huonoja asioita. Siksi Suomi ei voi ummistaa silmiään myöskään historian pahimmalta pakolaiskatastrofilta.

Valitettavasti isänmaan etua mielestään ajava hallitus tekee juuri näin. Leikkaamalla kehitysavusta, leikataan mahdollisuuksista auttaa ihmisiä heidän kotimaissaan. Heidän isänmaissaan. Vaatimalla tiukennuksia maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan heikennetään heidän mahdollisuuksiaan ihmisarvoiseen elämään.

Vähentämällä maahanmuuttajien kotoutumiseen varatuista resursseista heikennetään integraatiota ja samalla heikennetään monikulttuurisen politiikan onnistumisen mahdollisuuksia. Ehkä tukahdutetaan jonkun uuden Stockmannin tai Hackamnin syntyminen.

Vaatimalla EU:n eteläisiltä rajavaltioilta enemmän vastuuta pakolaiskysymyksessä, ja kieltäytymällä tasapuolisemmasta ”taakanjaosta” (ruma sana) pahennetaan pakolaiskatastrofia. Se lisää humanitaarista hätää, mutta on myös turvallisuuspoliittinen riski. ISISin kaltaiset järjestöt värväävät jäseniä paitsi koulutetuista länsimaihin turhautuneista nuorista, niistä elämässään vain epätoivoa ja toivottomuutta nähneistä ihmisistä.

Vaatimalla vähemmän yhteiseurooppalaista ja enemmän kansallista hallitus nakertaa pohjaa Euroopan tasapainolta. EU ei ole täydellinen ja ongelmaton yhteisö, päinvastoin. Se vaatii kehittämistä ja parantamista, mutta sitä ei tapahdu, jos jäsenmaat syyttävät ongelmista unionia ja käpertyvät nuivaan kansallismielisyyteensä.

Suomesta on tulossa tällä vauhdilla isänmaa, jossa olen syntynyt, mutta jota en enää tunne omakseni. Ehkäpä joku perustaa vielä ”eroa isänmaasta” –portaalin, jossa voi irtisanoa yhteiskuntasopimuksensa tuntemuksen ja kokemuksen kadottua.

Ahvenanmaa ja perussuomalaiset – mahdoton yhtälö?

Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ahkeraan. Puoluekokouksessa puolustusministeri Jussi Niinistö päästi suustaan sammakon, tai huonosti harkitun mielipiteen, toteamalla kysyjälle, ettei Ahvenanmaata puolusteta sen asukkaiden vaan strategisen merkityksen vuoksi.

Puolustusministeri selitteli lausuntoaan pian huonosti muotoilluksi lausunnoksi. Hän paikkaili syyttämällä kysyjää arvoväritteisestä kysymyksestä ja vakuutteli maanpuolustuksen koskevan kaikkia kansalaisia – myös ahvenanmaalaisia. Ulkoministeri ja puheenjohtaja Timo Soini selitteli myös toteamalla, että Niinistö varmaan tarkoitti, että kaikkia suomalaisia puolustetaan – ei erikseen ahvenanmaalaisia, savolaisia tai karjalaisia.

Selityksiä perussuomalaisilla on riitänyt. Tämäkin lausunto saatiin kerrotuksi parhain päin vetoamalla huonoon muotoiluun, aiemmin on puhuttu aina yksityisajattelusta. Oppositiosta hallitusvastuuseen nousseen puolueen kohdalla yksityisajattelun rajoja koetellaan. Populistit ovat tottuneet laukomaan julkisuuteen mitä sylki suuhun tuo.

Enää ei näin ole. Toiseksi suurin hallituspuolue miehittää ja naisittaa keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan salkkuja. Siksi puolustusministeri ei voi edes puoluekokouksessa sanoa mitä yksityisesti ajattelee, eikä vedota kysyjän arvoväritteisyyteen.

Niinistö on muiden perussuomalaisten ministerien tavoin vannonut virkavalan, jossa hän on luvannut toimia ”oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi”. Lupaus koskee myös ahvenanmaalaisia, vaikka heidän kotiseutunsa onkin demilitarisoitu.

