Pääministeri Juha Sipilä on nyt kohutun puheensa pitänyt. Päällimmäinen reaktio eilisiltana tiivistyi twiittiin. Odotetusti puhe vihastutti ja ihastutti. Omassa pienessä kuplassani eniten kehuja tuli niiltä, jotka luultavasti tai suoraan tukevat hallituksen säästöpäätöksiä, ja päinvastoin.
Mutta mitä Sipilä oikein puheessaan sanoi? Teemat olivat Suomen kansantalouden kokonaistilanne ja pakolaiset. Tässä ei ollyt mitään yllättävää, joskin kahden teeman yhdistäminen ei oikein onnistunut. Ajallisesti kansantalouden synkän kuvan maalailu ja hallituksen säästöpäätösten tekeminen veivät suuremman osan, joten pakolaiskysymyksen tarkastelu jäi hyvin kursooriselle tasolle.
Sipilä aloitti kokonaiskuvalla ja asetti Suomen Euroopan talouskääpiöksi. Kansantaloutemme tilanne on puheen mukaan lähestulkoon Euroopan surkein. Okei. Tilanne on kyllä heikko, mutta poliittisessa puheessa käytetyt rinnastukset ovat aina valintoja. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyttä mitatessa Suomi on vielä kaukana EU:n pohjatasosta, vaikka työttömyysaste onkin nousussa.
Pakolaistilanteen Sipilä käsitteli pintapuolisesti ja nopeasti toteamalla turvapaikanhakijoiden määrän kasvun. Hän peräänkuulutti myös inhimillisyyttä ja kansalaisten omaehtoista tukea esimerkiksi SPR:n kautta. On ehdottoman hyvä, että pääministeri tällaisen tilanteen keskellä vetoaa myös inhimillisyyteen. Pakolaisten auttamisessa kyse ei ole eurojen laskemisesta, vaan nimenomaan ihmisarvon kunnioittamisesta.
Silti jäi vähän sellainen valju maku tästä osiosta. Sipilä ei oikeastaan puuttunut kovasanaisesti kiristyneisiin asenteisiin, suoranaisten valheiden levittelyyn turvapaikanhakijoihin liittyen. Hän ei kommentoinut millään tavalla kriisin globaalia perspektiiviä, ei edes EU:n päätöksentekoa saati Unkarin ihmisoikeussopimuksia rikkovaa toimintaa rajoillaan. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä pakolaiset eivät olleet puheen varsinainen sisältö.
Sen sijaan talous ja eritoten kansantaloutemme synkkä kuva olivat se pääsisältö. Sipilä toi esiin tutut fraasit siitä, kuinka kipeitä päätöksiä on pakko tehdä. Se on välttämätöntä, vaihtoehtoja ei ole ja vain kipeillä päätöksillä Suomi voidaan saada kasvu-uralle. Puheen olisi tältä osin voinut tiivistää kommenttiin TV-uutisten haastattelussa, ei siihen olisi tarvittu ison huomion saanutta puhetta.
Sipilä toi myös esiin tutun rinnastuksen Kreikkaan, mutta myös Irlantiin ja Portugaliin. Nämä olivat harkittuja rinnastuksia, sillä maiden matokuurien rinnalla Suomen muutaman prosentin leikkaukset tulotasoon ovat vielä pieniä. Hän olisi tosin voinut mainita myös sen, että kovista säästöistä huolimatta Portugalin nuorisotyöttömyys on laskenut 38 noin 33 prosenttiin eli on vielä kolminkertainen Suomeen verrattuna. Olemme tältä osin edelleen paremmassa hapessa kuin Portugali. Portugalin kokonaistyöttömyysaste oli korkeimmillaan vuonna 2012 (15,8%) ja on nyt laskenut 14,1 prosenttiin. Suomen suunta on toki valitettavasti laskeva, mutta 8,7% ei ole vielä hälyyttävä Euroopan mittapuulla eikä suurempi kuin vuonna 2003.
Tavoite ei tietenkään ole saavuttaa uusia pohjia, vaan toimia tilanteen parantamiseksi. Vertailujen tekemisessä kyse on kuitenkin poliittisista valinnoista. Mitä asioita halutaa nostaan vertailun ytimeen, miten saadaan oma poliittinen viesti näyttämään mahdollisimman uskottavalta. Koska siitä viime kädessä on kyse.
Sipilän puhe, kuten hänen retoriikkansa laajemmin, on hyvin epäpolitisoivaa. Hän pyrkii perustelemaan tehdyt päätökset välttämättömyyksinä tai rationaalisina ratkaisuina, joihin ei kytkeydy poliittista arvolatausta. Tämä vaihtoehdottomuuden diskurssi on vahvistunut eritoten talouspoliittisessa keskustelussa koko Euroopassa. Kreikalle annettuja ja lainoittajien taskuihin menneitä tukipaketteja on perusteltu jo vuosia pakkona. Ennen eduskuntavaaleja puolueet lähes kilpailivat kuka saa tehdä säästöistä suurinta reaalipolitiikka 2010-luvulla.
