Re-blog: Joko osaamme keskustella Venäjästä?

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Myös Venäjästä puhuttiin. Tai pikemminkin siitä, kuinka Venäjästä pitäisi tai saisi puhua. Tuorein kuohu monimutkaisessa ja aina niin vaikeassa Venäjä-historia-ulkopolitiikka-turvallisuuspolitiikka -yhteydessä liittyi suomettumiseen sekä Viron ja Suomen vaikeaan historialliseen suhteeseen. Blogikirjoitukseni, jonka julkaisin ensimmäisen kerran 22.10.2014, näyttää olevan edelleen ajankohtainen. Keskustelu Venäjästä on edelleen vaikeaa.

Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein.

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia.

Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi.

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti:

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:

”Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi – ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi.”

Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen.

Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisesta merkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvat kylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.

Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.

Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:

”Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua.”

Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?

Kohti punavihreää Suomea 2019?

Suomi siirtyy pian mitä todennäköisimmin keskustaoikeistolaisen konservatiivihallituksen aikakauteen. On vaikea uskoa, että Sipilän paketti kaatuisi hallitusneuvotteluissa, sen verran intensiivisesti hän tunnusteli perussuomalaisia jo ennakkoon. Asiakysymyksiä ja yksityiskohtia riittää pohdittavaksi, mutta strateginen hallitusohjelma syntyy kolmen suuren – keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten kesken.

Tilanne on jälleen uusi. Perussuomalaisten nousu poliittiselle kartalle toi vuonna 2011 tilanteen, jossa Jyrki Katainen päätti kasata rohkeasti sateenkaarihallitustakin kunnianhimoisemman ”sixpackin”. Oppositioon jäi vain kaksi puoluetta. Hallitus eripuraisuudessaan hoiti opposition hommat tehokkaasti, mikä näkyi vaalituloksessa. Nyt tilanne on toinen. Hallituksessa on kolme puoluetta, oppositiossa viisi. Näennäisesti voisi sanoa, että yhtenäisempi hallitus ja hajanaisempi oppositio.

Näinhän ei kuitenkaan välttämättä ole. Opposition runko muodostuu SDP:n, Vihreiden ja vasemmistoliiton ympärille. Puolueilla olisi erinomaiset edellytykset kerätä voimansa ja muodostaa punavihreä oppositioblokki. Perinteisen jaottelun välissä ameebana seilaavat Vihreät olivat talouspoliittisissa linjoissaan kuitenkin lähempänä linjauksia, joissa yhteinen sävel on löydettävissä vasemmistopuolueiden kanssa.

Työväenliike etsii nyt uutta suuntaa laajasti. Iso-Britannian vaalitulos johti Labourin Ed Milibandin välittömään eroon. Suomessa Antti Rinne ei tappiosta huolimatta ole vastaavaan pyrkinyt, vaan yritti viedä puolueensa loppuun asti hallitukseen keskustan ja perussuomalaisten kesken. Sivustaseuraajana ja puolueista riippumattomana tarkkailijana pidän oppositiotietä puolueelle parempana ratkaisuna.

Nyt SDP:llä on aito mahdollisuus uudistua. Myös suomalaisella punavihreällä politiikalla on terhakoitumisen paikka. Oikeistokonservatiivinen politiikka kaipaa vastavoiman, sillä vaalitulokset näyttävät Euroopassa vievän eri maita koko ajan enemmän poliittisen kentän oikealle laidalle. Jatkuva talouspuhe ja säästämisen uusi hyve purevat äänestäjäkuntaan. Ainakin niin kauan, kunnes säästöjen vaikutukset lankeavat maksettavaksi. Kreikka on kaikessa äärimmäisyydessään esimerkki siitä, miten leikkauksien vaikutukset purkautuvat vaalituloksessa.

On vielä liian aikaista sanoa, mihin suuntaan punavihreä yhteistyö oppositiossa etenee, mutta sille on ainakin hyvät edellytykset. Ruotsin kaltaisen blokkipolitiikan syntymiseen on vielä pitkä matka, sillä keskustan vahva rooli Suomen politiikassa jo tekee ison poikkeuksen. Myös perussuomalaisten salonkikelpoistuminen Sverigedemokraternaan verrattuna tekee lähtökohdista jo erilaiset.

