Mitä kuuluu idänsuhteille?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat toisensa Moskovassa tiistaina 22. maaliskuuta. Työvierailulla käsiteltiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten poliittisten kysymysten lisäksi myös kansainvälistä turvallisuutta ja taloutta. Mitä Niinistölle ja Suomelle jäi käteen Moskovan vierailusta? Mikä vierailun tarkoitus oli ja mitä sillä edistettiin?

 

EU, Venäjä ja Ukraina

Ukrainan umpisolmun uutta ”normaalitilaa” EU:n ja Venäjän suhteissa on eletty jo kaksi vuotta. Suhteet ovat jäiset, eikä Minskin prosessi ole edennyt siten, että Venäjälle asetetuista pakotteista olisi voitu luopua. Eurooppalaisten päättäjien huomio on keskittynyt pakolaiskriisin hoitamiseen, missä yhteydessä Venäjä on näyttäytynyt merkittävältä toimijalta lähinnä sen rajanaapureiden keskuudessa.

Lehdistötilaisuuden ja tiedotteiden perusteella Ukrainan kriisi ei ollut presidenttien asialistalla. Pakotteisiin kyllä viitattiin ja Putin käytti tilaisuuden hyödyksi osoittaakseen niiden taloudellisen haitallisuuden kahdenväliselle kaupalle. Krimistä ei ainakaan julkisesti puhuttu.

Se, mistä vaietaan on yhtä tärkeää kuin mistä on puhuttu. Krimistä ja Ukrainasta vaikeneminen on merkityksellistä. Niinistö on aiemmin yrittänyt profiloitua eräänlaisena sovittelijana ja välittäjänä korostaen poliittisen dialogin merkitystä kaikissa tilanteissa. Hänen pienoista kohuakin aiheuttanut vierailunsa Sotshiin vuonna 2014 esitettiin suomalaismediassa ennen kaikkea sillanrakennus-viitekehyksessä. Tuolloin Niinistö oli unionin yhteisellä asialla yrittäen taivutella Putinia sovun ja sopimisen tielle.

Maaliskuun 2016 työvierailu oli selkeästi kahdenvälinen. Julkisen agendan mukaan Krimin tilannetta ei käsitelty ja oikeastaan koko kuvio tiivistyi pakotteiden vaikutuksiin kahdenvälisiin taloussuhteisiin. Tässäkin yhteydessä Niinistö ja Putin korostivat, että taloussuhteiden kehittämistä on syytä jatkaa pakotteiden ulkopuolisissa asioissa.

Mitä tämä kertoo? Pakotteet esitetään eräänlaisena ”pakollisena pahana”, jonka EU ja Yhdysvallat ovat laatineet, mutta niiden ulkopuolella on täysin ”epäpoliittinen” tila, jossa kauppaa voidaan tehdä kuin Ukrainan kriisiä ei olisikaan. Niinistön toiveet Minskin sopimuksen toimeenpanemisesta olivat enemmän hyttysen ininää tuulessa, olennaisempaa Venäjälle ja sen viestinnälle EU:lle on, että Suomi on halukas rakentamaan taloussuhteita pakotteista huolimatta ja niiden sallimissa rajoissa. Kahdenvälisyys asettuu tässä logiikassa kansainvälisen tilanteen edelle.

Tosiasia on, ettei Niinistön Sotshin-vierailullakaan mitään suurempaa merkitystä kriisin ratkaisemiseen ollut. Ei Suomi ole julkisuudessa ja poliittisessa puheessa korostetusta sillanrakentamisesta huolimatta ollut mikään välittäjä. EU-jäsenyyden kautta Suomi on laajemman EU-Venäjä-konfliktin osapuoli, jolle rajanylittävä kaupankäynti on monia muita jäsenmaita tärkeämpää. Poliittisesti Suomella ei kuitenkaan ole kriisin aikana ollut mitään sellaista erityisasemaa, josta käsin sillanrakentamisesta puhuminen olisi ollut perusteltua.

Vaikenemista vaikeista kysymyksistä on silti vaikea puolustella. Krimin niemimaan kohtalo voi hyvinkin olla sinetöity, eikä näköpiirissä ole sellaista ratkaisua, jolla se voitaisiin palauttaa takaisin osaksi Ukrainan valtiota. Vaikeneminen on osa hyväksyntää ja välttelemällä, tai tietoisesti sivuuttamalla vaikeat kansainvälisen politiikan kysymykset tulee hyväksyneeksi uuden status quon.

