Leikkaus, sopeutus, satsaus: Mistä kasvun ja oppimisen palvelualueen rahoissa oikeastaan on kysymys?

Kuopion kaupunginvaltuusto keskusteli maanantai-iltana 29.11. ensi vuoden talousarviosta kolmisen tuntia. Keskusteluissa viitattiin niin talousarvion sisältöihin kuin itse prosessiin, jota lautakuntien roolin vahvistamisen osalta Kuopiossa vielä opetellaan.

Kaupunginhallituksen pohjaesitystä pidettiin useissa puheenvuoroissa historiallisen anteliaana, sillä siinä esitettiin lisää rahaa esimerkiksi kasvun ja oppimisen palvelualueelle, toisin kuin kaupunginjohtajan esityksessä. 

Keskustelua seuratessani ja koko tämän talousarvioprosessin aikana en ole voinut olla miettimättä sitä, miten luvut saadaan näyttämään juuri sellaisilta kuin halutaan. Jos katsotaan vain palvelualueiden menojen kasvua viime vuodesta, niin toki kasvun ja oppimisen palvelualueen lähes 5 prosenttia kuulostaa paljolta. 

Fakta on, että kaupunginhallituksen esityksessä kasvun ja oppimisen palvelualueelle kohdennettaisiin 700 000 euroa enemmän rahaa kuin kaupunginjohtajan esityksessä. Silti valtuustossa esitettiin ansiokkaita puheenvuoroja, joissa todettiin nyt esillä olevan talousarvioesityksen sisältävän sopeutuksia tai leikkauksia perusopetukseen. Tästä huolta kantoivat esimerkiksi vihreiden Johanna Järventaus ja Kari Sutinen sekä perussuomalaisten Risto Pirinen. 

Leikkaus, sopeutus vai satsaus? Mistä kasvun ja oppimisen palvelualueen rahoissa oikeastaan onkaan kysymys?

Vastausta ei löydy kaupungin budjettikirjasta, sillä talousarviomateriaali on valitettavan ylätasoinen sisältäen vain palvelualuekohtaiset summat, jolloin erilaisten lisäysten ja ennen kaikkea sopeutustarpeiden (tai leikkausten) kohdentuminen jää valtuutetuilta ja kuntalaisilta helposti huomaamatta. Asiaa täytyykin lähestyä lautakunnan 5.10. tekemän ansiokkaan ja yksilöivän talousarvioesityksen sekä 9.11. lautakunnan tiedonannoissa käsittelemän sopeutustarveselvityksen kautta.

Lautakunnan materiaaleista käy selkeästi ilmi, että palvelualueelle kohdistuu ensi vuonna poikkeuksellisen paljon uusia lakimuutoksista johtuvia velvoitteita. Varhaiskasvatusmaksujen alennukset vähentävät tuloja samaan aikaan kuin varhaiskasvatuslain muutokset lisäävät menoja. Toisella asteella oppivelvollisuusuudistus ja erityisesti toisen asteen maksuttomuus tuovat lisämenoja budjettiin, vaikka Kuopiossa on tehty esimerkiksi tietokonehankintojen kanssa kustannustehokkaita ratkaisuja. Lisäkustannuksia tulee myös tukipalveluista ja tilavuokrien noususta. 

Poikkeuksellisen suurista uudistuksiin liittyvistä menolisäyksistiä johtuen en luonnehtisi tämän hetkistä talousarvioesitystä varsinaisesti satsaukseksi, jos sillä sanalla tarkoitetaan palvelutason parantamista. Pikeminkin kyse on välttämättömästä taloudellisesta panostuksesta varhaiskasvatuksen ja opetuksen nykytilan turvaamiseksi. Lakimuutoksista johtuvien menolisäysten vuoksi lautakunta joutuu nimittäin hakemaan säästöjä perustoiminnoista. Kuten 9.11. kokouksen materiaaleista käy ilmi, näitä päädyttiin etsimään perusopetuksen jakotunneista ja ryhmäkokojen pienentämiseen kohdentuvista rahoista (n. 750 000 euroa), kouluverkkosäästöistä (n. 500 000 euroa) sekä palkattomista säästövapaista (n. 300 000 euroa). 

Näistä säästöistä kouluverkkosäästöt eli käytännössä koulujen lakkauttamiset eivät ole ensi vuonna mahdollisia. Päätökset olisi pitänyt jo tehdä. Kaupunki on juuri käynnistänyt erillisen verkostoselvityksen, jossa tarkastellaan myös koulujen määrää ja sijaintia. Olisi erikoista vaatia säästöjä pika-aikataululla ennen selvityksen valmistumista. Käytännössä tätä 500 000 euroa ei ole siis mahdollista säästää ensi vuonna.

