Voima ja vastavoima

”Peace of our time”. Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlain sanoi nuo historiaan jääneet sanat 30.9.1938 Lontoossa. Hän oli juuri palannut Münchenistä, jossa oli sovittu Tsekkoslovakiaan kuuluneiden sudeettialueiden liittämisestä Saksaan. Chamberlainin jälkimaine on tyly ja pääministeriä on pidetty sinisilmäisenä ja naiivina sätkynukkena, joka luuli saaneensa rauhan. Vuoden kuluttua Saksa hyökkäsi Puolaan ja pian Neuvostoliitto Baltiaan ja Suomeen.

Chamberlainin ja länsivaltojen myönnytyspolitiikkaan ei ole tässä tarpeen mennä sen syvemmälle. Kunhan vain huomiona mainittakoon, miten helppoa meidän on jälkikäteen tuomita poliittisia johtajia tekemisistä tai tekemättäjättämisistä. Vielä kolmisen viikkoa sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistöä luonnehdittiin ”Putin-kuiskaajaksi”, jonka avulla totalitariselle Venäjälle voidaan viedä vakauden viestiä. Nyt tuo analyysi on vanhentunut pahasti, sillä ansiokkaista yrityksistä huolimatta sen paremmin Putinin kuiskailu kuin taloudellinen integroiminen Eurooppaan eivät estäneet Vladimir Putinin hallintoa laajentamasta Ukrainassa vuonna 2014 aloitettua sotaa laajamittaiseksi hyökkäys- ja tuhoamissodaksi. Historiaa kirjoitetaan aikanaan myös näistä ajoista. Aika näyttää, miten armollisia 2000-luvun päättäjille ollaan, vai saavatko he paikkansa Chamberlainin joukossa vähemmän arvostettuina ja sinisilmäisinä johtajina.

Historiankirjoituksen tehtävä ei ole tuomita, vaan jäsentää asioita kontekstiin. Demokratioissa harvoin halutaan sotaa, ja pyritään tekemään kaikki toimet sen välttämiseksi. Totalitaristisissa yhteiskunnissa kynnys sodan aloittamiseen on historiallisesti matalampi. Tilanne on kaikin puolin hankala siellä, missä demokratian ja totalitarismin raja kulkee. Tällä hetkellä se kulkee Ukrainassa, jossa Venäjä pyyhkii sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä lattiaa. Vain voima ratkaisee ja sillä voimalla Venäjä pyrkii lyömään Ukrainan niin polvilleen, ettei maa tule enää koskaan haikailemaan jäsenyyttä NATO:ssa, Euroopan unionissa tai muussakaan läntiseksi katsomassaan organisaatiossa.

Länsi (tiedostaen käsitteen ongelmallisuuden, käytän sitä tässä välttääkseni toisteisuutta), Euroopan unioni ja Yhdysvallat etunenässä, ovat selkeäsanaisesti tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Moraalisen tuen ja solidaarisuuden osoitusten lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua. Tämä on enemmän kuin Putin luultavasti kuvitteli, olihan hänen todellisuudessaan länsi epäyhtenäinen ja liberaalin ajattelun mädättämä. Kahden sotaviikon jälkeen Ukrainan taistelutahto on edelleen korkealla, eivätkä Venäjän hyökkäykset asiantuntijoiden mukaan etene toivotulla tavalla. Eilisten (9.3.2022) uutisten perusteella Venäjä on siirtynyt maahyökkäyksen takutessa taktiikkaan, jota se on soveltanut aiemmissa sodissaan, viimeksi Syyriassa. Pommituksilla tuhotaan kaikkea vastaan tulevaa. Eroa ei ole sotilas- tai siviilikohteilla. Eiliset kuvat Mariupolin lastensairaalaan tuhoamisesta menivät syvälle ihon alle. Tuhovoiman edessä sanat katoavat, jää vain tyhjä järkytys. Se on eittämättä myös Venäjän tavoite: tuhota mahdollisimman suurella voimalla siviilikohteita Ukrainan taistelutahdon murtamiseksi. Pidäkkeitä ei ole. Siksi tiedustelutiedot suunnitelmista käyttää kemiallisia aseita tuntuvat entistä huolestuttavimmilta.

Moni asiantuntija on tämän kahden viikon aikana pohtinut kysymystä siitä, mihin tämä kaikki päättyy. Arviot ovat melko synkkiä. Todennäköiseltä näyttää, että potentiaalisia vaihtoehtoja on vähän:

1. Ukraina taistelee katkeraan loppuun saakka, kunnes se joutuu antautumaan ja tyytymään Venäjän sille asettamiin ehtoihin.
2. Ukraina saa lisää sotilaallista apua NATO-mailta (esim. joukot, aseistus, lentokieltoalue), minkä Venäjä tulkitsee provokaatioksi ja sota eskaloituu arvaamattomasti.
3. Venäjällä tapahtuu sisäinen vallankeikaus, jolla Putin siirretään syrjään ja sota päättyy.

Näistä inhorealistisesti olen taipuvainen ajattelemaan, että potentiaalinen vaihtoehto on ensimmäinen. Toiselle kynnys on äärimmäisen korkea ja kolmannen osalta kyse on toiveajattelusta, että taloudelliset sanktiot johtavat nopeaan ja lännen kannalta toivottuun muutokseen Venäjällä.

Mitä länsi voi tehdä enemmän? Eiliset kuvat lastensairaalan pommituksesta, samanlaiset joita olemme nähneet viime vuosina Syyriassa, saivat varmasti yhä useamman kysymään onko Ukraina saanut riittävästi apua. Akuutein kysymys liittyy Volodymyr Zelenskyin vaatimuksiin lentokieltoalueen perustamisesta Ukrainan ylle. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat torjuneet tämän jo äänekkäästi, vaikka entinen NATO-kenraali Philip Breedlove on sitä näkyvimmin puolustanut. Venäjä on ilmaissut, että lentokieltoalueen perustaminen johtaisi NATO:n sekaantumiseen konfliktiin ja Venäjä katsoisi sen osapuoleksi. Riski sodan laajenemisesta NATO-maihin on siis ilmeinen. Venäjällä ei välttämättä ole enää sellaisia pidäkkeitä, jotka estäisivät sitä suistamasta Eurooppaa laajamittaisempaan suursotaan. Omiin valheisiin ja propagandaan uskova poliittinen johto on kautta historian ollut vaarallinen yhdistelmä.

Lentokieltoalueen lisäksi on ollut keskustelua Ukrainan ilmavoimien tukemisesta. Puola ehätti jo tällä viikolla lupaamaan Ukrainalle MIG-hävittäjiään Yhdysvaltain kautta kierrätettynä, mutta tämä ajatus torjuttiin nopeasti Yhdysvaltain puolelta. Mahdollisuudet lisäapuun ovat siis hyvin rajalliset. Lännessä ei ole halua konfliktin laajentamiseen, mutta samalla se tarkoittaa ukrainalaisten siviilien kärsimyksen syventymistä. Ase- ja materiaaliavun saamista perille Ukrainaan on vauhditettava, jotta Ukraina voi torjua laajentuvaa ja pitkittyvää hyökkäystä. Samalla joudutaan kuitenkin pohtimaan sitä, miten paljon siviilien kärsimystä ukrainalaisilta voidaan vaatia Euroopan puolustamiseksi? Onko voimalle vastavoimaa?

Advertisement

Natoon – nyt tai ei koskaan?

Venäjä aloitti 23.2.2022 laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne muuttui yhdessä yössä. Huolimatta siitä, että Venäjä on jo vuosia miehittänyt Krimin niemimaata ja pitänyt separatisteja tukemalla sotatilaa Itä-Ukrainassa, oli näin laajamittainen hyökkäys yllätys. Yhtä kaikki, valhelliseen propagandaan perustuva hyökkäys on repinyt rikki Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen suhteet Venäjään. Toisin kuin Vladimir Putin taisi kuvitella, EU ja Yhdysvallat monen muun valtion tukemana ovat seisseet yhtenä rintamana Ukrainan takana. Pakoitteiden lisäksi Ukrainaan on toimitettu ase- ja materiaaliapua sekä pyritään parhaiden kykyjen mukaan huolehtimaan akuutista pakolaiskriisistä Keski-Euroopassa.

Olen aloittanut mielessäni monta kirjoitusta tilanteesta, mutta järkytys, epäusko, pelko ja hämmennys ovat sumentaneet ajattelua. Venäjän sotatoimien julmuus on toki samanlaista, kuin aiemmin on todistettu Syyriassa tai Tsetseniassa. Silti julmat asuinalueiden pommitukset, siviilikohteisiin tehdyt iskut ja ydinturvallisuuden kanssa uhittelu tulevat eri tavalla iholle, kun ne tapahtuvat Euroopan ydinalueilla. Toisessa rajanaapurimaassa.

Venäjän toimilla on suorien vaikutusten lisäksi seurauksia, joita on vaikea ennakoida. Taloudelliset ja poliittiset suhteet Venäjään ovat murskana. Eurooppa etsii pakotteiden vahvistukseksi ja oman turvallisuuspoliittisen asemansa vahvistamiseksi keinoja vähentää taloudellista riippuvuutta Venäjästä. Erityisesti riippuvuuksia on muodostunut energiasektorille. Turvallisuuspoliittinen suunnanmuutos on myös tapahtumassa, kun kukkaronnyörejä tiukalla pitänyt Saksa ilmoitti lisäävänsä puolustusbudjettiaan.