Kahdenväliset suhteet

Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole irti kansainvälisestä politiikasta, kuten eivät ole koskaan olleet. Niitä rasittaa laajempi välirikko, mutta myös Venäjän toiminnan arvaamattomuus. Alkuvuoden aikana Lapin rajoilla lisääntynyt turvapaikanhakijoiden liikenne oli tapaamisessa esillä. Putin vakuutti, että Venäjä kiristää valvontaansa länsirajallaan ja rajoittaa kolmansien maiden kansalaisten pääsyä Suomen rajalle.

Niinistö varmasti huokaisi helpotuksesta, onhan itärajan turvapaikanhakijatilannetta rummutettu poliittisessa johdossa jopa Suomen suurimpana turvallisuusuhkana. Sopimusta voi tässä mielessä pitää Niinistön Venäjä-politiikan voittona, mutta voitto se on myös Putinille. Kahdenvälisesti sovittu rajakysymys, ja vielä herkässä turvapaikanhakija-kysymyksessä on osoitus siitä, että Venäjällä on valta ja voima tehdä mitä se haluaa. Ilmoittamalla rajoituksista Venäjä osoittaa, että kahdenvälisesti sopimalla ja hyviä suhteita vaalimalla ongelmalliset asiat voidaan hoitaa sovussa. Samalla Venäjä antaa signaalin siitä, ettei EU:ta kannata sotkea mukaan näihin suhteisiin.

Onko se pidemmällä tähtäimellä Suomen etu? Suhde on lähtökohtaisesti epätasapainoinen, koska kyse on suurvallaksi pyrkivän ydinasevallan ja pienen sotilaallisesti liittoutumattoman maan kahdenvälisestä suhteesta. Venäjällä on (geo)poliittisessa työkalupakissaan laajempi arsenaali kuin Suomella. Kahdenvälisten neuvotteluiden voitonjuhlissa kannattaa pitää mielessään se, että isomman käyttäessä ”oikeuttaan” pienemmän ei aina ole hyvä olla yksin. Kannattaa miettiä millaisia haasteita suhteissa voi pahimmillaan tulla, jos jo muutama sata turvapaikanhakijaa saa Suomen poliittisen johdon hätääntymään.

Osoitus suhteiden epätasapainosta, ja Suomen poliittisen johdon naiiviudesta näkyi Putinin puheenvuorossa. Hän korosti energiayhteistyön merkitystä maiden välisissä suhteissa nostaen esille Fortumin ja Rosatomin. Ydinvoimalan rakentamisprojekti on Venäjän teollisuuden näyteikkuna ”läntisille” markkinoille. Mutkikas ja paljolti myös hämärä projektihan nuijittiin läpi eduskunnassa epäpoliittisena teollisuusinvestointina. Samaa logiikkaa on käyttänyt ex-pääministeri Esko Aho vakuutelleessaan, ettei hänelle esitettyyn rooliin Sberbankin johtokunnassa liity mitään poliittista.

Rosatom-kuviossa nousee hyvin esiin Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden epätasapaino. Kun useat asiantuntijat ovat toistuvasti korostaneet, kuinka Venäjälle energiapolitiikka on sen ulkopolitiikan jatke ja osa geopoliittista työkalupakkia, Suomessa suljetaan silmät ja korvat. Mitä enemmän Rosatom-Fennvoima-diilistä kirjoitetaan ja mitä enemmän sitä perkoo, sen vahvemmin se alkaa näyttää vanhalta kunnon puliveivaukselta. Venäjälle se tarjoaa selvästi poliittisen resurssin, jolla Putinin hallinto voi aina tilaisuuden tullen osoittaa kuinka hyvät kahdenväliset suhteet edesauttavat myös taloudellisia hankkeita.

Mutta mitä Suomi saa? Pahimmillaan projekti vesittyy vielä moneen kertaan, eikä paljon luvattua edullista ja teollisuuden kannalta elintärkeää sähköä koskaan saada verkkoon. Taloudellinen pohja on Rosatomista huolimatta kovin epävakaa, eikä Venäjän talouskehitys nyt erityisen positiiviselta näytä. Rakennushankkeessa on luvassa monta monituista mutkaa, joissa Venäjä voi käyttää poliittista vipuvartta edistääkseen kahdenvälisten suhteiden kehittämistä ja vaikka myymällä rajavalvonnan tiukentamisen kaltaisia poliittisia palveluksia länsinaapurilleen. Ja kun hankkeeseen on Suomessa sidottu valtava määrä poliittista pääomaa, harvassa tulevat olemaan ne poliitikot, jotka hankkeen vielä pysäyttäisivät.