Säästövapaita voivat pitää esimerkiksi varhaiskasvatuksen työntekijät tai opiskeluhuollon henkilöstö. Esitetty 300 000 euroa on mahdollista saada kasaan, sillä luku perustuu tämän vuoden lukuihin ja vapaiden pitämiseen on halukkaita.

Jäljelle jää kuitenkin ongelma. Säästöjä pitäisi tehdä, sillä palvelualueen talous saisi mennä vain 700 000 euroa yli raamin. Todellinen liikkumavara jää lautakunnan laskelmien pohjalta 200 000 euroon, koska tilasäästöjä ei ole mahdollista tehdä. Näin ollen on suuri pelko, että säästöjä joudutaan hakemaan sieltä, mistä tuskin kukaan valtuustossa olisi halukas niitä hakemaan: perusopetuksesta.

Nykytilanteen säilyttäminen perusopetuksen ryhmäkokojen suhteen vaatisi siis noin puoli miljoonaa euroa lisää rahaa hallituksen esityksen päälle. En ymmärrä miten kaupunginhallituksen esityksestä saataisiin sellaisenaan päätös, joka johtaa vahvaan satsaukseen kaupunkimme lapsiin ja nuoriin? 

Kyse on kokonaisuudessa pienestä rahasummasta, mutta strategisesti suuremmasta arvovalinnasta: onko Kuopio lupauksensa mukaisesti hyvän elämän pääkaupunki, joka haluaa huolehtia lapsistaan ja nuoristaan? 

Väyrynen pelaa piilotetuilla turpo-korteilla

Hallituspaikan karattua hyppysistä europarlamenttiin palannut Paavo Väyrynen kiertää jälleen ahkerasti Suomea. Nyt markkinamies-Väyrynen pyrkii saamaan riittävän määrän eli 50 000 kansalaisen nimen aloitteeseen, joka esittää kansanäänestystä Suomen euro-jäsenyydestä.

Väyrynen kampanjoi itse voimakkaasti niin sanotun erillisvaluutta-mallin puolesta, eli hänen mukaansa Suomen tulisi ottaa euron rinnalle käyttöön markka. Osana kampanjaansa Väyrynen kirjoitti 20.8. blogissaan, että euroalueen puolustajat ovat kaivaneet turvallisuuspoliittisen kortin esiin puolustaessaan Suomen pysymistä eurossa.

Väyrysen syytökset kumpuavat katkeruudesta vuoden 1994 kansanäänestyksen tulosta kohtaan, mikä käy ilmi hänen kirjoituksensa alusta. Väyrynen syyttää EU-jäsenyyttä tuolloin kannattaneita turpo-kortin pelaamisesta, mikä hänen mukaansa käänsi lopullisesti äänestäjien enemmistön kannattamaan jäsenyyttä. Intoutuupa Väyrynen esittämään, että kyseinen turpo-kortti varmisti myös Ruotsin jäsenyyden esimerkin voimalla.

Kymmenen vuotta sitten turpo-korttia pelattiin. Se oli yksi olennainen osa EU-keskustelua 1990-luvun alkupuolella, ja kuten Sami Moisio on väitöskirjassaan osoittanut, geopoliittinen argumentaatio oli käytössä molemmissa ”leireissä”. Turpo-kortin ohella pelattiin paljon myös identiteettipoliittista pokeria, jossa EU oli Suomen länsimaisuuden mittari. Samanlaista korttipeliä on nähty myös Nato-keskustelussa.

Omassa blogikirjoituksessaan Väyrynen itse sortuu siihen, mistä hän euro-kannattajia syyttää, eli pelaa piilotetuilla ja merkatuilla turpo-korteilla. Hän syyttää tekstissään selväsanaisesti Suomen EU-jäsenyyttä siitä, että suhteet Venäjään ovat heikentyneet ja taloudelliset pakotteet vastapakotteineen kohtelevat talouttamme kohtuuttomasti.

Väyryseltä on tainnut jäädä huomaamatta pakotteiden todellinen syy. Kyse ei ole Suomen EU-jäsenyydestä, vaan Venäjän etupiiripolitiikasta ja Krimin laittomasta miehityksestä. Pakotteet on laadittu, koska EU ei ole hyväksynyt tällaista ETYJ:n periaatteiden vastaista miehitystä ja laitonta alueliitosta.