Yhteistyöhön ja ideologiseen uudistumiseen uusi oppositio voi silti SDP:tä ja vasemmistoliittoa kannustaa. Se vaatii puolueilta muutakin kuin oman puolueorganisaation uudistamista, mistä molemmissa leireissä on puhuttu. Siihen on varmasti tarpeensa, mutta sitä oppositio ei palvele. Ideologisessa uusiutumisessa oppositio tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia arvoja, ideologiaa ja vaihtoehtoja. Ne kun monien mielestä olivat hukassa sekä SDP:ltä että vasemmistoliitolta.

Keskeiset kysymykset puolueissa on: Millaista yhteiskuntaa SDP/Vasemmistoliitto haluavat vuonna 2019 olla hallituksessa rakentamassa? Ja kenen kanssa? Jälkimmäisessä puolueiden tulee miettiä suhdettaan kolmeen suureen, mutta myös Vihreisiin. Onko yhteistyö Vihreiden kanssa uhka vai mahdollisuus? Millaisen vastavoiman ja toisaalta yhteistyömahdollisuuden vasemmisto tarjoaa kolmelle keskustaoikeistolaiselle ja konservatiiviselle vaihtoehdolle?

Prosessi ei tule olemaan helppo, eikä se edes välttämättä kulje pohdiskelemaani suuntaan. Luvassa lienee sen verran kovaa kyytiä ja keppiä ay-liikkeenkin suuntaan, että SDP voi kääntyä tässä mielessä sisäänpäin. Jos puolue näkee tulevaisuutensa lokeron ay-liikkeen parlamentaarisena siipenä, kannatusluvut jatkavat laskuaan. Viime vuosien vaalitulosten perusteella kasvava asiantuntija- ja pätkätyöväestö ei äänestä SDP:tä. Tehdastyöväki taas vähenee, sillä kovista lupauksista ja kilpailukyky-puheista huolimatta jo yksin koneellistumisen jatkuva kehittyminen estää merkittävän kasvun tällä sektorilla.

Toinen yhdistävä tekijä oppositiolle on liberaalin vaihtoehdon tarjoaminen. Kristillisdemokraatit jäävät joka suhteessa omaksi oppositiosaarekkeekseen ja puolueella olisi ollut selvästi enemmän ”ideologista liimaa” perskeon hallituksen kuin opposition kanssa. Arvoliberaaliutta korostivat tuoreeltaan Carl Haglund ja Ville Niinistö. Samoja kieliä soittelivat Paavo Arhinmäki ja Antti Rinne, jotka pyrkivät luomaan asetelmaa enemmän talouspoliittisen vaihtoehdon ja eriarvoistumiskehityksen suuntaan. Silti vasemmalta löytyy arvoliberaalia latausta, jota voi oppositiossa entisestään terävöittää.

Opposition osalta kyse on valinnasta uhkan ja mahdollisuuden välillä. Tuleva hallitus tulee leikkamaan kovaa ja korkealta. Luvattu säästöjä ei synny vain rakenteista, jotka osaltaan myös tukevat keskustan ja perussuomalaisten poliittista valta-asemaa. Kansalaisten kukkarolle mennään suoraan ja epäsuorasti. Oppositio on siis suuri mahdollisuus esittää omia, rakentavia ja parempia vaihtoehtoja. Se on myös mahdollisuus ideologiselle uudistumiselle, jota SDP ja vasemmistoliitto kaipaavat.

Kolme Ässää, mutta kuka sai Musta Pekan?

Hallitustunnustelija Juha Sipilä (kesk.) on pohjansa valinnut. Neuvotteluja aletaan käydä keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kesken. Kolme suurta muodostaa sinänsä luontevan lähtökohdan hallitukselle vaalituloksessa, joka osoitti jälleen suomalaisen poliittisen kentän muuttuneen.