Hyökkäyssota on herättänyt keskustelun Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta. Presidentti Sauli Niinistön hahmottelemasta neljän jalan turvallisuuspolitiikasta on jäänyt jäljelle vain rippeet. Kirjoitin huhtikuussa 2016 The Ulkopolitist -verkkojulkaisussa tekstin, jossa pohdin Niinistön nelijalkaisen jakkaran horjumista. Huoli siitä, ovatko jalat meidän turvallisuuspoliittisen asemamme kannalta riittävän kestäviä Euroopan turvallisuustilanteen heiketessä, oli jo tuolloin olemassa. Nyt se jakkara keikkuu. Yksi jaloista (toimiva Venäjä-suhde) on Marko Junkkarin (HS 6.3.2022) sanoin katkennut kertaiskulla ja toinen (kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä) vähintään murtunut. Jalkojen korjaussarjaa on siis etsittävä. Ensimmäisiä askelia tähän otettiin, kun Niinistö vieraili Yhdysvalloissa rakentamassa tietä tiiviimmälle yhteistyölle Yhdysvaltojen kanssa. Samaan völjyyn ollaan ottamassa Ruotsia, jonka turvallisuuspoliittinen selkänoja Suomen tavoin on horjumassa.

Suomalainen keskustelu liittyy tietenkin vahvasti sotilasliitto NATO:on. Olemmehan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa aktiivisesti liittoutuneet Euroopan unionin jäsenyyden myötä niin sanottuihin läntisiin poliittisiin rakenteisiin. Lissabonin sopimuksen myötä liittoutumattomuuspolitiikkamme muuttui sotilasliittoon kuulumattomuudeksi, mikä tietyssä mielessä on hieman hämäräkin linja. Kumppanuuksien kautta olemme sotilasliiton eteisessä, mutta emme kuitenkaan astuneet ovesta sisään saadaksemme 5. artiklan muodostamia turvatakuita. Ei ole siis ihme, että tällä hetkellä turvallisuuspoliittista linjanmuutoskeskustelua on tarpeettomampaa käydä niissä Venäjän rajanaapurimaissa, jotka liittyivät aikanaan NATO:n jäseniksi.

Suomalaista keskustelua on leimannut vahvasti pyrkimys kansalliseen konsensukseen, joka on rakennettu sotilasliittoon kuulumattomuuden ympärille täydennettynä NATO-optiolla. Onko tuo optio ollut vain keskustelun väline, jolla on voitu välttää suuremmat linjariidat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa? Onhan se nimittäin tarjonnut NATO:n jäsenyyteen nihkeästi suhtautuville mahdollisuuden todeta, ettei nyt ole tarvetta jäsenyydelle ja toisaalta muille mahdollisuuden joko aktiivisesti liputtaa jäsenyyden puolesta tai olla toteamatta mitään. Toisaalta optio on hämärtänyt tarpeen perustella olemassa oleva linja siinä missä sen muuttaminenkin. NATO:n kannattajille on kaadettu koko todistustaakka siitä, miksi vallitsevaa linjaa pitäisi muuttua maailman muuttuessa ympärille. Konkretian sijaan onkin jääty jankkaamaan ehkä liiaksi identiteettopoliittiista ja historiapoliittisista näkökulmista. Vuoden 2014 jälkeen merkittävästi kiristyneessä, mutta Suomen näkökulmasta jotakuinkin vakaasssa tilanteessa olisimme tarvinneet selvityksen sekä jäsenyyden että liittouman ulkopuolelle jäämisen eduista ja haitoista. Sen sijaan saimme vuonna 2016 melko monitulkintaisen ja proosallisenkin NATO-selvityksen.

Oliko 23.2.2022 sitten käänteentekevä päivämäärä myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle? Kenties. Ainakin aktiivinen turvallisuuden vahvistaminen ja kumppanuuksien hakeminen on alkanut. Itse olen kallistunut kannattamaan NATO-jäsenyyttä 2010-luvun kuluessa. Venäjän sotilaallinen voimistuminen, valittu länsi-vastainen propagandistinen ulkopolitiikka, sisäinen kehitys ja opposition määrätietoinen vaimentaminen ja vuodesta 2014 käyty sota Itä-Ukrainassa ovat osoittaneet, ettemme voi enää luottaa kylmän sodan jälkeisen status quon säilymiseen Euroopassa. Suomen, kuten Ukrainankin, etu on sääntöperusteinen maailmanjärjestys. Konfliktien välttäminen sopimalla ja rauhan edistäminen ovat asioita, joissa meidän tulee tehdä oma työmme. Vain rauhalla rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja voidaan vastata yhteiskuntien olemassaoloa uhkaaviin ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Rauhan rakentaminen ei kuitenkaan onnistu, jos toisella osapuolella ei ole vilpitöntä tahtoa. Siksi rauhanpolitiikan epäonnistumisen varalle on oltava vakuudet. NATO-jäsenyys toisi Suomelle turvatakuut ja sitoisi meidät vahvemmin Euroopan kollektiiviseen puolustukseen. Totta kai se samalla voisi asettaa meidät tilanteeseen, jossa päädymme kolmansien maiden välisen konfliktin osapuoleksi, mutta voimmeko välttää sitä tilannetta sotilasliiton ulkopuolellakaan? EU:n solidaarisuuslauseke sitoo meidät jo unionimaiden puolustukseen. Venäjän silmissä olemme ei-toivottu maa, vaikka olemmekin osaltamme olleet rajanaapureista ongelmattomin. Tällä hetkellä saatamme olla asemassa, jossa kumppanuus tuo meille negatiivisia turvallisuusvaikutuksia ja jäsenyyden hakemattomuus puolestaan estää meitä saamasta niille turvallisuustakeita. Kynnys hyökätä NATO-liittoumaa kohtaa on korkealla, ja niin sen kuuluukin. Ukrainan tilanteesta näemme, että sotilasliittojen ulkopuolella oleva maa saa sympatiaa ja tukeakin, mutta taistelunsa se joutuu käymään yksin.

Mitä kuuluu idänsuhteille?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat toisensa Moskovassa tiistaina 22. maaliskuuta. Työvierailulla käsiteltiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten poliittisten kysymysten lisäksi myös kansainvälistä turvallisuutta ja taloutta. Mitä Niinistölle ja Suomelle jäi käteen Moskovan vierailusta? Mikä vierailun tarkoitus oli ja mitä sillä edistettiin?

 

EU, Venäjä ja Ukraina

Ukrainan umpisolmun uutta ”normaalitilaa” EU:n ja Venäjän suhteissa on eletty jo kaksi vuotta. Suhteet ovat jäiset, eikä Minskin prosessi ole edennyt siten, että Venäjälle asetetuista pakotteista olisi voitu luopua. Eurooppalaisten päättäjien huomio on keskittynyt pakolaiskriisin hoitamiseen, missä yhteydessä Venäjä on näyttäytynyt merkittävältä toimijalta lähinnä sen rajanaapureiden keskuudessa.

Lehdistötilaisuuden ja tiedotteiden perusteella Ukrainan kriisi ei ollut presidenttien asialistalla. Pakotteisiin kyllä viitattiin ja Putin käytti tilaisuuden hyödyksi osoittaakseen niiden taloudellisen haitallisuuden kahdenväliselle kaupalle. Krimistä ei ainakaan julkisesti puhuttu.

Se, mistä vaietaan on yhtä tärkeää kuin mistä on puhuttu. Krimistä ja Ukrainasta vaikeneminen on merkityksellistä. Niinistö on aiemmin yrittänyt profiloitua eräänlaisena sovittelijana ja välittäjänä korostaen poliittisen dialogin merkitystä kaikissa tilanteissa. Hänen pienoista kohuakin aiheuttanut vierailunsa Sotshiin vuonna 2014 esitettiin suomalaismediassa ennen kaikkea sillanrakennus-viitekehyksessä. Tuolloin Niinistö oli unionin yhteisellä asialla yrittäen taivutella Putinia sovun ja sopimisen tielle.

Maaliskuun 2016 työvierailu oli selkeästi kahdenvälinen. Julkisen agendan mukaan Krimin tilannetta ei käsitelty ja oikeastaan koko kuvio tiivistyi pakotteiden vaikutuksiin kahdenvälisiin taloussuhteisiin. Tässäkin yhteydessä Niinistö ja Putin korostivat, että taloussuhteiden kehittämistä on syytä jatkaa pakotteiden ulkopuolisissa asioissa.

Mitä tämä kertoo? Pakotteet esitetään eräänlaisena ”pakollisena pahana”, jonka EU ja Yhdysvallat ovat laatineet, mutta niiden ulkopuolella on täysin ”epäpoliittinen” tila, jossa kauppaa voidaan tehdä kuin Ukrainan kriisiä ei olisikaan. Niinistön toiveet Minskin sopimuksen toimeenpanemisesta olivat enemmän hyttysen ininää tuulessa, olennaisempaa Venäjälle ja sen viestinnälle EU:lle on, että Suomi on halukas rakentamaan taloussuhteita pakotteista huolimatta ja niiden sallimissa rajoissa. Kahdenvälisyys asettuu tässä logiikassa kansainvälisen tilanteen edelle.