Huhtikuussa 1990 silloisen SMP:n kansanedustaja Marita Jurva esitti, että Ahvenanmaan voisi vaihtaa Karjalaan. Jurvan mukaan ”valtiomme rahoja tuhlataan Ahvenanmaalle yhä enemmän ja enemmän samalla, kun heikäläiset saavat nauttia emämaan eduista ja turvallisuudesta, pitää itse laivayhtiöittensä tuotot jne”

Kyse oli etuoikeuksista, jotka hiersivät Jurvaa ja taitavat hiertää Niinistöä, samoin montaa muuta perussuomalaista. Toinen kivi kengässä liittynee ruotsin kieleen. Puolue on kielipoliittisessa ohjelmassaan linjannut: ”Suomenkielinen suomalainen voi olla identiteetiltään osa yhteiskuntaa ja sen rakentajana ilman, että siihen kuuluu ruotsin kieli tai ruotsinkielinen kulttuuri.. Suurin osa suomalaisista kokee identiteetikseen olla suomenkielinen, eurooppalainen kansalainen.”

Kyse ei näyttäisi olevan vain yksityisajattelusta tai huonosti muotoillusta lausunnosta. Perussuomalaisilla on tavoitteita ruotsin kielen suhteen, eivät ne ole mikään valtakunnan salaisuus.

Kyse on myös siitä, mitä ministeri voi sanoa. Hallitustyö on vielä perussuomalaisilta opettelua, mutta oppiakseen täytyy myös saada opetusta. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ollut kovin hiljaa.

Aikanaan Harri Holkeri (kok.) ripitti Jurvaa tämän lausunnoista ja vaatii eduskuntaryhmältä selväsanaista irtautumista kannanotosta. Pelissä oli SMP:n hallituspaikka. Holkeri varjeli ulkopoliittisen linjan yhtenäisyyttä, johon kuului kaikenlainen vaikeneminen Karjala-kysymyksestä.

Elämme toisenlaisia aikoja, mutta ministerin vala ja asema velvoittaa. Perussuomalaisten tulee oppia käyttäytymään aseman vaatimalla tavalla. Ja tarvittaessa pääministerin tulee ojentaa. Myös yksityisajattelijoita, ja eritoten huonosti muotoiltuja lausuntoja.

Huomioita monikulttuurisuudesta ja sen liepeiltä

Olli Immosen sodanjulistus-päivitys Facebookissa on saanut aikaan lumipalloefektin. Monikulttuurisuudesta ja rasismista on keskusteltu viimeisen viikon aikana paljon. Valitettavasti keskustelu on paikoin mennyt metsään kehnon argumentaation ja täydellisten väärinymmärtämisten takia.

Viikonloppuna rasismi purkautui myös väkivallantekoina, kun Jyväskylässä marssineet Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsit pahoinpitelivät sivullisia. Tapahtuma on herättänyt sekä huolta ja pelkoa että erikoista vähättelyä. Sen sijaan, että uusnatsien väkivaltaiseksi äitynyt mielenilmaus olisi laajasti tuomittu, on mediassa julkaistu kirjoituksia, joissa on oltu huolissaan ’Meillä on unelma’ -mielenilmauksesta.

Rasismin salonkikelpoistamista

Immonen ja muut ’monikulttuurikriitikot’ ovat osin saavuttaneet tavoitteensa. Rasismista on tullut salonkikelpoista, kun sen vastainen mielenilmaus saa osakseen enemmän paheksuntaa.

Yksi hutilaukauksista tuli Jyrki Lehtolalta Ilta-Sanomissa lauantaina 1.8. Lehtola käsitteli kolumnissaan Meillä on unelma -mielenilmausta varsin setämäiseen tyyliin ja sai sen näyttämään vain hyvältä syyltä bilettämiseen. On varsin vastenmielistä, että yksi maan suurilevikkisimmistä julkaisuista – olkoonkin keltaista lehdistöä – julkaisee tällaisia kirjoituksia.

Lehtola ilmeisesti yritti kritisoida rasismia vastustavia henkilöitä tekojen puutteesta, mutta viesti meni kyllä pöpelikköön. Lehtola vahvisti sitä kupla-ajattelua, joka eduskuntavaalien jälkeen on ollut pinnalla. Hän sai mielenilmauksen näyttämään helsinkiläisten punavihervassarihipstereiden kokoontumisajoilta ja oman egon nostatustapahtumalta. Iljettävää, kuinka rasismin vastustaminen voidaan tulkita näin. Ehkäpä Lehtolalalla itsellään on asian suhteen kolkuttava omatunto, joka purkautui näin?

Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Kristiina Markkanen yritti niin ikään lauantaina 1.8. tarkastella monikulttuurisuus-debattia tutkimuksen vinkkelistä käsin. Valitettavasti lopputulos jäi heikoksi ja sisälsi kovin paljon argumenttivirheitä. Markkanen antoi ymmärtää, että monikulttuurisuuspolitiikka ja sen epäonnistuminen olivat syitä Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneeseen terroritekoon tai Kanadan ja Ranskan lähiömellakoihin. Varmasti poliititset virheet näissä maissa ovat osaltaan vaikeuttaneet maahanmuuttajien integroitumista, mutta yksi yhteen syy-seuraus-suhteen rakentaminen vaatii jo melkoista rohkeutta.

Heikki Kerkkänen kirjoitti Markkaselle avoimen kirjeen blogissaan ja tuo siinä oikeastaan esille ihan riittävästi dataa purkamaan Markkasen ylemmyydentuntoisen kolumnin argumentaatiovirheitä ja yksipuolista tutkimuksen ylimalkaista tulkintaa. Markkanen kirjoitti Hesarissa näkyvällä paikalla ja teki kirjoituksellaan ”nuivien” harjoittamasta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikistä jälleen hitusen salonkikelpoisempaa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkea politiikkaa tulee ja pitääkin arvostella. Maahanmuuttopolitiikka tai multikulttuurinen politiikka eivät tee poikkeusta. Arvostelun, varsinkin jos se tulee poliittisilta päättäjiltä tai näkyvillä paikoilla julkaisevilta toimittajilta, tulisi perustua edes suurimmassa määrin saatavilla oleviin faktoihin ja dataan ylimalkaisten yleistysten sijaan.

Perussuomalaisia on Immos-kohussa kohdeltu kyllä silkkihansikkain. He ovat päässeet mediassa uhrin asemaan, selittämään, etteivät he oikeasti ole rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä. Ehkä heidän selittäessään yhteyksiä Immosen mielipiteiden ja puolueohjelman välillä olisi ollut hyvä keskustella enemmän siitä, että ohjelma on ainakin muukalaisvastainen ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Poliittisen korrektiuden liikakäyttöä

Poliittiseen korrektiuteen on paikkansa ja aikansa, mutta liiallisella käytöllä on ei-toivottuja vaikutuksia. Petri E. Korhonen avasi tätä problematiikkaa HS Illan kolumnissaan 3.8. hyvin. Käsitteet eivät ole merkityksettömiä, vaan sillä on väliä millä käsitteellä ilmiöistä puhutaan. Vai kuka voi väittää, ettei ”kansallismielinen” olisi salonkikelpoisemman kuuloinen termi kuin ”uusnatsi”?

Jyväskylässä mellakoineet SVL:n henkilöt ovat kyllä ihan rehellisiä uusnatseja. Kuvankaappaus heidän sivustoltaan kertoo, että heidän tavoitteenaan on SVL:n muodostama kansallinen hallitus. Ideologiset juuret ovat kansallissosialismissa.

’

Juuri siksi heitä saa kutsua uusnatseiksi. Kansallismielisiksi, tai edes äärikansallismielisiksi en heitä kutsuisi. Kyse on kuitenkin myös koko Pohjolaa koskevan kansallissosialistisen valtakunnan tavoittelemisesta. Ei median tule olla niin poliittisesti korrekti, ettei se voisi käyttää käsitteitä, jotka asiayhteyteen sopivat.

Vaan on osin silkkihansikkaita käyttänyt mediamme saanut puolustajansakin. Timo Vihavaisen mielestä Immos-kohussa mentiin äärestä laitaan, eli media lietsoi kohun asiasta, joka ei ole kohu. Hänen mukaansa lehdistö ei edes pyri totuuden välittämiseen, vaan ainoastaan poliittiseen taisteluun.