Miksi Sipilä valitsi kolme suurta? Kommenttien perusteella neljän suuren laajapohjainen konsensushallitus olisi ollut Sipilän suosikki. SDP:n ja kokoomuksen tulehtuneet välit ajoivat hankkeen kiville. Joskin myös yhteiskuntasopimuksen kaatumista on esitetty syyksi. Perus-punamultaa on pidetty keskustan kenttäväen suosikkina, joten päätyminen oikeisto-konservatiivisiin kumppaneihin on siinä suhteessa Sipilän riskinotto.

Vaalitulos ei antanut Sipilälle helppoja vaihtoehtoja, joskin tilanne ei ollut aivan yhtä lohduton kuin Jyrki Kataisella neljä vuotta sitten. Neljän suuren pohja oli alusta alkaen epätodennäköinen. Pienemmistä puolueista voittajiin laskettavat Vihreät ja RKP olisivat tulleet kysymykseen vain hallituksessa, jossa perussuomalaiset eivät olisi mukana. Sellainen järjestely olisi edellyttänyt SDP:n ja kokoomuksen yhteensovittamista, tai vastaavasti tilkkutäkkihallituksen kasaamista.

Ei siis ole lopulta yllätys, että Sipilä päätyi perus-porvariin, tai kolmen Ässän hallitus-pohjaan. SDP:n sisäiset riidat purskahtivat esiin heti vaalien jälkeen ja perus-punamullassa Sipilällä olisi ollut riskinä sisäisesti hajanainen ja ideologisesti itseään etsivä SDP sekä hallitusvastuuta vasta opetteleva perussuomalaiset.

Suomen taloustilanne ei ole helppo, joten toivoa sopii, että hallitus pystyy tekemään Sipilänkin markkinoimia uudistuksia. Kunta- ja sote-uudistus ovat julkisen talouden ja palveluiden kannalta ehdottoman tärkeät. Näistä kuntarakenneuudistus voi muodostua hankalaksi, sillä kuntakentän mullistaminen ei varsinaisesti ole keskustan ja perussuomalaisten kannatuksen kannalta eduksi. Eikä politiikka muutu vain mystisen ”isänmaan edun” tavoitteluksi, vaikka Alexander Stubb sitä mielellään toisteleekin.

Silti ei voi olla miettimättä, missä vaiheessa Sipilä alkaa miettiä valintaansa. Kannattiko panostaa Soinin ja perussuomalaisten kulmien hiomiseen enemmän kuin SDP:n ja kokoomuksen välien sovitteluun? Perussuomalaiset opettelevat hallitustyötä, eikä Soinin ja muutaman ministerin ”käännyttäminen” välttämättä riitä. Pinnan alla kytee ja maahanmuutto ei ole mitätön teema, kun Suomea ”laitetaan kuntoon”. Soinin kommentit tiedotustilaisuudessa antoivat lisäksi ymmärtää, että hänelle hallituksen yhteinen kanta edustaa ”kaikille jotain”-logiikkaa. Voi olla, että Stubb ja Sipilä näkevät tämän esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eri tavalla.

EU-politiikka voikin lopulta olla hallitukselle helpompi nakki. Ukrainan kriisistä huolimatta ylikansallisuuden korostaminen on vähentynyt, Stubbkin linjasi tiedotustilaisuudessa EU-politiikan painopistettä isänmaan edun suuntaan. Kansallisia intressejä palvelemaan varmasti perussuomalaisetkin EU:n hyväksyvät.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Sipilän laiva suuntaa. Hallitusneuvotteluissa riittää vielä pureskelemista, vaikka tuloksena olisi vain strateginen ja tiivis hallitusohjelma.

Suomettuminen – kansallisen traumamme kipupiste?

Suomettuminen on lyhyt sana, mutta monimutkainen käsite. Siitä löytyy määrittelyjä varmasti yhtä paljon kuin on määrittelijöitä. Saksalaisesta kylmän sodan poliittisesta kielestä Finnlandisierung, Suomen kaltaiseksi tuleminen, tulkittiin Suomessa haukkumasanaksi. Suomettuminen ei sopinut viralliseen kansalliseen kertomukseen, jossa suurvallan puolueettomana naapurina pysytteleminen tulkittiin sankaritarinana. Berliinin muurin murruttua ja Neuvostoliiton romahdettua suomettuminen painettiin historian unholaan.

