Lukio – stressaava painekattila vai mainettaan parempi paikka? osa 2

Kirjoitin viikko sitten blogitekstin, jonka kimmokkeena toimi Arno Kotron Suomen Kuvalehdessä julkaistu essee lukion stressaavasta vaikutuksesta. Tuossa tekstissä pohdiskelin mikä kritiikissä osui, mikä meni ohi ja miten paljon stressiä tuottaakaan todistusvalinnan pisteytysmalli. Sen jälkeen todistusvalintaa on syytetty esimerkiksi vieraiden kielten opiskelun suosion laskemisesta (HS 19.3.2021), mutta siinä aihetta tarkasteltiin kuitenkin hieman laajemmasta näkökulmasta. Suomen Kuvalehti jatkaa keskustelua pääkirjoituksessaan (SK 19.3.2021), jonka Matti Kalliokoski on otsikoinut Kotroa mukaillen Aikuiseksi painekattilassa. Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Emilia Uljas kommentoi HS:n uutista ansiokkaasti Twitterissä ja Lukiolaiston liitto kommentoi Kalliokosken esittämiä väitteitä twiittiketjussa.

Vedin hetken henkeä, kun avasin Suomen Kuvalehden ja luin pääkirjoituksen. Ensimmäinen ajatus oli, että joko taas ja miksi juuri nyt – keskellä koronapandemian värittämiä ylioppilaskirjoituksia ja etäopiskelua. Eikö lukiolaisilla ole jo riittävästi haasteita ilman, että stressiä pitää koko ajan lietsoa? Koska ajattelen, että maailmaa muutetaan mieluummin kunnioittavalla dialogilla kuin tunnepohjaisella näpäyttelyllä (Vaikka siihenkin saatan joskus sortua), niin jäsentelin ajatuksiani tähän blogiin. Erittelen tässä joitain osia Kalliokosken pääkirjoituksesta. Haluan tuoda esiin lukion opinto-ohjaajan näkökulmaa todistusvalintaan ja nykylukioon ilman turhaa pelon ja huolen lietsontaa tai sinänsä toimivan todistusvalintajärjestelmän perusteetonta murjomista.

Kommentti 1. Kannustimet ja lukion muuttuminen.

Kalliokoski lähtee liikkeelle pohtimalla kannustimien vaikutusta ihmisten toimintaan ja käyttää esimerkkeinä ruotsin poistamista pakollisten yo-kokeiden joukosta vuonna 2005 ja ainereaalikokeen tuloa osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 2007. Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoista selviää, että ruotsin kokeen poistaminen on selvästi vähentänyt kirjoittamääriä. Kehitys on tasoittunut vuoden 2016 jälkeen ja noin 14 000 ilmoittautumisen (syksy+kevät, sisältää uusijat) paikkeille. En tiedä, mistä Kalliokoski tällä haluaa todistaa kuin siitä, että pakollinen koe on pakollinen ja valinnainen koe on valinnainen. Mielestäni ylioppilastutkinnossa lisätty valinnaisuus, jossa äidinkieli/S2-koe on ainoa pakollinen, on hyvä uudistus. Opiskelijoilla on valinnan varaa rakentaa tutkintoaan vapaammin valmistumisen reunaehdot huomioiden ja näin he pystyvät ylioppilastutkinnossa keskittymään paremmin vahvimpiin aineisiinsa. Lukion oppimäärä sisältää kuitenkin myös niitä pakollisia ruotsin kursseja. Valinnaisuus lisääntyy hieman vielä keväästä 2022 alkaen, kun tutkinnon pakollisia ja valinnaisia kokeita ei tarvitse enää valita etukäteen. Tämä helpottaa erityisesti niiden opiskelijoiden stressiä, joille kolmikossa pitkä vieras kieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka on vain haasteellisia oppiaineita.

Samassa yhteydessä Kalliokoski esittää esimerkkinä kannustimesta, kuinka terveystiedosta tuli nopeasti suosituin ainereaalin koe. En tiedä mistä kannustimesta tämä on todiste? Ainereaalikokeena on voinut vuoden 2007 jälkeen kirjoittaa biologian, maantieteen, fysiikan, kemian, katsomusaineen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian, filosofian tai terveystiedon. Aineraaliin siirtyminen on ollut kannustin valita yksi tai useamia reaaliaineita, joita opiskelee entistä vahvemmin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen Uudistukset vaikuttivat kokelasmääriin, mutta kuten YTL:n tilastossa todetaan, ne tasoittuivat hyvin nopeasti aineraalin tulon jälkeen. Suosion syiksi arveltiin uutta oppiainetta ja kurssien vähäistä määrää, koetta pidettiin ehkä helppona. Oliko kannustin siis (kuviteltu) kurssimääriin perustuva helppous vai ainereaalikoeuudistus? Vaikea sanoa, mitä Kalliokoski tällä yritti perustella.