Mikäli Suomi ei olisi EU:n jäsen, vaan pitäytynyt vain ETA-jäsenyydessä, liikkumavara ei olisi sen suurempi. Suomen ei toki olisi tarvinnut keskustella EU:ssa pakotepolitiikasta ja päättää siihen osallistumisesta, mutta samalla Suomelta puuttuisi laajempi viiteryhmä. Puolueeton, sotilasliittoihin kuulumaton ja taloudellisesti vain välillisesti EU:hun integroitunut Suomi olisi vielä hauraampi ulkonaiselle painostukselle.

Kiristyneessä poliittisessa tilanteessa Suomi olisi joutunut myös päättämään missä joukoissa se seisoo: hyväksyykö se Venäjän suurvaltapoliittisen käyttäytymisen ja laittoman miehityksen jatkamalla ”business as usual” -linjalla, vai lähteekö se omin toimin tukemaan EU:n pakotepolitiikkaa ja näin ilmaisee vastustuksensa voimapolitiikalle.

Erityisen sydämistynyt Väyrynen on siitä, että keskellä euron kriisiä yhteisvaluutta on alettu puolustaa samoilla merkatuilla turpo-korteilla kuin 1990-luvulla. Todisteluketju jää kovin ohkaiseksi, kun ainoa viittaus on Stefan Törnqvistin haastattelu Uudessa Suomessa. Väyrysen mukaan Venäjällä pelottelu on turhaa, ja rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen olisi turvallisuuspoliittisesti järkevä teko.

Näin Väyrynen pelaa korttinsa esiin, ja lopputuloksena on turpo-täyskäsi. Turpo onkin se viimeinen sana, jonka Väyrynen kansalaisaloitteensa ja oman rinnakkaisvaluutta-mallinsa puolesta onnistuu esiin kaivamaan. Suomella on siis jonkinlainen eurosta aiheutuva turvallisuustyhjiö, jonka rinnakkaisvaluutta täyttäisi. Kummallista.

Törnqvistin näkemys eurokysymykseen on hieman analyyttisempi. Hän katsoo tilannetta kokonaisuutena, jossa on mukana EU:n yhtenäisyys, Venäjän politiikan aiheuttama turvallisuusvaje sekä euron ongelmat. Törnqvist uskoo, että euroalueen hajoaminen erilaisin olisi lottovoitto Vladimir Putinin hallinnolle. On helppo olla samaa mieltä. Venäjä etsii Euroopasta valtioita ja poliittisia ryhmiä, jotka vastustavat integraatiota ja vallitsevaa politiikkaa. Venäjä ei halua yhtenäistä ja poliittisesti vahvaa Eurooppaa, vaan hajanaisen Euroopan, jossa suhteet hoidetaan suoraan valtiotasolla.

Euro ei kuitenkaan ole Suomelle turvatae. Se ei takaa, että mahdollisen kriisin eskaloituessa pystyisimme puolustautumaan sen paremmin kuin markassa, tai päinvastoin. Euron valuvikoja ja euroalueen vallitsevaa talouspoliittista linjaa pitää muuttaa, mutta se on helpompi järjestelmän sisällä kuin ulkona.

Rinnakkaisvaluuttaan siirtyminen ei ole erityisen rakentava, tai eurooppalainen ratkaisu.  Se suuntaisi Suomen politiikkaa EU:ta hajottavaan ja valtiollisuutta vahvistavaan suuntaan, eikä edistäisi esimerkiksi demokratiaa tai kansalaisten osallisuutta lisäävää politiikkaa.

Euroerosta haaveilun sijaan tulisi keskittyä euroalueen pelisääntöjen korjaamiseen ja talouspoliittisen linjan muuttamiseen. Kreikan tukeminen on väistämätöntä, jos maan ei haluta ajautuvan täydelliseen sekasortoon, jota unionin rajoilla on jo riittämiin.

en sijaan on vastuutonta EU-kansalaisia kohtaan tukea lainojen takaisinmaksua lainoittajille verorahoin. Se kierre ei pääty koskaan, ja johtaa pahimmillaan euroalueen kaatumiseen. Silloin eurosta voi tulla myös turvallisuuspoliittinen riski.