Ukrainan kriisin myötä kylmän sodan poliittinen sanasto on kokenut voimakkaan renessanssin. Itä, länsi, etupiirit, geopolitiikka, puolueettomuus ja suomettuminen – termit, joiden piti postmodernissa Euroopassa pysyä historian pöytälaatikossa. Lehdistö, poliitikot ja me tutkijatkin käytämme turhan ongelmattomasti esimerkiksi lännen käsitettä puhuessamme Ukrainan kriisin vaikutuksista kansainvälisessä politiikassa.

Vaikeampaa on sen sijaan puhua suomettumisesta. Sen sai tuta syksyllä 2014 Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka käytti sanaa arvostellessaan Rosatomin ja Fennovoiman yhteisen ydinvoimalahankkeen edistämistä. Arvosteluryöppy oli taattu. Åbo Akademin professori Kimmo Grönlund näki kohun taustalla poliitikkojen sukupolvieroja, muttei nähnyt ongelmallisena käsitteen käyttöä. Raimo Ilaskivi oli samoilla linjoilla, ja piti Niinistön tulkintaa koko käsitteestä virheellisenä.

Olen aiemmin kirjoittanut suomettumisesta ja Suomen mallista, jota Zbgniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat Ukrainalle tarjonneet. Ei ole syytä toistaa vanhaa, vaikka samoja latuja keskustelu on jälleen kulkenut. Tulpan avasi jälleen Sofi Oksanen, joka käsitteli mm. suomettumista puheessaan Riiassa järjestetyssä Writers and Power in Europe -seminaarissa 2.5.2015.

Kohuhan siitä taas syntyi. Timo Vihavainen ja Martti Turtola antoivat ”isän kädestä”. Varsinkin Vihavaisen argumentaation taso Ilta-Sanomille annetussa kommentissa aiheutti itsessäni inho- ja vastareaktioita. Sen sijaan, että olisi analyyttisesti pohtinut Oksasen puheen sisältöä, Suomen ja Viron kohtaloiden vertailua ja suomettumisen sateenvarjoa hän purskaisi ulos identiteettipoliittisen oksennuksen.

”Suomalaiset ovat sankarikansa, mutta virolaiset eivät. Sen sijaan virolaiset haluavat olla uhrikansa, mikä heille suotakoon. Suomalaisilla ei ole tähän aihetta eikä kutsumusta. Sellaisen roolin ottaminen olisi pelkästään naurettavaa. Virolaisille se kyllä sopii.” (Timo Vihavainen, IS 5.5.2015)

Kansallinen kertomus on keskeinen osa suomalaista identiteettiä ja itseymmärrystä. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kansallinen kertomus on yhdistetty myös ontologisen turvallisuuden käsitteeseen. Kansakunnat tarvitsevat kertomuksia paitsi olemassaolonsa perustelemiseen, myös ontologisen turvallisuudentunteensa ylläpitämiseen. (Subotic 2015)

Vihavaisen kommentti soittelee näitä lehtiä. Hän tulkitsee Oksasen puheen kapeasta kansallisen kertomuksen näkökulmasta, jossa Suomi on ”sankarikansa”. Talvisodan yhdistävä kokemus, josta Oksanenkin puhui, nivoutuu yhteen kylmän sodan puolueettomuuden kanssa. Suomettumisen kritikointi tai tuominen nykypäivään uhkaa kansallista sankarikertomusta menestyjä-Suomesta. Voisi jopa sanoa, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Oksasen puheen viritteet tältä osin soittelivat selvästi oikeita kieliä.

Iltalehdessä UPI:n Mika Aaltola, jonka kielikuvaa Oksanen lainasi, puolusti kirjailijan puhetta ja tulkintoja. Aaltolan mukaan joissain piireissä esiintyy erikoista suomettumisen glorifiointia ja poliittisen kulttuurin rämettyneisyyden ihannointia. Suomettuminen on sisäänrakennettu suomalaiseen menestystarinaan pienestä kansakunnasta ison karhun naapurina. Suomettumisen nostaminen esiin kriittisesti, puhumattakaan sen käyttämisestä nykykontekstissa aiheuttaa siksi porinaa.