Kommentti 2. Ylioppilaskirjoitusten painoarvon lisääminen

Seuraava Kalliokosken huomio koskee yliopplaskirjoitusten painoarvon lisäämistä yliopistojen sisäänotossa. Tällä hän viittaa ilmeisesti vuonna 2017 käynnistyneeseen uudistukseen korkeakoulujen valintojen uudistamiseksi. Tätä uudistusta käsittelin jo aiemmassakin blogissani, mutta siitä täytyy tässä kirjoittaa muutama sananen. Kalliokoski tuo pääkirjoituksessaan esille jo liiankin tutuksi tulleen väitteen, että ”erityisen paljon hyötyä on pitkästä matematiikasta. Niinpä lukiolaisen voimat kuluvat matematiikkaan.” Tämän väitteen ympärillä olen puhunut muutamissa vanhempainilloissa ja olemme omassa lukiossani järjestäneet aiheesta myös vanhemmille keskustelutilaisuuden, jossa mukana olivat ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajat.

Asiaa käydään joka vuosi läpi opotunneilla, koska väite elää sitkeästi pääkirjoitusten, mielipidekirjoitusten, somekeskusteluiden ja monien muiden debattien kestoaiheina. Näinpä siihen törmäävät myös lukio-opintoja pohtivat peruskoululaiset ja lukio-opintonsa aloittavat nuoret. Ohjauksessa tehdään töitä sen eteen, että jokainen nuori löytäisi lukiossa omia vahvuuksiaan toteuttavia ainevalintoja, saisi onnistumisen kokemuksia eri oppiaineissa, sivistyisi, kasvaisi ja saisi tietenkin hankittua lukion yleissivistävyyden rinnalla tarjoamat valmiudet korkea-asteen opintoihin. Miksi tätä väitettä pitää siis oikoa, sillä eikös se nyt kuitenkin ole niin, että pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa vain kaikille, niin ovet korkeakouluihin aukeavat?

Tässä Vipunen-tietokannasta koostetussa datapaketissa (kiitos linkistä Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä) on avattu hieman dataa opiskelijoiden valikoitumisesta jatko-opintoihin. Tilastoja tulkitessa on syytä pitää mielessään, että uudistettu todistusvalinta on ollut käytössä nyt laajasti vasta yhden kerran keväällä 2020. Tuota kevättä sotki koronapandemia, jonka vuoksi osa aloista joutui muuttamaan valintaperusteitaan eli opiskelijoita valittiin enemmän todistuksella ja myös valintakokeet muuttuivat. Todistusvalinnan vaikutuksien arviointi on siis vielä hieman haastavaa, koska vertailuaineistoa nykymallista on vähän. Asiaa kuitenkin tutkitaan ja selvityksiä on tulossa.

Mutta se matematiikka. Kalliokoski ei tässä viittaa siihen, että korkeakouluihin pääsevät vain laudaturin ylioppilaat. Todettakoon kuitenkin, että kuten datapaketin sivulta 9 voi tutkailla, miten paljon eri aloilta korkeakoulupaikan vastaanottaneiden arvosanoista oli asteikon parhaimpia arvosanoja (L, E, M). Alla oleva tilasto kuvaa korkeakouupaikan vastaanottaneiden L-arvosanojen määrää vuonna 2020.

Yhteiskuntaiteteelliselle alalle korkeakoulupaikan vastaanottaneista opiskelijoista noin puolella ei ollut yhtään laudaturia, kasvatusalalla lähes 85 prosentilla ei ollut todistuksessa yhtään laudaturia. Kun rajataan tarkastelu vain yliopistoihin, joihin Kalliokoskikin viittaa, näyttää kuvio tältä:

Yliopistoissa paikan vastaanottaneista laudatureja on useammilla, mutta edelleen monella alalla yli puolella valituista ei ole todistuksessa lainkaan laudatureita. Näin se menee, koska ylioppilaita ei valita vain ylioppilastodistuksen perusteella, vaan käytössä on edelleen valintakoevalinta sekä muita valintatapoja kuten valintakursseja tai avoimen yliopiston väyliä. Kun kuviota edelleen tarkastellaan todistusvalinnan osalta, niin laudaturin kirjoittajien määrä kasvaa.

Nyt erityisesti hakupainealoilla on jo huomattavissa selkeää yhteyttä paikan vastaanottaneiden ja laudaturin kirjoittajien välillä. Mutta eikös tämä ole yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista? Hyvästä ylioppilastodistuksesta saa entistä enemmän hyötyä opiskelijavalinnassa. Enää ei tarvitse hakea yhteispistein eli raskaan ylioppilaskevään jälkeen alkaa vielä päntätä valintakokeisiin. Ja pahimmillaan kävisi niin, että kun voimia valintakokeisiin ei enää löytynyt, hyvä yo-todistus ei taannutkaan vanhassa valintatavassa opiskelupaikkaa. Tilastot kertovat, että paikkoja riittää muillekin kuin laudaturin ylioppilaille.

Mutta entä se matematiikka, pitääkö sitä nyt sitten opiskella niin, että ”voimat kuluvat”? Datapaketin sivulla 10 voi tarkastella matematiikan laajuutta suhteessa korkeakouluvalintoihin. Alla oleva tilasto kuvaa sitä, millä joukolla yliopistoon hakijoista, hyväksytyistä ja paikan vastaanottaneista oli lyhyt tai pitkä matematiikka ylioppilastutkinnossaan vuonna 2020.