Hän on myös esittänyt, että Immonen on joutunut eräänlaisen median ajojahdin uhriksi. On vaikea nähdä missä kohdin Immosesta tuli uhri. Hän julkaisi Facebookissa kirjoituksen, joka oli selväsanainen taistelukutsu monikulttuurisuutta vastaan. Hän ei määrittänyt sitä monikulttuurisuuspolitiikaksi, vaan käytti nimenomaan monitulkintaisempaa ja yleisemmän tason multiculturalism-käsitettä. Päivitystä seuranneessa keskustelussa hän lietsoi taisteluhenkeä kanssakeskustelijoissa. Kyse ei siis millään muotoa ollut vain yöllä tehdystä päivityksestä, vaan selvästi tietoisesta toiminnasta.

Vihavainen on tehnyt tästä demokratia-kysymyksen. Sitä se ei ole. Vain harvat, ja tuskin kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista on vaatinut Immosen erottamista kansanedustajan toimesta. Iltapäivälehtien gallupit eivät tässä suhteessa ole legitiimejä demokratian mittareita.

Sen sijaan on keskusteltu siitä, pitäisikö Immonen erottaa eduskuntaryhmästä. Tässä on kyse eri asiasta, eikä se toteutuessaan osoittaisi demokratian heikentymistä Suomessa. Eduskuntaryhmästä erottamisia on nähty ennenkin, edellisellä vaalikaudella sekä perussuomalaisissa että vasemmistoliitossa. James Hirvisaari sai potkut koko puolueesta kuvattuaan Seppo Lehdon natsitervehdyksen eduskunnassa. Puolue määritti rajat käytökselle, jota se kansanedustajiltaan – ja myös jäseniltään – edellyttää.

Vasemmistoliitto puolestaan erotti JyrkiYrttiahon ja Markus Mustajärven eduskuntaryhmästään, koska he äänestivät pääministerivalintaa ja hallitusohjelmaa vastaan. Rike oli paljon pienempi, kuin Immosen taistelujulistus tai hänen toimintansa Suomen Sisun ja SVL:n piirissä. Olisin demokratian ja poliittisen ilmaisun- ja mielipiteenvapauden puolustajana huomattavasti enemmän huolissani tiukan ryhmäkurin vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon.

Immosen asia tulee perussuomalaisten eduskuntaryhmän käsittelyyn. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Mikäli Immonen saa jatkaa ryhmän jäsenenä, on se selvä tuen osoitus hänen poliittiselle agendalleen. Se kertoo, että hallituspuolueessa on tilaa kansanedustajille, jotka kuuluvat uusnatsistisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin. Se kertoo, että hallituspuolue hyväksyy monikulttuurisuudenvastaisen taistelun lietsomisen.

Tässä on vielä välissä myös perussuomalaisten puoluekokous. Mielenkiinto on varmasti tapissaan. Ei Immosen kirjoituksen ajoitus sattumaa ollut. Viikonloppuna nähdään, kuka harjaa ja ketä.

#MeilläOnUnelma ei ollut uusi Lapuan liike

#MeilläOnUnelma ei ollut Lapuan liikkeen uusi tuleminen tai kyynisten pillipiipareiden johtama massahysteria.

Kyse ei ollut yhden Facebook-päivityksen aikaansaamasta närästyksestä, tai muuten vain hauskasta ajanviettotavasta Kansalaistorilla. Kyse oli rasismin, muukalaisvihamielisyyden ja suvaitsemattomuuden vastustamisesta. Olli Immosen FB-päivitys on vain jäävuorenhuippu siinä äärioikeistolaisten ja itseään kansallismielisiksi tituleeraavien poliittisten ryhmien vahvistumisessa, jota eri puolilla Eurooppaa on viime vuosina jouduttu  todistamaan.

Meillä on Unelma -mielenilmaus oli varsin spontaani, nopeasti järjestetty purkaus, jonka välillisesti aiheutti tuo Immosen täysin asiaton sodanjulistus. Sen taustalla vaikuttavat kuitenkin laajemmat yhteiskunnalliset epäkohdat ja myös meillä Suomessa lisääntynyt suoranainen rasismi.

Tuntuu varsin kummalliselta, miten myös muutamat akateemisesti meritoituneet henkilöt tulkitsevat tapahtumaa erittäin kapeasta tirkistysaukosta näkemättä laajempaa kontekstia. Immosen päivitys ei ollut yksittäinen keskiyöllä näpytelty viesti, vaan osa laajempaa agendaa. Tämä kävi hyvin selvästi ilmi lukemalla sitä ”keskustelua”, jota päivityksestä hänen FB-seinällään käytiin. Immonen ei jäänyt sanattomaksi lietsoessaan ”kanssataistelijoita”.