Tosiasia on, ettei Niinistön Sotshin-vierailullakaan mitään suurempaa merkitystä kriisin ratkaisemiseen ollut. Ei Suomi ole julkisuudessa ja poliittisessa puheessa korostetusta sillanrakentamisesta huolimatta ollut mikään välittäjä. EU-jäsenyyden kautta Suomi on laajemman EU-Venäjä-konfliktin osapuoli, jolle rajanylittävä kaupankäynti on monia muita jäsenmaita tärkeämpää. Poliittisesti Suomella ei kuitenkaan ole kriisin aikana ollut mitään sellaista erityisasemaa, josta käsin sillanrakentamisesta puhuminen olisi ollut perusteltua.

Vaikenemista vaikeista kysymyksistä on silti vaikea puolustella. Krimin niemimaan kohtalo voi hyvinkin olla sinetöity, eikä näköpiirissä ole sellaista ratkaisua, jolla se voitaisiin palauttaa takaisin osaksi Ukrainan valtiota. Vaikeneminen on osa hyväksyntää ja välttelemällä, tai tietoisesti sivuuttamalla vaikeat kansainvälisen politiikan kysymykset tulee hyväksyneeksi uuden status quon.

Kahdenväliset suhteet

Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole irti kansainvälisestä politiikasta, kuten eivät ole koskaan olleet. Niitä rasittaa laajempi välirikko, mutta myös Venäjän toiminnan arvaamattomuus. Alkuvuoden aikana Lapin rajoilla lisääntynyt turvapaikanhakijoiden liikenne oli tapaamisessa esillä. Putin vakuutti, että Venäjä kiristää valvontaansa länsirajallaan ja rajoittaa kolmansien maiden kansalaisten pääsyä Suomen rajalle.

Niinistö varmasti huokaisi helpotuksesta, onhan itärajan turvapaikanhakijatilannetta rummutettu poliittisessa johdossa jopa Suomen suurimpana turvallisuusuhkana. Sopimusta voi tässä mielessä pitää Niinistön Venäjä-politiikan voittona, mutta voitto se on myös Putinille. Kahdenvälisesti sovittu rajakysymys, ja vielä herkässä turvapaikanhakija-kysymyksessä on osoitus siitä, että Venäjällä on valta ja voima tehdä mitä se haluaa. Ilmoittamalla rajoituksista Venäjä osoittaa, että kahdenvälisesti sopimalla ja hyviä suhteita vaalimalla ongelmalliset asiat voidaan hoitaa sovussa. Samalla Venäjä antaa signaalin siitä, ettei EU:ta kannata sotkea mukaan näihin suhteisiin.

Onko se pidemmällä tähtäimellä Suomen etu? Suhde on lähtökohtaisesti epätasapainoinen, koska kyse on suurvallaksi pyrkivän ydinasevallan ja pienen sotilaallisesti liittoutumattoman maan kahdenvälisestä suhteesta. Venäjällä on (geo)poliittisessa työkalupakissaan laajempi arsenaali kuin Suomella. Kahdenvälisten neuvotteluiden voitonjuhlissa kannattaa pitää mielessään se, että isomman käyttäessä ”oikeuttaan” pienemmän ei aina ole hyvä olla yksin. Kannattaa miettiä millaisia haasteita suhteissa voi pahimmillaan tulla, jos jo muutama sata turvapaikanhakijaa saa Suomen poliittisen johdon hätääntymään.

Osoitus suhteiden epätasapainosta, ja Suomen poliittisen johdon naiiviudesta näkyi Putinin puheenvuorossa. Hän korosti energiayhteistyön merkitystä maiden välisissä suhteissa nostaen esille Fortumin ja Rosatomin. Ydinvoimalan rakentamisprojekti on Venäjän teollisuuden näyteikkuna ”läntisille” markkinoille. Mutkikas ja paljolti myös hämärä projektihan nuijittiin läpi eduskunnassa epäpoliittisena teollisuusinvestointina. Samaa logiikkaa on käyttänyt ex-pääministeri Esko Aho vakuutelleessaan, ettei hänelle esitettyyn rooliin Sberbankin johtokunnassa liity mitään poliittista.

Rosatom-kuviossa nousee hyvin esiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden epätasapaino. Kun useat asiantuntijat ovat toistuvasti korostaneet, kuinka Venäjälle energiapolitiikka on sen ulkopolitiikan jatke ja osa geopoliittista työkalupakkia, Suomessa suljetaan silmät ja korvat. Mitä enemmän Rosatom-Fennvoima-diilistä kirjoitetaan ja mitä enemmän sitä perkoo, sen vahvemmin se alkaa näyttää vanhalta kunnon puliveivaukselta. Venäjälle se tarjoaa selvästi poliittisen resurssin, jolla Putinin hallinto voi aina tilaisuuden tullen osoittaa kuinka hyvät kahdenväliset suhteet edesauttavat myös taloudellisia hankkeita.

Mutta mitä Suomi saa? Pahimmillaan projekti vesittyy vielä moneen kertaan, eikä paljon luvattua edullista ja teollisuuden kannalta elintärkeää sähköä koskaan saada verkkoon. Taloudellinen pohja on Rosatomista huolimatta kovin epävakaa, eikä Venäjän talouskehitys nyt erityisen positiiviselta näytä. Rakennushankkeessa on luvassa monta monituista mutkaa, joissa Venäjä voi käyttää poliittista vipuvartta edistääkseen kahdenvälisten suhteiden kehittämistä ja vaikka myymällä rajavalvonnan tiukentamisen kaltaisia poliittisia palveluksia länsinaapurilleen. Ja kun hankkeeseen on Suomessa sidottu valtava määrä poliittista pääomaa, harvassa tulevat olemaan ne poliitikot, jotka hankkeen vielä pysäyttäisivät.

Uusi normaali?

Kaiken kaikkiaan vierailuun ei mitään suurempaa draamaa tai jännitystä sisältynyt. Brysselin karmeat terroriteot erottavat vierailun uutisarvoa, mutta silti kokonaisuutta kuvaa eräänlainen alistuneisuus ”uuteen normaaliin”. Vaikeat kysymykset eivät olleet esillä ja rajavalvonnan suhteenkin Putinin lupaus oikeastaan vahvisti jo muuttuneen tilanteen itärajalla.

Perinteisesti näitä vierailuita on tulkittu ja arvioitu idänsuhteiden ilmapuntarina. Kremlologiaa paremmin tuntevat voivat löytää tästäkin sellaisia nyansseja, joita suoraviivaisempi tarkkailija ei hahmota. Minusta vierailu osoittaa, että Suomea kiinnostaa yhä vähemmän yhteinen eurooppalainen Venäjä-politiikka. Kaikenlainen länsipöhöttynyt retoriikka ja eurooppalaisen yhtenäisyyden perään kuikuilu on vain retoriikkaa, jos tosiasiassa vierailumahdollisuudet käytetään lähinnä keskinäiseen kehuskeluun ja vain kahdenvälisten kysymysten pohdintaan.

Niinistön maaliskuun 2016 vierailun ilmapuntari osoittaa poliittista alistuneisuutta post-Krimin uuteen normaaliin, jossa Minskin sopimuksen toimeenpanoa toivotaan, muttei siihen oikeastaan uskota. Ja siksi katsotaan parhaaksi jatkaa ”business as usual”, eihän tässä geopoliittisessa asemassa muuta voi tehdä. Eihän.

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään?

Kommenttipuheenvuoro

Suomi, EU, Venäjä – missä mennään? -keskustelutilaisuus

15.2.2016 Joensuu

 

Suomen, Euroopan unionin ja Venäjän suhteet ovat monitahoiset. Olemme täällä jo kuulleet suhteiden nykytilasta median, talouden ja rajayhteistyön näkökulmasta. Poliittisen kielen tutkijana olen kiinnostunut siitä, miten Suomen paikkaa määritetään suhteessa muihin kansainvälisin politiikan toimijoihin, millaisia merkityksiä Suomen suhteelle Euroopan unioniin ja Venäjään tuotetaan sekä miten niitä käytetään politiikan tekemiseen. Omassa puheenvuorossani lähestyn aihetta ulko- ja turvallisuuspolitiikan perspektiivistä käsin.