Paljon huomiota saanut pitkä matematiikka oli hakijajoukosta hieman alle puolella, kun taas 15,6% ei ollut kirjoittanut lainkaan matematiikkaa. Paikan vastaanottaneista matematiikaa ei ollut lainkaan kirjoittanut 9,5%, joten selkeästi matematiikan kirjoittaminen on kannattavaa, muttei pakollista, kun puhutaan yleisesti korkea-asteelle valituksi tulemisesta. Pitkä matematiikka oli hieman yli puolella valituista ja paikan vastaanottaneista, joten sekin kannattaa kirjoittaa, mutta se ei ole missään määrin pakollista.

Matematiikan osalta on luonnollisesti isoja alakohtaisia eroja, sillä monelle alalle matematiikan ja muidenkin luonnontieteiden opiskelu on varsin perusteltua ja järkevää. Diplomi-insinööriksikin voi päästä opiskelemaan lyhyellä matematiikalla, samoin lääketieteeseen, mutta kyllähän näille aloille ensisijaisesti haluavan kannattaa matematiikkaa opiskella sen pidemmän oppimäärän mukaan.

Näitä kuvioita on helppo tarkastella tarkemmin tuolta datapaketista erilaisia suodatuksia käyttäen. Keskeisin huomio tässä on nyt kuitenkin se, että matematiikka on keskusteluissa nostettu vähän liiankin merkitykselliseen asemaan. Sitä kannattaa opiskella, ja sitä on pakko opiskella. Matematiikka kannattaa kirjoittaa, koska ammattikorkeakouluissa se katsotaan yhtenä todistusvalinta-aineena kaikille, mutta ei siihen kannata uuvuttaa voimiaan. Laudaturin saa vain pieni joukko kirjoittajista ja lyhytkin matematiikka voi riittää. Viestini lukiolaisille on: lue siis matematiikkaa omien voimavarojesi mukaan ja juuri siinä laajuudessa kuin se sinulle opinnoissasi sopii.

Kalliokoski esittää, että matikka ja todistusvalinta ovat syöneet ”kieltenopiskelun asemaa”. Tämä vaatisi laajempaa tutkimista, sillä kielten opiskelun murros ja dramaattiset kirjoittamäärien laskut johtunevat monista tekijöistä. Osa niistä liittyy jo peruskoulun kielivalintoihin. Tätä aihepiiriä on avattu jonkin verran HS:n artikkelissa, johon on linkki tekstin alussa. Pidän kuitenkin todella yksipuolisena Kalliokosken väitettä, että koska todistusvalinta lisää matikan opiskelua, niin se suoraan johtaisi kielten opiskelun vähenemiseen. Syitä voinee etsiä lukiossa ainakin ainereaalikokeesta ja aivan liian täyteen ahdetun kurssimuotoisen lukion opetussuunnitelmista, jotka heijastuvat opiskelijoiden valintoihin ja jaksamiseen.

Väite 3. Koulutuksen pullonkaula.

Kalliokoski maalailee kotromaisia kuvia kilpailukyky-Suomesta ja elinkeinoelämän vaatimuksista, joihin en nyt tässä syvenny sen enempää. Joku muu osaa varmasti pohtia niitä minua fiksummin. Sen sijaan kommentoin Kalliokosken esiin nostamaa ongelmaa, jonka mukaan ”siirtyminen opintoihin on ahdas pullonkaula”. Tämä on juuri se syy, miksi vuonna 2017 aloitettiin valintauudistus. Suomessa on siirrytty korkea-asteen opintoihin keskimäärin melko vanhana. Linkin takaa löytyvän valintauudistusraportin mukaan ”toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirrytään Suomessa verrattain vanhana. Keskimääräinen aloittamisikä on 24 vuotta (keskiarvo). Mediaani on yliopistojen osalta 20,9 vuotta ja ammattikorkeakoulujen osalta 22,7 vuotta (2014).” Kalliokosken mainitseman pullonkaulan leventämiseksi tehtiin siis uudistus, jota hän pääkirjoituksessaan Kotron tavoin kritisoi. On vielä mahdotonta sanoa, vaikuttaako uudistus pullonkaulaan vai ei. Ensimmäiset, ja todellakin hyvin alustavat ja vain yhteen erikoislaatuisen kevään otantaan perustuvat havainnot kertovat, että ”edelliseen syksyyn verrattuna syksyllä 2020 aloittaneiden ikäryhmäosuudet ovat säilyneet lähes ennallaan ammattikorkeakouluissa, mutta yliopistoissa alle 21-vuotiaiden aloittaneiden osuus kasvoi silmin nähden aikaisemmasta.” Kuten tekijät muistuttavat, vielä ei voida päätellä onko uudistus aidosti toiminut, mutta tämä on ensimmäinen havainto.