On myös erikoista, ellei jopa vastenmielistä, kuinka moni eritoten perussuomalaisten piirissä pyrkii selittelemään koko kohun monikulttuurisuus (multiculturalism) -termin väärinymmärryksenä. Terminologian taakse on helppo piiloutua, ja sitä tehdään tarkoitushakuisesti. Näin ”monikulttuurisuuskriitikot” tekevät itsestään uhrin, kuten Jussi Halla-aho YLE Radio 1:n ykkösaamussa 28.7.

Immosen seinällä tai MeilläOnUnelma-mielenosoituksessa puhuneen Matias Turkkilan kätilöimällä Hommafoorumilla käydyt keskustelut osoittavat, ettei nyt puhuta vain akateemisesta terminologisesta kiistelystä. Käsitesaivartelu on vaarallista, sillä se tekee rasismista salonkikelpoista. Näyttää olevan jopa sallittua kategorisoida ulkomaalaisia ja maahanmuuttajaryhmiä etnisen, uskonnollisen tai kansallisen taustan perusteella, jos sen tekee multikulturalismin ideologisena kritiikkinä.

Multikulturalismista poliittisena toimintajana, jopa ideologiana pitää voida keskustella. Se on osa demokraattista yhteiskuntaa ja sanavapautta. Viime päivinä perussuomalaiset ovat saaneet taas keskustella aiheesta, ja Turkkilan osallistuminen mielenosoitukseen kertoo, että Suomessa sana on vapaa. Välihuudoista huolimatta hän sai tulla paikalle kertomaan mielipiteensä.

Mutta taistelukutsuja ja sodanlietsontaa ei tarvitse hyväksyä. Ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä sitä, että uhotaan taistelusta maahanmuuttajia ja ”multikulturalisteja” vastaan. Sotaisassa retoriikassa piilee vaaransa. Aina on olemassa riski, että joku tulkitsee sen kirjaimellisesti ja ryhtyy toimenpiteisiin. Sodalla, kuten ei rasismillakaan tulisi flirttailla. Hallituspuolueen tulisi selväsanaisesti irtisanoutua siitä. Myös puheenjohtajansa suulla.

#MeilläOnUnelma irtisanoutui rasismista, maahanmuuttovastaisuudesta, ulkomaalaisvihamielisyydestä ja sodanlietsonnasta. Yhteiskunnassa tarvitaan myös tekoja, sillä meidän tulee elää täällä ihmisiksi ihmisten kesken. Ihan jokaisen.

Pahoinvointi-Suomi

Yhteiskuntamme voi pahoin.

Mietin pitkään, jaksanko tai kannattaako edes kirjoittaa kohusta ja keskustelusta, mikä on seurannut Olli Immosen (ps.) Facebook-päivityksestä (25.7.). Käytyäni asiasta täysin hedelmätöntä keskustelua Facebookissa ja tunnettuani syvää vastenmielisyyttä A-studion (27.7.) keskustelusta ajattelin, että olkoot. Miksi hakata päätä seinään, kun maailmankuvien välinen kuilu on näin syvä.

Sitten katsoin Abdirahim Husseinin ja Koko Hubaran haastattelun YLE:n Aamu-tv:ssä (28.7.). Kokemukset arkipäivän rasismista pysäyttävät joka kerta. Valkoihoisena suomalaisena ei pysty koskaan ymmärtämään millaista arkipäivän rasismia Suomessa koetaan. Jokaikinen päivä.

Se kertoo kuinka pahoin yhteiskuntamme voi. Niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat tehneet rasismista salonkikelpoista. Olli Immonen kuuluu siihen poliitikkojen joukkoon, jotka pyrkivät esittämään rasistisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja ihmisistä verhoamalla ne ”maahanmuuttokritiikin” kaapuun.

Kun he puhuvat esimerkiksi siitä, että Suomen ei tulisi ottaa maahanmuuttajia, ei ainakaan Irakin tai Somalian kaltaisista maista, kyse ei ole ”asiallisesta maahanmuuttokritiikistä”, vaan ihmisten jakamisesta eriarvoisiin koreihin kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella.