Uusi normaali?

Kaiken kaikkiaan vierailuun ei mitään suurempaa draamaa tai jännitystä sisältynyt. Brysselin karmeat terroriteot erottavat vierailun uutisarvoa, mutta silti kokonaisuutta kuvaa eräänlainen alistuneisuus ”uuteen normaaliin”. Vaikeat kysymykset eivät olleet esillä ja rajavalvonnan suhteenkin Putinin lupaus oikeastaan vahvisti jo muuttuneen tilanteen itärajalla.

Perinteisesti näitä vierailuita on tulkittu ja arvioitu idänsuhteiden ilmapuntarina. Kremlologiaa paremmin tuntevat voivat löytää tästäkin sellaisia nyansseja, joita suoraviivaisempi tarkkailija ei hahmota. Minusta vierailu osoittaa, että Suomea kiinnostaa yhä vähemmän yhteinen eurooppalainen Venäjä-politiikka. Kaikenlainen länsipöhöttynyt retoriikka ja eurooppalaisen yhtenäisyyden perään kuikuilu on vain retoriikkaa, jos tosiasiassa vierailumahdollisuudet käytetään lähinnä keskinäiseen kehuskeluun ja vain kahdenvälisten kysymysten pohdintaan.

Niinistön maaliskuun 2016 vierailun ilmapuntari osoittaa poliittista alistuneisuutta post-Krimin uuteen normaaliin, jossa Minskin sopimuksen toimeenpanoa toivotaan, muttei siihen oikeastaan uskota. Ja siksi katsotaan parhaaksi jatkaa ”business as usual”, eihän tässä geopoliittisessa asemassa muuta voi tehdä. Eihän.

Advertisement

Vuosi MH17:sta ja olemme keskellä globaalia kaaosta

On kulunut vuosi siitä, kun Malesian Airlanesin matkustajakone MH17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa. Turma vaati 298 ihmisen hengen. Muistan elävästi tuon heinäkuisen päivän vuosi sitten. Olin ajamassa kohti Lappia, kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi. Uutinen pysäytti. Ukrainan kriisi oli ajautunut uuteen taitekohtaan, jonka jälkeen ratkaisun löytäminen ei ole ainakaan tullut yhtään helpommaksi.

Mitä on vuodessa tapahtunut? Yksiselitteisesti sanoen aivan liian vähän. Tapauksen itsensä osalta yksityiskohdat ja syyt ovat edelleen hämärän peitossa. CNN-kanavalle vuodettujen tietojen mukaan aklankomaalainen tutkimusryhmä olisi raportissaan tulossa siihen johtopäätökseen, että koneen ampuivat alas Itä-Ukrainan kapinnalliset.

Uhrien omaiset ja monet poliitikot, muun muassa Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat vaatineet puolueettoman tuomioistuimen asettamista tutkimaan tapahtumien kulkua. Venäjän poliittinen johto, joka ei hyväksy myöskään alankomaalaisryhmän vuodettuja tuloksia, pitää YK:n alaisen tuomioistuimen perustamista ennenaikaisena ja haitallisena.

Aiemmin tässä kuussa Venäjän johto nurisi Suomelle ja EU:lle siitä, ettei pakotelistalla ollutta Sergei Naryshkinia päästetty osallistumaan ETYJ:n juhlakonferenssiin Helsinkiin. Venäjän hallinnon mielestä pakotteista kiinnipitäminen vain lukkiuttaa tilannetta, ja samaan kuoroon yhtyivät myös muutamat kotimaiset kommentaattorit.

Ukrainan kriisi ei ole vuosi lentoturman jälkeen yhtään lähempänä ratkaisua, eikä kansainvälispoliittinen tilanne ole lientynyt. Venäjän ja ”lännen” näkemyserot ovat kasvaneet valtaviksi. On vallalla kaksi toisistaan täysin poikkeavaa totuutta, joiden välille on vaikea rakentaa siltaa. Venäjän johdon toiminta näyttäytyy ”läntisestä# näkövinkkelistä hyvin kaksinaismoralistiselta, kun toisena päivänä syytetään EU:ta ovien sulkemisesta ja toisena kieltäydytään hyväksymästä YK:n riippumatonta tutkintaa.