En siis ihan tavoita mitä Kalliokoski haluaa kritisoida? Sitä, että meillä on vaikeaa päästä korkeakouluun vai sitä, että valintatapa on hänen mielestään väärä? Hän toteaa myöhemmin, että entä jos ”opiskelupaikkoja olisi enemmän tarjolla”. Tämä on tietenkin oikeastaan ainoa tapa laventaa pullonkaulaa hakupainealoilla eli niillä, joille on säännönmukaisesti enemmän hakijoita kuin paikkoja. Ylen uutinen vuodelta 2019 muistuttaa, että alakohtaiset ja korkeakoulukohtaiset erot ovat kuitenkin isoja. Tällä hallituskaudella on myös päätetty yhdessä korkeakoulujen kanssa lisätä 10 000 aloituspaikkaa vuosina 2020-2022, eli Kalliokosken innovatiivinen ajatus on jo hallituksessa kuultu ja siihen on reagoitu. Toki edelleen hakijoita on varmasti enemmän kuin paikkoja, joten kilpailua on. Kilpailusta päästään eroon vain, jos jokainen hakija valitaan sinne minne hän haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti järkevää, koska tarvitsemme eri alojen osaajia. Lisäksi kaikissa valintatavoissa on omat etunsa ja haasteensa. Täydellisen mallin rakentaminen ei ole mahdollista. Ehkä nyt rauhassa katsotaan, mitä tälle todistusvalinta+pääsykoevalinta+muut reitit -mallille tapahtuu. Pistetaulukkoa voisi jo nyt entrata, mutta ehkä senkin osalta vaikutuksia voi vielä seurata, jotta päätös perustuisi tietoihin eikä yleiseen käsitykseen.

Väite 4. Jos voisin vaihtaa opintosuuntaa…

Lopuksi Kalliokoski pohtii, että entäpä jos ”olisi hyväksyttyä vaihtaa opintosuuntaa, kun kuva omista vahvuuksista kirkastuu”. Niin, entäpä jos tosiaan näin. Hetken mietin ja totesin, että tässähän sitä ollaan ohjauksen ytimessä. Tästä minulle maksetaan palkkaa. Tätä opotunneilla muun muassa mietitään ja ohjauskeskusteluissa pohditaan. Ei sitä, olisitko sinä nyt hyvä lääkäri vai arkkitehti, vaan sitä millaisia vahvuuksia sinulla on, missä sinä olet parhaimmillasi, mistä nautit, mitä haluat työelämältä ja mitä tekisit seuraavaksi? Ei, mitä tekisit isona, loppuelämäsi kun olet valmistunut, vaan seuraavaksi. En tiedä miksi Kalliokoski haluaa maalata tulevaisuudesta kovin perinteisen kuvan, jossa valitaan koulutus ja työ, ja sitten tehdään pitkä virkaura ennen eläkettä, koska hän itsekin toteaa tällaisen maailman olevan mennyttä. Mihin unohtui jatkuva oppiminen? Työelämä muuttuu, ja murros voi olla entistä nopeampi. Tulevaisuudessa on pakko hankkia uutta osaamista ja päivittää vanhaa. Oma työurani ei ole vielä niin pitkä kuin Kalliokoskella, mutta minäkin olen jo kokenut aika monta muutosta ja istunut koulutuksissa. Tarvetta olisi jatkuvalle osaamisen päivittämiselle, ja työelämän toivoisi mahdollistavan tämän jatkossa entistä paremmin.

Ja mitä tulee siihen lukion painekattilaan, niin lukiossa juuri pitää opiskelijalle kirkastaa se, että lukion jälkeen valitaan seuraava suunta. Ja sitä suuntaa voi muuttaa. Lukion jälkeen voi ja pitää uskaltaa tehdä valintoja hakeutua opiskelemaan. Valintoja kannattaa tehdä myös, vaikkei ole ihan varma alasta, kuten opokollegani Lauri Lehikoinen blogissaan pohdiskeli. Tällaista valintojen tekemistä ei vaan auta tippaakaan hysteriaa tihkuvat pelottelukirjoitukset lukion ultimaattisesta vaikeudesta ja höpinät pakkomatematiikoista ja pakkovalinnoista. Lukiossa voi ja pitää tutustua itseensä, omiin vahvuuksiinsa ja niiden pohjalta tapahtuu sitä ihmisenä kasvua, sivistymistä ja ehkä tulevaisuuden suunnan kirkastumistakin. Olen toki kovin huolestunut lukiolaisten uupumisesta ja jaksamisesta, mikä on aito ongelma. Mutta sitä ei kyllä ratkaista puolivillaisiin heittoihin tai värikkääseen retoriikkaan perustuvilla kauhukertomuksilla siitä, miten kamala paikka lukio nyt onkaan ja kyllä ennen oli paremmin.

Lopuksi onkin syytä mainita asia, josta juuri ei enää puhuta, mutta joka edelleen vaikuttaa ja voi jotakuta stressata. Ensikertalaiskiintiöiden, eli tietty määrä paikoista varataan ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville, vaikutus on ollut melko maltillinen tai vaikuttavuudesta on vaikea sanoa mitään. Tarkoitus on hyvä eli purkaa juuri lukionsa päättäneiden pullonkaulaa, mutta vaikutus on ollut myös negatiivinen. Paikan vastaamottamista pelätään, kun ei olla varmoja alavalinnasta tai ei päästä juuri siihen ykköstoiveeseen. Tämä lisää välivuosia ja vaikuttaa hakijoiden uskallukseen hakea niihin toissijaisiin vaihtoehtoihinsa tosissaan. Ehkäpä luopuisimme tästä, koska todistusvalinnan myötä siirtyminen jatko-opintoihin todennäköisesti sujuvoituu ilman kyseistä kiintiötäkin?

