Infosota on palannut kaikkien huulille. Pakolaiskriisin myötä Ukrainan sota ja Venäjän suurvaltapyrkimykset ovat jääneet otsikoissa taka-alalle. Samoin on käynyt informaatiosodalle, joka nousi Krimin miehityksen jälkeen voimakkaasti myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimeen.
Tällä viikolla julkiastu Saara Jantusen Infosota-kirja palautti, ainakin hetkeksi, käsitteen jälleen keskustelun ytimeen. En ole vielä lukenut Jantusen uusinta kirjaa, joten tämä kirjoitus ei ole millään lailla kommenttipuheenvuoro siihen. Kirja on tilattu ja siltä osin tarkoitus on jatkaa keskustelua lukemisen ja perehtymisen jälkeen.
Kirjoitukseni on puheenvuoro laajempaan keskusteluun informaatiosodasta ja suomalaisesta keskusteluilmapiiristä turvallisuuspolitiikan saralla.
Mikä informaatiosota?
Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana yrittänyt hahmottaa informaatiosodan käsitettä. Mistä puhutaan? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten se eroaa propagandasta?
Aihepiiri on itselleni sikäli vieras, että olen historian tutkija, joka käyttää aineistonaan mm. sanomalehtiä ja poliittisia puheita sekä ohjelmia. Tutkin siis poliittista keskustelua eri areenoilla käsitehistoriallisella tutkimusotteella. Turvallisuuspolitiikka on yksi keskeinen keskustelulohko, joka tutkimusaineistossani hahmottuu. Lisäksi olen itse toimija osallistuessani keskusteluun.
En siis väitä olevani informaatiosodankäynnin, sotatieteiden tai edes sotahistorian asiantuntija. Ajassamme on merkkejä siitä, että uudet viestinnän välineet mahdollistavat aiempaa tehokkaamman propagandan levittämisen ja mielipideilmaston muokkauksen. Pseudojournalististen julkaisuiden tekeminen on helppoa. Lukijoita saa sosiaalisesta mediasta helposti, klikkaukset ja jaot johtavat uusia lukijoita MV-lehden kaltaisten ”vaihtoehtomedioiden” äärelle.
Samaan aikaan Venäjällä on kiristetty otetta tiedotusvälineistä. Kremlin viesti ja poliittinen totuus leviää tehokkaasti sekä oman maan sisäpuolella että Russia Todayn ja Sputnikin kaltaisten kanavien välityksellä myös globaalisti. Jo varsin lyhyen aikavälin mediaseurannalla voi huomata, että esimerkiksi Sputnikin suomalainen versio manipuloi uutisointia ja kääntää monesti asiat täysin päälaelleen verrattuna suomalaiseen mediaan. Informaatiosodankäynti on myös kirjattu maan sotilasdoktriiniin, joten kyllä ilmiö siis on olemassa.
Poliittisen ja militarisoivan hetteinen suo
Parin viime päivän keskustelukohinassa infosodasta on noussut esiin huolestuttavia piirteitä, jotka johtavat koko keskustelun todella hetteiselle suolle. Kyse on eräänlaisesta poliittisen, ja nimenomaisesti turvallisuuspoliittisen keskustelun militarisoimisesta. Monissa puheenvuoroissa on esitetty täysin kritiikittömästi, että Suomi on nyt ajautunut informaatiosotaan (Venäjää vastaan) ja jokaisen kansalaisen velvollisuutena on toimia.
Informaatiosodan maanpuolustuksen ytimeksi on esitetty valveutunutta, mediakriittistä jokaisen kansalaisen lukutaitoa. Olen historian tutkijana ja opettajakoulutuksen läpikäyneenä erittäin tyytyväinen siitä, että poliitikot, virkamiehet ja toimittajat kantavat huolta rapautuvasta kriittisestä lukutaidosta. Mediakriittisyyttä jos mitä tässä massamedian maailmassa todella tarvitaan.
Sen sijaan olen vähemmän innoissani ajatuksesta, että median kuluttaminen ja seuraaminen on maanpuolustusta. Koko ajatuskulku militarisoi tiedonvälityksen. Se tekee uutisista, blogiteksteistä, twiiteistä ja Facebook-päivityksistä sodankäyntiä. Samalla pyritään militarisoimaan koko poliittisen keskustelun kenttä. Tai mikäli ei pyritä, niin sivuvaikutuksena näin uhkaa tapahtua.