Käsitehistorioitsija Quentin Skinner on käyttänyt käsitettä innovating ideologists kuvaamaan sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät uudelleenmäärittämään käsitteitä ja niiden käyttöä poliittisessa kielessä. Tässä yhteydessä Skinner käyttää termiä redescription kuvaamaan toimintaa, jossa ilmiöita tai toimintaa kuvataan poikkeuksellisella käsitteellä. Skinnerin mukaan tästä voi johtua, että toiminta, joka ennen näyttäytyi suotavana voi muuttua tuomittavaksi ja toisin päin. (Skinner 2002)

Suomalaista keskustelukulttuuria ja suhdettamme lähihistoriaamme ravistellutta Oksasta voi pitää tällaisena innovatiivisena ideologina. Hän pyrkii aktiivisesti ravistelemaan vallitsevia käsitteitä, mikä tarkoittaa myös olemassaolevien käsitteiden ja käsitysten uudelleenarviointia. Oksanen on aiemminkin kuvannut suomettumisen käsitteellä kylmän sodan jälkeistä yhteiskunnallista tilaa ja Suomen Venäjä-suhdetta.

Onko suomettumisen käsitettä tarvetta sitten käyttää kuvamaan Suomen keskusteluilmapiiriä 2010-luvulla? Ehkä, ehkä ei. Lähtökohtaisesti pidän ongelmallisena sitä, että historiasta napataan käsitteitä ja käytetään niitä sellaisenaan kuvaamaan nykypäivän poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se johtaa helposti yksi yhteen -rinnastuksiin, kuten suomettumisen kohdalla on käynyt. Alkaa myrsky siitä, että ei kyllä olla yhtä rähmettyneitä kun oltiin 1970-luvulla, tai ei olla nyt eikä koskaan oltukaan rähmettyneitä. ”Jonnet eivät muista” -argumentista tulee tällöin validi tapa lopettaa keskustelu.

Ongelmaksi muodostuu, ettei päästä asian ytimeen. Ei päästä puhumaan kriittisesti Suomen Venäjä-politiikasta kylmän sodan jälkeen, eikä edes reflektoimaan historiaamme. Juututaan oravanpyörään, jossa paikoin ala-arvoisilla argumenteilla yritetään osoittaa toisen keskustelijan ymmärtämättömyys. Jonnet eivät muista, joten jonnet vaietkoon.

Anni Kangas esitti loistavassa artikkelissaan, että olisi aika keksiä uusia tarinoita ulkopoliittiseen keskusteluun. Olen samaa mieltä. Emme pääse kansallisessa kuplassamme eteenpäin, jos takerrumme väärällä tavalla menneeseen. Kylmä sota on historian vaihe, jonka voi määrittelyvaikeuksista huolimatta katsoa poliittisesti päättyneen.

Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut rajan käsitettä poliittisessa kielessä kylmän sodan jälkeisessä Suomessa. Käsitehistoriallisesti voi sanoa, että kylmä sota ei päättynyt vuonna 1991. Se veti henkeä vuoden 1995 jälkeen, mutta teki asteittaisen paluun 2000-luvulla. EU:n ja Naton itälaajentuminen, Georgian sota ja viimeisenä Krimin miehitys, Itä-Ukrainan sota ja Euroopan turvajärjestelmän kriisi ovat huipentaneet kielellisen kylmän sodan paluun. Käsitteet eivät ole juuri muuttuneet, eikä sisältöäkään ole katsottu aina tarpeelliseksi uudelleenarvioida.

Suomettuminen on kiistatta kansallisen kipupiste. Kyse ei ole yksiselitteisestä poliittis-historiallisesta käsitteestä, vaan laajemman kansallisen identiteettipolitiikan osasesta. Suomettuminen edustaa monelle kokonaista aikakautta ja ajattelutapaa, ei vain poliittisia valintoja. Kommentoinnista tulee toisten yli huutamista, kun ei ole yhteistä ymmärrystä mistä on kyse.