Tällaisia aatoksia tällä kertaa. Saa mielellään kommentoida blogissa tai somekanavilla. Keskustelu valinnoista jatkukoon, mutta ei kauhukuvia ja paniikkia lietsoen.

Kuka ymmärtäisi tutkijaa, ellei edes toinen tutkija?

Akateemisissa artikkeleissa tavataan aina kiittää kommentaattoreita. Väitöksen jälkeen karonkassa innoittajia, inspiroijia, ohjaajia, vastaväittäjiä ja niin edelleen.

Aloitan tämän kirjoituksen akateemisessa hengessä kiitoksilla. Ensimmäiset kiitokset menevät Itä-Suomen yliopistolle, joka viime viikon signaaleista huolimatta iski tiistaiaamuna markkinatalouden realiteetit tutkijoiden, opettajien ja hallintohenkilökunnan naamalle. Sähköpostiin kilahti viesti yt-neuvotteluista, joiden kohteena on valitettavasti muun muassa koko oman yksikköni henkilökunta.

Tietoa on nyt sulateltu lisäinformaatiota odotellessa pari päivää. Kuka on selvinnyt mustalla huumorilla, kuka valamalla uskoa tulevaan. Me määräaikaiset olemme jo sumuiseen tulevaan tottuneet, joten eipähän tässä ihmeempiä.

Toiseksi kiitän Hiski Haukkalaa, jonka osuva kolumni (Suomen Kuvalehti 49/2014) Meiltä on viety aika pisti tuossa kalakeittoa syödessä miettimään. Hiski kirjoittaa osuvasti kuinka ajasta, joka on erittäin rajallista, on tullut meidän isäntä. Aika on rahaa ei ole vain Roope Ankan huoneentaulu, vaan osa arkeamme. Ajan rajallisuus ja rahallisuus määrittävät toimintamme reunaehdot. Aika on kallista, ja työhön käyttämme aika se vasta arvokasta onkin – ainakin työnantajalle.

Yliopistomaailmaan on kuin varkain hiipinyt peikko, joka syö aikaa. Uusi yliopistolaki, lisääntynyt paine hankkia rahoitusta budjetin ulkopuolelta, kiristynyt kilpailu niukkenevista resursseista, irtisanomiset, julkaisukilpailu – kaikki nämä vievät tutkijoiden ja opettajien ajasta yhä suuremman loven. Siinä sivussa pitäisi vielä opettaa ja olla yhteiskunnallisesti vaikuttava. Viimeksi mainittu ei toki hallituksen mielestä ole toivottavaa, vaikka se yliopistolaissa onkin kirjattuna.

Eikä pidä unohtaa akateemisten julkaisuiden toimitusvastuita, referee-lausuntojen kirjoittamista, seminaarimatkoja, verkostoitumista, tuoreimman tutkimuksen seuraamista, opinnäytteiden ja väitösten tarkastamista, dosentuurilausuntoja ja niin edelleen. Mitä pidemmälle akateemisella uralla on ehtinyt, sen enemmän silppua kalenteriin mahtuu. Ei todellakaan käy kateeksi, kun katsoo kumman tahansa ohjaajani aikatauluja.

Ja tässä välissä pitäisi vielä miettiä, pohtia, ajatella, luoda uutta ja innovoida. Sitähän hallitus meiltä  yliopistolaisilta vaatii. Vaikka toisesta ovesta lapioidaan lunta tupaan houruilemalla ”kaiken maailman dosenteista”, asetetaan yliopistolaisille yhä kovempia vaatimuksia tuottaa (taloutta hyödyttäviä) innovaatioita. Olemme Suomessa hyvää vauhtia Japanin tiellä. Kurjistamisen maksimoiminen on johtamassa määrällisillä indikaattoreilla vaikeasti mitattavien yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden rappioon.

On jokseenkin surullista, muttei niin yllättävää, ettei hallitus ymmärrä luovuuden reunaehtoja. Aikaa. Insinöörimäisessä prosessikaaviossa asiat etenevät kellokoneiston tarkkuudella. Niinhän tehtaiden pitää toimia. Minimoida inhimilliset virheet. Tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä resursseilla.

Hankalampi on ymmärtää, etteivät edes yhteiskuntatietellisen korkea-asteen sivistyksen hankkineet ministerimme korvaansa lotkauta yliopistolaisten huolelle. Resurssien eli rahan eli tekevien aivojen karsiminen tekee pohtimisen, ajattelemisen ja uuden luomisen mahdottomaksi. Tuloksena on kansainvälisten julkaisuiden puolivillaisia tuotoksia, jotka – anteeksi nyt vain – eivät usein ole kovin laadukkaita, innovatiivisia tai edes oivaltavia. Poikkeuksiakin on.