Venäjä ja Suomen ulkopoliittinen linja

EU, ja laajemmin Eurooppa sekä Venäjä ovat historiallisesti määrittäneet Suomen asemaa maailmanpolitiikassa, kansallista identiteettiä ja turvallisuuspoliittista linjaa. Maailmansotien välisen ajan pyrkimykset luoda yhteistä ”reunavaltiopolitiikkaa” Baltian maiden kanssa perustuivat perinteiselle geopoliittiselle ajatukselle, että itäinen naapuri on suurin yksittäinen turvallisuuteen vaikuttava taho. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi reivasi linjaansa reunalta keskelle, tarkemmin sanottuna idän ja lännen väliin. Pohja puolueettomuuspolitiikalle oli luotu jo 1930-luvun lopulla, kun Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta ja suuntautui Ruotsin tavoin puolueettomuuden tielle. Sodan jälkeen vahvistui niin kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linja, joka perustui hyvien suhteiden vaalimiseen kaikkiin ilmansuuntiin ja toki eroten itäiseen naapuriin. Neuvostopolitiikasta, idänsuhteista kehittyi omanlaisensa poliittisen taiteen laji. Puolueettomuuspolitiikka esitettiin rationaalisena reaalipolitiikkana, ainoana vaihtoehtona Suomen kansallisen olemassaolon turvaamiselle. Kuitenkin siitä tuli myös suuressa määrin osa kansallisen identiteetin määrittelyä. Venäjän perivihollisuus kääntyi ”salavihollisuudeksi”, kuten emeritusprofessori Osmo Apunen on poliittisen kielemme erikoista Venäjä-puhetta luonnehtinut. Kaiken pohjalla oli yhteisesti tiedostettu uhkakuva, jossa Venäjä nähtiin luonteeltaan arvaamattomana ja epävakaana. Tämän sanominen ääneen ei kuitenkaan ollut sallittua, vaan epävakaudesta kehitettiin resurssi. Vain Suomi kykeni hallitsemaan ja hyötymään erikoisasemastaan Neuvostoliiton naapurissa.

Tämä salavihollisuus on näkynyt myös kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa, ja edelleen myös meidän aikamme Venäjä-puheessa. Tämänhän ovat saaneet kokea esimerkiksi puolustusministerit Jyri Häkämies vuonna 2007 ja Carl Haglund viime keväänä. Molempien poliittiseksi synniksi laskettiin, että he menivät mainitsemaan ääneen samassa lauseessa sanat ”Venäjä”, ”turvallisuus” ja ”haaste”. Politiikan tutkija Anni Kangas kirjoitti hiljan nettiartikkelissaan, että nykypäivän salavihollisuuden taustalla on macchiavellilainen ajatus siitä, että Suomella on jotain kansallista pääomaa, salattua tietoaitoa hallita epävakaata Venäjää. Näin salavihollisuudesta jo kylmän sodan aikana kehitetty resurssi on säilynyt näihin päiviin asti. Salavihollisuudesta on vain lyhyt matka sokeaan pisteeseen, jossa Venäjän kehityksen kriittinen arviointi ja johtopäätösten tekeminen käy vaikeaksi.

Ukrainan kriisi ja Suomi

Viimeisen parin vuoden aikana kansainvälispoliittinen konteksti on muuttunut voimakkaasti, mikä heijastuu väistämättä myös Suomen suhteeseen Venäjään ja Euroopan unioniin. Ukrainan kriisi on muuttanut radikaalisti EU:n ja Venäjän suhteen luonnetta. Krimin miehitys ja laiton liittäminen Venäjään sekä edelleen jatkuva sotatila Itä-Ukrainassa ovat johtaneet luottamuksen menetykseen. Pakotteista ei ole voitu luopua, koska Venäjän johto ei ole ollut halukas etenemään Minskin sopimuksen toimeenpanossa. Sen sijaan maan hybridivaikuttaminen Euroopassa näyttää lisääntyvän ja taloudellinen tuki erilaisille EU-kriittisille, populistisille ja äärioikeistolaisille ryhmille eri maissa herättää ymmärrettävää huolta. Suomi ei ole immuuni tälle tilanteelle, vaan osa sitä. Poliittisella tasolla Venäjän toimet on laajasti tuomittu ja niiden vaikutus Euroopan turvallisuusjärjestykselle tiedostetaan. Samanaikaisesti Suomessa on viritetty keskustelua aivan poliittista johtoa myöten siitä, miten Suomi voisi hyödyntää omaa ”erityisasemaansa” kriisin sovittelijan ja ratkaisijana. Tämä puhe saavutti huippunsa elokuussa 2014, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö vieraili Sotshissa tavaten presidentti Vladimir Putinin. Suomi kuvattiin kylmän sodan tapaan kansainvälisen politiikan lääkärinä ratkomassa visaisia pulmia, sovittelijana ja liennyttäjänä.

Niinistön vierailun vaikutus kriisin ratkaisemiseen jäi lopulta varsin mitättömäksi. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä pitkittynyt kriisi ei ole paitsi vaikeuttanut kaikenlaista yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta aiheuttaa myös jatkuvaa inhimillistä kärsimystä ukrainalaisille. Vierailu ja sen suomalainen uutisointi ja käsittely kuvastavat sitä kylmän sodan ajan perintöä, josta on muodostunut suomalaisen Venäjä-suhteen sokea piste. Erityissuhde, jos sellaista pohjimmiltaan edes oli, kuoli Neuvostoliiton romahdettua. Vaikka Venäjä pyrkiikin palauttamaan perinteisen geopolitiikan hengessä etupiirijakoa Eurooppaan, ei maa ole enää Neuvostoliitto. Suomi on integroitunut osaksi Euroopan unionia ja rakentanut pitkälle menevän turvallisuuspoliittisen yhteistyön Naton kanssa. Vain 5. artiklan tuomat turvatakuut ja velvoitteet puuttuvat.  Suomi ei siis ole puolueeton maa, vaikka tätä termiä on alettu jälleen viljellä poliittisessa keskustelussa. Suomi on Euroopan unionin jäsenenä mukana konfliktissa, joka jäytää unionin ja Venäjän suhteita monella tasolla. Ratkaisukeskeisyyttä tarvitaan, mutta samalla on syytä huomata ja ymmärtää, että kahdenvälisten erityisratkaisuiden tekeminen ei välttämättä palvele kokonaisetua.

”Pakolaiskriisi” ja Suomi

Ukrainan kriisin päälle on tullut vielä niin sanottu pakolaiskriisi. Alkuvuodesta turvapaikanhakijoita on tullut entistä enemmän myös Suomen itärajalle, Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikoille. Lapin rajavartioston tietojen mukaan alkuvuoden aikana on tullut 700 turvapaikanhakijaa, mikä on jo enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Jotain on venäläisessä järjestelmässä muuttunut, koska rajaviranomaiset päästävät ilman matkustusasiakirjoja liikkuvia ihmisiä rajavyöhykkeeltään Suomen rajalle. Viime viikon lopulla Venäjän hallinnon sivuilla väitettiin, että pääministeri Dimitri Medvedev olisi todennut saksalaiselle Handelsblattille, ettei Venäjä voi puuttua Suomeen kohdistuvaan liikenteeseen. Itärajan tilanne on vähintään epäselvä, ei siksi, että tulijamäärät olisivat tällä hetkellä kohtuuttomia, vaan siksi, että asian ympärillä velloo niin paljon epäselviä huhuja ja spekulaatiota. Suomessa turvapaikanhakijatilannetta on pyritty hoitamaan Venäjä-suhteiden perinteiden hengessä kahdenvälisesti. Toistaiseksi ministeritason neuvottelut eivät ole johtaneet merkittävään edistykseen, eivätkä Medvedevin lausunnot ainakaan paranna ratkaisumahdollisuuksia.

Lapin turvapaikanhakijatilanne kuvastaa suomalaisen keskustelun sokeaa pistettä. Miten tulkita Venäjän toimia ja arvioida niiden vaikutuksia turvallisuuspolitiikkaan? Koko kylmän sodan jälkeisen ajan kantavana ajatuksena on ollut muutoksien havaitseminen ja niiden toteaminen, mutta vaikutusarvion tekemättä jättäminen. Esimerkiksi 1990-luvun alussa todettiin laajasti kuinka Eurooppa eli suurta poliittista muutosta, joka tulisi vaikuttamaan syvästi valtioiden välisiin suhteisiin. Venäjän suhteen samanlaista arviota ei tehty. Epävarmuuden todettiin lisääntyvän lähialueilla, mutta sen ei nähty aiheuttavan mitään syytä arvioida uudelleen Suomen idänpolitiikkaa. Sama henki on ollut nähtävissä viimeisen kahden vuoden aikana käydyissä keskusteluissa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan yksituumaisuuden vaalimisesta on tullut perinnepuhetta, jossa viljellään sanoja ”Paasikivi”, ”Moskovan tie”, ”kahdenväliset, hyvät suhteet” ja ”liittoutumattomuus”. Kun on selvää, että kansainvälinen tilanne on muuttunut, tällaisen historiapoliittisen liturgian sijaan pitäisi kriittisesti tarkastella aiheuttavatko muutokset tarvetta myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleenarvioinnille.

Euroopan unioni ja Suomi

Suhde Euroopan unioniin hakee myös suuntaansa. Presidentti Niinistö arvosteli valtiopäivien avajaisissa kansainvälisten sopimusten toimimattomuutta pakolaiskriisin keskellä täsmentäen viitanneensa ensisijaisesti Dublinin sopimukseen. Samassa puheessaan hän peräänkuulutti eurooppalaista yhteistyötä aikamme haasteisiin. Hallitus on puolestaan korostanut kansallista vastuuta rajakysymyksissä, mitä kahdenväliset neuvottelut Venäjän kanssa kuvastavat. Välimerellä on vaadittu Kreikalta jämerämpiä toimia rajojensa valvonnassa eikä hallitus ole suhtautunut kovin lämpimästä ajatukseen turvapaikanhakijoiden tasaisemmasta jakamisesta jäsenmaiden kesken.