Kyse ei ole sananvapaudesta

Immosen päivityksen aiheuttamassa kohussa ei ole kyse sananvapaudesta. Kuten politiikan tutkija Erkka Railo kommentoi, kyse on hänen tekstinsä retoriikasta ja kontekstista. Immonen, joka hiljattain poseerasi Suomen Vastarintaliikkeen tapahtumassa Eugen Schaumanin haudalla ja on Suomen Sisun jäsen, julkaisi sodanjulistuksensa vain pari päivää Utøyan terroriteon vuosipäivän jälkeen.

Kyse ei ole siis mistään yksittäisestä, lyyrisestä tekstistä – kuten perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen yritti A-studiossa selittää. Kyse ei ole väärinymmärryksestä tai tulkintavirheestä. Kyse on Immosen ajatusmaailmaa kuvaavasta tekstistä, jonka hän päätti julkaista. Vaikka mies itse on pysytellyt poissa tiedotusvälineiden edestä, hänen reaktionsa Facebook-tilinsä kautta kertovat, että ei kyse ole mistään keskiyön ”känniviestistä”.

Immosella on vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa oikeus mielipiteeseensä. Demokratian hinta on, että myös demokratiaa vastustavat mielipiteet ovat sallittuja ja niitä saa – lain sallimissa rajoissa – esittää. Tässä mielessä Charlie Hebdon toimitukseen tehtyjen iskujen jälkeistä keskustelua sananvapauden rajoista ei ole tässä yhteydessä käydä.

Kyse on xenofobian lisääntymisestä yhteiskuntamme eri kerroksissa. Immonen ei edusta vain itse itseään, vaan kansanedustajana hän on myös puolueensa jäsen – eikä voi siinä roolissa vain piiloutua yksityisajattelun taakse. Perussuomalaiset on nyt hallituspuolue, joka kantaa keskeisiä turvallisuuteen ja yhteiskunnan eheyteen liittyviä salkkuja.

Tämän vuoksi Immosen lausunto tulkitaan myös tässä viitekehyksessä ja asia koskee myös puoluetta. Perussuomalaiset joutuvat eduskuntaryhmässään ratkaisemaan sen rajan, millaisia tekstejä ja ajatuksia heidän kansanedustajansa saavat ja voivat julkaista.

Kysymys on tältä osin hyvin yksiselitteinen. Sanktioimalla Immosta esimerkiksi eduskuntaryhmästä erottamisella, puolue osoittaisi, ettei sen eduskuntaryhmä tue kyseistä sodanjulistusta monikulttuurisuutta vastaan. Mikäli Immosen lausunnot kuitataan lyhyillä nuhteilla tai vaietaan, puolueen eduskuntaryhmä hiljaa hyväksyy hänen tekstinsä kuvastaman aatemaailman.

Politiikkaan kuuluu moniäänisyys ja kritiikki

Maahanmuuttopolitiikasta pitää demokraattisessa valtiossa keskustella. Osana tätä on myös sallittua, ja paikallaan käydä kriittistäkin keskustelua siitä, onko monikulturistinen maahanmuuttopolitiikka onnistunutta vai ei.

Sen sijaan demokraattisessakaan valtiossa ei tarvitse hyväksyä äärimmäisyyksien politiikkaa, saati tehdä siitä salonkikelpoista. On täysin eri asia keskustella maahanmuutosta, kuin julistaa sotaa ja taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Politiikan teon tavoitteena ei tulisi olla nujertaminen ja totaalinen voitto, vaan yhteiskunnan muuttaminen demokratian rakenteita kunnioittaen. Tätä demokratian henkeä Immosen kirjoitus ei missään määrin edusta.

Perussuomalaisten A-studiossa harjoittama uhriutuminen oli tämän vuoksi vastenmielistä. Toki siellä olivat ihan väärät kaverit kommentoimassa, koska kyse oli Olli Immosen eikä heidän kirjoittamastaan tekstistä. Varsinkin Sebastian Tynkkynen kritisoi, ettei Suomessa saa edes keskustella monikulttuurisuudesta kriittisesti, vaikka hän sitä itse noin vartin studioajalla pääsi tekemään.