Tässä Sipilän puhe oli vahva. Se oli alusta loppuun välttämättömyysretoriikan riemuvoittoa. Vaikeista ajoista selvitään vain välttämättömillä leikkauksilla. Ainoa tie ylös kriisistä on työvoimakustannusten alentaminen ja julkisen sektorin leikkaukset. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Retoriikka on tehokasta. Sillä on helppo perustella kaikenlaisia päätöksiä, koska pakko ja välttämättömyys uppoavat tehokkaasti ihmisiin. Sipilän puhetta voikin pitää yhtenä hallituksen yrityksenä ottaa poliittisen keskustelun kenttä haltuun. Kärkihankkeiden ja säästöjen esittely kolmen hengen tiedotustilaisuuksissa on osa tätä. Keskustelu pidetään temaattisesti rajattuna, argumentit perustuvat välttämättömyyden korostamiseen ja laajempaa poliittista keskustelua arvoista, valinnoista ja ideologiasta ei tarvitse käydä. Siinä mielessä Sipilän puhe oli linjakas ja tämä selvästi kansalaisille osoitettu osuus vahvasti läsnä.
On huomionarvoista, että Sipilä puhutteli ”hyvät kuuntelijat”, eikä ”hyvät kansalaiset”. Tämäkin on osa epäpolitisointia, onhan kansa-sana läpeensä politisoitu käsite ja sitä on käytetty oikeuttamaan milloin mitäkin poliittista liikehdintää. Kuuntelijat on huomattavasti neutraalimpi, jopa tuttavallisempi. Samalla se antoi ymmärtää, että puheella oli ”kansalaisten” lisäksi myös toinen kohdeyleisö eli ammattiyhdistysjohtajat.
Heille Sipilä esitti nyt melko suorat syytökset toteamalla, että hän yritti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa kaikkensa, mutta ay-liike tyrmäsi uudistukset eli säästöesitykset. Hän heitti pallon SAK:lle, STTK:lle ja Akavalle, jotta nämä voisivat esimerkiksi lomarahoista tai palkanalennuksista löytää vielä vaihtoehdon hallituksen pakkolakipaketille. Hän ei kuitenkaan kutsunut järjestöjä uudelleen neuvottelupöytään, vaan esitti deadlinen, jonka aikana järjestöjen tulee omat ratkaisunsa tehdä. Peli on tältä osin selvä, mutten ole varma onko ratkaisu toimiva. Tilanne ennen kaikkea SAK:n ja STTK:n alaisissa liitoissa näyttää olevan hyvin herkkä, joten uhkavaatimuksen omainen esitys ei tässä välttämättä palvele tavoitteitaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Sipilä lopetti puheensa vetoamalla suomalaisuuteen ja eräänlaiseen kansanluonteeseen, mikä oli kokonaisuuden kannalta hieman irrallinen. Se kuulosti jopa oudolta kaiken välttämättömyysretoriikan jälkeen. On vaikea muodostaa ajatuksia tästä lopusta, jossa Sipilä mainitsee muun muassa luontosuhteen ja suomalaisen kädenpuristuksen varmimpana sopimusmallina. Pidän ehkä näitä lauseita hieman pönäkän pateettisina, jopa kliseisinä viittauksina kansalliseen kertomukseemme sisukkaasta Suomen kansasta.
Yhteenvetona voi todeta, että Sipilän puhe toisti sen, mitä hallituksen piiristä on kesästä asti toitotettu. TV-puheelta olisi odottanut jotain uusia avauksia, vaikkakaan en tiedä mitä ne nyt sitten olisivat voineet olla. Ehkä joku viimeinen kädenojennus ja kutsu neuvottelupöytään työmarkkinajärjestöille? Tai kenties joku isompi visionäärisyys siitä, miten tätä suomalaista yhteiskuntaa osana EU:ta kehitetään? Tai ehkäpä puhe olisi kannattanut vain jättää pitämättä. Samat asiat olisi voinut todeta vaikka lyhyessä tiedotteessa tai tiedotustilaisuudessa. Paljon huomiota, vähän sanottavaa, kuten HS:n Piia Elonen kirjoittaa.
Ja lopuksi vielä ne pakolliset historialliset rinnastukset. Sipilän puhe ei vertaudu P.E. Svinhufvudin puheeseen Mäntsälän kapinallisille vuonna 1932. Tuolloin elettiin demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta veitsenterällä, uhkana oli aseellinen kapina ja jopa vallankumouksellinen liikehdintä. Svinhufvud vetosi kapinallisiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Suomen demokratia kesti. Esimerkiksi Virossa kävi toisin.
Vaikka kansantaloutemme velkautuu ja Eurooppaa koittelevat monenlaiset haasteet, ei huominen perjantain mielenosoitus, lakot tai näiden pakkolakien tuleva hyväksyminen rinnastu aseellisen kapinan uhkaan. Mielenosoitukset ja lakot kuuluvat demokratiaan, eivät ne uhkaa laillista järjestystä tai yhteiskuntarauhaa. Samoin hallituksella on täysi oikeus viedä läpi päätöksensä, mutta eivät ne ole sen pakollisempia päätöksiä kuin elvyttävä talouspolitiikka. Sipilän hallitus on tehnyt valintansa, ja se on jo parempi kuin päättämättömyyden tila, jossa Kataisen ja Stubbin hallitukset olivat.
Mutta olisi parempi sanoa, että me toimimme näin, koska uskomme näillä uudistuksilla Suomen talouden nousevan. Ei vedota myyttisiin pakkoihin ja realiteetteihin, joilla on perusteltu aina kaikenlaista neuvostorähmäilystä EU-jäsenyyteen.
Miika Raudaskoski 
.png){kind=link}