Suomen asema EU:ssa näyttää tältä osin varsin epäselvältä. Vapaaehtoisuuden pohjalta toteutettavat turvapaikanhakijoiden jaot kelpaavat, mutta minkäänlainen ”pakottava” normisto ei. Dublinin sopimusta ministerit ovat puolustaneet, vaikka sen toimimattomuus ja kohtuuttomuus eteläisiä jäsenmaita kohtaan on viimeisen vuoden aikana käynyt ilmiselväksi. Samalla turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikassa Suomi on koventanut linjaansa monien muiden jäsenmaiden tavoin. Vallalla näyttää olevan eräänlainen kilpailu nuivimman jäsenmaan tittelistä, siitä, missä maassa järjestelmä näyttää vähiten houkuttelevalta turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Keski-Euroopan Visegrad-maat – Puola, Tshekki, Slovakia ja Unkari ovat löytäneet tässä toisena ja vaativat entistä kovempaa linjaa EU:lta. Entisissä sosialistimaissa vastustetaan erityisesti muslimien maahanmuuttoa – vapaaehtoista tai pakotettua. Nationalistista ja konservatiivista Euroopan linnaketta rakennetaan unionin sisään.

Vetoa on moneen suuntaan ja yhteinen näkemys puuttuu. Unioni on luonteeltaan viime kädessä suvereenien valtioiden yhteisö, vaikka jäsenmaat ovatkin monella politiikan sektorilla vapaaehtoisesti luopuneet itsemääräämisoikeudestaan. Kansallisilla ratkaisumalleilla on silti edelleen olennainen vaikutus siihen, mihin suuntaan unioni menee. Integraation saavutukset kuten Schengen-järjestelmä ovat jo taloudellisesti elintärkeitä Suomen kaltaiselle perifeeriselle valtiolle. Suomen kannalta uusien rajamuurien rakentaminen Eurooppaan ei ole mahdollisuus, vaan uhka. EU:n syyttämisellä ongelmista voi kerätä poliittisia irtopisteitä, mutta vastuullista politiikkaa olisi rakentaa strategiaa miten näistä unionia raastavista haasteista selvitään. Sama koskee myös Venäjää. Historiallisten analogioiden viljelyn ja Paasikiven-Kekkosen linjan perään haikailun sijaan pitäisi tehdä tilannearvio siitä, mikä suhteiden kokonaistilanne on. Kuten ulkoministeriön erikoistutkijan tehtävässä hiljan lopettanut Hiski Haukkala totesi Suomen Kuvalehdessä, Suomen pitää varautua siihen, että Venäjä-suhde pysyy jännittyneenä todennäköisesti vielä pitkään.

Kiitos!

Liittoutumaton, liittoutumaton, liittoutumaton

Toisto on yksi perinteisistä retoriikan tehokeinoista. Toistamisen keskeinen vaikutus on, että tietyn seikan toistaminen useasti ja monelta eri taholta tekee sanomasta vakuuttavan. Tällöin omia (ennakko)käsityksiä asiasta ei ole syytä vaihtaa, onhan se moneen kertaan ja usealla eri taholla todeksi toistettu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa toistaminen näyttää olevan vuodesta toiseen keskustelun kantava retorinen tehokeino. Suomen ja Ruotsin pääministerit jatkoivat näitä toistamisen perinteitä vuoden 2016 alkajaisiksi, kun heidän yhteiskirjoituksensa Vår alliansfrihet bidrar till stabilitet i norra Europe julkaistiin Dagens Nyheterissä ja Lännen Median julkaisuissa. Suomessa uutisoinnin kärkeen nostettiin tosin pakolaiskriisi ja terrorismi aikamme keskeisinä turvallisuushaasteina.

Kirjoitus oli jopa liturgianomainen vakuuttelunosoitus siitä, että maailman muuttuessa ympärillä Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ja pysyy. ”Nopeat käänteet sopivat huonosti maidemme turvallisuutta koskeviin asioihin” pääministerit toistivat. Varsin tyypillistä suomalaiselle keskustelulle. Ukrainan kriisin on kyllä moneen kertaan toistettu muuttaneen toimintaympäristöämme ja Venäjän voimapolitiikan uhkaavan koko maanosan turvallisuutta, mutta Suomen uhkakuvat ja asema eivät näissä analyyseissa muutu.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa tulkitsi kirjoitusta pääkirjoituksessaan (12.1.), jonka keskeinen viesti oli, että pääministerit ulostulollaan tarkoituksenmukaisesti hillitsivät turhaa Nato-hysteriaa Suomessa. Lehden mukaan kirjoitus rauhoittelee niitä kansalaisia, jotka pelkäävät Ruotsin liittyvän Natoon salaa Suomelta tai toisaalta heitä, jotka ”spekuloivat ja pelottelevat” tällä vaihtoehdolla.

Pääkirjoitus pääsi myös toiston äärelle, jopa raamatullisiin mittasuhteisiin. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden uskottavuus ja sen Pohjois-Eurooppaa vakauttavan merkitys ovat lehden mukaan tosiasioita. ”Tämä on totta ja hyvä toistaa usein.” Päähallituspuolueen äänenkannattaja linjasi näin voimakkaasti Suomen liittoutumattomuuden puolesta tulevan selonteon ja ”Nato-selvityksen” alla. Siitä voi päätellä yhtä ja toista hallituksen linjasta myös hallitusohjelman ulkopuolelta.

Lehti otti myös varsin selväsanaisesti kantaa Itämeren turvallisuusympäristön muutokseen. Venäjän toimien rinnalle nousi ”Naton jalansijan laajentuminen”, jonka lehti näkee epävakauttavana tekijänä. Kyseinen laajentuminen tapahtui keväällä 2004, kun Viro, Latvia ja Liettua liittyivät sotilasliiton jäseniksi. Puola oli jo liittynyt aiemmin vuonna 1999.

Kuitenkin Itämeren alueen tasapaino on selvemmin järkkynyt vasta Venäjän aloitettua sotatoimet Ukrainassa ja miehitettyä Krimin niemimaan. Vaikka Venäjän omassa totuudessa Naton laajentuminen on yksi keskeisistä perusteluista maan muuttuneelle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, ei tällaista toistelua Suomen päähallituspuolueen lehden tarvitsisi harjoittaa. Epävakauden lisääntyminen kumpuaa Venäjän poliittisesta muutoksesta ja haluttomuudesta osallistua keskinäisriippuvaisen maailman toimintaan ilman, että se saa sanella ehdot. Nato-jäsenyys oli eittämättä Baltian maille ja Puolalle selvä päätös irrottautua Moskovan vaikutuspiiristä. Historian kokemukset ovat maat saaneet näkemään pahimman skenaarion, jonka Ukraina on valitettavasti saanut konkreettisesta todeta toteutuneen. Silti Nato ei ole Itämeren epävakauden tuoja, vaan Venäjän voimapolitiikka.

Muutos on selvä, eikä Suomessa voida luottaa vain toistamisen tuomaan turvallisuudentunteeseen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden perusteet tulisi selonteon yhteydessä perata yhtä huolellisesti kuin Nato-jäsenyyden tai tiivistyvään Ruotsi-yhteistyöhön pohjautuvan mallin. Mitkä ovat liittoutumattomuuden/Naton/Ruotsi-yhteistyön edut, haitat, riskit ja uhkat?

Pelkällä perinneliturgisella hyminällä kuorrutettu liittoutumattomuus kun uhkaa jäädä varsin tyhjäksi malliksi, jonka uskottavuus paranee korkeintaan suomalaisten keskuudessa toistamalla sitä riittävän usein.

Pelastavatko yhteiset EU:n rajajoukot Schengenin?

 

EU:n vuoden 2015 viimeisessä huippukokouksessa jäsenmaat ovat näyttäneet vihreää valoa unionin yhteisille rajavalvontajoukoille. Käytännössä uudet joukot korvaisivat Frontexin ja mahdollisuus yhteisten rajajoukkojen lähettämiseksi jäsenmaiden avuksi voisi tapahtua ilman kyseisen jäsenmaan suostumusta. Tähän saakka Frontexilta on saanut tukea pyydettäessä.

EU on pakolaiskriisin edessä yrittänyt epätoivoisesti löytää keinoja hillitä tulijoiden määrää. Paniikkinappulaa on painettu moneen kertaan ja kesästä asti on käyty köydenvetoa jopa Schengen-järjestelmän romuttamisesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk luonnehti tilannetta marraskuussa kilpajuoksuksi aikaa vastaan.

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen rajojen turvallistaminen, sulkeminen ja valvonta ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Erilaisten rajamuurien määrä maailmassa on kasvanut. EU on 2000-luvulla pyrkinyt vahvistamaan ulkorajojensa valvontaa Schengen-alueen haavoittumisen vuoksi. Erityisesti Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen valvontaa on ulotettu maarajoilta lentokentille, asemille – yhteiskunnan sisään. Rajat valvonnan, kontrollin ja turvallistamisen paikkoina ovat kaikkialla.

Pakolaiskriisin myötä ”perinteinen” ajatus valtiollisista rajoista turvavyöhykkeinä on palannut keskustelun ytimeen. Poliitikkoja on helppo ymmärtää, sillä monimutkaisen globaalin ongelman edessä heidän täytyy yrittää tehdä jotain. Jäsenmaissa kärsivällisyys on jo loppunut, raja-aitoja rakennetaan Euroopan ytimessä ja populistiset, EU-kriittiset ja maahanmuuttajavastaiset puolueet menestyvät eri puolilla.