Homma ei toimi niin, että jos käyttäytyy ja toimii ronskisti ja räiskii ympäriinsä, voisi odottaa saavansa kohtelua silkkihansikkailla. Perussuomalaisten piirissä käytetään värikästä ja paikoin suoranaisen rasistista kielenkäyttöä. Siihen ei tule vastasta samalla mitalla, vaan asiapohjaisella ja tiukalla kritiikillä. Tästä ei ole syytä pahoittaa mieltään, kuten perussuomalaiset studiossa puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon johdolla tekivät.

Mikäli perussuomalaiset olisivat puolue, jonka piirissä – eduskuntaryhmää myöten – ei kannateta rasismia tai ajeta ”taistelua” monikulttuurisuutta vastaan, puolue ei selittelisi vaan katkaisisi siteensä Immoseen ja muihin hänen hengenheimolaisiinsa Suomen Sisussa ja sen liepeillä.

Nyt puolue ei ole sitä tehnyt, vaan se jatkaa avointa flirttailua rasismin ja muukalaisvihamielisyyden kanssa. Silloin ei kannata ihmetellä, että päivystävät dosentit, kanssakansalaiset, poliitikot ja muut tulkitsevat puolueen edustavan ainakin jossain määrin rasismia ja muukalaisvastaisuutta.

Vaan surullisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme voi todella pahoin. Immonen ei ole ajatuksineen yksin.

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.

Tutuilla turpo-laduilla maailman melskeissä

Hallitusneuvottelijat julkistivat tänään 13.5. linjaukset EU-, maahanmuutto- sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektoreilla. Vaaliohjelmissa ja myös puolueiden vastauksissa oli paljon ylätason ”höttöä”, mutta vähän konkretiaa. Onko työryhmien linjauksissa nähtävissä samanlaista tavoitteenasettelua, vai löytyykö konkretiaa? Mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta työryhmätyöskentelyn pohjalta?

Turvallisuusympäristö muuttuu, Suomen linja on ja pysyy?

Työryhmän paperi on otsikoitu ”Suomi vahvistaa asemaansa heikentyneessä turvallisuustilanteessa”. Hallitus lähtee siis liikkeelle siitä toteamuksesta, että kansainvälinen turvallisuuspoliittinen ympäristö on olennaisesti muuttunut. Tämä myös tidetaan kirjauksessa Ukrainan kriisin vaikutuksista Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Samalla otsikko jo antaa olettaa, että työryhmä esittää konkreettisia toimenpiteitä Suomen aseman vahvistamiseksi.

Valitettavasti konkretiaa kansainvälisen aseman vahvistamisen suhteen on kovin vähän. Paperissa käydään läpi Suomen turvallisuusympäristön muutokset tiiviisti ja listataan kansainvälisen yhteistyön keskeiset toimijat. Kirjaukset eivät olennaisesti eroa Jyrki Kataisen hallitusohjelman linjauksista tai vuoden 2012 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon periaatteeista.

Myös Nato-kirjauksessa palataan lähes kymmenen vuoden taakse. Juha Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa kuinka työryhmän kirjaus on paluuta vuoden 2007 hallitusohjelmaan ja mainitsi erikseen keskustan ”vanhan kaartin” Seppo Kääriäisen ja kokoomuksen turpo-saurus Ilkka Kanervan vaikutuksista linjauksiin. Käytännössä hallituksen Nato-kirjaus tarkoittaa sitä, että Suomi jatkaa linjallaan sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka tekee yhteistyötä Naton kanssa. Kataisen hallitusohjelman poissulkevan Nato-kirjauksen tilalle on palautettu Nato-optio, eli pidetään mahdollisuus jäsenyyteen auki.

Alexander Stubb korosti tiedotustilaisuudessa sitä, että Nato-kirjaus on poliittinen viesti. Voi kysyä kenelle? Venäjälle se kertoo vain sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu olennaisesti. Euroopalle ja Yhdysvalloille sen näkee paluuna vanhaan. Käytännön tasolla se taas ei tarkoita yhtään mitään. Liittoumiin kuulumattomuuden linjaaminen on painavampi argumentti kuin puhe Nato-optiosta. Tältä osin Suomen turvallisuuspoliittinen linja ei muutu, vaikka työryhmäkin toteaa turvallisuusympäristön muuttuneen.