Globaali kaaos 

Jyrki Käkönen pohdiskeli Politiikasta.fi-kolumnissaan (16.7.2015) ”lännen” ja Venäjän maailmankuvien eroa sekä maailmanpolitiikan kriisiä. Käkönen kritisoi kovin sanoin pakotepolitiikkaa:

[Pakotepolitiikka] edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti”

 

Pakotepolitiikka jakaa. Sillä rakennetaan muuria ”lännen” ja Venäjän välille, vaikkei se itsetarkoitus olisikaan. Tämä on kuitenkin vain kapea kuva koko kertomuksesta, sillä samaan aikaan myös Venäjä rakentaa muuria itsensä ja ”lännen” välille.

Krimin niemimaan valtaaminen oli selkeä irtiotto ETYK:in periaatteista ja horjuttaa vakavasti sitä tasapainoa, joka kylmän sodan jälkeen on vallinnut Yhdysvaltain, EU:n, Naton ja Venäjän välillä. Pallo on pakotteista huolimatta ennen kaikkea Venäjällä, joka on turvautunut sotatoimiin itsenäisen valtion maaperällä. Kyse ei ole vain maailmankuvien erosta, vaan tällaisen toiminnan hyväksymisestä.

Putinin lausunnot lentoturmatutkinnasta tai Venäjän haluttomuus aidosti hakea ratkaisua Ukrainan kriisiin osoittavat, että kyse ei ole vain Käkösen esiin nostamasta ”lännen” hegemonian rapistumisesta ja ripustautumisesta tähän. Kyse on myös Venäjän aktiivisesta voimapolitiikasta, jonka pyrkimyksenä näyttää olevan ”hegemonian” murentaminen ja sotilas-poliittiseen mahtiin perustuvan vallankäytön palauttaminen Euroopan geopolitiikan peruskiveksi sopimisen sijaan.

Globaalissa maailmassa tarvitsemme globaaleja ratkaisuita ja globaalia yhteistyön politiikkaa. Olen peräänkuuluttanut tätä monissa kirjoituksissa. EU:ssa ollaan valitettavasti kääntämässä selkää globaalille politiikalle ja käperrytään omien (kansallisvaltioiden) rajojen sisäpuolelle. Kreikkaan kulminoituva talouskriisi on halvauttanut EU:n päätöksenteon, se uhkaa koko EU-projektin arvopohjaa ja olemassaoloa. Maksumieheksi talouskriisissä on joutumassa kreikkalaisten lisäksi eurooppalainen solidaarisuus ja se heiveröinen arvopohja, jonka varaan unionia on rakennettu.

Suomen keskustaoikeistolainen konservatiivihallitus on samassa veneessä nationalististen ja tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, kovempaa talouskuria ja ”isänmaan etujen” ajamista vaativien voimien kanssa. Tanskan taannoisissa parlamenttivaaleissa tiukka maahanmuuttolinja puri äänestäjiin. Iso-Britanniassa aiemmin tänä vuonna järjestettyjen vaalien tulos tarkoittaa, että maassa David Cameronin lupauksen mukaan tultaneen äänestämään EU-erosta.

Kuka hallitsisi kaaosta?

Globaali politiikka ei ole kovassa huudossa. Nyt tarvitaan uusia ajatuksia, tuoreita näkemyksiä ja tulevaisuuden visioita. Tarvitaan globaalin yhteistyön politiikkaa, mutta vastuu sen rakentamisessa ei ole vain EU:n, vaan sitä tulee kantaa myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja niin edelleen.

Kukaan ei ole kuitenkaan halukas astumaan vankkureiden vetäjäksi. Yhdysvaltain politiikka on Barack Obaman valtakauden lopulla jo keskittymässä tuleviin vaaleihin, joissa republikaaneilla on mahdollisuus päättää kahdeksanvuotinen demokraattien valtakausi. Se tarkoittaisi varmasti suunnanmuutosta Obaman ulkopolitiikkaan, mikä tuskin tarkoittaa globaalin vastuunkannon lisääntymistä Washingtonissa.