Tässä yhteydessä yksi ongelmallisimmista käsitteistä on ”resonointi”, josta Jantunen puhui esimerkiksi Puheen päivässä. Kyse on tämän perusteella ilmiöstä, jossa keskustelijat omilla kannanotoillaan ja puheenvuoroillaan tukevat Venäjän länsivastaista, Nato-kriittistä ja homofobista perusviestiä.
Koko ajatus perustuu siihen, että elämme sotatilassa, jossa yhtenäinen länsi kamppailee pahaa Venäjää vastaan. Tietyllä tasolla toki on, että Venäjän poliittinen johto pyrkii hajottamaan esimerkiksi EU:n haurasta yhtenäisyyttä ja tukee antidemokraattisia liikkeitä. Ei sellaista tarvitse hyväksyä, ja sanavapauden, moniarvoisuuden ja demokratian puolustaminen on kannatettavaa.
Toisaalta resonointi-ajattelu tekee helposti moniäänisestä poliittisesta keskustelusta yhden rintamalinjan. Kaikki Nato-kriittinen, edes länsi-kriittinen keskustelu ei ole Venäjän virallisen poliittisen viestinnän resonointia. Kyse on avoimesta poliittisesta keskustelusta. Meillä Suomessa ei ole aina ollut tavanomaista, että turvallisuuspolitiikasta puhutaan julkisesti. Siksi moniäänisyyttä ei pidä tukahduttaa leimaamalla keskusteluja ja keskustelijoita resonaattoreiksi. Se juuri uhkaa kaventaa turvallisuuspoliittisen keskustelun tilan eräänlaisen uussuomettumisen hengessä, eli toimii itseään vastaan.
Keskustelu jatkukoon
Tässä on vain muutamia parin viimepäivän mediaseurannasta heränneitä ajatuksia. Flunssassa on tavallista enemmän aikaa kuunnella, lukea ja tonkia medioita.
Toivon, että keskustelu informaatiosodan tematiikan ympärillä jatkuu. Ainakin itse aion palata asiaan viimeistään sitten, kun olen saanut kirjan luettua. Moniäänisyyttä kaivataan ajassamme, jossa yhä useammat poliittisen keskustelun teemat polarisoituvat.
Moniäänisyyden henkeen vain istuu hieman huonosti ajatus siitä, että olemme kokonaisvaltaisessa sotatilassa median kentällä. Sodassa totuus on usein se ensimmäinen uhri.
Miika Raudaskoski 
Miika, hienoa, että peräänkuulutat kriittistä keskustelua aiheesta. Esittämäsi huoli on minusta aiheellinen, mutta myös se toinen näkökulma, miten suojautua tai puolustautua infosodalta, on yhtä perusteltu. Siksi perusteellinen keskustelu on tarpeen.
En itsekään voi väittää olevani asiantuntija, olen pelkkä turvallisuuspolitiikan harrastelija, mutta olen lukenut aiheesta paljon ja ollut siitä kiinnostunut jo vuosia.
Ensimäinen huomio on, että infosota on osa laajempaa käsitettä jota voisi kutsua, ja on kutsuttu, poliittiseksi sodankäynniksi. Poliittisen sodankäynnin ajatus on juuri se, mistä olet huolissasi. Siinä siviiliyhteiskuntaan kuuluvista alueista, taloudesta, tiedonvälityksestä, kulttuurista – aivan kaikesta – tehdään konfliktin näyttämöitä.
Toinen huomio on, että infosodan / poliittisen sodankäynnin määritelmät vaihtelevat huomattavasti, riippuen siitä kuka niitä esittää (ja mistä kulttuuripiiristä tai minkä tradition piiristä esittäjä tulee.)
Kolmas huomio on, että informaatiosota,sen suppeassa merkityksessä, on aina kuulunut sodankäyntiin. Vastustajaa on aina pyritty hämäämään, harhauttamaan ja johtamaan harhaan. Hänen kykyään tehdä oman etunsa mukaisia päätöksiä on pyritty vaikeuttamaan kaikin kuviteltavissa olevin keinoin.
Neljäs huomio on, että länsimainen ja itämainen (myös Venäjä) ajattelutapa poikkeavat melkoisesti toisistaan. Jos tekee karkean yleistyksen, niin lännessä konflikteihin liittyvä infosota ymmärretään enemmän mielikuvien hallintana (perception management). Idässä asia nähdään huomattavasti laajemmin. Neuvostoaikana Romanian tiedustelupalvelun päällikkönä toiminut Ion Mihai Pacepa, kuvasi itä-blokin käymää poliittista sotaa ”tulevaisuuden hallinnaksi”. Venäjällä puhutaan myös ”todellisuuden hallinnasta”. Yksi oleellinen ero länsimaiseen ajattelutapaan on se, että Venäjällä poliittinen sodankäynti nähdään sekä keinona käydä sotaa silloin kuin aseellinen voimankäyttö ei ole mahdollista, että keinona saavuttaa etua aseellisessa konfliktissa.