Konkretiaakin on

Konkretiaakin hallitusneuvotteluissa on kirjattu. Hallitus tulee laatimaan uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana arvioidaan myös Nato-jädenyyden vaikutukset. Lisäksi tehdään erillinen puolusselonteko, joka keskittyy puolustuskyvyn kokonaisvaltaiseen arviointiin. Selvitys siis laaditaan, eikä vain saateta tai voida laatia. Sinänsä perinteitä ja pitkää linjaa henkivän paperin pohjalta on vaikea uskoa, että uusi hallitus olennaisesti uutta näissä selonteoissakaan esittäisi.

Selonteossa pitäisi käydä perusteellisesti läpi Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusratkaisu, sen perustelut ja haasteet sekä mahdollisuudet muuttuneessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Ei riitä, että todetaan Nato-jäsenyyden edut, haitat ja muut vaikutukset. Myös vallitseva perusratkaisu – eräänlainen liittoutumattomuus – tulisi analysoida perusteitaan myöten. Muutoin on mahdoton lähteä tekemään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja aidosti erilaisista vaihtoehdoista.

Työryhmän paperi lupaa lisää rahaa ja resursseja puolustusvoimille. Tästä on ollut niin laaja konsensus jo ennen vaaleja, ettei  se tullut yllätyksenä. Mitään numeroita ei vielä tässä vaiheessa ole pöydällä, mutta meri- ja ilmavoimien kalustohankinnat, kertausharjoitukset ja riittävän suorityskyvyn ylläpitäminen ovat tässä paperissa varsin selkeitä esityksiä.

Myös tiedustelulainsäädäntö luvataan pistää kuntoon, mutta muutoin esimerkiksi kyberuhkiin tai hybridivaikuttamiseen ei esitetä järin konkreettisia puuttumiskeinoja. On myös mielenkiintoista, että työryhmä puhuu hybridivaikuttamisesta, eikä hybridisodasta. Kehitysavun osalta hallitus esittää pidemmän aikavälin tavoitteeksi YK:n esittämän 0,7 prosenttia BKT:stä, mutta toteaa samalla hengenvedolla, että tällä hallituskaudella kehitysavusta tullaan säästämään. Kirjaus on laadittu tyydyttämään perussuomalaisia, ja toisaalta keskustaa ja kokoomusta, jotka eivät ole yhtä kielteisiä kehitysyhteistyön suhteen. Yli vaalikauden tähdätty linjaus YK:n tavoitteen saavuttamisesta on vähän turhaa sievistelyä, sillä ei tulevan hallituksen käsiä voi kuitenkaan sitoa.

Mäntyniemen linja vahvistuu

Hallitusneuvotteluissa ei siis ole linjattu mitään uutta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Venäjää ei sanota uhkaksi, Natoon ei liitytä. Tämä ei yllätä, sillä hallituksen kaksi suurinta ovat pitkän linjan ulkopolitiikan kannattajia.

Venäjästä on työryhmällä kaksi erikoista kirjausta. Ensin todetaan, että EU:n ja Venäjän välien paraneminen vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Sen jälkeen kirjataan, että Venäjä on Suomelle merkittävä naapuri. Molemmat ovat itsestäänselviä asioita, ja herää kysymys, miksi nämä kirjaukset on mukaan otettu. Stubb esitti Nato-kirjauksen antavan tiettyjä viestejä Suomen linjasta. Mitähän viestejä näillä kirjauksilla halutaan lähettää ja kenelle?

Tuoreimmissa spekulaatioissa ulkoministerin salkku olisi Sipilän hallituksessa menossa keskustalle ja Olli Rehnille. Työryhmän kirjaukset vahvistavat niin sanottua Mäntyniemen linjaa, eli presidentti Sauli Niinistön linjaa, jossa ollaan ymmärtäväisiä kaikkiin suuntiin. Olli Rehn olisi tämän linjan ulkoministerinä varmempi valinta kuin Nato-sympatioista tunnettu Stubb.

Lopullinen hallitusohjelma tuskin eroaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksilta työryhmän paperista. Perusosaset ovat tässä. Suomi jatkaa tutulla linjalla Euroopan turvallisuustilanteen muuttumisesta huolimatta. Toivottavaa on, että nämä muutokset ja niiden vaikutukset Suomen asemaan perataan selontekovaiheessa perusteellisesti. Myös vallitsevan linjan muuttumattomuus on perusteltava, kun ympäristökin on muuttunut.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.