Venäjän johto on irtisanoutunut sellaisesta politiikasta, jota ei tehdä sen omien sääntöjen mukaan. Luottamus Kremlin ja EU-maiden välillä on murskautunut, eikä sitä ole helppoa kasata uudelleen. Samaan aikaan Venäjän kääntyminen Aasiaan luo uutta valtakeskittymää, jonka tavoitteina ei ole globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden lisääminen.

Afrikka on edelleen poliittisesti heikko ja siellä tyytymättömyys vallitseviin (poliittisiin) oloihin näyttää purkautuvan radikaaliin islamismiin. Demokraattisille vastarintaliikkeille ei tunnu olevan kysyntää oikein missään. Ei edes EU:ssa, jossa Kreikka-politiikka on osoittanut, kuinka pahasta poliittisesta rappiosta maanosamme ytimessä on kyse.

Jyrki Käkösen mielestä kyse on ”muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.”

Toki, mutta kyse on myös kolikon toisesta puolesta. Siitä, millaista globalisaatiota ”lännen” ulkopuolella havitellaan ja minkälaista politiikkaa Venäjällä ja Kiinassa ajetaan. En Käkösen tavoin usko, että ’vallan ylimielisyys’, mitä EU:ssakin on nähty, olisi ratkaisu ongelmiin.

On vain ikävää, että tätä ’vallan ylimielisyyttä’ tarjotaan tällä hetkellä myös Kremlistä. Venäjän valtapolitiikka ei ole sellainen kolmas tie kansainväliseen politiikkaan, jota minä voisin pitää toivottavana tulevaisuuden politiikkana.

Näin nousee esiin kysymys, kuka ottaa vastuun uudenlaisen hallinnan ja politiikan kehittämisestä, jos ”länsi” vain ripustautuu valtansa raunioille ja ”idässä” pitäydytään autoritaarisissa hallinnan tavoissa?

Kultarannassa kaivettiin poteroita, ei noustu tähystämään eteenpäin

Kultaranta-keskustelut ovat vakiintumassa tärkeäksi osaksi suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämän vuoden keskustelut eivät ainakaan näin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tuoneet kovin paljon uutta Euroopan mutkikkaaseen turvallisuustilanteeseen.

Paljon mediahuomiota sai kolmen kansainvälisen tason keskustelijan, Store Talbottin, Aleksei Kudrinin ja Wolfgang Ischingerin sessio, joka keskittyi lähinnä Ukrainan kriisin kärjistämän EU-USA-Venäjä -troikan suhteiden ympärille. Valitettavasti keskustelu ei antanut mitään uutta toivoa siitä, että kriisissä oltaisiin etenemässä kohti ratkaisua. Roolit olivat ennalta-arvatut, eikä kukaan lähtenyt omasta poterostaan tähyilemään laajempia näkymiä.

Talbott edusti yhdysvaltalaista linjaa, jonka mukaan Naton ja USA:n tulisi lisätä läsnäoloaan mm. Baltiassa Venäjän uhkan vuoksi. Kudrin, jonka talouspoliittiset näkemykset eivät edusta Venäjän eliititn valtavirtaa, paalutti Kremlin viestin Naton ekspansiota pelkäävästä Venäjästä. Ischinger yritti olla toiveikas, että jossain vaiheessa Minskin sopimuksen kautta saavutettaisiin tuloksia.

Mitä tällainen keskustelu palveli? Ei oikeastaan ketään tai mitään. Vallitsevien roolien ja kertomuksen vahvistaminen Kultarannan areenalla ei edistä sen paremmin kansallista turpo-keskustelua kuin kansainvälispoliittisen tilanteen ratkaisemista. Se päinvastoin maalaa varsin synkän kuvan siitä umpikujasta, johon Euroopassa on ajauduttu.

Sotilaallinen aktiivisuus on lisääntynyt ja vastakkainasettelu eritoten Itämerellä näyttää kasvavan. On selvää, että USA:n lisätessä mahdollisesti panostustaan Baltiassa, Venäjä vastaa joukkojen keskityksillä Kaliningradiin ja läntisen rajansa läheisyyteen. Tilanne on lukkiutunut ja eräänlainen uusi kauhun tasapaino on palaamassa lähialueillemme.