Monimutkaisiin ongelmiin ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuita. Siksi EU:n ulkorajojen valvonnan kiristäminen, tai edes täydellinen sulkeminen eivät ratkaise pakolaiskriisiä. Toimilla voidaan hillitä tulijoiden määrää, mutta reittejä löytyy aina. Euroopan vetovoima talousongelmista ja kasvavasta muukalaisvihamielisestä ilmapiiristä huolimatta on edelleen kova. Haaveet, illuusiot, kotimaan epätoivo ja suoranainen kuoleman uhka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Tiukka rajavalvonta ja vaikeus löytää laillisia maahantuloreittejä ajavat nämä ihmiset salakuljettajien armoille.

Yhteisten rajavalvontajoukkojen perustaminen vaikeassa tilanteessa on loppujen lopuksi pienin paha, mikäli se pelastaa vapaan liikkuvuuden Schengenin. Euroopalla ei ole edes taloudellisesti varaa sulkea sisärajojaan ja palata ajassa taaksepäin. Yhteiset rajavalvontajoukot olisivat olleet tarpeen kesällä, jotta tilanne esimerkiksi Unkarissa olisi voitu ottaa unionin hallintaan. Nyt koordinoitujen toimien puute on edesauttanut aitojen rakentamista ja kansallisia toimia. Tämä hajottaa unionia, mitä on vaikea pitää pidemmän päälle hyvänä ja kestävänä ratkaisuina.

Akuutin kriisin jälkeen pitää kuitenkin mennä eteenpäin. EU-maissa tulee ymmärtää, että vastakkainasettelun, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin ja sulkeutumisen tien päässä ei ole hillotolppa odottamassa. Poliittisen, henkisen ja kulttuurisen kuilun kasvattaminen ”Euroopan” ja muun maailman välillä ei palvele kenenkään etuja. Vastakkainasettelusta poikii katkeruutta, katkeruudesta väkivaltaa. Eurooppalaisten jos joidenkin pitäisi tajuta millainen helvetin logiikka tässä piilee.

Olemmeko kaikki informaatiosodan juoksuhaudoissa?

Infosota on palannut kaikkien huulille. Pakolaiskriisin myötä Ukrainan sota ja Venäjän suurvaltapyrkimykset ovat jääneet otsikoissa taka-alalle. Samoin on käynyt informaatiosodalle, joka nousi Krimin miehityksen jälkeen voimakkaasti myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen.

Tällä viikolla julkiastu Saara Jantusen Infosota-kirja palautti, ainakin hetkeksi, käsitteen jälleen keskustelun ytimeen. En ole vielä lukenut Jantusen uusinta kirjaa, joten tämä kirjoitus ei ole millään lailla kommenttipuheenvuoro siihen. Kirja on tilattu ja siltä osin tarkoitus on jatkaa keskustelua lukemisen ja perehtymisen jälkeen.

Kirjoitukseni on puheenvuoro laajempaan keskusteluun informaatiosodasta ja suomalaisesta keskusteluilmapiiristä turvallisuuspolitiikan saralla.

Mikä informaatiosota?

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana yrittänyt hahmottaa informaatiosodan käsitettä. Mistä puhutaan? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten se eroaa propagandasta?

Aihepiiri on itselleni sikäli vieras, että olen historian tutkija, joka käyttää aineistonaan mm. sanomalehtiä ja poliittisia puheita sekä ohjelmia. Tutkin siis poliittista keskustelua eri areenoilla käsitehistoriallisella tutkimusotteella. Turvallisuuspolitiikka on yksi keskeinen keskustelulohko, joka tutkimusaineistossani hahmottuu. Lisäksi olen itse toimija osallistuessani keskusteluun.

En siis väitä olevani informaatiosodankäynnin, sotatieteiden tai edes sotahistorian asiantuntija. Ajassamme on merkkejä siitä, että uudet viestinnän välineet mahdollistavat aiempaa tehokkaamman propagandan levittämisen ja mielipideilmaston muokkauksen. Pseudojournalististen julkaisuiden tekeminen on helppoa. Lukijoita saa sosiaalisesta mediasta helposti, klikkaukset ja jaot johtavat uusia lukijoita MV-lehden kaltaisten ”vaihtoehtomedioiden” äärelle.

Samaan aikaan Venäjällä on kiristetty otetta tiedotusvälineistä. Kremlin viesti ja poliittinen totuus leviää tehokkaasti sekä oman maan sisäpuolella että Russia Todayn ja Sputnikin kaltaisten kanavien välityksellä myös globaalisti. Jo varsin lyhyen aikavälin mediaseurannalla voi huomata, että esimerkiksi Sputnikin suomalainen versio manipuloi uutisointia ja kääntää monesti asiat täysin päälaelleen verrattuna suomalaiseen mediaan. Informaatiosodankäynti on myös kirjattu maan sotilasdoktriiniin, joten kyllä ilmiö siis on olemassa.

Poliittisen ja militarisoivan hetteinen suo

Parin viime päivän keskustelukohinassa infosodasta on noussut esiin huolestuttavia piirteitä, jotka johtavat koko keskustelun todella hetteiselle suolle. Kyse on eräänlaisesta poliittisen, ja nimenomaisesti turvallisuuspoliittisen keskustelun militarisoimisesta. Monissa puheenvuoroissa on esitetty täysin kritiikittömästi, että Suomi on nyt ajautunut informaatiosotaan (Venäjää vastaan) ja jokaisen kansalaisen velvollisuutena on toimia.

Informaatiosodan maanpuolustuksen ytimeksi on esitetty valveutunutta, mediakriittistä jokaisen kansalaisen lukutaitoa. Olen historian tutkijana ja opettajakoulutuksen läpikäyneenä erittäin tyytyväinen siitä, että poliitikot, virkamiehet ja toimittajat kantavat huolta rapautuvasta kriittisestä lukutaidosta. Mediakriittisyyttä jos mitä tässä massamedian maailmassa todella tarvitaan.

Sen sijaan olen vähemmän innoissani ajatuksesta, että median kuluttaminen ja seuraaminen on maanpuolustusta. Koko ajatuskulku militarisoi tiedonvälityksen. Se tekee uutisista, blogiteksteistä, twiiteistä ja Facebook-päivityksistä sodankäyntiä. Samalla pyritään militarisoimaan koko poliittisen keskustelun kenttä. Tai mikäli ei pyritä, niin sivuvaikutuksena näin uhkaa tapahtua.

Tässä yhteydessä yksi ongelmallisimmista käsitteistä on ”resonointi”, josta Jantunen puhui esimerkiksi Puheen päivässä. Kyse on tämän perusteella ilmiöstä, jossa keskustelijat omilla kannanotoillaan ja puheenvuoroillaan tukevat Venäjän länsivastaista, Nato-kriittistä ja homofobista perusviestiä.

Koko ajatus perustuu siihen, että elämme sotatilassa, jossa yhtenäinen länsi kamppailee pahaa Venäjää vastaan. Tietyllä tasolla toki on, että Venäjän poliittinen johto pyrkii hajottamaan esimerkiksi EU:n haurasta yhtenäisyyttä ja tukee antidemokraattisia liikkeitä. Ei sellaista tarvitse hyväksyä, ja sanavapauden, moniarvoisuuden ja demokratian puolustaminen on kannatettavaa.

Toisaalta resonointi-ajattelu tekee helposti moniäänisestä poliittisesta keskustelusta yhden rintamalinjan. Kaikki Nato-kriittinen, edes länsi-kriittinen keskustelu ei ole Venäjän virallisen poliittisen viestinnän resonointia. Kyse on avoimesta poliittisesta keskustelusta. Meillä Suomessa ei ole aina ollut tavanomaista, että turvallisuuspolitiikasta puhutaan julkisesti. Siksi moniäänisyyttä ei pidä tukahduttaa leimaamalla keskusteluja ja keskustelijoita resonaattoreiksi. Se juuri uhkaa kaventaa turvallisuuspoliittisen keskustelun tilan eräänlaisen uussuomettumisen hengessä, eli toimii itseään vastaan.

Keskustelu jatkukoon

Tässä on vain muutamia parin viimepäivän mediaseurannasta heränneitä ajatuksia. Flunssassa on tavallista enemmän aikaa kuunnella, lukea ja tonkia medioita.

Toivon, että keskustelu informaatiosodan tematiikan ympärillä jatkuu. Ainakin itse aion palata asiaan viimeistään sitten, kun olen saanut kirjan luettua. Moniäänisyyttä kaivataan ajassamme, jossa yhä useammat poliittisen keskustelun teemat polarisoituvat.

Moniäänisyyden henkeen vain istuu hieman huonosti ajatus siitä, että olemme kokonaisvaltaisessa sotatilassa median kentällä. Sodassa totuus on usein se ensimmäinen uhri.

Missä on Suomen ulkopolitiikan linja?

Suomi edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Näin juhlavasti julistaa Juha Sipilän hallituksen ohjelma sivulla 34 Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteista. Istuttuaan toimessaan kuherruskuukautensa, reilut 100 päivää, hallitus ei ole juurikaan toiminut edistääkseen juhlavia tavoitteitaan.