Viides huomio on, että länsimaissa ei (yleisesti ottaen, mukaanlukien asiaan erikoistumattomat tutkijat) tunneta kovin hyvin edes sitä vähää Venäläisten ajattelusta, joka kylmän sodan päätyttyä on arkistoista ja kylmän sodan veteraaneilta kaivettu esiin. Läntisissä arvioissa näkyy selvästi taipumus tulkita Venäjän toimia läntisten määritelmien ja ajattelutapojen kautta.
Kuudes huomio on, että moderni Venäläinen poliittinen sodankäynti on pitkän historiallisen kehityksen tulos ja siinä on piirteitä jotka on aikoinaan löydetty/kehitetty sisäisen kontrollin tarpeisiin niin tsaarin-Venäjällä kuin Neuvostoliitossa.
Vielä pari linkkiä ja kirjavinkkiä.
1. Russia’s Reflexive Control Theory and the Military, TIMOTHY L. THOMAS
Click to access Thomas_2004.pdf
Asiaa informaatiovaikuttamisen tieteellisestä teoriasta (Venäjällä). Tutkimus siellä on alkanut ilmeisesti 1960-luvun alussa, mutta menetelmiä on käytetty ilman tieteellistä tietopohjaa jo paljon aiemmin.
2. Deception, Disinformation and Strategic Communications, Schoen & Lamb
Click to access Strategic-Perspectives-11.pdf
Kuvaa Yhdysvaltojen puolustautumista NL:n infosodalta 1980 luvulla.
3. Russia, Marquis De Custine
https://archive.org/details/russiatranslated1934cust
Ei liity suoraan infosotaan eikä poliittiseen sodankäyntiin, vaan Venäläiseen yhteiskuntaan. Alunperin kirjoitettu 1839, mutta ajankohtaisempi kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Jos haluaa ymmärtää Venäläistä ajattelua johon sikäläinen autoritarismi ja sen myötä Venäjän poliittinen sodankäynti perustuu, kannattaa lukea.
4. Disinformation: Former Spy Chief Reveals Secret Strategies for Undermining Freedom, Attacking Religion, and Promoting Terrorism Hardcover – Ronald Rychlak, Lt. Gen. Ion Mihai Pacepa
http://www.amazon.com/Disinformation-Strategies-Undermining-Attacking-Promoting/dp/1936488604
Romanian entisen tiedustelupäällikön kuvaus ajastaan Romaniassa, loikkauksesta länteen sekä itä-blokin harjoittamasta poliittisesta sodankäynnistä. Kuvaa yksityiskohtaisesti informaatio-operaatioiden taustalla olevaa ajattelua ja muutaman esimerkin avulla sitä, kuinka niitä käytännössä suoritettiin.
4. The Sword and the Shield: The Mitrokhin Archive and the Secret History of the KGB
Christopher Andrew, Vasili Mitrokhin
http://www.amazon.com/The-Sword-Shield-Mitrokhin-Archive/dp/0465003125
NL:n harjoittaman poliittisen sodan mittakaavaa ei voi käsittää, ennen kuin se isketään päin naamaa. Tämä oli minun ensireaktio tähän kirjaan.
TykkääTykkää
Kiitos kommenteista!
Olen samaa mieltä siitä, että infosodasta tulee keskustella. Ja myös siitä, että jos ja kun infosotaa eri toimijat käyvät, niin kuinka siltä parhaiten suojaudutaan. Peruskysymystä infosodasta osana esimerkiksi nyt Venäjän sotilasdoktriinia en kiistä, aivan samalla tavalla infosotaa on käyty aina. Propaganda, mielialojen muokkaus ja sodan oikeuttaminen ovat historiallisesti olennainen osa sodankäyntiä.
Minun suurin huoleni tässä problematiikassa liittyy siihen, että koko poliittisen keskustelun kenttä militarisoidaan. Siis ajatellaan, että esimerkiksi Nato-kriittinen keskustelu on jollain tapaa Venäjän narratiivin resonointia. Tästä ajattelusta on lyhyt matka keskustelukulttuuriin, jossa vain yksi totuus on sallittua. Ja siinä totuudessa Nato on absoluuttinen hyvä. Näinhän se ei mene.
Tällainen tuli tuossa myös vastaan. Ainakin jonkin verran reflektoitu informaatiosodan käsitettä sotatieteissä.