Toisaalta poliittinen tilanne on sekin edelleen syvässä umpikujassa. Kudrin toi keskusteluun selvän viestin Kremlistä, joka jatkoi tuttuja latujaan Minskin sopimuksen noudattamisesta ehtona kriisin ratkaisulle. Suurin este Minskin sopimukselle on kuitenkin Venäjä, joka on jatkanut Itä-Ukrainan kapinallisten tukemista ja sotilaallisen voiman keskittämästä rajaseudulle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt aitoon poliittiseen dialogiin ja diplomaattiseen ratkaisuun, koska se pakottaisi maan hallinnon myöntymään virhearvioihin sotilaallisessa toiminassaan, jota virallisesti ei ole tapahtunut.

Eurosentrismi ja Ukrainan ongelma

Keskustelut pyörivät myös, odotetusti, Euroopan ja transatlanttisen yhteistyön akuuteissa ongelmissa suhteessa Venäjään. Globaali perspektiivi jäi valitettavan vähälle. Se ei ole yllätys, vaan heijastelee viimeisten vuosien kehitystä, jossa Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on laajemmin käperdytty sisäänpäin. Suomi muiden joukossa tuntuu unohtaneen rikkaan lännen ’vastuun’ globaalien haasteiden ratkaisemisessa. 2000-luvun alusta on kuljettu valitettavan pitkä matka taakse päin.

Ukrainan kriisi kaikkine vaikutuksineen sotatilasta kansainväliseen kriisiin on haaste maanosallemme. Kriisin rauhanomainen ja kestävä ratkaiseminen on elintärkeää, mutta samalla globaalien haasteiden määrä kasvaa. Euroopan lähialueet ovat ajautumassa entistä syvemmälle heikkojen hallintorakenteiden, autoritaaristen hallintojen ja väkivallan kierteeseen. Pakolaisongelma pahenee kuukausi kuukaudelta, ilmastonmuutokset vaikutukset aiheuttavat humanitaarisia katastrofeja eri puolilla maapalloa ja YK:n toimintakyvyttömyys vain pahenee.

Elämme maailmassa, jossa tikittäviä aikapommeja on joka puolella. Martti Ahtisaari ja Tuija Talvitie peräänkuuluttivat 12.6. HS:n kolumnissaan Suomen ulkopolitiikalta globaalia vastuuta kriisien ratkaisuissa. On helppo toivoa samaa, mutta valitettavasti toiveikkuutta on kovin vähän. Juha Sipilän hallituksen ulkopolitiikka on kovin kansallisvaltiokeskeistä ja keskittyy ensisijaisten, lyhyen perspektiivin ’kansallisten etujen’ ajamiseen. Suomella ei näytä olevan kiinnostusta sen paremmin EU:n kehittämiseen kuin pakolaispolitiikan kestävien ratkaisujen hakemiseen. Ulkoministeri Timo Soinin (ps.) mauttomat heitot huolettomuudesta perussuomalaisten menestyksen keskellä kertovat jotain siitä, missä kuuluisa rauhanvälittäjä-imagomme juuri nyt makaa.

Talouskriisi on halvaannuttanut eurooppalaisten valtioiden toimintakyvyn. EU:sta on tullut Kreikan kansantaloutta ylläpitävä hengityskone, jolta puuttuu täysin suuntaa siitä, mihin tässä ollaan menossa. Olin viime viikolla Jyväslylässä pohtimassa Europeanisation-teemaa ja EU-politiikan teorioita, sekä niiden käytännön relevanssia. Näkemykset EU:n tulevaisuudesta toimivana, muuttuvana ja kehittyvänä orgaaninan vaihtelivat pessimismistä varovaiseen optimismiin.On helppo kallistua pessimistiksi, kun visiot puuttuvat. Kestävä EU-Eurooppa ei voi levätä Angela Merkelin aktiivisuuden varassa, vaan toimijuutta kaivataan kaikilta. Nyt se toimijuus vain näyttää niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa kulminoituvan omien, lyhyen tähtäimen kansallisten intressien hoitamiseen.

Kultaranta-keskustelut eivät tarjonneet visioita, näkemyksiä ja odotushorisontteja globaalien kysymysten ratkaisemiseen. Olemassaolevien poteroiden syventämisessä ja Suomen talouden synkkien ennusteiden toistelemisessa sen sijaan tuli merkittäviä tuloksia. Jätän toivoni tämän kesän osalta Porin Suomi Areenaan, joka toivottavasti nostaisi agendalle myös isommat kysymykset, jotka koskevat myös Suomen ja muun Euroopan tulevaisuutta.

Suomettuminen – kansallisen traumamme kipupiste?