Hallitusohjelmaa kirjoitettaessa polttavin kysymys oli EU:n ja Venäjän suhteiden syväjäätyminen Ukrainan kriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa puhutti taloustilanne, EU-politiikassa Kreikan kohtalo. Kesän aikana kärjistynyt pakolaistilanne on muuttanut asetelmia, ja EU- ja ulkopolitiikassa prioriteetit ovat muuttuneet.

Viimeiset viikot osoittavat, että Suomen hallitukselta on pallo pahasti hukassa. Kolmen erilaisin ulkopoliittisin painotuksin varustautuneen puolueen kirjoittama yhteinen hallitusohjelma on osoittautumassa sanahelinäksi, eikä sen taakse kätkeydy selvästi pohdittua, punnittua ja yhdessä sovittua ulkopoliittista toimintalinjaa.

Tällä hetkellä nimittäin sisäpoliittiset, ja oikeastaan puoluepoliittiset syyt vievät Suomen ulkopolitiikkaa kuin litran mittaa. Perussuomalaiset ovat joutuneet myymään sen kuuluisan perseensä jo moneen kertaan, vaikka hallitustaival on vasta alussa. Timo Soini on joutunut selittelemään manööverejään Kreikan tukipaketteja ja hallituksen työelämän säästöpäätöksiä koskien.

Nyt Soini yrittää pitää kynsin hampain kiinni puolueensa ”kruununjalokivestä”, tiukasta maahanmuuttopolitiikasta. Pakolaiskriisi koettelee sekä puoluetta että hallitusta. EU-myönteisenä tunnettu kokoomus on joutunut pahaan välikäteen, kun EU-skeptisemmät keskusta ja perussuomalaiset ovat vaatineet vähemmän unionia ja enemmän kansallista.

Surkuhupaisa sisäpoliittinen vääntö ”huipentui” Brysselissä, kun sisäministerien kokouksessa Suomi äänesti lopulta tyhjää päätettäessä EU:n yhteisistä turvapaikanhakijakiintiöistä. Suomelle kelpasi ensin pöydällä ollut esitys konsensuspäätöksestä turvapaikanhakijoiden jakamisen suhteen, mutta Tshekin, Slovakian, Romanian ja Unkarin kaadettua sen Suomi päätyi äänestämään tyhjää sitovasta päätöksestä.

Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) joutui vaikeaan paikkaan, koska hallituksen kesken oli sovittu vapaaehtoisuudesta. Se oli arvatenkin perussuomalaisten kynnyskysymys, koska sitä takinkääntöä Soinin olisi ollut jo hankala kannattajille ja puolueen jäsenille selittää.

Orpon mukaan Suomi oli kyllä ”hyvässä leirissä” päätöksellään, mikä ei pidä paikkaansa. Jos siis hyvällä leirillä ei tarkoiteta yksin olemista. Suomi oli nimittäin ainoa EU-maa, joka ei ottanut kantaa määräenemmistöpäätöksenteon yhteydessä. Suomi ei siis ollut missään leirissä, vaan omassa nurkassaan mököttämässä.

Ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan ehdoilla

Vapaaehtoisuuden vaatiminen on kuitenkin vain silmänlumetta. Perussuomalaiset eivät onnistuneet käännyttämään Suomea xenofobisten Keski-Euroopan maiden leiriin, joten heidän osaltaan takki kääntyi tässäkin. EU:n kannalta se on hyvä asia, sillä ilman yhteistä pakolaispolitiikkaa nyt käsillä olevasta tilanteesta on äärimmäisen vaikea selvitä ja alkaa kehittää pidemmän tähtäimen politiikkaa.

Luxemburgin ulkoministeri Jean Asselborn ehätti jo kokouksen jälleen toteamaan, että vapaaehtoisuudesta huolimatta päätökset tullaan saattamaan voimaan koko EU:n alueella. Komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans korosti hänkin, että kiintiöistä lipeäminen aiheuttaa seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on siis näennäistä sisäpolitiikkaa, jota käydään valitettavasti ulkopoliittisen linjan kustannuksella.

Samaan aikaan Soini on onnistunut aiheuttamaan sanasodan Ruotsin kanssa arvosteltuaan maan pakolaispolitiikkaa. Soinin mukaan Ruotsi on sälyttänyt vastuunsa Suomelle, ja maan poliittinen toimimattomuus mahdollistaa ihmissalakuljettajien ja terroristien toiminnan.

Ulkoministeri ajaa siis selvästi kriittistä agendaan(sa) sekä pakolais- että yleisessä maahanmuuttopolitiikassa. Dublinin sopimuksesta on tullut Soinille sopiva lyömäase, jolla voi perustella rajavalvonnan tehostamista Ruotsin-rajalla tai vaatimuksia Suomen politiikan kiristyksestä. Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei toimi tilanteessa, jossa turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut kriittiseksi EU:n eteläisissä ja kaakkoisissa ulkorajavaltioissa.

Syyttelyn sijaan Suomen hallituksen pitäisi etsiä ratkaisuja. Pääministeri Sipilä julisti Paasikivi-seuran UKK-juhlaluennossa, että Suomen keskeinen osaamisalue maailman megatrendien keskellä on visaisten ongelmien ratkaiseminen. Puheet ovat puheita, mutta Suomen ulkopoliittinen linja ja toimintatavat toista.

Tällä hetkellä Suomi ei ole visaisten ongelmien ratkaisija, vaan sen ulkopoliittinen toimintakyky on alistettu sisä- ja puoluepolitiikalle. On käynyt vähän toisin päin kuin pahimpina suomettumisen vuosina. Nyt rämettyä uhkaa Suomen ulkopoliittinen toimintakyky, ja kun siihen yhdistetään vielä turvallisuuspoliittisen linjan horjuminen, on vaikea hahmottaa mihin suuntaan Suomea ollaan viemässä.

Sanat vailla tekoja ovat tyhjiä sanoja

Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet myös vaatimalla pakolaisten auttamista lähtömaissa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan, ja määrän vähentämiseksi. Tavoite on oikeansuuntainen, sillä kokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada poliittinen tilanne vakautetuksi kriisimaissa. Mutta mitä puolue on hallituksessa sen eteen tehnyt? Ollut leikkaamassa kehitysyhteistyömäärärahoja, eli vienyt pohjaa paitsi Suomen pitkän aikavälin tavoitteilta lisätä osuutta BKT:sta (myös PS allekirjoittanut), mutta myös akuutilta työltä ja sen tarpeelta kriisimaissa.

Vaikka Pekka Haaviston nimeäminen erityisedustajaksi oli kädenojennus konfliktinratkaisutyölle, ei se poista sitä tosiasiaa, että perussuomalaisten saarnaaminen pohjautuu tyhjille päätöksille. Puolueen ulkopoliittinen linja on impivaaralainen, joka kumpuaa kansallisvaltioajattelusta ja uskomuksesta, että yksin on parempi. Se näkyy myös hallitusohjelmassa, ja nyt myös ulkopoliittisessa toiminnassa.

Valitettavasti megatrendien ja keskinäisriippuvuuksien maailmassa yksin voi tulla kylmä. Eikä yksin oltu edes Paasikiven-Kekkosen linjalla. Silloinkin riiputtiin tilanteen mukaan itään tai länteen. Nyt maailma on monimutkaisempi. Ajatus yksipuolisesta solidaarisuudesta on kuolleena syntynyt. Suomen etujen mukaista olisi tukea EU:n yhtenäisyyttä ja laajapohjaisia poliittisia ratkaisuita. Muutoin voi Pohjolan pakkasessa tulla kylmä.

Suomi, Smart Power ja kadonnut kompassi

Ruotsi on jälleen saanut hienoista loiskintaa suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja eritoten sen osioon ”Nato”. Olihan tässä jo tovin hiljaisempaa, kun palsta- ja minuuttitila on mennyt pakolaiskriisin uutisointiin.

Ruotsin keskustapuolueen johtotroikka kirjoitti Svenska Dagbladetissa, että Ruotsin pitäisi liittyä Naton jäseneksi. Heidän mukaansa Ruotsin pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittisia etuja palvelisi Nato-jäsenyys, joka toteutuisi samanaikaisesti Suomen kanssa. Heidän mukaansa Suomen ja Ruotsin jäsenyys lisäisi turvallisuuden lisäksi myös yhteispohjoismaalaista ääntä Natossa, ja mahdollistaisi paremman vaikuttamisen sotilasliiton kehitykseen.

Keskustelu on herättänyt déjà-vu-tuntemuksia, sillä EU:n jäseneksi mentiin aikanaan yhtäaikaa. Silloin tosin Ruotsi pääsi yllättämään Suomen poliittisen johdon hakemuksellaan, mikä sai aikaan varsin vauhdikkaan ja nopean poliittisen prosessin Suomessa hakemuksen jättämiseksi. Tuolloin ajateltiin, ettei Ruotsin kelkasta pidä jäädä. Jäsenyyden puolustajat esittivät, kuinka Suomi jäisi ”kakkoskoriin” yhdessä entisten sosialistimaiden kanssa.

Nyt ruotsalainen keskustelu on ollut avoimemmin tulkittavissa. Keskustapuolueen siirtyminen Nato-jäsenyyden taakse vahvistaa porvariallianssin turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä, muttei vielä tarkoita, että Ruotsi olisi jäsenhakemusta jättämässä. Turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti myös Ruotsissa tehty konsensuksella, eikä punavihreä hallituskoalitio toistaiseksi liputa jäsenyyden puolesta. Mikäli Euroopan turvallisuustilanne jatkuu heikkona, Nato tulee kuitenkin olemaan polttava kysymys kolmen vuoden päässä odottavissa vaaleissa.