Mahdotonta sen sijaan on ymmärtää, kuinka edes yliopistolaitoksen hierarkiassa johtaviin asemiin edenneet eivät tunnu ymmärtävän. Toki he ovat osin puun ja kuoren välissä, mutta laajamittaista rehtorien vastarintaa hallituksen politiikalle ei ole näkynyt. Vähemmällä voi tehdä enemmän -liturgian ylipappeja, voisi jopa kyynisesti todeta.

Mihin ajan katoaminen ja sen silppuaminen johtaa? Luovuuden tuhoon. Ajattelun rappioon. Se johtaa heikkoihin analyyseihin, huonoihin innovaatioihin ja kokonaiskuvan kapeuteen. Historioitsijat eivät kerkeä ymmärtää mennyttä, politiikkatieteilijät eivät nykyistä ja tulevaa. Synteesiin ei ole aikaa kenelläkään.

Vaan ehkä se onkin hallituksemme koulutuspoliittinen missio, joka on vain jäänyt huomaamatta. ”Kaikenmaailman dosentit” ja laiskottelevat professorit. Viedään heiltä kallisarvoisin resurssi, joka heillä on – aika ajatteluun. Eivätpähän tule sitten arvostelemaan tekemiämme päätöksiä. Mokomatkin ruikuttajat.

Yliopiston kolmas tehtäväkö hölöttämistä?

Valtio-opin professori Matti Wiberg pahoitti Verkkouutisten blogissaan (29.11.) mielensä. Syy oli, että hänen mukaansa ”hölöttäjät” ovat syrjäyttäneet ”pätevät tietelijät” mediassa.

Mielensäpahoituksen kärki kohdistui kirjoituksessa erikseen mainitusti kolmen tutkimuslaitoksen, Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Eduskuntatutkimuksen laitoksen tutkijoihin. Wibergin mukaan ennen kaikkea näihin instituutioihin affilioituneet tutkijat suoltavat medialle puolivillaisia kommentteja, vaikkei heillä ole ansioita akateemisessa maailmassa alkuunkaan.

Wiberg esittää blogissaan väitteitä, joiden mukaan suuri osa näistä ”päivystävistä dosenteista” olisi julkaisumääriltään ja ennen kaikkea laadultaan mitattuina varsin heiveröisiä. Valitettavaa on, ettei hänen lausuntojaan pysty tarkistamaan esimerkiksi mainitulla ”Publish & Perish” -ohjelmalla, sillä eihän Wiberg ketään nimeltä mainitse. Miten siis voisi tarkistaa kenenkään muun kuin Wibergin itsensä julkaisut?

Menemättä sen pidemmälle populistisiin ja yliolkaisiin heittoihin, kiinnitän huomion ongelmaan, jonka Wiberg bloginsa keskiosassa nostaa esiin:

Monet pätevät yhteiskuntatieteilijät eivät lainkaan esiinny kotimaisessa mediajulkisuudessa, vaan keskittyvät julkaisemaan tiedeyhteisön arvostamissa kansainvälisissä julkaisuissa.

Seurauksena on, että julkisen keskustelun taso muodostuu Suomessa oleellisesti matalammaksi, kuin mihin päästäisiin, jos hölöttäjät vaikenisivat ja Suomen parhaat tutkijat antaisivat haastatteluja.

Wibergin esittämä huoli on hyvin aiheellinen. Aivan liian harva pätevä yhteiskuntatieteilijä ottaa osaa julkiseen keskusteluun. Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on jäänyt 2010-luvun h-indeksien ja kansainvälisten julkaisujen laskemisen jalkoihin. Rahoitusmallit eivät palkitse kolmannen tehtävän hoidosta, minkä vuoksi se on jäänyt yksittäisten aktiivisten tutkijoiden harteille.

Yliopistojärjestelmän tulevaisuuden kannalta kehityssuunta on huolestuttava. Siksi monien pätevien yhteiskuntatietelijöiden, olivatpa he taustaltaan valtio-oppineita, historioitsijoita, sosiologeja tai yhteiskuntapolitiikkoja tulisi kansainvälisen julkaiseminen ja rahoituksen hakemisen lisäksi osallistua keskusteluun. Tutkijakentän moniäänisyyden ja laaja-alaisen ammattiosaamisen tulisi kuulua laajemmin myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Toisin kuin Wiberg, en syytä ajoittaisesta kommentaattorikentän kapeudesta aktiivisia ja kysyttyjä tutkijoita, vaan niitä, jotka eivät edes halua mitään lausua. Heitä, jotka Wibergin tavoin ylenkatsovat mediassa kommentoivia tutkijoita tai heitä, jotka pitävät kolmannen tehtävän hoitoa vähemmän merkityksellisenä.

Moni tutkija jakaa huolen, että poliittisessa päätöksenteossa käytetään yhä vähemmän tutkittua tietoa päätösten pohjana. Tutkittu ja tutkijoille kumuloitu tieto ei välity, jos tutkija ei avaa suutaan. Toimittajan soittoa voi odottaa kammiossaan, tai omaa osaamistaan voi tuoda esiin aktiivisesti itsekin.