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74117/berger-ven%C3%A4j%C3%A4n_informaatio-psykologinen_sodank%C3%A4yntitapa.pdf?sequence=1
TykkääTykkää
Itse ajattelisin niin, että riski poliittisen puheen militarisoinnista on olematon niin kauan kun poliittiset päättäjät, virkamiehet ja asiantuntijat eivät sorru sensuroimaan keskustelua, leimaamaan toisia osapuolia ja ovat vastuullisia omissa puheissaan.
Vastuullisuudella tarkoitan sitä, että keskustelu pohjautuu faktoihin eikä vääristeltyyn tietoon. Faktojahan voidaan tulkita poliittisten kantojen kautta eri tavoin, enkä tarkoita vääristellyllä tiedolla näitä mielipiteitä vaan selviä valheita.
Kansalaiskeskustelun osalta en lähtisi puuttumaan siihen mitenkään. Sananvapauteen kuuluu myös väärien mielipiteiden, virheellisen tiedon, leimaamisen jne. salliminen kunhan pysytään lain rajoissa. Ja on melko kohtuutonta vaatia tavallisia kansalaisia esim. pysymään faktoissa kun niistä eivät asiantuntijatkaan ole aina yksimielisiä.
Ts. minun mielestäni sananvapaus ajaa sen edelle, että joku ulkopuolinen taho saattaa hyötyä siitä. Itse kannatan Nato -jäsenyyttä pitkälti juuri siksi, että se on mielestäni hyvä keino puolustaa tämän sananvapauden säilyttämistä Suomessa. Eli kannatan Natoa juuri siksi, että sinä voisit vastustaa sitä 🙂
Jos luovumme sananvapaudesta, luovumme juuri siitä mitä yritämme puolustaa.
Ja vielä. Nato-kriittinen keskustelu on Venäjän narratiivin resonointia. Samoin on EU-kriittinen keskustelu ja monet muut keskustelut. Asia ei muutu muuksi sillä, että emme puhu asiasta tai lopetamme esim. ”resonaattori” -sanan käytön. Jos ryhdymme sensuroimaan, olemme jo luopuneet sananvapaudesta.
Minua on leimattu Nato-kiimaiseksi jenkkien juoksupojaksi jne. Ja saa leimata edelleenkin. Olen sitä mieltä, että myös niiden joita tullaan mahdollisesti leimaamaan Venäjän resonaattoreiksi kannattaa vain sietää se, että maailmaan mahtuu idiootteja 🙂
TykkääTykkää
Minä näen keskusteluagendan militarisoitumisen hieman eri tavoin. En siis siitä näkökulmasta, että keskustelua alettaisiin jotenkin rajoittaa tai mielipiteenvapautta kaventamaan, vaan enemmin terminologian ja keskusteluympäristön sanoittamisen näkökulmasta. Infosota-tematiikan ympärillä näytetään nyt ajavan vahvasti ajatusta siitä, että keskeiseksi osaksi maanpuolustustamme on tullut kriittinen suhtautuminen Venäjä-informaatioon. Se pitää jo sisällään ajatuksen siitä, että olemme sodassa ja jokaisella on velvollisuus hoitaa tonttinsa tässä asiassa. Siinä on riski, että selkeän disinformaation lisäksi leimataan sodankäynniksi myös kriittiset puheenvuorot, joilla ei ole mitään tekemistä Venäjän politiikan kanssa.
Sananvapaudesta olen täysin samaa mieltä siis kanssasi. Mitä tulee kysymykseen Natosta, niin en minä ole sanonut jäsenyyttä vastustavani. Nato-kritiikin otin vain esimerkiksi resonointi-problematiikkaan, koska nyt tämä joko-tai-asetelma on leimannut keskustelun ja kaikki kriittiset puheenvuorot leimataan helposti vastustamiseksi tai Venäjän resonoinniksi. Minusta Nato-jäsenyys selkeyttäisi meidän turvallisuuspoliittista asemaamme, joka on nyt epäselvä. Nato-kumppanuuden funktio on toiminut tähän asti, mutta muuttuneessa turpo-ympäristössä asetelma ei ole selvä. En kuitenkaan pidä Natoa absoluuttisena hyvänä tai ongelmattomana organisaationa. Naton roolia ja funktiota tulee pohtia myös kriittisesti, arvioida järjestön panosta Euroopan turvallisuudelle ja niin edelleen.