Rampa EU-ankka taivaltaa kohti sumuista tulevaisuutta

Viikonloppu oli varsin kreikkainen. Brysselissä neuvoteltiin kuumeisesti Kreikan tulevaisuudesta eli mahdollisesta lisälainasta. Suomen kerrottiin ajaneen varsin tiukkaa linjaa, eli ei lisää rahaa Kreikkaan. Lopputulemana on jonkinlainen laiha sopu, jossa Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa vastineeksi julkisen sektorin menojen kaventamisesta ja käytännössä vaaditaan Kreikkaa pääomittamaan pankkeja myymällä valtion omaisuutta.

On vaikea uskoa tai edes toivoa, että nyt sovittu ja jäsenvaltioiden käsiteltäväksi menevä ohjelma ratkaisisi Kreikan ja euroalueen ongelmia. Tähän asti Kreikalle lainatut rahat ovat lähinnä menneet pankkien taseisiin ja kreikkalaisille on jäänyt käteen vain murskattu elintaso ja olemattomat kasvun mahdollisuudet.

Kysymysmerkkejä on kaiken kaikkiaan aivan liikaa. Eihän juuri nyt ole edes selvää hyväksyvätkö jäsenmaat johtajiensa neuvottelemaa sopimusta, saati hyväksyykö Alexis Tsiprasin hallitus pakettia. Tilanne vaikuttaa kaikin puolin samalta, jollainen se on ollut jo vuosien ajan: Kreikalle ollaan antamassa lisää lainaa lainojensa maksamiseen, ja muutaman kuukauden kuluttua ollaan jälleen samassa tilanteessa.

EU on nyt kovissa ristipaineissa. Kreikka nakertaa yhtenäisyyttä ja koko järjestelmän legitimiteettiä kaakossa, Venäjän toimet aiheuttavat epävakautta idässä, Iso-Britannia tykyttää hermosärkyä lännessä eikä pidä unohtaa Unkaria, joka rakentaa rajoilleen muureja pitääkseen ei-toivomansa ihmiset rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei nyt puhuta vain Kreikasta ja maan tulevaisuudesta, vaan myös laajemmin EU:sta. Siksi tulokulmaa koko keskustelussa tulisi muuttaa. Sen sijaan, että puhuttaisiin lainaohjelmista ja lainan maksamisesta lainalla, pitäisi puhua demokratiasta ja kansanvallasta. Mikä on EU:n tulevaisuus? Miltä EU näyttää 2020-luvulla, ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on demokratian, markkinoiden, EU:n ja pääoman välinen suhde?

Seitsemän vuotta kansainvälisen talouskriisin räjähtämisen jälkeen on selvää, etteivät tähänastiset toimet ole auttaneet Kreikkaa. Velkaosuus BKT:sta on kasvanut, (nuoriso)työttömyys on räjähtänyt käsiin ja elintaso on monella romahtanut. Enää pankkiautomaateista ei saa edes nostaa rahaa, vaikka sitä tilillä olisi.

Ongelma on, että Kreikalle lainatut rahat ovat kiertäneet takaisin lainoittajille. Rahoja ei ole käytetty mahdollistamaan kasvua, rakenneuudistuksia ja Kreikan talouden tervehdyttämistä.Tätä ongelman ydintä tuorein sopuesitys ei ratkaise. On jotensakin käsittämätöntä, kuinka EU ja IMF jatkavat epäonnistuneeksi todettua reseptiään. Vuosien austerity-politiikka ja lainarahan pumppaaminen lainanmaksuun ovat itse asiassa kurjistaneet Kreikan tilannetta.

Miksi EU ja IMF haluavat jatkaa epäonnistunutta politiikkaa? Syy on yksinkertaisesti se, että hintalappu euroalueen yhtenäisyydelle, vakaudelle ja uskottavuudelle ei ole tullut vielä vastaan. Mikäli Kreikan euroero, Grexit, olisi Saksan mielestä edullisempi ja parempi ratkaisu kuin lainarahan pumppaaminen Kreikkaan vastineeksi julkisen sektorin romuttamiselle, se olisi jo toteunut.

Julkisuuteen ei tihkunut viikonloppuna vaihtoehtoja. Vastakkain näyttivät olevan saman menon jatkaminen tai lainoituksen lopettaminen. On surullista, että innovatiivisuus on kadonnut. Rampa EU-ankka jatkaa toivotonta taivallustaan onnistumatta hoitamaan ainoatakaan kipupistettä.

Tulevaisuus näyttää utuisalta, koska kenelläkään ei tunnu olevan halua palata piirrustuspöydän ääreen miettimään miten tästä oikeasti mentäisiin eteenpäin tekemällä asioita eri tavoin kuin ennen.