Suomella pitäisi siis olla hyvin harkinta-aikaa, eikä vuoden 1991 kaltaista ”housut kintuissa” -yllätystä ole tulossa. Hallituksen lupaama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tulee osaltaan jatkamaan keskustelua, ja toivottavasti sen pohjalta kyetään arvioimaan tasapainoisesti ja moniulotteisesti turvallisuusympäristön muutoksia ja haasteita.

Porvariallianssin Nato-yhtenäisyyden voimistuminen kuitenkin muuttaa pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymiä. Näin arvioivat mm. Mika Aaltola ja Tuomas Forsberg tuoreeltaan keskustan avausta. Suomen turvallisuuspoliittisen jakkaran jalat näyttävät näin hieman irtoilevan liitoksistaan. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö jo irroittelu liimauksia toteamalla, ettei Suomella ole mitään turvatakeita, joita se voisi Baltian suuntaan jakaa. Monitulkintainen lausunto rapautti osaltaan EU:n solidaarisuus-ajattelua, jolle Niinistö on omaa turpo-linjaansa rakentanut. Nyt myös kohuttu pohjoismainen puolustusyhteistyö saa erilaisia näköaloja, kun ruotsalainen Nato-politiikkaa ottaa uusia kierroksia.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on myös kommentoinut ruotsalaisen sisarpuolueen lausuntoja. Puheessaan Paasikivi-seurassa hän korosti, että Suomen linja on tässä selkeä ja luettavissa hallitusohjelmasta. Jotain uutta Sipilä kuitenkin toi esille. Hän puhui, että Suomen keskeinen pilari ”maailman megatrendien” keskellä on ”Smart Power – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia”.

En nyt ihan kaatanut aamukahveja näppäimistölle, mutta melkein. Jäin miettimään. Siis Suomen maailmanpoliittinen vahvuus on kyky ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia. Okei. Se on loistava verbaalinen yhdistelmä insinööritaitoa (pragmatismi, käytännönläheisyys) ja maailmanpolitiikkaa, jossa myös käsite ”wicked problem” on tunnettu.

Toivoisin, että Suomi olisi Sipilän kuvaama maa. Mutta minun on kovin vaikea hahmottaa, että me todella olisimme sellainen. Euroopalla on tälla haavaa ratkaistavana monenlaisia ”visaisia ongelmia”. Pakolaistilanne ja poliittis-sosiaalinen kaaos EU:n lähialueilla, Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen, naapuruuspolitiikan uudelleenarviointi, EU-kriittisen poliittisen massan kasvaminen, ilmastonmuutos, luonnonvarojen vähentyminen, talouskriisi, työttömyys ja niin edelleen.

Mitä Suomi on tehnyt edistääkseen näiden ongelmien ratkaisuja? Ulkoministerimme oli hiljan Alaskassa arktisen alueen kokouksessa kättelemässä Barack Obamaa. Sen jälkeen hän totesi, että ei periaatteessa vastusta turvapaikanhakijoiden suosimista uskonnon perusteella. Esimerkiksi Slovakian tukemaa politiikkaa oli jo aiemmin esittänyt perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Maahanmuuttoviraston ja oikeusoppineiden mukaan menettely olisi laiton. Sitä voi myös pitää varsin vakavana flirttailuna rasismin kanssa.

Näin Suomen ulkoministeripuolue toimii ”smart powerin” edistämiseksi. Samalla hallitus leikkaa kehitysavusta ja satsaa entistä enemmän Finnfundiin, eli yksityiseen ”kehitysapuun”, jota voisi myös kutsua markkinavoimien toiminnan edistämiseksi globaalilla tasolla. Ei erityisen innovatiivinen ratkaisu visaisten ongelmien hoitoon.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen liturgia on täynnä turvasanoja ja satuja, joilla pyritään vahvistamaan uskoa ja luottamusta omaan turvallisuuteen. Tältä osin keskustelukulttuurimme poikkeaa ruotsalaisten tavasta, vaikka heilläkin toki omat ristinsä on kannettavanaan. Sipilän ”smart power” vaikuttaa juuri tällaiselta sadulta, turvasanalta, jolla korostetaan oman ontologisen turvallisuudentunteen vahvistamista – yhteistä kertomusta Suomesta globaalina toimijana, rauhanvälityksen pienenä suurvaltana. Tämähän on tuttua jo oikeastaan ETYKin ajoilta asti.

Turvallisuudentunteessa vellominen on ihan kivaa. On mukava ajatella olevansa tärkeä ja merkityksellinen globaalilla pelikentällä. Vielä mukavampaa kuitenkin olisi, että hallitus oikeasti kantaisi globaalia vastuuta ja toimisi visaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Nyt ei ole edes visioita, on vain päämäärättömyyttä ja ikävästi vahvistuvaa nationalistista tendenssiä ”hoidetaan vain omat asiamme”. Valitettavasti sillä tavoin Suomi jää omien satujensa vangiksi, ja muut maat toimivat visaisten ongelmien ratkaisemiseksi omalla tavallaan.

Rapauttaako presidentti EU:n turpo-elementin pohjaa?

Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Näin meidän turvallisuuspoliittinen statuksemme määritellään Sipilän hallituksen ohjelmassa. Nato-kumppanuuden lisäksi turvallisuuspoliittista statustamme määritetään pohjoismaisen yhteistyön ja Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeen” kautta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti suurlähettiläspäivien puheessaan kantaa Ukrainan kriisin myötä lisääntyneisiin puheisiin Suomen roolista Baltian puolustuksessa. Niinistön mukaan Suomi ei ole siinä asemassa, jossa se voisi antaa Baltian maille turvatakuita, joita sillä itsellään ei ole.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) on todennut jo aiemmin selväsanaisesti, ettei Suomella ole mitään velvoitteita Baltian puolustuksen suhteen. Puolustusministeri korosti, että Nato-jäsenyytensä myötä Viro, Latvia ja Liettua saavat turvan mahdollisessa kriisissä Natolta, eivät Suomelta.

Kyse on sinänsä selvästä asiasta. Nato-kumppanuus ei velvoita Suomea puolustamaan Baltiaa, ja kääntäen maat ovat liittyneet Natoon juuri saadakseen itselleen laajemmat puolustukselliset hartiat.

Monimutkaiseksi kuvion tekee kuitenkin EU:n rooli. Presidentti Niinistö on korostanut Ukrainan kriisin aikana EU-jäsenyyden tuomaa turvallisuuspoliittista suojaa Suomelle. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö korosti, että unioni on myös turvallisuusratkaisu ja vetosi yhteiseen solidaarisuuteen jäsenmaiden kesken. Mitä unionista jäisi, jos jäsenmaat eivät hädän hetkellä auttaisi toisiaan, presidentti pohti.

EU ei ole turvallisuuspoliittinen unioni. Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Niinistön vetoaminen eurooppalaisen keskinäissolidaarisuuteen on enemmän toiveajattelua ja identiteettipuhetta, kuin turvallisuuspoliittista realismia. Se ei tarkoita, etteikö eurooppalaista solidaarisuutta tarvittaisi – tai etteikö sitä voisi mahdollisen kriisin hetkellä löytyä. Nyt vallitsevassa tilanteessa EU ei sisäisen hajanaisuutensa ja YUTP:n kehittymättömyyden vuoksi kuitenkaan tarjoa kenellekään turvatakuita.

Presidentti Niinistön tuorein kannanotto kirvoitti jo reaktioita Suomenlahden eteläpuolella. Liettuan puolustusministeri Juozas Olekas kommentoi, ettei maan velvoitteisiin kuulu Suomen auttaminen, vaikka maa todennäköisesti pyrkisikin niin tekemään, mikäli tilanne vaatisi.

Niinistön puheessaan korostama näkökulma Suomen suhteesta Baltian puolustukseen rapauttaa EU:n keskinäistä solidaarisuutta. Se rapauttaa turvallisuuspoliittista pilaria, jota presidentti itse on aiemmin korostanut. Siksi on kummeksuttavaa, että presidentti päätti merkittävässä puheessan alleviivata sitä, ettei Suomella ole turvatakuita, eikä se voi sellaisia muille antaa.

EU:n solidaarisuus perustuu ennen kaikkea poliittiseen tahtoon. Keskinäisiä suhteita valtioiden välillä hiertävät monet seikat, kuten talouskriisi, Kreikka ja pakolaisten lisääntyvä määrä Euroopassa. Perinteinen turvallisuuspolitiikka on painunut kesän aikana agendalla alaspäin Ukrainan tilanteen jähmettymisen ja pakolaistilanteen vuoksi.

Niinistön ulostulo rapauttaa solidaarisuutta ja keskinäistä poliittista tahtoa. Ei Suomessa voida olettaa, että solidaarisuus on yksisuuntaista. Jos Suomesta annetaan signaaleja, että emme muuten hädän hetkellä auta, niin ei täällä voida olettaa samanaikaisesti saatavan apua muualta. Solidaarisuuteen tarvitaan aina kaksi.