Siitä olen erimieltä, että Nato-kriittinen tai EU-kriittinen keskustelu olisi Venäjä-resonointia. Minusta näitä asioita voi ja pitää tarkastella myös irrallaan Venäjä-kontekstista. Mikäli keskustelu kavennetaan länsi-Venäjä-kehikkoon, tuloksena on valitettavan yksipuolinen vastakkainasettelu. EU-kriititsyys on paljon laajempi kysymys alkaen EU:n demokratisoimisesta päätyen vaikkapa EMU-järjestelmän toimivuuteen. Kannatan EU:ssa pysymistä, EU:n kehittämistä ja vahvempaa tulevaisuutta, koska kansallisvaltioiden vastakkainasettelun lisääminen on vihoviimeinen ratkaisu Euroopan ongelmiin. Silti olen samaan aikaan EU-kriitikko, sillä näen systeemissä paljon ongelmakohtia, jotka pitää ratkaista. Mutta en mielestäni todellakaan ole mikään Venäjä-resonaattori.
Leimakirveistä en itse pahemmin välitä, koska sellaisten heittely ei edistä laajaa keskustelua. Ja se tässä infosota-hyrinässä on yksi isoimmista ongelmista. Eli rakennetaan kategorioita ja koreja, joihin ihmisiä sitten heidän FB-tykkäysten tai yksittäisten kommenttien perusteella laitetaan.
TykkääTykkää
Jos käydään informaatiosotaa, niin silloin ollaan jo sodassa. Sotaa käyvät sotilaat, jotka määritelmänsä mukaan kuuluvat valtiolliseen tai vastaavaan organisaatioon. Vihollisen sotilaita saa sodassa ampua, joten miettikää vähän mihin toimintaan mielipiteenvapauttanne käytätte. Jos taas joku ominpäin ampuu vihollista, niin hän on terroristi. Omin päin informaatiosotaa käyvät henkilöt ovat siis informaatioterroristeja ja terroristeja länsimaisen demokrtian perusarvojen mukaan saa metsästää vaikka lennokkipommituksilla ja aivan sama jos siinä menee muutama hääseurue, sairaala, vesiputki tai keskisuuri taajama oheisvahinkona.
TykkääTykkää
Miika, kiitos tarkennuksista.
Selvennän omalta osaltani, että en pitänyt sinua Nato -vastustajana aiemminkaan. Olen seurannut blogiasi. Jatkoin vain Naton käyttämistä esimerkkinä. Enkä muutenkaan ole keskustelemassa jakaakseni meitä tai ketään muutakaan leireihin, vaan ihan aidosti siksi, että asia on kiinnostava, vaikea ja siitä on mielestäni tarpeen puhua.
Tarkan sanaston / käsitteistön puuttuminen näkyy kyllä selvästi jo siinä, että meillä näyttää olevan melkoisia vaikeuksia ilmaista itsemme niin, ettei tule väärinkäsityksiä.
Tarkennan vielä aiempaa väitettäni, että Nato -kriittinen tai EU -kriittinen keskustelu on Venäjän resonointia. Saara Jantunen selitti eräässä haastattelussa ajatustaan resonaattoreista vertauksella fysikaaliseen ilmiöön jota kutsutaan resonanssiksi. Näin ymmärrettynä resonaattori resonoi halusi tai ei. Resonaattori resonoi esim. Natoa vastustaessaan Venäjän intressejä täysin omasta motiivistaan tai agendastaan riippumatta. Täten resonointi voidaan siirtää mihin tahansa osapuoliin. Esim. hapansilakasta bloggaava suomalainen tai blogia fb:ssä jakava toinen suomalainen resonoi ruotsalaista hapansilakan purkittajaa jonka etu on, että tuotetta kehutaan some:ssa.
Vaikka tämä on ehkä itsestään selvää, niin minusta on tärkeä erottaa teko, tekijän motiivi ja teosta hyötyvä osapuoli toisistaan.
”Siinä on riski, että selkeän disinformaation lisäksi leimataan sodankäynniksi myös kriittiset puheenvuorot, joilla ei ole mitään tekemistä Venäjän politiikan kanssa.”
Eli samasta asiasta me kuitenkin puhuimme. Leimaaminen tulee mahdolliseksi juuri resonoinnin takia. Ilman resonointia, leimaamista ei voisi tehdä. Leimaaminen ja resonointi ovat erillisiä tekoja ja minusta lähdetään väärille jäljille jos ryhdymme kieltämään a) että olemme infosodassa b) että resonointia tapahtuu halusimme tai emme. Minusta ongelma näyttäisi olevan pikemminkin leimaaminen, ts. leimaajien käytös, ei resonointi.
TykkääTykkää