Suomettuminen on lyhyt sana, mutta monimutkainen käsite. Siitä löytyy määrittelyjä varmasti yhtä paljon kuin on määrittelijöitä. Saksalaisesta kylmän sodan poliittisesta kielestä Finnlandisierung, Suomen kaltaiseksi tuleminen, tulkittiin Suomessa haukkumasanaksi. Suomettuminen ei sopinut viralliseen kansalliseen kertomukseen, jossa suurvallan puolueettomana naapurina pysytteleminen tulkittiin sankaritarinana. Berliinin muurin murruttua ja Neuvostoliiton romahdettua suomettuminen painettiin historian unholaan.

Ukrainan kriisin myötä kylmän sodan poliittinen sanasto on kokenut voimakkaan renessanssin. Itä, länsi, etupiirit, geopolitiikka, puolueettomuus ja suomettuminen – termit, joiden piti postmodernissa Euroopassa pysyä historian pöytälaatikossa. Lehdistö, poliitikot ja me tutkijatkin käytämme turhan ongelmattomasti esimerkiksi lännen käsitettä puhuessamme Ukrainan kriisin vaikutuksista kansainvälisessä politiikassa.

Vaikeampaa on sen sijaan puhua suomettumisesta. Sen sai tuta syksyllä 2014 Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka käytti sanaa arvostellessaan Rosatomin ja Fennovoiman yhteisen ydinvoimalahankkeen edistämistä. Arvosteluryöppy oli taattu. Åbo Akademin professori Kimmo Grönlund näki kohun taustalla poliitikkojen sukupolvieroja, muttei nähnyt ongelmallisena käsitteen käyttöä. Raimo Ilaskivi oli samoilla linjoilla, ja piti Niinistön tulkintaa koko käsitteestä virheellisenä.

Olen aiemmin kirjoittanut suomettumisesta ja Suomen mallista, jota Zbgniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat Ukrainalle tarjonneet. Ei ole syytä toistaa vanhaa, vaikka samoja latuja keskustelu on jälleen kulkenut. Tulpan avasi jälleen Sofi Oksanen, joka käsitteli mm. suomettumista puheessaan Riiassa järjestetyssä Writers and Power in Europe -seminaarissa 2.5.2015.

Kohuhan siitä taas syntyi. Timo Vihavainen ja Martti Turtola antoivat ”isän kädestä”. Varsinkin Vihavaisen argumentaation taso Ilta-Sanomille annetussa kommentissa aiheutti itsessäni inho- ja vastareaktioita. Sen sijaan, että olisi analyyttisesti pohtinut Oksasen puheen sisältöä, Suomen ja Viron kohtaloiden vertailua ja suomettumisen sateenvarjoa hän purskaisi ulos identiteettipoliittisen oksennuksen.

”Suomalaiset ovat sankarikansa, mutta virolaiset eivät. Sen sijaan virolaiset haluavat olla uhrikansa, mikä heille suotakoon. Suomalaisilla ei ole tähän aihetta eikä kutsumusta. Sellaisen roolin ottaminen olisi pelkästään naurettavaa. Virolaisille se kyllä sopii.” (Timo Vihavainen, IS 5.5.2015)

Kansallinen kertomus on keskeinen osa suomalaista identiteettiä ja itseymmärrystä. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kansallinen kertomus on yhdistetty myös ontologisen turvallisuuden käsitteeseen. Kansakunnat tarvitsevat kertomuksia paitsi olemassaolonsa perustelemiseen, myös ontologisen turvallisuudentunteensa ylläpitämiseen. (Subotic 2015)

Vihavaisen kommentti soittelee näitä lehtiä. Hän tulkitsee Oksasen puheen kapeasta kansallisen kertomuksen näkökulmasta, jossa Suomi on ”sankarikansa”. Talvisodan yhdistävä kokemus, josta Oksanenkin puhui, nivoutuu yhteen kylmän sodan puolueettomuuden kanssa. Suomettumisen kritikointi tai tuominen nykypäivään uhkaa kansallista sankarikertomusta menestyjä-Suomesta. Voisi jopa sanoa, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Oksasen puheen viritteet tältä osin soittelivat selvästi oikeita kieliä.