Moderni teknologia mahdollistaa profiloitumisen esimerkiksi tällaisten blogien, twitterin tai erilaisten tieteen popularisointiin ja keskustelun rikastuttamiseen pyrkivien julkaisujen kautta. Ei se ole mitään narsistista oman egon tyydyttämistä, vaan ennen kaikkea halua ja kiinnostusta toteutaa aktiivisesti yliopistojen kolmatta tehtävää.

****

Lopuksi täytyy vielä älähtää. Wiberg oli kovin huolissaan siitä, että ”useimmilta [kommentaattoreilta] puuttuvat kokonaan jopa valtio-opin opinnot”. Näin pölyttynyttä ajatusta paitsi politiikan tutkimuksesta myös tutkijoiden oikeudesta ja kompetenssista kommentoida politiikan ilmöitä ei toivoisi enää 2010-luvulla näkevänsä.

Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat tätä päivää. Moniäänisyys kuuluu myös politiikan tutkimukseen. Valtio-opin oppilauseiden taakse voi piiloutua ja heitellä puolivillaisia kritiikin sanoja muiden politiikkaa tutkivien niskaan. Se ei kuitenkaan edistä sen paremmin politiikan tutkimusta kuin julkista keskusteluakaan.

Eiköhän politiikkaa tutkivien laaja kirjo puhu itse parhaiten sen puolesta, ettei tutkimuksen ja kommentoinnin oikeus kuulu vain valtio-oppineille. Tieteidenvälisyyden hengessä ottakaamme oppia toisiltamme.

 

Koulutusleikkaus on kuin ryöstäisi säästöpossun

Juha Sipilän hallitukselta ei voinut oikeastaan kukaan odottaa muuta kuin ikäviä päätöksiä. Siksi kaltaiseni kyynisyyteen (kutsun sitä realismiksi) taipuvainen politiikan seuraaja ja tutkija ei odottanut paljonkaan hyviä uutisia. Silti hallituksen koulutuspoliittiset linjaukset olivat märkä rätti vastoin kasvoja.

Olen toki erittäin subjektiivinen kommentoimaan koulutuspolitiikkaa, enkä edes yritä pysyä tässä rationaalisena tutkijana, saati sitten Ranken oppien mukaisesti ”sammuttamaan itsenäni” arvioidessani konservatiivihallituksen linjauksia.

Työskentelen yliopistossa, elän akateemisen prekarisaation ja jatkuvan rahoituksen hakemisen täyttämässä ympäristössä. Samaan aikaan meillä Joensuussa, kuten muissakin Suomen yliopistoissa, tehdään tutkimusta suurella intensiteetillä ja antaumuksella. Jokainen yrittää keskittyä tutkijan työn olennaisimpaan osaan: tutkimuksen tekemiseen, opetustehtävissä olevat tutkimukseen perustuvan opetuksen antamiseen.

Olen myös opiskellut opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi, moni opiskelijatoveri on lähtenyt opetusalalle ja viimeistelee parhaillaan lukuvuottaan eri kouluasteella. Ja valtaosa tästäkin porukasta joutuu kesäksi palkattomalle lomalle vain palatakseen samaan sijaisuuteen taas elokuussa.

Koulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat armottomilta subjektiivisuuden vuoksi, mutta myös niiden laaja-alaisten vaikutusten takia. Koulutusta, ja eritoten sen tasa-arvoa on pidetty pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarina. Nyt oikeistokonservatiivinen hallitus iskee isolla kädellä tähän tukipilariin ”tasapainottaessaan” julkista taloutta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok.) on lähes epäinhimillinen tehtävä, kun hän yrittää selittää seuraavien vuosien aikana kipeät päätökset parhain päin.

Mikä sitten mättää?

Aloitan korkeakouluista. Menoleikkurissa 30 miljoonaa euroa lähtee yliopistojen rahoituksesta, käytännössä Aalto-yliopiston erillisrahoituksesta. Järjestely onkin jo syytä purkaa, sillä Suomen yliopistokentässä valtiovallan rahoituksellisin ja muiden käytettävissä olevien instrumenttien turvin ei tule tukea vain yhtä yliopistoa.

Tämä on vielä pientä. Kaikkinensa hallitusohjelman ”Ratkaisujen Suomi” liitteistä selviää, että opetuksesta ja kulttuurista vähennetään pitkän aikavälin vaikutuksella lähes 700 miljoonaa euroa. Kyse on paitsi hurjasta säästösummasta, myös käsittämättömästä suhteesta muihin leikkauskohteisiin. Vain indeksit (-1,1mrd) ja sosiaalietuudet (-920milj) ovat suurempien säästöjen kourissa.

Koulutuksessa ei näytä olevan Sipilän hallituksen mielestä (Suomen) tulevaisuus. Vaikka hallitus yrittää vääntelehtiä ja kääntelehtiä selitellen säästöjä parhain päin uudistuksiksi, asian laita ei ole näin. Leikkaukset ovat leikkauksia, vaikka niistä rakennettaisiin politiikan liturgiassa rakenneuudistuksia ja vielä insinöörikielellä rationalisoitaisiin kaupan päälle.