Iltalehdessä UPI:n Mika Aaltola, jonka kielikuvaa Oksanen lainasi, puolusti kirjailijan puhetta ja tulkintoja. Aaltolan mukaan joissain piireissä esiintyy erikoista suomettumisen glorifiointia ja poliittisen kulttuurin rämettyneisyyden ihannointia. Suomettuminen on sisäänrakennettu suomalaiseen menestystarinaan pienestä kansakunnasta ison karhun naapurina. Suomettumisen nostaminen esiin kriittisesti, puhumattakaan sen käyttämisestä nykykontekstissa aiheuttaa siksi porinaa.

Käsitehistorioitsija Quentin Skinner on käyttänyt käsitettä innovating ideologists kuvaamaan sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät uudelleenmäärittämään käsitteitä ja niiden käyttöä poliittisessa kielessä. Tässä yhteydessä Skinner käyttää termiä redescription kuvaamaan toimintaa, jossa ilmiöita tai toimintaa kuvataan poikkeuksellisella käsitteellä. Skinnerin mukaan tästä voi johtua, että toiminta, joka ennen näyttäytyi suotavana voi muuttua tuomittavaksi ja toisin päin. (Skinner 2002)

Suomalaista keskustelukulttuuria ja suhdettamme lähihistoriaamme ravistellutta Oksasta voi pitää tällaisena innovatiivisena ideologina. Hän pyrkii aktiivisesti ravistelemaan vallitsevia käsitteitä, mikä tarkoittaa myös olemassaolevien käsitteiden ja käsitysten uudelleenarviointia. Oksanen on aiemminkin kuvannut suomettumisen käsitteellä kylmän sodan jälkeistä yhteiskunnallista tilaa ja Suomen Venäjä-suhdetta.

Onko suomettumisen käsitettä tarvetta sitten käyttää kuvamaan Suomen keskusteluilmapiiriä 2010-luvulla? Ehkä, ehkä ei. Lähtökohtaisesti pidän ongelmallisena sitä, että historiasta napataan käsitteitä ja käytetään niitä sellaisenaan kuvaamaan nykypäivän poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se johtaa helposti yksi yhteen -rinnastuksiin, kuten suomettumisen kohdalla on käynyt. Alkaa myrsky siitä, että ei kyllä olla yhtä rähmettyneitä kun oltiin 1970-luvulla, tai ei olla nyt eikä koskaan oltukaan rähmettyneitä. ”Jonnet eivät muista” -argumentista tulee tällöin validi tapa lopettaa keskustelu.

Ongelmaksi muodostuu, ettei päästä asian ytimeen. Ei päästä puhumaan kriittisesti Suomen Venäjä-politiikasta kylmän sodan jälkeen, eikä edes reflektoimaan historiaamme. Juututaan oravanpyörään, jossa paikoin ala-arvoisilla argumenteilla yritetään osoittaa toisen keskustelijan ymmärtämättömyys. Jonnet eivät muista, joten jonnet vaietkoon.

Anni Kangas esitti loistavassa artikkelissaan, että olisi aika keksiä uusia tarinoita ulkopoliittiseen keskusteluun. Olen samaa mieltä. Emme pääse kansallisessa kuplassamme eteenpäin, jos takerrumme väärällä tavalla menneeseen. Kylmä sota on historian vaihe, jonka voi määrittelyvaikeuksista huolimatta katsoa poliittisesti päättyneen.

Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut rajan käsitettä poliittisessa kielessä kylmän sodan jälkeisessä Suomessa. Käsitehistoriallisesti voi sanoa, että kylmä sota ei päättynyt vuonna 1991. Se veti henkeä vuoden 1995 jälkeen, mutta teki asteittaisen paluun 2000-luvulla. EU:n ja Naton itälaajentuminen, Georgian sota ja viimeisenä Krimin miehitys, Itä-Ukrainan sota ja Euroopan turvajärjestelmän kriisi ovat huipentaneet kielellisen kylmän sodan paluun. Käsitteet eivät ole juuri muuttuneet, eikä sisältöäkään ole katsottu aina tarpeelliseksi uudelleenarvioida.

Suomettuminen on kiistatta kansallisen kipupiste. Kyse ei ole yksiselitteisestä poliittis-historiallisesta käsitteestä, vaan laajemman kansallisen identiteettipolitiikan osasesta. Suomettuminen edustaa monelle kokonaista aikakautta ja ajattelutapaa, ei vain poliittisia valintoja. Kommentoinnista tulee toisten yli huutamista, kun ei ole yhteistä ymmärrystä mistä on kyse.