Valtion on käytännössä vaikea puuttua autonomisten yliopistojen sisäisiin asioihin, mutta rahoitus on kätevä väline tässä työssä. Hallitusohjelman mukaan erilaisilla säästö- ja ”rationalisointi” toimenpiteillä korkeakoulujen sisällä ja korkeakouluverkon tasolla tulevat säästöt huomioidaan vähentyvässä valtion rahoituksessa.

Hallituksen mukaan säästöjä ei tule kohdistaa kuitenkaan siten, että opetus- ja tutkimustoiminta kärsisivät. Eli, kuten hallitusohjelma toteaa, säästöt pitää saada hallinto- ja tukitoimista. Käytännössä tässä on syvä ristiriita, sillä tehokas hallinto- ja tukitoiminta on välttämätöntä laadukkaan opetuksen ja tutkimuksen pyörimiseksi. Jos jo nyt tarpeellinen, mutta äärimmäisen niukasti resursoitu tukipalvelutoiminta joutuu säästöleikkuriin, kasautuu opetus- ja tutkimushenkilökunnalle entistä isompi vastuu byrokratiasta. Ja se vie aikaa ja resursseja perustehtävistä, sekä jatkuvasta rahoituksen hakemisesta, jota poliitikot näyttävät pitävän laadun Midaksen kosketuksena. Ja tätä kilpailtua rahoitustakin valtio vähentää Suomen Akatemian kautta 10 miljoonalla eurolla kompensoimalla sitä perusrahoitukseen.

Samaan aikaan esitetään yliopistoille vaatimuksia entistä nopeammasta maisterituotannosta ja kolmannen lukukauden käyttöönotosta. Alexander Stubbin mauton heitto professorin työn parhaista puolista osoittaa, että tilannekuva on pahasti hukassa. Opetustehtävissä olevat yliopistolaiset professoreista alkaen eivät lomaile silloin, kun opiskelijat eivät istu luennoilla.

Kesällä tehdään tutkimusta ja kansainvälistytään, verkostoidutaan ja kehitytään esimerkiksi konferensseissa. Talven opetuksen, johtamisen, byrokratian ja rahoituksen haun paineissa tekemättä jääneet – yleensä tutkimukselliset – tehtävät jäävät kesään. Ja lomaakin pitäisi keretä pitää, sillä ihmisiä korkeakouluissakin on töissä.

Tarjolla on siis keppiä, muttei lainkaan porkkanaa. Hallitusohjelma tulee lisäämään yliopistojen rahoitusongelmia, kiristämään kilpailua ulkopuolisesta rahoituksesta ja vähentämään laadukasta tutkimusta ja opetusta. Innovaatiot, sen paremmin teknologiset, yhteiskuntatieteelliset kuin humanistisetkaan, eivät synny ilman kunnollisia olosuhteita.

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hallituksen olisi pitänyt turvata perusrahoitus yliopistoille ja taata työrauha tehdä kipeitä, edessä olevia päätöksiä ”rationalisoinnista”. On selvää, että ikäluokkien pienentyessä kaikkialla ei kannata enää tehdä kaikkea. Tämä työ koulutusalojen päällekkäisyyksien purkamisessa ja synergian lisäämisessä on vasta alussa.

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus vain jatkaa korkeakoulutuksen kurjistamista. Kun kunnilta pyritään karsimaan velvoitteita, yliopistoilla suunta käy toiseen suuntaan. Korkeimman sivistyksen sijaan jatkossa tulee toimia entistä enemmän tehtaan lailla: opiskelijat sisään, opiskelijat ulos ja kokoonpanolinjalla vähän ammatillisia valmiuksia päähän. Siinä se on.

Koulutusta pitää uudistaa ja muuttaa ympäröivän maailman muuttuessa. Korkeakouluissa varsinkin on vielä paljon työtä pedagogiikan, sisältöjen ja rakenteiden tasolla. Tätä kehitystyötä ei kuitenkaan tehdä kirjoittamalla hallitusohjelmaan, että pedagogiikka on uusittava. Työhön tarvitaan tekijät ja resussit. Kuinka yliopistonlehtori tai professori ennättää olla pedagogisesti luova, kun kurssin sisällöllisen korkeatasoisen suunnittelun lisäksi pitää tutkia, hakea rahoitusta, istua kokouksissa, kansainvälistyä, julkaista ja mitä vielä?

Koulutukseen satsaaminen olisi ollut hallitukselta satsaus tulevaan. Nyt koko sektori varhaiskasvatuksesta alkaen joutuu kovalle kuurille. Erityisen ankeat ajat koskevat toisen asteen koulutusta. Suunta on täysin väärä, eikä se korjaudu vain yhdellä lisätunnilla liikuntaa. Suomi ei pienenä kansakunta menesty heikolla koulutustasolla.

Hyödykkeiden bulkkituotannossa emme kykene kilpailemaan Aasian halpojen kustannusten ja olemattomien työtehtojen kanssa. Kilpailuetumme on (ollut) korkea osaaminen. Nokiakaan ei olisi syntynyt vetämään meitä edellisestä lamasta ilman koulutusta.

On valitettavaa, että uusi konservatiivihallitus haluaa ajaa koulutusta laajalla kädellä alas. Hienot tavoitteet eivät toteudu edes prosessikaaviossa ilman panostuksia.